V.

Holma nukkui rauhattomasti. Kummalliset, piirteettömät unikuvat vaivasivat häntä. Aamupuolella yötä hän näki unta.

Hän harhaili pimeässä kivikkoisessa ja kantoisessa metsässä, selässään raskas taakka. Liikkuminen oli tavattoman vaikeaa. Taakka painoi selässä ja ilma oli tukahuttavaa. Hän etsi tietä jonnekin, mutta ei voinut nähdä, kun piti käsissään suurta tummaa lintua, joka yhtenään rapisteli hänen silmäinsä edessä, estäen näkemästä. Lintu pyrki karkuun, mutta hän puristi kouransa tiukasti sen jalkain ympärille. Kynnet painuivat pivoon ja sieltä tiukkui veri, hiki valui kaikkialta ja jäsenet vapisivat, mutta hän ei hellittänyt. Hän tunsi jo kauan olleensa tässä tilassa. Hän tiesi, että metsän ulkopuolella on valoisampaa, että ilma siellä on raikkaampi ja että siellä on laajat ja vaihtelevat näköalat, mutta hän ei osannut metsästä ulos, lintu kun aina sokaisi hänen silmänsä, — ja lintua hän ei olisi millään ehdolla laskenut menemään.

Metsässä oli paljon muitakin, jotka levottomassa kiihkossa näin harhailivat, kivien ja kantojen seassa kompuroitsivat, etsivät tietä, eivätkä löytäneet, käsissään oleva musta lintu kun sokaisi silmät. Ja uusia ihmisiä eksyi metsään joka hetki. He eivät kukaan puhuneet toisilleen mitään siitä, että he olivat eksyksissä, mutta silmistä loisti hätä ja pelko, ja jokainen näytti koettavan valhetella. Epäluuloisesti vaanien he katsoivat toisiinsa, kun milloin lähekkäin satuttiin.

Hän oli juuri saanut kätensä vielä tiukemmin linnun jalkain ympärille ja uskoi varmasti sen jo pitävänsä, kun yht'äkkiä kourat herpautuivat auki ja lintu lensi tiehensä. Hän juoksi sen perään, tahtoen saada sen jälleen kiinni, mutta se oli mahdotonta. Lintu meni. Häpeissään ja epätoivoissaan painoi hän kädet silmilleen, ettei näkisi toisten ilkkuvia katseita. Korviaan ei hän voinut peittää, ja hän kuuli, miten ne toiset nauraa räkättivät, tömisyttivät jalkojaan ja ilvehtivät hänen onnettomuudellaan. Ja kun hän otti kädet pois silmiltään, näki hän, miten jokaisen kasvot loistivat ilkeätä iloa. Kukaan ei ajatellutkaan lohduttaa. Se vihlasi sydäntä ja hänen teki mieli uudelleen peittää silmänsä. Mutta silloin hän huomasi puiden välissä heikon kajastuksen ikäänkuin päivän ensi säteistä. Aivan hänen sivuitsensa johti polku. Hän alkoi kävellä pitkin polkua sinnepäin, mistä kajastus näkyi, ja kuta pitemmälle hän käveli, sitä raikkaammaksi muuttui ilma, sitä keveämmäksi taakka ja polku tasaisemmaksi ja leveämmäksi. Näköalat alkoivat olla yhä vaihtelevampia ja monipuolisempia. Ihmeissään ja hurmaantuneena joudutti hän askeleitaan. Tuntui niin vapaalta. Teki mieli rallattaa ja heittää kuperkeikkaa vihreänurmisella tiellä. Hän kiirehti yhä kulkuaan, ja lopulta jo juosten hän saapui — kotiin.

Siellä hän löysi Marin, Jukan ja Lyylin — löysi heidät aivankuin uusina. Mari juoksi hänen syliinsä, Lyyli parkui minkä jaksoi ja Jukka telmi puuhevosensa kanssa. Hän sulki Marin syliinsä, kirkui kilpaa Lyylin kanssa, sieppasi Jukalta puuhevosen ja alkoi sen kanssa vallattomasti laukata ympäri tupaa. Jukka talkkeroitsi perässä, nauroi, kirkui ja riemuitsi. Hän katsoi silmiin Maria, joka istui uuninpankolla ja nauroi koko sielustaan. Samassa kuului kolaus, ja hän — heräsi.

