III.
Seuraavana aamuna tullessaan tekemään tavallista aamusiivousta toi hoitaja hänelle housut — kasvoillaan iloisen tyytyväisyyden ja ylpeyden ilme, niinkuin hyvin suoritetun urotyön jälkeen. Hän puki housut päälleen ja nousi istumaan. Hoitaja talutti hänet pesutelineen luo ja pesi hänen kasvonsa.
— Lähdeppäs nyt kävelemään! — sanoi muuan sairaista nousten itse kävelemään.
— E-hen-en minä uskalla. — Äänessä värisi toivo ja pelko.
— Minä autan.
Toinen toiseensa nojautuen he alkoivat kävellä päästä toiseen vuoderivien välissä olevaa käytävää. Lapsellinen onnen myhäily parrottuneilla kasvoillaan ja kuopille painuneissa, tuuheain kulmakarvain reunustamissa silmissään, seurasi hän jalkojaan, kun ne vuorotellen siirtyivät lattiaa hangaten toinen toisensa edelle. Varjo katosi aina, kun lampun kohdalla oltiin ja taas kasvoi joka askeleella, kun siitä poispäin siirryttiin. Vasen jalka oli tottelemattomampi. Toisinaan piti käsin auttaa, kun ihan väkisin uhkasi jäädä paikalleen.
— Voi kuitenkin — voi sentään, — huudahti hän tuontuostakin, itsekään tietämättä, johtuiko se kävelyharjotuksen synnyttämästä ihastuksesta, vai muistuivatko mieleen entiset hiihto- ja metsästysretket. Kenties siinä oli molempaa. —
Aamiaisen jälkeen hän jo pääsi tuolin avulla ikkunan luo. Ja mitä hän näkikään siellä! Auringonpaistetta, rakennuksia, rakennuksien varjoja, kivitetyn pihan, suuria koivuja kasvavan puiston, johon hänen lempioksansa häipyivät näkymättömiin. Renki toi jymisevää vesitynnyriä pihaan ja ajoi sen keittiön eteen. Varjo seurasi uskollisesti mukana. Keittiöstä tuli palvelustyttö ja he alkoivat yhdessä tyhjentää tynnyriä. — Tuolla karkasi koira häntä sojona, ihan kuin jänistä ajaisi. — Keittiön seinän vierellä leikki kaksi kaunista, pientä, viatonta lasta, — liikuttavia katsella. — Tuolta pienemmästä rakennuksesta tuli mies ja katosi jonnekin huoneitten taakse. — Hoitaja meni keittiöön. — Kas tuossa tuuli vie koivunlehteä oikein tulen kyytiä pitkin pihaa! Ja tuolla toinen tulee perässä ihan kuin yrittäisi edellistä kiinni! — Hän käänsi päätään.
— Tulkaa katsomaan! — tulkaa katsomaan, mitä täällä on! Kuinka hauskaa täällä on!
Kuopille painuneet harmaansiniset silmät puhuivat ja kääntyivät jälleen katsomaan ulos. Suu ei puhunut mitään, vaikka sekin ensin aikoi.
Vaikka hän koettikin yläruumiillaan mahdollisimman paljon turvautua leveään akkunanreunukseen, alkoivat sääret sittenkin vapista.
— Ei, mutta — kyllä tästä pitää mennä vuoteelle. Mitäpä noista tuollaisista.
Se oli suu, joka niin sanoi. Silmät, nenä ja kaitaisiksi kutistuneet kasvot kokonaisuudessaan — lyhyt ruskea partakin — sanoivat ei milloinkaan ennen nähneensä niin hauskaa. Tuolia hinaten meni hän vuoteen luo, riisui takkinsa ja huoahtaen veti peiton päälleen.
Hän nukkui yhtä mittaa siihen saakka kun harjottelijaneidit alkoivat jakaa ruokaliinoja päivällistä varten, jolloin hän heräsi ja ympärilleen silmäillen nousi istumaan.
— Jahas. Nyt pitääkin taas nousta syömään.
Pian oli takki päällä, tuoli pöydän viereen hinattuna ja hän itse tuolilla istumassa ja odottamassa. Mutta kun ei ruoka heti tullut, pitkästyi hän ja läksi varovaisesti kävelemään ikkunan luo.
— Ei tässä pitkiä aikoja jouda odotella. Eräästä vuoteesta kiinni pitäen kurotti hän ulos nähdäkseen.
— Heleijaa! Ruokapaarit tulevat! hän huudahti ja katsahti ympärilleen lapsellisen hyvätuulisesti naurahtaen ja alkaen varovaisesti köpitellä takaisin pöytänsä luo. Helpotuksesta huoahtaen painautui hän istumaan tuolille.
