JEKKU-KUSTAA.
Ihmiset tässä maailmassa voidaan jakaa kolmeen ryhmään: täysijärkisiin, täysihulluihin ja niiden välillä oleviin, joita kansa sanoo löylynlyömiksi. Näiden eri ryhmäin väliset rajat eivät ole lainkaan selvät, päinvastoin ne ovat hyvinkin hämärät. Voidaan väittää niinkin, ettei täysijärkistä ihmistä ole olemassakaan, samoinkuin ei täysihulluakaan, sillä järjellisyyden korkeinta, viimeistä huippua ei liene kukaan saavuttanut, enemmän kuin hulluudenkaan äärimmäistä rajaa. Mutta löylynlyömiä — niitä on. Melkein jokainen ihminen on jonkun toisen mielestä tavalla tai toisella löylynlyömä.
Kustaa Heikinpoika Smullbakista ihmiset sanoivat, että hän on löylynlyömä ja nimittivät häntä Jekku-Kustaaksi, ties mistä syystä. Hän oli pieni, ketterä mies, kasvot leveät ja matalat ikäänkuin joku olisi niitä kättensä välissä pusertanut, toisella päälaesta painaen, toisella leuan alta. Pienet silmät vilkuilivat matalan, tuuhean tukan reunustaman otsan alla, joka oli tavallista enemmän taaksepäin luisu. Nenä oli leveä ja matala sekin kuin joku muhkura poskien välissä. Kenties ihmiset moittivat hänen päätään ja senvuoksi haukkuivat häntä Jekku-Kustaaksi. Koiramainen nimi se vain oli, johtukoon mistä tahansa.
Kustaa Heikinpoika Smullbak palveli renkinä Ylivarsilan nuorella isännällä. Samaan aikaan oli siellä piikana Tupun Leena eli kirkonkirjain mukaan Leena Tuomaantytär Ketkar, — roteva, miehekäs nainen, josta ihmisillä oli paljon puhumista, varsinkin kylän pojilla, kun raitilla ja riihien luona korttia pelasivat. Pojat sanoivat, että Leena olisi erittäin kernas ottamaan miehen itselleen. Siitä ei nyt kuitenkaan tiedä mitään mennä päättämään, sillä niin pojat sanovat kaikista tytöistä.
Ylivarsilan nuori isäntä oli jäsenenä kaikissa komiteoissa, hoitokunnissa ja lautakunnissa, ja Kustaa ja Leena saivat paljon olla kahden päiväkunnalla kauniina kesäpäivinä takamailla. Heidän luhtinsa olivat samassa rakennuksessa, Kustaan luhti viimeisenä ullakon perällä ja Leenan ensimäisenä kun rapuilta noustiin.
Syksyiset yöt ovat pimeät ja yksinäiset, ei näe nenänsä päähän, ei kuulu kuin hiljainen veden tippuminen räystäistä ja sateen tuhina, sekä silloin tällöin yksinäisen ohikulkijan loiskuvat askeleet lokaisella tiellä. Toisinaan taasen myrsky pauhaa niin ettei kuuluisi vaikka mitä tehtäisiin. Silloin on aina turvallisempaa kaksin kuin yksin.
Kaikkien tekijöitten summa oli se, että eräänä iltana — se oli pyhäinpäivän maanantaina — Leenan luhdista kiilui valkea, mutta ei Kustaan luhdista. Leena jo makasi ja Kustaa istui vuoteen laidalla kädessään kaksi tyhjää kukkaroa, joista rahat oli levitettynä Leenan rinnoille peiton päälle. Siinä oli heidän kummankin viimevuotinen palkka ja ensi vuoden pestuurahat. He ovat edelleenkin molemmat Ylivarsilassa ja nyt he neuvottelevat, mitä Kustaa toisi Leenalle kihloiksi, kun huomenna menee isännän kanssa rukiita kaupunkiin viemään. Sovittiin niin, että hän tuo sormuksen, oikein kultasormuksen, korvarenkaat ja ruskean, punakukkaisen silkkihuivin.