Silmiään hieroen hän katseli ympärilleen, eikä vähään aikaan tajunnut missä oli. Kun se selvisi, valtasi karvas pettymyksen tunne mielen. Hän kohosi istualleen ja huomasi, että pöydältä oli pudonnut hänen eilen lukemansa kirja. Huoahtaen nousi hän panemaan kirjan jälleen pöydälle ja pujottautui uudestaan peiton alle. Toiset kuuluivat vielä nukkuvan, mutta häntä ei enää nukuttanut. Unikuvan aikaansaama vaikutelma piti häntä valveilla.

Hänet valtasi voimakas koti-ikävä. Ei mitään muuta hän toivonut kuin että niin pian kuin suinkin pääsisi kotiin, kotiin Marin, Jukan, Lyylin, Putten ja rauhaisten puutarhakoivujen luo! Kun voisi heti lähteä, pukea vaatteet päälleen ja heittäytyä matkaan. Mutta se on mahdotonta, hän ei tiedä edes, missä vaatteensa ovatkaan. Täytyy vielä vartoa puoleen päivään saakka. Silloin pääsee lähtemään kotiin! —

Kaikki oli hiljaista. Kello siellä käytävällä kuului lyövän neljä, sähkökello kilisi ja heti kuuluivat yöhoitajan pehmeät askeleet. Kuului menevän käytävän vastaisella puolella olevaan huoneeseen. Vuoteilta kuului raskaita hengähdyksiä, korinaa, liikahduksia, epäselviä sanoja — vuoteet narahtelivat, mutta kukaan ei kuulunut olevan hereillä.

Salaperäisesti myhäilevä hämärä tepsutteli kaikkialla, kuiskaili nukkuvain korviin, silitteli heidän kasvojaan ja peitteen päälle jääneitä käsiään. Sen ei tarvinnut pelätä pientä hiljalleen sihisevää yölamppua oven pielessä, sillä yölamppu oli hämärän hyvä ystävä. Pimeä tuijotti ikkunoista vielä iltaistakin synkempänä. Sen kävi kateeksi, kun hämärä noin vaan sai vapaasti tepastella, missä halutti, eikä itse saanut olla edes syrjäisimmässä sopukassakaan, hämärä kun oli sinnekin hiipinyt. Ja pimeä synkistyi yhä enemmän.

Käytävällä avattiin joku kaappi, kuului pientä kilahtelua ja ovi loksautettiin kiinni jälleen. Nuorukainen kuului heräävän, samoin poikanen tuossa oven toisella puolella. Kello löi viisi. Ovi avautui hiljaa ja yöhoitaja tuli kuulumattomin askelin sisään, kourassaan kuumemittarit. Lujasti niitä ruopsautettuaan asetti hän niistä yhden kunkin sairaan kainaloon, jolloin viimeisetkin heräsivät. Asettaessaan kuumemittarin sydänvikaa sairastavan isän kainaloon, koetti hoitaja hänen valtimoaan ja poistuessaan katsoi pitkästi häneen.

Hetken kuluttua tuli hoitaja takaisin, tarkasti mittarit ja merkitsi muistiin niiden osottaman määrän. Taasen koetteli hän valtimon lyöntiä kuten äskenkin, taasen katsoi hän pitkästi perhettään kaipaavaan isään — vielä poistuessaankin vilkaisi.

— Nouskaa, pojat, syömään, — käski se sairas, joka aamulla oli
Holmaa talutellut.

— Niin. Eipä tuota taida muuta työtä saada tänä päivänä, — vastasi siihen Holma.

Ja todella alkoikin kuulua hiljaista rapinaa, kun yksi ja toinen, jolle lääkäri oli siihen luvan antanut, pureksi palvelustytön heille illalla hankkimia korppuja. Holmakin alkoi pureksia, mutta yht'äkkiä lakkasi. Mieleen juolahti eilen näkemänsä kyntäjä ja hän katsoi miettien korppua kädessään.

