IV.
Ennen laskuaan hiljaisen, salaperäisen, kaukaisesti kohisevan metsän taakse lähetti kelmeä lokakuun aurinko vielä yhden säteen sairashuoneeseenkin. Se laskeutui ikkunan viereiselle vuoteelle, jolla makasi eilen leikkauksen kärsinyt kalpea nuorukainen lyhyesti hengittäen ja raukeasti käännellen päätään puoleen ja toiseen. Vähänväliä paisutti rintaa pidätetty huokaus. Säde loi ruusuisen hohteen punaiselle peitolle, hyväili nuorukaisen kasvoja ja houkutteli auki hänen silmänsä, joissa raukeuden keskeltä kuvastui rukoileva tuskan ilme. Säde hymyili lohduttavasti noille silmille.
— Älä tuskastu! Kyllä sinä paranet — ja sitten…! — se kuiskasi.
Eikä nuorukaisen pää enää kääntynyt. Silmiin ilmestyi heikko ilon välähdys. Säde iski vielä silmää nuorukaiselle ja siirtyi seuraavalle vuoteelle. Siinä makasi vankka mies tuskaisesti käsiään väännellen. Pää nytkähteli hermostuneesti hartioihin, ja joka nykäyksellä pusertuivat kasvot luonnottomiin kurttuihin, silmät painuivat tiukasti kiinni ja huulet vetäytyivät toisistaan erilleen. Hengittäessä tunki ilma sihisten sisään yhteenpuristuneiden hampaiden välistä ja sai ulos tullessaan kurkunpäässä aikaan huoahtavan korahduksen. Oli tapaturmaisesti ruhjonut toisen jalkansa, jota juuri äsken toimitetun puhdistamisen vuoksi nyt hirveästi kirveli. — Säde siveli hänen poskeaan.
— Älä sure! Sinä paranet — ja voihan ihminen elää, vaikka ei olekaan kuin yksi jalka! —
Seuraavalla vuoteella makasi laiha ja kalpea mies, kasvoillaan valju, herpaantunut ilme. Sairasti sydänvikaa. Kaipasi vaimoaan ja kuutta pientä lastaan, jotka kotona itkevät ja ikävöivät isää. Hänkin itki, ja heikko sydän löi yli voimainsa. Säde kohosi hiljaa hänen vuoteelleen, silitteli peitteen päälle jäänyttä pieneksi kutistunutta kättä, hyväili poskea ja katsoi suruisen lempeästi silmiin.
— Kyllä Jumala pitää huolen pienokaisistasi!
Muuta ei säde voinut sanoa. Se näki Kuoleman seisovan vuoteen ääressä ja irvistelevän luisilla kasvoillaan. Itkien hiipi säde pois vuoteelta, mutta kääntyi vielä Kuolemaan päin.
— Sinä luulet saavasi ihmisen — mutta siinä erehdyt! Et saa muuta kuin liha- ja luukokoelman — mestarin työtä kyllä sekin — mutta sittenkin jonkun ajan päästä kourallinen multaa vain! Sen sinä saat, mutta ihmistä et saa.
Säde värähteli. Kuolema yhä vain irvisteli luisilla kasvoillaan.
Säde kävi jokaisella vuoteella ja sai hetkeksi kaikki rauhottumaan. Mutta hetkeksi vain. Se ei joutanut kauvan viipymään yhdessä paikassa, sillä maailmassa on niin paljon, jotka sitä kaipaavat. Sen täytyi kiiruhtaa. Hetken se vielä väreili huoneen valkeilla seinillä ja valkeassa laipiossa, jossa kärpänen suristen liukui pitkin kiiltävää maalausta kuin tuulen ajamana.
Säteen poistuttua alkoi hämärä ikkunoista vilkuilla. Salaperäisesti kuiskien astui se huoneeseen, pehmeästi liukuen joka komeroon. Hetken kuluttua hämäräkin poistui ja tummakulmainen, äänetön pimeys alkoi ikkunoista vaania, aikoen sekin tulla sisään. Mutta silloin tuli siivoojanainen ja sytytti suuren kattolampun, eikä pimeä uskaltanutkaan tulla sisään. Ikkunoista vain tuijotti synkeillä silmillään ja jossain syrjäisessä komerossa uskalsi varkain hiipiä.
Se on päivän tuskallisin aika sairaalassa. Sairaat ovat tuskastuneita, selkiä pakottaa alituisesta makuusta. Rautasängyt natisevat, pidätetyt huokaukset täyttävät ilman. Nuorukaisen pää kääntyilee taas tyynyllä, vankan miehen ruumis nytkähtelee ja isä itkee.