— Sitten sinä menet pyytämään Matinniemen vaaria itsellesi puhemieheksi, otat kihlat mukaasi ja yhdessä tulette minua kosimaan. Silloin sinä sitten annat minulle kihlat, — neuvoi Leena.
— Kyllä, — myönsi Kustaa.
Asia oli siis päätetty, ja Kustaa riisuutui Leenan viereen nukkumaan.
Kustaa teki kaikki tunnollisesti niinkuin oli sovittu, ja keskiviikko-iltana hän sitten kääri silkkihuivin huolellisesti kokoon ja pisti takkinsa povitaskuun. Sormuksen ja korvarenkaat hän pani tyhjään tulitikkulaatikkoon, jonka pisti liivintaskuun, ja pyhäpukuun puettuna hän läksi Matinniemeen.
Vaari istui pöydän ääressä illallistaan syöden pienen läkkilamppu-tuikun valossa.
— Hyvää iltaa, — tervehti Kustaa reippaasti.
— Iltaa, iltaa, — vastasi vaari pitkään, terottaen katsettaan paremmin nähdäkseen.
— Ka, Kustaako siellä onkin. On niin pimeä — tuo lamppu valaisee niin huonosti, ettei paljon näekään. — Vaari söi, puheli ja tyhjensi tuolilta vaatteita sänkyyn.
— Kustaa käy istumaan!
Kustaa istui tuolille suu arvokkaassa mutistuksessa, nosti vasemman säären oikealle polvelle ja laski kädet siihen päälle. Leena oli neuvonut, ettei heti ovesta saa asiaansa huutaa, se näyttäisi niin kovin touhuiselta. Pitää ensin istua ja puhella muita asioita. Ja Kustaa istui, mutta ei hoksannut, mitä muita asioita tässä nyt pitäisi jutella.
— Siellä on kovasti rapaa nyt, — sanoi vaari nostellen ruokakuppeja pöydältä pois.
— Rapaa siellä on.
Syntyi taas äänettömyys. Vaari sytytti piippunsa ja asettui istumaan takkakivelle kädet selän takana.
— Söin kylmää piimää ja tuli kuin vilu.
— Kyllä sitä vilu tulee, kun syö kylmää piimää.
Taas oltiin ääneti hetken aikaa. Vaari kopisti porot piipustaan ja pisti piipun housuntaskuun. Vetäen suunsa hyväntahtoiseen hymyyn, hän sanoi:
— Eipä se Kustaa ole joutanutkaan tänne, en muista onko käynyt koskaan.
— En ole tainnut käydä — ja ties oisiko nytkään tullut lähdetyksi, mutta sattui vähän asiaa.
— Jassoo.
— Joo tuota. Mun pitäisi pyytää teitä puhemieheksi.
— Itsellesikö?
— Itselleni.
— Hjassoo! Kustaa aikoo ottaa akan?
— Sellainen se olisi meininki.
— No se onkin oikea meininki! Silloin sitä mies vasta oikein mies onkin, kun sillä on itsellä akka. — Vaari älysi missä ollaan.
— Joo. Niinpä sitä on kuin tuuliajolla, kun ei ole itsellä akkaa. —
Kustaa riemastui vaarin sanoista.
— Niin on, niin on. Noo — sinne pitäisi heti lähteä, vai —?
— Hetihän se olisi meininki. Leena käski tänä iltana tulla.
— Leena?
— Niin, se Tupun Leena se on, jonka kanssa minä tässä meinaisin.
— Vai Tupun Leena! No mutta! Sen sopivampaa akkaa ei Kustaa saisikaan mistään.
— Niin meinaan itsekin, että mistä se juuri parempikaan tulisi.
— Ei mistään, ei mistään. Minä panen vain takin päälleni, niin lähdetään sitten. Vai Leenaa se Kustaa. — Aina se vakka kantensa katsoo. Joko sitten mennään?
He lähtivät ulos. Vaari lukitsi kamarinsa ja pisti avaimen taskuunsa.
— Vai tänään se Leena käski tulla. Vaarilla oli veitikka suupielessä, kun tuli pihalle.
— Tänään se käski.