— Tämä on korppu, vehnäjauhoista leivottu — ja sen vehnän, josta tämä korppu on leivottu, on talonpoika kasvattanut, olkoon se kasvatettu ja korjattu missä maailman kulmassa tahansa. Talonpoika sen on kasvattanut, maan muokannut ja korjannut viljan, sekä myllyyn laittanut — tuo paikkahousuinen, tyhmä talonpoika, jolle jokainen nauraa ja ilvehtii. Aina on hänelle naurettu, aina häntä syljetty ja maahan tallattu. Kuinka hän on jaksanut tätä kestää niin kauvan — kun ei jo aikoja sitten ole nääntynyt, tai muuten lyönyt kintaitaan pöytään ja paneutunut uunin päälle nukkumaan? Silloin olisi nähty, kenelle on naurettu — —

Miten vähän me ihmiset sentään ajattelemme. Jokainen syö leipää, mutta kuka ajattelee sitä hikeä, joka hänen leipäänsä on kätketty — sitä talonpojan hikeä? Harva ajattelee, mutta jokainen nauraa — niinkuin minäkin. — Kaupungissa kävelevät sähkövalojen ja kupoolien keskellä, nauravat ja ilakoivat — ja syövät — sormin osottavat ja äänin matkivat talonpoikaa, joka talvisin torilla värjöttelee halkokuormansa vieressä, pitää majaa pihatuvissa syöpäläisten seassa — muualla kun nauravat, ja poliisikin paremmin huomaa — ja kaupunkitulijaisiksi ostaa lapsijoukolleen kymmenen pennin ranskanleivän — — Mahtaako hänen kätensä puristua nyrkkiin edes housuntaskuissa? Syytä siihen hänellä kyllä olisi — —

Hän asetti korpun pöydälleen ja selällään maaten tuijotti kattoon.

Käytävältä alkoi kuulua askeleita — muitakin kuin hoitajan. Kuuluu puiden kolinaa, pellit rämisevät ja hetken perästä kuuluu käytävällä olevista uuneista palavan tulen tohinaa. Reippaat askeleet lähenevät ovea, se avautuu voimakkaalla nykäyksellä.

— Hyvää huomenta, — kuuluu aamuvirkeä ääni, ja siivooja-nainen syli täynnä sahatuita puita menee uunin luo.

— Huomenta, huomenta, — vastataan vuoteilta.

Holma kääntyi kylelleen.

— Minkälainen ilma nyt on?

— Nyt on hyvin kaunis ilma. — Siivooja pisteli puita uuniin.

— Ei vieläkään ole tullut talvi?

— Ei ole — eikä vielä hetkeen tulekaan.

— Minä pääsen tänään kotiin.

— Jassoo. Vai jo te nyt pääsette kotiin! Mahtaa se olla hauskaa — kun niin kauvan on pitänyt olla täällä.

— Kyllä se hauskaa on — on se.

Siivooja sytytti vielä kattolampun ja meni tekemään tulet toisiinkin huoneisiin.

Muutaman kerran kohahdettuaan, epätietoisena syttyäkö vaiko sammua, alkoi tuli iloisesti uunissa tohista. Holma nousi, puki takin päälleen ja asettui istumaan uunin eteen tuolille. Uunissa paukkasi, tohisi ja pihisi. Tuntui niin kodikkaalta. Niinkuin olisi istunut kotona kamarissa talvisena sunnuntaiaamuna. Uunissa samoin paukkui, tohisi ja pihisi, lattialla ja laipiolla oli samanlainen viuhkan tavoin levenevä värähtelevä valokuvio. Tuvasta kuuluu, miten Mari toimii askareissaan, Lyyli jokeltaa kätkyessä ja Jukka laukkaa puuhevosensa kanssa. —

— Hohhoi! — kun minä olen nukkunut — sanoi heikkosydäminen isä hyvää mieltä ilmaisevasti haukotellen. Holma säpsähti. Eihän tuo mies ole enää moneen päivään puhunut juuri mitään. Epäselvästi vain mutisee, kun hoitajakin jotakin tiedustelee. Senvuoksi hän huudahti:

— Mutta — sinähän alat parantua!