Holma makasi taasen pää käsien varassa, äänettömänä, kauvas katsova ilme silmissään. Hän oli omituisen mielialan vallassa. Oli niin suloisen surullisesti hyvä olla. Oli vähän niinkuin silloin, kun huuruisena ja huohottaen saapui perille ennen muita ja huudettiin eläköötä ja liehutettiin liinoja — ja kuitenkaan ei ollut niinkuin silloin. Tämä oli jotakin paljon kauniimpaa, puhtaampaa — täydellisempää silloiseen verrattuna — aivan kuin sirosti tehty pesukurikka vallan veistämättömän koivunpuolikkaan rinnalla. Kaikki on niin hämärää, kaikessa on jotakin sellaista, jota hän ei ole koskaan ennen tuntenut, eikä nytkään ymmärrä. Hoitajakin äsken näytti siltä kuin sillä olisi ollut mielessä jotakin —
— Mitäs se —?
Silmät sävähtivät, pää kohosi ja kurottautui ovea kohti. Hän kuunteli henkeä pidättäen. Samoin toisetkin — ei hiiskausta kuulunut huoneessa.
Käytävän toisella puolella olevasta huoneesta kuului avonaisten ovien kautta pehmeää, tunteellista laulua ja kitaran helinää. Alussa se värisi epätoivoisesti kuin itku ilman kyyneliä. Sitten se huokaili kuin kyynelvirtaan puhjennut ääretön epätoivo ja lopuksi kohosi luottavan iloiseen säveleeseen kuin sydämen syvimmät toiveet täyttymään saaneen riemulaulu. Se toistui usean kerran ja sairaiden tuska lientyi, he eivät muistaneet sitä. Liikutus, lämmin kuin kotiliesi, valtasi mielet ja kyynel kihosi silmäkulmaan. — Kuka se laulaa?
Jokainen kysyi, mutta kukaan ei tiennyt vastata. Nuorukainen liikahti kuin olisi aikonut nousta ja mennä kiittämään ja kättä puristamaan, mutta ei voi, ei jaksa. Kädet hiukan kohoavat ja jälleen raskaasti putoavat peitolle — kuuluu huokaus kuin pidätetty nyyhkytys. Katseensa hän tähtää lujasti oveen, ja näkee laulun loputtua hoitajan tulevan vastaisella puolella olevasta huoneesta kitara kädessään ja vilkaisevan heihin ikäänkuin arastelisi hän tekoaan.
— Se oli meidän hoitajamme, joka lauloi — nuorukainen sanoi, heikko säihke silmissään, pannen erityisen painon sanoihin "meidän hoitajamme". — Kukaan ei sano siihen mitään — ei äännähdystäkään kuulu vähään aikaan ja kun hoitaja tulee huoneeseen, ei kukaan puhu hänelle laulusta mitään, mutta silmät säteilevät kiitollisuutta, ilmakin sitä värähtelee. He ymmärtävät hoitajaansa ja tuntevat, että hänkin ymmärtää heitä.
Laulun ensi vaikutuksen lauhduttua makasi Holma kulmat rypyssä silmiään siristäen. Laulu muistutti jotakin — mutta mitä? Oli kuin olisi ennenkin kuullut samanlaista — mutta missä, milloin? — Käsi painautui poskelle ja rypyt kulmissa yhä tiukentuivat.
— Aa —!
Käsi ojentui peitolle, kulmain rypistys tasottui ja silmät avautuivat.
— Marihan se siellä kotona noin tapaa laulella, navetassa, ylisillä ja joka paikassa, kun tietää tai luulee, ettei hän ole kuulemassa. Mutta jos huomaa hänen kuulevan, herkeää heti ja katsoo niinkuin olisi rikoksesta tavattu — hän kun tapaa aina tiuskaista hänen "yninästään". — Niin, Mari — Mari — Marihan se on, joka aina tapasi katsoa niin kummallisesti, toivokkaasti, kun hän itsetyytyväisenä ja hiestyneenä palaa kotiin — mutta kun hän ehtii sanoa: "Taas meni kaikki hyvin", näyttää Mari pettyneeltä, jopa toisinaan silmiäänkin pyyhkii siinä kahvia keittäessään. Hän ei sitä silloin ymmärtänyt, eikä yrittänytkään ymmärtää, meni vain muuta puhumatta kamariin oikaisten sohvalle siksi aikaa, kun Mari saa kahvin valmiiksi. Se Lyyli kun parkuu niin ettei saa korvillaan olluksi ja Jukka meiskaa kuin puolijauhoinen. — Niin — Mari — Mari-raukka. Nyt minä pyytäisin sinua laulamaan minulle, nyt minä ymmärrän, miksi sinä silmiäsi pyyhit silloin. — —
Hänen tekisi mieli itkeä. Silmissä käy harmaaksi — kaikki käy harmaaksi ja sekavaksi. Mielikuvituksessaan kotona ollen hän syö illallisen Lääkäri tekee tavallisen ilta-kiertonsa — hän on vain yhä kotona Marin, Jukan ja Lyylin luona. Kuva toisensa jälkeen astuu silmien eteen muodostuen milloin miksikin haamuksi, jotka kaikki katsovat häneen säälivän nuhtelevasti — katsovat vuoroin hellästi Maria, Jukkaa ja Lyyliä, vuoroin taas säälinsekaisella moitteella häntä. Ne alkavat kuiskia:
— Sinä itseäsi vain ajattelit, sinä tahdoit saada oman itsesi muita ylemmä ja kaikki muut työntää syrjään. Sinä jätit lapsesi orvoiksi ja vaimosi surevaksi leskeksi, että maailma sinua käsillään kantaisi.