— Jaahas.
Leena oli äitinsä luona vapaaviikkoaan viettämässä, ja sinne ohjasivat vaari ja Kustaa kulkunsa. Rapaa karttaakseen he menivät kautta pihain, nurkkain taitse, porrastettujen aitain ylitse vasikkahakoihin ja taas pihaan, porraspuuta laskuojan ylitse, siitä pellonpiennarta ja vihdoin kivisen, nurmea kasvavan mäen poikki, jonka syrjässä Leenan äidin mökki oli.
Leena kainosteli ja punasteli ja oli hämmästyksissään niin että Kustaakin hämmästyi Leenan hämmästystä. — Eikö Leena enää muistakaan? — Suu ammollaan katseli hän, kun vaari puhui hänen puolestaan, hänen hyvistä ominaisuuksistaan. Ei vaari unohtanut hänen ketteryyttäänkään: Ottaa vaikka jäniksen juoksusta kiinni, ja kuka tietää, vaikka vielä talonkin ottaisi, jos saa. — Hänen pienen kokonsakin vaari otti huomioon: — Ei koko maailmaa sisäänsä aja, eikä siinä virstottain verkaa tarvita, kun hänelle puku tulee. Ei rakenna riitoja eikä vaimoaan pellolle nakkaa. — En tahdo tässä nyt sen enempää sanoa, vaan vakaasti ja rehellisesti kysyn sinulta, Leena Tuomaantytär Ketkar, tahdotko tulla tämän Kustaa Heikinpoika Smullbakin kihlatuksi morsiameksi?
Vaari pani kätensä ristiin rinnoille, siirsi oikean jalan vasemman edelle ja asettui juhlallisesti nojaavaan asentoon seisomaan.
Leena oli koko ajan hypistellyt esiliinaansa silmät maahan luotuina ja yrittänyt kainouden punaa poskilleen. Hiljaa hän vastasi niinkuin virsikirjassa sanotaan:
— Tahdon.
Vaari kääntyi Kustaan puoleen.
— Onko sulhasella kihlat mukana?
— On.
Kustaa havahtui kuin unesta, kaivoi hätäillen huivin povitaskusta ja tulitikkulaatikon liivin taskusta ja työnsi ne Leenan kouraan.
— Sitä rahaakin jäi — tässä on sinun osasi, — ja Kustaa pisti kukkaronkin Leenan käteen.
Leena levitti huivin pöydälle ja pudotti tulitikkulaatikosta sormuksen ja korvarenkaat sen päälle. Niitä sitten katseltiin ja ihailtiin.
— Siinä vasta sulhanen on! Ostaa ensin tuollaiset kihlat ja vielä tuo rahojakin! Ei sitä vain joka poika niin teekään, eipä vain! — kehui vaari.
Kustaan oli niin hyvä olla — kun aina vain kiitellään ja kehutaan. Tuo vaarikin! — Hyvä mieli sitä oli muillakin. Leena keitti kahvia hyvätuulisesti naurahdellen ja sormustaan katsellen. Leenan äiti jutteli toimessaan, haki leipurista vehnäsiä ja pesi kahvikuppeja. Kahvit juotua läksi vaari kotiin, mutta Kustaa jäi vielä Leenan luo.
Kustaa oli nyt siis kihloissa, puolittain ukkomies jo, ja alkoi tästä alkaen etsiä etupäässä isäntien seuraa. Istuskeli sunnuntaisin heidän joukossaan ja kuunteli, kun he häntä kehuivat, taputtelivat olalle ja kehuivat, kuinka hän oli osannut oikeaan vaimon vaalissa. "Kun maailmallekin joudutaan kulkemaan, niin ei muuta kuin Leena ottaa Kustaan selkäänsä ja kantelee pitkin tietä." Kustaa naureskeli ja oli hyvällä mielellä. "Leikkisiä miehiä nuo isännät."