— Niin luulen itsekin. Olen nyt jo niin virkeä, että pian minä nousen kävelemään. — Hän näytti kokonaan unhottaneen perheensä.

— No jos sinä tuolla vauhdilla alat toipua, niin ei siihen montakaan päivää mene, kun saat kotiin lähteä.

— Niin, niin — kyllä se olisi hauskaa — hauskaa — olisi se — —

Kaikkia ilahutti tuo huomattava virkeys ja siitä aiheutui hauska pakina. Kun siivooja käväisi kohentamassa uunia, sanottiin se hänellekin ja hän hymähti siihen sydämellisesti.

Liike ja puhelu käytävällä yhä vilkastui. Jo kuului sieltä päivähoitajankin ääni, kun hän neuvoi harjottelijaneitejä. He pitivät paljon hoitajastaan, ja heidän silmänsä välähtivät ilosta, kun kuulivat, että hän on taasen tulossa. Jotka voivat, kohensivat peittojaan. Se oli jonkinlainen kunnianosotus hoitajaa kohtaan.

Hänen sisään tullessaan Holma jo oli pessyt kasvonsa ja juuri niitä pyyhki, iloisesti vastaten hoitajan hyvään huomeneen. Heti alkoi hoitaja korjata vuoteita, ja ne, jotka siihen kykenivät, pesivät itse kasvonsa sill'aikaa, kun heidän vuoteitaan korjattiin. Ehdittyään perhettään kaipaavan isän luo, taitteli hoitaja varjostimen hänen vuoteensa edestä ja nosti sen pois.

— No — mitenkäs Kulmala nyt jaksaa?

— Minä jaksan oikein hyvin. Sanoinkin äsken, että pian minä lähden kävelemään.

— Kyllä teidän vielä täytyy olla vuoteessa. Minä laitankin sen nyt uudestaan.

Hoitaja haki rullasängyn käytävältä, nosti Kulmalan siihen, laittoi hänen vuoteensa, pani uudet lakanat ja muut. Kulmala pakisi kuin lapsi koko ajan, ja kun hoitaja, ensin pestyään hänen kasvonsa ja kätensä, nosti hänet takaisin vuoteelle, sanoi hän lapsellisen tyytyväisellä itsensä säälimistä ilmaisevalla äänellä:

— Niin minua nostellaan kuin pikku-poikaa vain. — Hyväntahtoinen naurunhymähdys leijaili kautta huoneen.

Holma seisoi Kulmalan vuoteen vieressä ja katseli kaihoisin silmin ulos. Hoitaja meni taas keittiöön niinkuin eilenkin. Aurinko paistoi pihan vastaisella puolella olevan rakennuksen kiiltävään peltikattoon, josta heijastui sairashuoneen ikkunoihin, luoden seinään kalpean kuvan. Holma oli juuri syventymässä sitä katselemaan, kun samassa hänen huomionsa kiintyi Kulmalaan, joka alkoi hengittää raskaasti ja katkonaisesti korahdellen. Holma katsoi häneen hetkisen ja huomautti sitten toisillekin. Heti läksi siivooja hakemaan hoitajaa. Kulmalan hengitys kävi yhä raskaammaksi ja katkonaisemmaksi, suu avautui joka hengähdyksellä oudosti ammolleen ja pää vetäytyi rinnoille päin. Silmiin tuli eloton kostea ilme ikäänkuin olisivat ne lasittuneet. Kun hoitaja ehti tulla, oli hengitys jo loppumaisillaan — muutama nykäys vielä, ja Kulmala oli kuollut. Lääkäri tuli kiireesti, mutta silloin oli kaikki lopussa, eikä kukaan voinut sille mitään. Lakana vedettiin kuolleen pään ylitse, peitehuopa vietiin pois ja niin jäi koko vuode ihan valkeaksi.