Käytävältä alkoi kuulua veitsien ja kahvelien kalinaa sekä kiireisiä askeleita, eikä aikaakaan, kun jo tuotiin ruoka — höyryävää soppaa ja eturuoka kullekin sen mukaan kuin jaksoi sulattaa. Tuolla kahden ikkunan välissä, vesikarahvia ja laseja kannattavan pöydän vieressä makasi nuorukainen, jossa oli eilen toimitettu leikkaus; hän ei saanut syödä kuin vähäisen soppaa, jota selällään maaten raukeasti pisteli suuhunsa rinnan päälle asetetusta kupista. Hän muisti, miten oli itsekin ollut samassa tilassa ja hänen tuli nuorukaista sääli. Mutta — —
— No nyt minä syönkin niinkuin metsämies, — ja veitsi alkoi hiljalleen kalista lautaseen.
— Sitten mennään kahville kyökkiin — sanoi siihen toisista sairaista se, joka aamulla häntä talutteli.
— Mennään vain. — Mutta onkos nyt mikään — kahveli vei juuri lihapalaa suuhun — kahvin aika? — Suu oli ruokaa täynnä. — Mennään vasta myöhemmin!
Syötyään ei hän mennytkään vuoteeseen heti, vaan paneutui takki päällä pitkälleen mustalla nahalla päällystetylle leposohvalle. Mutta ei siinäkään kauvaa huvittanut.
— Minä lähden kylälle.
Salaperäisesti myhäillen meni hän hiljaa ovelle, jonka sai suurella vaivalla avatuksi, ja hiplasi itsensä käytävälle. Tähystellen pitkin käytävää työnsi hän oven verkalleen kiinni. Käytävä näytti toisaanne katsoen olevan loppumattoman pitkä. Siellä etäällä häämötti valoisampi aukko ja ihmisiä näkyi liikkuvan siellä täällä. Molemmin puolin käytävää oli ovia ja ovien päällä numerot. Seisoi siellä pari kaappiakin ja rullasänky, jolla sairaita kuleteltiin ja joka oli kuin vanha tuttava vieraiden joukossa. — Jahas, jahas, — hän päätteli ja kääntyi katsomaan toisaanne. Sinnepäin oli käytävä hyvin lyhyt. Näki selvästi käytävän päässä olevan suuren ikkunan puitteetkin. Muutamia ovia oli sielläkin päin, ja tuossa ihan lähellä oli kaappi täynnä kirjoja.
— Jaahas. Siinäkö se kirjakaappi onkin, — ajatteli hän ja läksi tassuttelemaan ikkunaa kohti. — Ennenkuin pääsi ikkunan luo, kohosi käytävä, ja oli astuttava pari porrasta ylöspäin. Hän kohotti oikean jalkansa astuakseen alemmalle portaalle, mutta vasen jalka ei jaksanutkaan yksin kantaa koko ruumiin painoa, ja hän oli kaatua. Seinästä pidellen nosti hän ensin vasemman jalan portaalle ja sitten veti oikean perässä päästen niin vihdoin alemmalle portaalle. Hän lepäsi siinä hetkisen ja mieleen valahti outoja tunteita. Siinä oli oman avuttomuuden tunnetta ja samalla nöyrää alistumista, jopa lohdullista kiitollisuuttakin. Kenelle ja mistä?
— Sitä ei hän tietänyt.
Levättyään hetkisen, alkoi hän taasen ponnistella. Juuri kun oli saamaisillaan vasemmankin jalkansa ylemmälle portaalle, kuului hoitajan raikas, hyväntahtoinen ääni takaapäin käytävältä:
— Onko se Holma?
— On, — vastasi hän samassa kun nykäsi vasemman jalkansa portaalle.
Hän ei uskaltanut katsoa taakseen. Hoitaja naurahti osanottavasti.
Nyt ei ollut enää kuin muutama askel ikkunalle. Väsyneenä ja huohottaen laskeutui hän istumaan matalalle ikkunalaudalle ja rupesi katselemaan ulos. Näköala oli koko maailma sairashuoneeseen verrattuna. Ensin oli kalpean kellertäväksi käynyttä niittyä ja sen takana maantie. Maantien toisella puolella oli muutamia mökkejä ja peltoa, jonka halki kulki iso laskuoja. Pellon takana oli metsää, jota etemmä ei voinut nähdä. Vielä näkyi muutamia puita maantieltä sairaalaan johtavan tien vierillä.