Ensimäisen adventtisunnuntain lauvantaina läksivät Leena ja Kustaa pappilaan kuulutuksia ottamaan. Isäntä antoi hevosen — nuoren mustan — ja vieterirattaat, tulipa vielä rappusillekin ja ampua pamautti aika latingin. Musta säikähti sitä ja porhalti kovaan juoksuun kaula ylpeässä kaaressa. Routiintunut tie kolisi ja jymisi. Joka talon ikkunoihin ilmestyi naamoja ja ruutua vasten painetulta nykeröneniä. Matinniemen renki sieppasi pyssyn seinältä ja ampua mojautti, kun Kustaa ja Leena ajoivat ohi. Leena koetti saada kasvoilleen ja asentoonsa asianmukaista ilmettä, tyyntä, vakavan välinpitämätöntä juhlailmettä, samalla syrjäsilmällä tehden huomioita ja ne ajatuksiksi kooten.
— Sormikon vanhatpiiatkin, kaikki neljä kappaletta, töllistävät niinkuin lehmä uutta veräjää. Kenties söisivät jos saisivat. Miehen nekin ottaisivat jokainen, kun vain saisivat, mutta se on paha, kun ei kukaan huoli. — Ja Tarvolan Tuppukin tirkistää ikkunapielestä! Mokoma! Tarjosit kerran minulle rahaa, pyysit ja haukuit ja sanoit, etten minä kuitenkaan koskaan miestä saa. Nyt sen näet — muutama herasilmä! — Ja nyt sen näette jokainen. Kyllä te olettekin minulle nauraneet ja vanhanpiian aineeksi nimitelleet! Nyt näette, tuliko vanhapiika — tuliko jo!
Leena kohensi itsensä vielä parempaan asentoon ja singautteli teräviä silmäyksiä sivuilleen. Kustaa istui juhlallisen pönäkkänä ja hoiteli ohjaksia vakavalla arvokkuudella. Tie pujottausi metsään ja siitä alkoi pitempi, taloton taipale.
Kylän ohi päästyä Leena vapautti itsensä juhlamielestä ja alkoi silmäillä Kustaata, joka yhä istui juhlallisen pönäkkänä, kasvot hyvän mielen vääntämässä leveässä muhoilussa, mikä teki ne hieman hullunkurisen näköisiksi. Hiljaisuus, totisena tien vierillä seisovat huurteiset puut ja kuulakka ilma vaikuttivat hellyttävästi Kustaan mieleen, vääntäen yhä enemmän hänen kasvojaan. Leenassa heräsi voittamaton halu ivata häntä ja suututtaa hänet. Häntä kiukutti Kustaan loistava hyvätuuli:
— Istuu tuossa niinkuin tässä nyt hänen armostaan matkassa oltaisiin. Ihmiset aina ihmettelevät ja sanovat, että kun tuollaisen miehen otat, että olisi ennemmin ilman, jos ei parempaa saa. Enkö minä sitten olisi parempia saanut? Enkö olisi? Olisinpa vainkin!
Mutta hän ei saanut itseään siitä vakuutetuksi oikein varmasti. Pohjalla tuntui arka, kiusottava epäilys ja kylässä vallinnut varmuus ja itseluottamus muuttui katkeramieliseksi epävarmuudeksi. Hän vilkaisi taas Kustaaseen, joka selkä kenossa istuen molemmin käsin piteli ohjaksia, huonoissa silloissa ja tien käänteissä arvokkaasti tyynnytellen hevosta. Leenan sisässä kuohahti.
— Luuleekohan se olevansa kauniskin, kun noin naama loistaa? Mutta odota! —
Leena nojautui istuimen selustaan, asetti kädet ristiin rinnoilleen ja katseli ylös sivulleen.
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — Jekku-Kustaa. —
Leena katsoi alta kulmain, mitä Kustaa tästä arvelee. Kustaa säpsähti ja säikähtyneen tavalla katsoi Leenaan. Leena ei ollut huomaavinaankaan, sivuilleen vain katseli.
— Voi, kun minulla on ruma mies — kun se on Jekku-Kustaa. Jekku se!
Kustaa tiukenti ohjia.
— Tpruu, musta! Mitä sinä sanoit, Leena? Leena ei ollut kuulevinaan.