Kaksi tuntia pidettiin ruumis huoneessa ja sitten korjattiin pois. Holma istui taasen käytävän ikkunalla ja näki kun rengit tulivat sitä hakemaan jaloilla ja kantotangoilla varustetulla ruumiskirstulla. Kului hetkinen, ja he tulivat takaisin käytävälle kirstua kantaen, huulillaan hymy, joka aina näkyy, kun ihminen koettaa näyttää välinpitämättömältä todellisuudessa kuitenkaan sitä olematta, kun hän koettaa peittää syvimpiä ajatuksiaan.

— Niin menevät kuin kiveä kantaisivat, eivätkä ihmistä. Mutta kantavatko he sitten ihmistä — —? Ehkä kantavatkin vain kiveä —? Eikö ihminen ole jotakin muuta kuin ruumis, jotakin muuta kuin lihaa, luuta, verta ja aivoainetta, jotka vähän ajan päästä — mätänevät —? Voiko ihminen koskaan mädäntyä —?

Pyörryttäviä ajatuksia alkoi risteillä päässä ja hän meni takaisin huoneeseen.

— Kulmala pääsi täältä pois, eikä hänen ainakaan tarvitse enää toista kertaa tänne tulla — sanoi hänelle heti joku huoneessa olevista.

— Niin. Hänen ei tarvitse enää sairaalaan — ei ainakaan tällaiseen sairaalaan — mutta meistä ei tiedä, vaikka saisimme vielä tulla montakin kertaa. Hän pääsi pois. — Hän sanoikin kerran, kun meitä samana päivänä kuletettiin leikkaushuoneessa, että kenties pääsemme poiskin samana päivänä — ja nyt me pääsemme pois samana päivänä — — Holman ääni värisi hiukan.

Puhelun keskeytti harjottelija-neiti tullessaan käskemään Holmaa pukua muuttamaan. Holma hiukan hytkähti ja läksi pehmeästi hissuttaen.

Liikutuksella katseli hän jokaista vaatekappaletta — takkia, housuja, liiviä, alusvaatteita, Marin kutomia sukkia, mustia patiina-kenkiä ja pientä kesäistä lättälakkia. Hitaasti kävi pukeutuminen — kääreet vatsan ympärillä tekivät haittaa, ja muutenkin oli niin somaa — kun ei kolmeen kuukauteen ollut nähnytkään vaatteitaan. Ehdottomasti kääntyi suu myhäilevään hymyyn, kun pääsi valmiiksi ja päällystakki käsivarrella läksi takaisin, — ja ehdottomasti pääsi sairastovereilta ja Kulmalan sänkyä puhdistavalta harjottelija-neidiltä huudahdus, kun hän tuli huoneeseen jälleen. Kaikista tuntui miellyttävältä ja ihmeelliseltä nähdä häntä omassa puvussaan.

Kerättyään kaikki pikkukapineet, kynät, muistikirjan, rahataskun, kellon, kirjekuoret, paperit ja muut taskuihinsa, ei hänellä ollut enää muuta tehtävää kuin odottaa, koska hevonen tuodaan rappujen eteen. Mutta siihen menikin aikaa. Hän oikoili leposohvalla, käveli käytävällä, istuskeli akkunalla, kävi naapureissakin ja aina vähänväliä vilkaisi kelloon, joka nyt oli liivintaskussa eikä vuoteen karmiin ripustettuna. Kuinka hitaasti ne kellon viisarit liikkuivatkaan! Eihän se seiso? Ei se seisonut. Tuli siitä vihdoin päivällisaika. Hätäisesti ja sykkivin sydämin haukkasi hän ruokaa. Hänellä oli kiire, sillä päivällisen jälkeen hänen on heti lähdettävä. Kunhan ei vain myöhästyisi junasta. — Hän katsahti kelloonsa samalla vilkaisten levottomana ulos. — Mutta jos myöhästyisi junasta — Missähän se renkikin kuhnustelee, kun ei jo tuo hevosta. Kun ei vain olisi unohtanut. — Hän ei voinut — toisille puhellessaankin — olla yhtenään katsomatta sinnepäin, mistä arveli hevosen tulevan — ja jo alkoikin hevonen rattaat perässä nousta tallin luota pihaan. Käytävällä alettiin huutaa Holmaa.