Vähän aikaa katseltuaan huomasi hän pellolla kynnettävän. Hevonen vetää raskaasti, pysähtyy vähän väliä, ja hän on kuulevinaan, miten mies sille huutaa, — ja uudelleen alkaa hevonen mennä. Hiljaa nahisten kääntyy tuore, musta multa pinnalle haudaten sängen alleen. — Hevonen taas seisahtuu. Mies antaa sen puhaltaa ja korjattuaan huonosti kääntyneen viilun asettuu istumaan. Katselee pitkin vakoa ja miettii. — Ihan varmasti se miettii. — Mutta mitähän se miettii? — Todellakin — mitähän se miettii? — Kenties se miettii, minkävuoksi pitää kyntää? — Sitä se varmaankin miettii. Istuu tuossa aurallaan ja piippunysää imeskellen miettii, minkä vuoksi pitää kyntää? — Tavan takaa sylkeä loiskauttaa oikein tupakkamiehen leveän syljen.
Samassa ajatuksen juoksu katkesi. Silmät eivät enää katsoneet kyntäjää, vaan tuijottivat jonnekin kauvas. — Kädet valahtivat sivuille ja hän loi kysyvän katseen vieressä olevaan vaatehuoneen oveen.
— Minkä vuoksi pitää kyntää?
Kysymys täytti sielun kokonaan ja tuli ulos hiljaisena kuiskauksena.
— Jollei kukaan kyntäisi, niin ei kukaan eläisi.
Se selvisi aivan yht'äkkiä ja valtasi mielen kokonaan!
— Jollei kukaan kyntäisi, niin maa ei kasvaisi viljaa. Ja jos maa ei kasva viljaa, ei tule leipää, ei paksua limppua eikä ohutta reikäleipää, ei voita, ei maitoa, ei mitään. Jos lakataan kyntämästä, silloin täytyy lakata elämästäkin. —
Lääkäri tuli rakennuksestaan sairaalan puolelle päin.
— Mutta eihän lääkäri kynnä, eikä pappi kynnä, ja on paljon muitakin, jotka eivät kynnä ja kuitenkin elävät.
Aralla vahingonilolla hän katseli ympärilleen, ikäänkuin joku toinen olisi selvittänyt asiaa. Hän luuli nyt saaneensa sen solmuun.
— Jollei kukaan kyntäisi, eivät hekään eläisi. Joka kyntää, se tuottaa elämän voimaa kaikille. Kyntäjä on se perustus, jonka päälle kaikki muu rakentuu. —
Se lankesi selvänä ja varmana, — sitä ei voinut kiertää eikä himmentää. — Se oli ihmeellistä. Olihan hän jo niin monta kertaa ennenkin nähnyt kynnettävän, eikä tällaisiin ajatuksiin joutunut. Mistä ihmeestä niitten nyt piti tulla? — Totta kyllä, että hän oli aina — pilkatessaankin — sielunsa pohjassa tuntenut, että jos asiaa oikein alkaa ajatella niin muuhun tulokseen ei voi tulla kuin siihen, mihin hän nyt oli tullut. Jos toisin uskottelee, pettää itseään. Hän oli aavistanut tämän hetken tulevan. Mutta sittenkin hän tyrmistyi ja hätääntyi. Avuttomana loi hän rukoilevan katseen ympärilleen. Hänestä tuntui, että viimeinenkin tuki hänen altaan luhistuu kokoon ja hän viskautuu pohjattomaan häpeän kuiluun.
— Olenko sittenkin ollut väärässä? Ja koko ikänikö? Ja pitääkö se tulla jokaisen kuuluville? Eikö se riitä, että olen joutunut kyvyttömäksi? Pitääkö vielä tunnustaa erehtyneenikin, — tunnustaa, etten ole koskaan mitään ollutkaan? Parempi, kun — —
Käsi teki rajun liikkeen, niin että etusormi hipaisi kaulan etupuolta, poskilihakset nytkähtivät. Silmät välähtivät, niin että ainoastaan valkuainen näkyi, kulmat kohosivat ja koko ruumis jäykistyi. Sihisten kulki ilma lujasti yhteen puristuneitten hammasrivien välitse. Sieluun patoutui jotain ja kaikki oli kuoleman-jäykkää vähän aikaa.
— Sinä olet kurja raukka! —
Se pärskähti ylös sielun syvyyksissä kuohuvasta myrskystä, ryntäsi kuin padon takaa. Käsi teki torjuvan liikkeen. Kasvojen piirteet alkoivat lientyä. Suu vetäytyi omaa itseään ivaavaan irvistykseen, joka vähitellen kehittyi surumieliseksi hymyksi.