Kustaa sanoi kovemmin:
— Leena!
— Mitä? — Leena havahtui.
— Sinä nimittelit minua.
— Minäkö? Ee-en.
— Sinä sanoit minua Jekku-Kustaaksi — sanoit jo. — Kustaan ääni oli itkunsekainen.
— Minäkö? Enhän toki!
— Sinä sanoit, että sinulla on ruma mies. Käännytään takaisin.
Kustaa alkoi kääntää hevosta ja Leenalle tuli hätä.
— Minun Kustini, kaunis Kustini, aja nyt vain! En minä sinua nimittele. Mennään nyt vain pappilaan!
Leena taputteli Kustaata poskelle hyväillen ja makeasti puhellen, ja
Kustaa ilostui. Asettui jälleen oikein istumaan ja käski Leenaa:
— No — pidä nyt, Leena, minun polvestani kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena tarttui Kustaan polveen ja Kustaa huitasi hevosta ohjasperillä. Se alkoi juosta ja Kustaan kasvot muhoilivat vielä äskeistäkin enemmän. Huulet vetäytyivät pitkälle torvelle ja sieltä kuului vihellyksen tapaista pihinää. Se herätti taas Leenassa kiukkua, eikä hän voinut sitä pidättää, vaan alkoi jälleen kuin itsekseen sanoa:
— Voi, kun minulla on ruma mies. Jekku-Kustaa — jolla on pääkin niinkuin koiralla.
— Tpruu, musta! En minä tulekaan sinun kanssasi, Leena, kun sinä aina nimittelet.
— Ei, — en minä nimittele.
— Nimittelet sinä. Käännytään takaisin! Itkusta väristen alkoi
Kustaa taas kääntää hevosta, mutta Leena tarttui toiseen ohjakseen.
— Älä nyt, Kusti — minun oma Kustini! Aja nyt vain!
— En aja! Takaisin käännyn, — kun sinä aina nimittelet.
— En minä enää nimittele. — Leena kiersi toisen kätensä Kustaan kaulaan, toisella vetäen ohjaksesta, ja pani makeimman äänensä matkaan.
— Minun Kustini — kaunis Kustini, aja nyt vain!
Ja Kustaa heltyi jälleen. Hellitti ohjasta ja käski Leenaa:
— No mennään sitte. Ota taas, Leena, minun polveeni kiinni, niin ajetaan lujaa!
Leena teki niin, ja taas alkoi musta juosta. Tuota pikaa olivatkin he kirkonkylässä, ja kun ihmiset tulivat ikkunoista katsomaan, palasi Leenan varmuus ja itseluottamus. Tyytyväisenä vilkui hän ikkunoihin ja Kustaaseen, joka istui pönäkästi, vaikka ei niinkään muhoillen kuin metsässä tultaessa.
Niin ajoivat he pappilaan ja suoriutuivat sieltä kaikella kunnialla, ja niin purjehtivat he, Kustaa ja Leena, avioliiton satamaan täydellä höyryllä eivätkä murskanneet itseään eivätkä onneaan väylässä oleviin kareihin. Joulunpäivinä vietettiin häät — oikein rahahäät — Ylivarsilan tuvassa, ja vuoden loppuun palveltuaan he muuttivat asumaan häissä saaduilla rahoilla ja palkkasäästöillä ostettuun tupaan kylän laidassa, jossa sitten alkoivat elää itselleen.
Kustaa kulki talokkailla töissä, talvella hakkuilla ja kesällä ojia luomassa ja maita raivaamassa. Leena oli enimmäkseen kotona milloin mitäkin työskennellen, paitsi elonkorjuu-aikoina, jolloin hänkin oli joka päivä päiväläisenä milloin yhdessä milloin toisessa talossa. Eräänä syksyisenä päivänä hän taas istui yksin pirtin peräikkunan vieressä ja kutoi sukkaa. Kustaa oli Matinniemen Sarakorvessa suota pelloksi kuokkimassa ja Leenan kävi päivä pitkänlaiseksi, kun vielä sataa tuhraili koko pitkän päivän. Leena haukotteli ja oikoili käsiään jääden ulos katsomaan. Silloin pisti hänen silmäänsä vaalea esine nurmikolla, ei aivan kaukana tuvan seinustalta. Leena ei muistanut ennen siinä mitään tuollaista nähneensä eikä voinut olla, ellei mennyt katsomaan.