— Ky-ky-kyyllä minä heti.

Häntä värisytti niin ettei tahtonut päällystakkia päälleen saada. Lujasti kädestä puristaen ja värisevällä äänellä pikaista parantumista toivottaen sanoi hän hyvästi jääville tovereille. Käytävällä olivat hoitaja ja harjottelija-neidit ja katsoivat iloisen ylpeästi häneen. He olivat iloisia, kun hän pääsi vihdoinkin terveenä pois sairaalasta ja ylpeitä, kun hän oli heidän hoidossaan parantunut. Hän puristi heidän käsiään ja sydämellisesti kiitteli hyvästä hoidosta. Hänet valtasi liikutus, niinkuin omaisista ja hyvistä ystävistä erotessa.

Sydämen ankarasti tykyttäessä astui hän ovesta eteiseen ja siitä pihalle. Aurinko paistoi kelmeästi, niinkuin se ainoastaan lokakuun lopulla paistaa, vieno tuuli kuiski, niinkuin se ainoastaan lokakuun kuulakkaina päivinä kuiskii. Ja hänestä tuntui, että hän on perhonen, joka vast'ikään vapautui koterostaan ja nyt lähtee vienossa tuulessa ja auringonpaisteessa lentelemään kukkaisille niityille. Ennen hän eli matona kaalinlehdellä, söi siihen reiän toisensa perästä ja aina sai olla varuillaan, ettei putoaisi alas etanain, onkimatojen ja kovakuoriaisten sekaan. Silloin hän uskoi, että kaalinlehti on koko maailma — tai ainakin ainoa, missä voi oikein elää. Mutta nyt — —

Samassa lähti hevonen menemään. Sairashuoneen ikkunoista huiskuteltiin paria nenäliinaa ja sieltä näkyi kaihoten ulos katselevia päitä. Käytävän ikkunalla näkyi kolme suurta valkeaa esiliinaa sinertävän puvun päällä. Siellä seisoivat harjottelija-neidit ja hoitaja. Hiljalleen vyöryivät rattaat pitkin koivujen reunustamaa kujaa ja niin veräjästä, jonka kummankin patsaan päässä oli lyhty, ulos maantielle.

— No niin. Nyt sitä sitten ollaan menossa kotiin. — Mutta kuinkas uneksinkaan viime yönä pimeästä metsästä ja suuresta mustasta linnusta? — Todella! Minun silmäini edessä on todellakin räpistellyt suuri musta lintu, joka on estänyt minua oikein näkemästä, ja minä olen ollut metsään eksynyt, ja lintua veriin saakka käsissäni pidellyt. Kuinka ihmeellistä! — Mutta eikö suurimmalla osalla ihmisiä ole tällainen lintu silmiä sokaisemassa? Varmasti on, vaikka ei kaikilla sellainen kuin minulla, mutta kuitenkin jokaisella omansa. Ja tätä lintua he pitelevät kiinni, vaikka pivosta veri tippuu, luullen että siinä se on elämä ja onni, kun saa tällaista lintua pidellä. Kuinka lyhytnäköisiä me ihmiset sentään olemme! Meidän täytyy tulla ensin niin heikoiksi, ettemme jaksa lintua hallita, vaan täytyy laskea se menemään. Ja juuri silloin, kun luulemme kaiken menneeksi linnun mukana, huomaammekin löytäneemme oikean itsemme ja onnemme. — On se kummallista. — Niinkuin minäkin. Uskoin olevani erikoisolento muihin ihmisiin verrattuna — parempi kuin muut. Niin kauvan kuin näin uskoin ja kaikin voimin pyrin muihinkin saamaan samaa uskoa, niin kauvan en ollut vapaa enkä onnellinen. Sama se on epäilemättä muidenkin. Näyttäkööt he kuinka kauniilta tahansa, olkoot vaikka kuinka ihailtuja ja kunnioitettuja, eivät he kuitenkaan ole vapaita eivätkä onnellisia niin kauvan kuin he itse pyrkivät itseään toisten yläpuolelle nostamaan. He ovat niinkuin lehdet puussa — he eivät voi liikkua kuin rajotetulla alalla, eikä siinäkään vapaasti, muista riippumatta. Heidän maailmansa on ahdas ja rajoitettu — he ovat niinkuin madot reikiin syödyllä kaalinlehdellä. Päinvastoin silloin kun ihminen huomaakin olevansa ainoastaan ihminen, tahtoo olla etupäässä vain ihminen ja ihmisenä ihmisten joukossa näyttäytyä — silloin on hän vapaa ja onnellinen. Kohtalo voi heittää hänet maahan niinkuin irtonaisen lehden rapakkoon, tai nostaa hänet ylös niinkuin tuulispää lehden, — kaikkialla löytää hän oikean paikan. Hän on niinkuin kissa, joka aina putoaa jaloilleen heitti sen miten tahansa. Hän on vapaa! Hänen maailmansa on rajaton. Hän on niinkuin perho, joka lentelee kukasta kukkaan levittäen onnea kaikkialle ja ollen kaikkialla tervetullut. —