Yhä ankarammin ja uhkaavammin kuiskivat haamut, jotka muisto esille kutsui, eikä hän voinut puolustautua niitä vastaan. Karvas katumuksen kyynel vain kirposi silmäkulmaan.
Yhä enemmän irtautuu hän ympäristöstään. Tuolta se sairas, joka aamulla häntä talutteli, lausuu hänelle sanan käytävältä kuuluvan puhelun ja naurun johdosta. Hän vain sivumennen hymähti sille. Katse läksi omin lupinsa harhailemaan ja näki, miten nuorukainen taas käänteli raukeasti päätään ja hiljaiset huokaukset paisuttivat rintaa. Molemmat kädet olivat valahtaneet vuoteen reunain ulkopuolelle ja riippuivat veltosti alas. Vankka mies taas vavahteli, kasvot puristuivat kurttuihin ja ilma meni sihisten sisään ja tuli korahtaen ulos. Isä taasen kärsii tuskaa, kaipaa perhettään ja heikko sydän lyö yli voimainsa. Rautasängyt narahtelevat ja kuuluu levottomia liikahduksia.
Käytävällä on puhelu ja nauru loppunut. Ainoastaan sähkökellon kilinä kuuluu silloin tällöin, ja heti sen jälkeen hoitajan askeleet ja oven käynti jossakin. Näin menee vähän aikaa ja käytävältä alkaa kuulua reippaita naisen askeleita. Ne menevät ohi, mutta heti tulevat takaisin ja samalla kuuluu tyhjäin astiain kalinaa. Ovi aukenee ja siivoojatar saapuu sisään, tekee tottuneilla varmoilla liikkeillä tavalliset iltatehtävänsä, sammuttaa ison kattolampun ja sytyttää ovenpielessä naulassa olevan pienen yölampun, joka luo huoneeseen pehmeän, hämäränsekaisen valon, sanoo hyvää yötä ja poistuu. Kuuluu, mitenkä hän käy toisissakin huoneissa ja miten hänen askeleittensa kaiku yhä heikkenee, kunnes vihdoin kokonaan lakkaa kuulumasta. Jälleen on kaikki vähän aikaa hiljaa, ainoastaan hereillä olevain sairaitten liikahdukset ja huokaukset värisyttävät ilmaa.
Vielä kerran alkaa käytävältä kuulua askeleita — pehmeitä, hiljaa narskahtelevia. Ne lähenevät yhä, ollen toisinaan kuulumattomissa. Silloin kuuluu, miten ovi avataan ja suletaan ja hetkisen kuluttua jälleen avataan ja suletaan, jolloin askeleet taas alkavat tulla lähemmäksi. Ovi avautuu ja hiljaa varpaillaan astellen tulee sisään sairaalan ylihoitajatar, mennen suoraa päätä nuorukaisen vuoteen luo. Nuorukaisen silmät ovat puoliksi auki.
— Saatte lääkettä, että voitte nukkua, — kuiskaa hoitajatar, hankaa hiukan nuorukaisen paljasta käsivartta ja ruiskauttaa siihen morfiinia pienestä putkesta. Sen tehtyään nostaa käden vuoteeseen, samoin toisen ja asettaa huolellisesti peitteen.
— Nyt voitte nukkua, — hän vielä kuiskaa lohduttavaisesti ja menee toisille tuskaa kärsiville tekemään samoin. Nuorukainen tuntee suloista viihdytystä ja makaa rauhassa. Samoin toisetkin.
Hiljaa, niinkuin oli tullutkin, poistuu ylihoitajatar. Lamppu ovenpielessä sihisee yksitoikkoisesti ja sairaitten katkonainen hengitys ylläpitää hiljalleen sirisevää ääntä. Yön tunnelmarikas rauha laskeutuu sairashuoneeseenkin.