— No mutta — niinpä se on kuin palvattu lehmän lapa! Mistähän se siihen on tullut? — Leena joudutti itsekään huomaamatta askeleitaan ja löysi — lahon koivunkannon, joka oli aina ollut samassa paikassa. Nyt oli vain sade huuhtonut siitä lian pois.
— Ryökäle!
Leena oli viskaamaisillaan kannon, kuka tietää kuinka kauvas, mutta samassa älysi jotakin ja pidätti kätensä. Hän vei kannon tupaan, pyyhki sen ja pani kaappiin alkaen uudestaan kutoa sukkaa itsekseen naurahdellen.
Oli jo jokseenkin pimeä, kun Kustaa tuli kotiin. Leena näki hänen vakavan tyytyväisenä pyyhkivän jalkojaan pihalla ja nosti kiireesti kannon pöydälle, sekä siihen viereen silakkakupin ja piimätuopin alkaen tehdä tulta takkaan. Kustaa tuli hiljalleen tupaan ja asetti verkkaisilla liikkeillä laukkunsa naulaan ja kintaansa muurin olalle. Leena oli toimessaan tulen virittämisessä.
— Mitä sinä nyt aijot, Leena, keittää, kun tulta teet? — Kustaa kysyi niinkuin lapsi äidiltään.
— Kahvia aijon keittää. — Saa tässä sitäkin toisinaan olla.
— Vai oikein kahvia! Vai kahvia! — Kustaa hykerteli hyvillämielin käsiään.
— Mene nyt syömään! Siellä on lihaakin pöydällä. — Leenan ääni oli hyväntahtoinen.
— Lihaa! Mistä Leena lihaa on saanut? Oikeinko oikeaa lihaa?
Kustaan silmät rävähtivät selälleen ja hän katsoi vuoroin Leenaan, vuoroin pöydälle. Sylki valahti suuhun ja hän tunsi palvatun lehmänlihan makua.
— Kantolan emäntä sitä toi palkaksi niistä leikkuupäivistä, jotka minä olin siellä leikkuuaikana.
— Vai olet sinä, Leena, lihaakin saanut! Kyllä sinä olet! Pitääpä sitä mennä syömään! — Hyvillään maiskutteli Kustaa huuliaan ja istui pöydän taakse ensin huolellisesti pantuaan lakkinsa penkille. — Tarvitseeko nyt syödäkään silakkaa?
— Ei tarvitse. Syö nyt vain lihaa, kyllähän sitä silakkaa aina saa.
— Leenalla oli jo kahvipannu tulella.
— Mutta etkö sinäkin, Leena, tule syömään? Olisi niinkuin somempi syödä yhdessä.
— Minä juuri äsken söin. Syö nyt vain sinä, että huomenna taas jaksat kuokkia.
— Kyllä.
Kustaa otti tupestaan puukon ja seisaaltaan leikkasi palan "lihaa" ihmetellen, kun on murakkaa. Mursi leipää, arvokas rypistys suupielissä ja haukkasi kumpaisestakin palan. Pureksi ja maisteli ja alkoi miettien tuijottaa eteensä pöydälle, käänsi "lihaa" ja tarkasteli sitä, koetti käsin ja taas alkoi pureksia, vielä tiukemmin katsoen eteensä.
— Mutta, Leena! Onko tämä lihaa — eikö tämä ole kanto vain?
— Kanto! Mitä sinä höpiset? Lihaa se on — Kantolan aitasta. Syö niin että maistat.
Kustaa alkoi uudelleen pureksia. Pureksi ja pureksi ja jo nielaisikin. Leena purskahti nauramaan. Kustaa katsoi häneen hievahtamatta, hullunkurinen pettymyksen ilme kasvoillaan.
— Sinä taas narraat minua.