Hänen teki mieli rallattaa paimenpoika-aikaisia laulujaan. — Kyytimies oli jörömäisen, jopa epäluotettavankin näköinen. Ei puhunut mitään, vilkuili vain ympärilleen. Se ei varmaankaan olisi häntä ymmärtänyt, jos hän olisi sille ajatuksiaan puhunut. He eivät puhuneet kumpikaan mitään.

Maantien vieressä oli jälleen mies puoleksi riisuutuneena kyntämässä. Holmaa halutti nousta rattailta, pusertaa kosteaa multaa paakuksi kourassaan, silittää höyryävää hevosta, puristaa miehen kättä ja sanoa hänelle joku ystävällinen sana, sanoa: sinulla nauretaan, ja nauranut olen minäkin, mutta en enää naura sinulla, sinä kansasi henkivartija! — Kuitenkaan ei hän tullut niin tehneeksi, niin kauniilta kuin se tuntuikin.

Asemalle päästyään hän käsin koski hiekotettuun tantereeseen, mutta nykäisi äkkiä kätensä takaisin ja pyyhki sitä nenäliinalla.

— Ei, ei — ei se ole tätä, mutta sitä oikeaa Suomen peltoa, sitä mustan muhevaa, talonpojan hiestä kosteaa peltoa — sitä se on. — Maa — Kuinka hellä ja kärsivällinen se on! Se on halveksittu ja pilkattu — niinkuin talonpoika, joka sitä kyntää — ja kuitenkin se meidät hartioillaan kantaa ja elättää. Se ei hylkää ketään. Se on niinkuin äiti. Vielä silloinkin, kun kaikki muu on meidät jättänyt, eikä enää mistään lohtua löydy, vielä silloinkin se meidät syliinsä sulkee. Jos ihmiset sinua pilkkaavat — se ei pilkkaa. Vaikka kuinka sitä pilkkaisit, se ei sittenkään sinua pilkkaa.

Miettien katsoi hän eteensä rautatiekiskoja.

— Miten paljon ponnistuksia se elämältä kysyikään, se että sai minut tämän ymmärtämään —.

Rautatievaunun ikkunasta hän vielä silmillään seurasi sairaalaa.

— Niin. Nyt sitä ollaan kotimatkalla — ja ilman mustaa lintua. Ei Marinkaan tarvitse täst'edes silmiään pyyhiskellä kun milloin kotiin tulen. Kiitos siitä sinulle, minun koteroni, ja kiitos sille, joka minut sinuun johdatti.

Huomaamattaan nyökkäsi hän sairaalaan päin ja huokasi. Juna jyskytti omalla tahdillaan ja hänen sydämensä sykki omallaan. Ne niin hyvin sointuivat yhteen.