Katse lipui pitkin sairaalan tietä, jolle hiljaisessa syystuulessa huojuvain koivujen varjot synnyttivät viihdyttävän valon ja varjon sekaisen väreilyn. Lääkärin rakennuksen varjo oli vinosti yli tien, ulottuen sairaalan seinään saakka. Valaistun ja varjon rajaa läksi katse lipumaan. Siinä seinän vierellä oli kasa puista karisseita lehtiä, ja katse pysähtyi niihin.
— Nuokin ovat kerran olleet kauniita, tuoreita ja iloisia ja kaikkien ihailemina leppeässä kesätuulessa liehuneet. Nyt ne ovat rumia ja likaisia ja jokaisen tallattavina. Kukaan ei niitä enää ihaile. Aivan niinkuin minuakaan ei enää kukaan huomaa eikä kukaan ihaile.
Liikutuksella katseli hän noita likaisia lehtiä. Ne olivat tovereita — kärsimystovereita, — kärsineet saman alennuksen kuin hänkin.
Vieno tuuli värähytteli lehtiä, ne kohosivat hiukan syrjälleen ja ikäänkuin kirkastuivat, kun aurinko niihin paistoi. Samassa tuulispää pelmautti lehdet ilmaan vieden ne suppilon muotoisessa pyörteessä ylös, näkymättömiin.
— Noin meitä vain heitellään — — —
Kurkussa tuntui heikkoa pistelemistä, eikä sumun himmentämä katse löytänyt kohtaa, mihin pysähtyä. Jälleen seisahtui kaikki vähäksi aikaa. Hän tunsi sielussaan jälleen jonkin murtuvan. Siellä alkoi hiljalleen värähdellä, lohdullinen, pehmeä tunne alkoi vallata mielen. Ikäänkuin joku ennen tuntematon valo olisi virrannut sieluun, ja yht'äkkiä heräsi selittämätön, vapauttava tunnelma. Riemuinen riehahdus täytti mielen ja päätä rupesi pyörryttämään.
Vaivoin nousi hän seisaalleen ja tueten käsillään seinään, alkoi mennä pois ikkunan luota. Siinä olivat jälleen ne portaat. Päätä huimasi, kun katsoi eteensä käytävälle. Molemmin käsin täytyi pidellä seinästä, ja vihdoin oli kuin olikin portaat kunnialla laskettuna. Mieleen juolahti entiset suksimäet, eikä hän voinut olla katsahtamatta taakseen ja hymähtämättä.
Hoitaja tuli vastaan vaatteita kainalossa.
— Eikös Holma jo ala olla väsynyt? — Hoitaja hymyili niinkuin äiti lapselleen.
— Vähän kyllä. Olenkin tässä juuri makuulle menossa.
Hoitaja meni ohi pysähtymättä, ja hän hissutteli ovea kohti. Hiljaa veti hän oven auki ja pujottautui myhäillen sisään. Yhtä hiljaa sulki hän taas oven ja avaimesta kiinni pitäen katseli sekavin silmin kautta huoneen.
— Siellä näyttää olevan oikein kaunis ilma tänään.
Vaivaloisesti liikkuivat jalat. Käsin täytyi ottaa tukea, missä siihen vain oli vähänkin mahdollisuutta. Toiset sairaat seurasivat mielenkiinnolla menoa ikäänkuin olisivat katseillaan tahtoneet häntä tukea.
Jo oli takki naulakossa ja väsyneesti huoahtaen hervautti hän itsensä vuoteelle istumaan jalat lattialla. Jalkoihinsa tuijottaen hän hiljaa kääri vasemman jalan sukan alas, veti housunlahkeen ylös ja tuijotti pitkään paljasta säärtä. Puristi kätensä sen ympärille — peukalo ulottui pitkälle toisten sormien päälle. Hitaasti päästi hän housunlahkeen jälleen alas, veti sukan suoraksi, käänsi peittoa ja pujottautui sen alle. Raskaasti painui voimaton ruumis vuoteeseen. Kädet jäivät peitolle ja katse kiintyi niihin. Koetellen toisella kädellä toisen ranteen paksuutta hän hymähti.
— Lihan se vei — mutta jäipä luut —
— Niin. Ei ole mitään hätää. Lihaa saa uutta, mutta jos luut olisi vienyt, niin … Se lausuttiin äänellä, joka koetti olla veitikkamainen, mutta olikin vakuuttava.
— Ja sen uuden lihan kanssa alkaa minulle uusi elämä, — välähti mieleen ja samalla myöskin papin viime sunnuntaisen saarnan loppusanat:
— Minä toivon, että kun te poistutte täältä ruumiillisesti terveinä, te myöskin olisitte henkisesti terveitä! Minä toivon, että te, samalla kun parannutte ruumiin sairaudesta, myöskin parantuisitte hengen sairaudesta.