Alakuloisesti pisti hän puukon tuppeensa ja alkoi hiljalleen pureksia silakkaa ja leipää nälästä kurisevaan vatsaansa.
Kustaa ei koskaan raivostunut eikä ollut pahalla tuulella, ei edes nyrpeillä mielinkään kuin toisinaan vähän aikaa, jos Leena oikein pahasti häntä "vippasi". Tavallisesti oli hän tyyni ja tyytyväinen, eikä tuntenut milloinkaan mitään kaipausta, jota ei voinut tyydyttää — kun vain leipää oli riittävästi.
Ylimmilleen nousi hänen tyytyväisyytensä silloin, kun heille syntyi poika. Päivät päästään aherteli hän huulet pitkällä torvella ja hiljalleen vihelteli ja yksin ollessaan hymyili. Iltaisin ja sunnuntaisin piti Kustaa yksinoikeutenaan keinuttaa kätkyttä. Siinä hän istui kaiket vapaat aikansa, usein soikin toisella jalalla kätkyttä keinuttaen. Varovaisesti otti hän toisinaan pojan polvelleen ja piteli niinkuin kallista korua, joka pienimmästäkin kosketuksesta hajoaa, tarkasti selitellen Leenalle jokaista lapsen liikettä ja oikein pyytämällä pyytäen häntä katsomaan, kun poika jotakin erikoisempaa teki, tavotti piippua hänen suustaan tai repi häntä parrasta ja muuta sellaista. Jos Leena vähän aikaa oli poissa tuvasta, oli Kustaalla kerrottavana pitkät jutut pojan sillä aikaa tekemistä metkuista, kuinka se oli potkinut, käsiään huitonut ja yrittänyt jo puhuakin. Kun poikanen toisinaan ratkesi itkemään, oli Kustaan ihan surkea olla. Neuvottomana hän puuhaili edestakaisin, hätäili ja huokaili, melkeinpä itki hänkin — ja taas oli hän huulet torvella ja lohdullisena pakisi, kun lapsi tyyntyi itkemästä.
Se oli rattoisan onnen aikaa Kustaalle, mutta sitä ei kestänyt iäti — sitäkään. Kustaa sairastui. Viikkomääriä hän makasi vuoteessa, kutistui ja kuihtui joka päivä. Rintakehä painui sisään, vatsa pöhöttyi, eikä ruoka maittanut — sellainen ruoka kuin Leenalla oli antaa, sillä Kustaan sairastuttua oli puute vakinainen vieras mökissä. — Yhä heikommaksi ja yhä laihemmaksi kävi Kustaa. Silmät painuivat kuopille, jalat paisuivat, mikä kansan keskuudessa on jokseenkin varma kuoleman merkki. Kylän jumaliset eukot, jotka kulkivat Kustaan vuoteen vieressä puhumassa ja veisaamassa, neuvoivat Leenaa, että olisi haettava pappi, varsinkin kun Kustaa ei näyttänyt heistä yhtään välittävän. Seinään päin vain kääntyy ja näyttää yrmeältä, "vaikka he ainakin kyllä koettavat sen kuin Jumala on heille lahjoja antanut".
— Kuolee se tuosta kuitenkin, niin että on parasta aikanaan laittaa pappi. Sitten ei ainakaan jää itsellesi mitään vaivoja eikä sinun tarvitse pelätä — kuiskivat he Leenalle, joka välinpitämättömän näköisenä hoiteli poikaa uunikivellä istuen. Eukot kääntyivät vielä sairasta katsomaan itkuisilla silmillään, kallistivat päätään, panivat kätensä ristiin ja sydämen pohjasta huokasivat. Sanoivat hyvästi ja Herran apua toivottaen hartaina poistuivat.
Leena seurasi eukkojen neuvoa ja läksi heti, poika huolellisesti käärittynä hameisiin ja saaleihin, kylään kuulustamaan, kuka lähtisi hakemaan pappia. Ylivarsilan isäntä läksi heti, ja Leena kiiruhti siistimään tupaa.
Pappi — itse kirkkoherra — tuli, astui tupaan juhlallisen hartaana ja tervehdittyään, niinkuin asianmukaista oli, asetti ehtoollisastiat pöydälle, jolle Leena oli levittänyt valkean pellavaliinan. Pantuaan päällystakkinsa penkille, josta Leena sen nosti naulaan, kävi kirkkoherra Kustaan vuoteen luo, kohmettuneita käsiään hieroen.
— No — mitenkäs voitte nyt? — kysyi hän ystävällisesti Kustaalta.
Kustaa oli puolihorroksessa ja havahtuen kysäisi:
— Mitä?
— Kuinka jaksatte nyt?
— Huonosti, hyvä rovasti, — huonosti. — Kustaan ääni nytkähteli itkusta.
— Vai huonosti. Noo — kuinka on — joutaisitteko kuolemaan jo vai — —?
— Ei, hyvä rovasti — en joutaisi kuolemaan. Paljon on vielä halkojen hakkuuta, Kantolan metsässäkin jäi kesken. Ja Leena ja poika, minne he joutuisivat, jos minä kuolisin?
Rovasti ällistyi — tällaista ei hän ollut ennen tavannut. Kustaa jatkoi hätäillen ikäänkuin olisi pelännyt, että jos ei nyt käytä tilaisuutta, menee viimeinenkin toivo:
— Se on niin pikkuinen se poika-raukka — minne se joutuu, jos minä kuolen. — Ei hyvä rovasti — — Leena, tuoppa se poika tänne!
Rovasti oli neuvoton — hieroskellen miettien käsiään.
— Niin no — tuota — Tahtoisitteko ottaa vastaan Herran pyhää ehtoollista?
Kustaan silmät välähtivät heikosti ja ilostuen hän kysäisi:
— Paranisikohan siltä?
Leena toi poikasen, joka viattomana huitoi käsiään ja jalkojaan ja jokelteli.
— Voi, katsokaa, rovasti, tuota pikkuista poikaa, — katsokaa — ei, minä en jouda kuolemaan.
Kustaa yritti kurottautua lasta kohti, mutta kun ei jaksanut, niin purskahti itkuun.
— Mutta ajatelkaahan nyt, Kustaa! Teillä on oma kuolematon sielunne, joka tulee joutumaan ikuisen vaivan sijaan, ellette tee parannusta ja palaa oikealle tielle niinkauvan kuin se on vielä mahdollista.
Rovastin äänessä oli jo tiukempi sävy, joka saattoi Kustaankin kärsimättömäksi.
— Mitä minun on lukua — joutukoon minun sieluni minne tahansa, kun vain ei tuon poikasen pahoin kävisi. — Ei — parantua minun täytyy. —
Kustaa riuhtaisi itseään ja purskahti taas katkeraan itkuun.
— Te olette mahdoton käymään vieraaksi Herran armopöydän ääreen. —
Kiivaalla liikkeellä kokosi rovasti kapineensa ja poistui tuvasta, ja Leena näki, miten hän kiipesi rattaille ja Ylivarsilan isäntä läksi häntä takaisin viemään.
Seuraavana aamuna, juuri kun keväisen auringon ensimäinen säde pujahti ikkunasta tupaan, nukahti Kustaa rauhaisasti kuolon uneen niinkuin työnsä tehnyt päivämies. Koko yön oli hän hourinut ja ollut kiihkossa, joka kulutti hänen voimiaan niin ettei hän enää jaksanut tulla tajuunsa ollenkaan, vaan siihen vaipui.
Kun eukot saivat kuulla Kustaan kuolleen ja mitä hän oli rovastille sanonut, valtasi heidät pyhä kauhistus, että Kustaan sittenkin täytyi kuolla niin — paatuneena.
— Ja niin monta kaunista virrenvärsyä kun minäkin sille veisasin ja niin monta koriaa ja kallista Herran sanan paikkaa luin! — Hjoo, hjoo — Kun se häjy saa oikein ihmisen valtaansa, ei siinä auta papinkaan mitään, — huokaili Kantolan emäntä, kun oli Sormikossa juttelemassa tästä ja muistakin kylän "uusista".