V.
Jo joulun edellä oli Leppirannan isäntä päättänyt ja Laurin kuullen sanonutkin, että "kun tästä vain pyhät ohi vaeltaa, niin mennään pariksi päiväksi Huhdansaareen rankoja hakkaamaan". Luentokursseilla Lauri muisti tämän, kun metsänhoidosta luennoitiin. Ja silloin hän päätti että nyt ei hakatakaan niinkuin ennen on hakattu, miten vain nopeimmin saadaan rankoja kasaan. Nyt hakataan metsänhoidollisten periaatteiden mukaan vain viallisia ja lahoja sekä toisten varjoon joutuneita puita, ja liian tiheitä ryhmiä harvennetaan.
Hakkuulle meno kuitenkin lykkäytyi päivästä toiseen. Loppiaisen jälkeen meni vielä pari päivää puolittain juhlan pidossa, ja sitten tuli määräys että Alaiskyläisten pitää lauantaina hakemaan tekeillä olevan vaivaistalon rakennushirsiä Tunturinmaan ulkosaralta. Matkaa sinne laskettiin sudenhännällä mitaten tulevan noin 40 kilometriä.
Leppirannastakin piti mennä molemmilla hevosilla. Heti puolenyön jälkeen lähdettiin. Yö oli tyyni ja taivas pilvessä.
Kylästä lähtien ajettiin kesällä ja talvella samaa tietä. Mutta jonkun matkan päässä tiet erosivat. Talvitie ei uskaltanut mennä niille mäille, joilla kesätie vallattomasti nousten ja laskien luikerteli. Se kiersi mäet, pysyen viljellyillä mailla, joissa aidoissakin oli syksyin avattavat ja keväisin jälleen suljettavat talvireiät.
Mäkien toisella puolella tiet taas yhtyivät, ja niin mentiin veitikkamaisia mutkia lyöden pitkän aikaa aivan viljellyillä mailla. Siitä pujahti tie tummaan, juhlallisen totisena seisovaan kuusikkoon. Kuusikkoa seurasi lyhyt kappale viidakkoa kasvavaa suota. Siitä noustiin salskeaan männikköön, joka oli kuin pyhä pilaristo jossa tie oli syntisten jalkain tallattavaksi levitettynä mattona.
Männikössä kesätie haarautui moniin haaroihin ja vihdoin loppui kokonaan. Se nyt vuorostaan ei uskaltanut lähteä sinne suolle, jonne talvitie iloisena ja rohkeana laskeutui.
Tästä alkaen oli taival melkein outoa Laurille. Heillä ei ollut tällä suunnalla mitään ajoja. Ulkosarka kyllä oli siellä samalla Tunturin maalla päin, jonne nyt oltiin menossa, mutta sen hakkuusta pitivät sinne asettuneet torpparit huolen. Joskus siellä käytiin kannot laskemassa ja ranka- ja hirsikasoja tarkastelemassa sekä tuloksetonta lain lukua torppareille harjoittamassa.
Korkeain, kallioisten mäkien väliin ahdistetulle kapealle suonkurkulle laskeuduttua Laurista tuntui kuin olisi tultu kesyttömän viileyden alueille. Noilla kallioillahan mummo vainaa tapasi jutella susien hänen nuoruutensa aikoina majailleen. Ja näillä maillahan se Alapihan vanha isäntä oli kerran nähnyt kun susi oli keskipäivällä siepannut lampaan laumasta ja sen kanssa kadonnut metsään. Ja tässähän sitä Huhdintorpan vaaria oli kerran heinämatkalla ahdistellut 12 sutta. — — Jos tuolta mäeltä nyt hyökkäisi 12 sutta ja palavin silmin, veripunaista kieltään lipoen alkaisivat tuossa ympärillä äristä ja irvistellä? — —
Kylmät väreet puistattivat Laurin ruumista.
Tien molemmilla puolilla kohoavat jyrkät mäet loppuivat yht'äkkiä, ja aivan kuin viskautumalla työntäydyttiin laajalle Tuulinevalle, jossa kasvoi lyhyitä pikkuvanhoja mäntyjä, jokainen omalla mättäällään kuin kukkaruukussa seisoen. Vapauden tunne, mutta sen rinnalla myöskin jonkinlainen turvattomuuden tunne tuli mieleen. Oli kuin tähän saakka olisi tultu vankkain käsivarsien suojassa, jotka nyt yht'äkkiä hellittivät aivan kuin sanoakseen, että "koetappa nyt yrittää itse".
Tuulinevalla yhtyi tie monen kylän yhteiseen paljon ajettuun talvitiehen.
Rannaton suo oli hämärä, salaperäinen ja määrätön kuin elämä. Kovaksi ja leveäksi tallautunut tie oli se kaiken maailman lavea tie, jolla ei ole alkua ei loppua ja jota on kevyt kulkea, mutta jolta ei myöskään mitään löydä — muuta kuin tyhjyyttä ja levottomuutta. Joka tahtoo jotain muuta löytää, hänen täytyy erota tältä kaiken maailman tieltä syrjäteille; ne ovat koleisia ja vaikeakulkuisia, mutta ne aina johtavat päämääriin, joista ihminen löytää sen tyydytyksen jota etsii.
Kuului kuin peikkojen naurua. Lauri vavahti. Mutta samassa hän älysi, että se olikin vain metsäkanan huutoa.
— Pyryä se tietää kun metsäkana vätköttää.
Hän haukotteli ja asettui kuojulleen.
Äkkiä kohotti hän päätään. Oli kuin olisi tuikahtanut valoa tuolta vähän matkaa tieltä olevalta kuusikkokummulta. — — Hän teroitti katsettaan. Tuli mieleen kertomukset metsissä nuotioitten ääressä makailevista karkulaisista ja rosvoista sekä poltetuista kylistään vainolaista pakoon lähteneistä ihmisistä.
Jälleen tuikahti valo näkyviin. Nyt sen näki selvään että se tuli ikkunasta.
— Ku — kenen tupa tuolla on? kysyi Lauri perässä ajavalta isältä.
— Hääh? kysyi isä ja haukotteli.
Lauri uudisti kysymyksensä. Nyt vasta tuntui isä huomaavan valon.
— E — een mä tiedä — — Jaa mutta se on nyt sen Paju-Matin tupa!
Joo — se se on!
Nyt Laurikin muisti. Olihan hänkin sen kuullut, vaikka ei ollutkaan siihen sen suurempaa huomiota pannut, että Paju-Matti oli täältä vuokrannut maata ja muuttanut tänne asumaan. Ja sen johdosta saanut ihmisiltä hassun nimen.
Nyt herätti Matti hänen mielenkiintoaan. Ei hän voinut yhtyä siihen ihmisten uskoon että Matti on hassu. Hänen mielestään Matti oli yksi niitä, jotka etsivät elämästä jotain ja eroavat kaiken maailman tieltä omaa tietään kulkemaan.
Hänen katseensa oli yhä tähdättynä kuusten välistä vilkuttavaan valoon ja hänen tajuntaansa ilmaantui kuva, josta hän aivan selvään näki mitä tuvassa tehdään.
Mies takkavalkean valossa veistää kirvesvartta tai astianvannetta tai jotain muuta sentapaista. Höyläpenkillä on valmistuneita ja juuri valmiiksi tulossa olevia astioita. Vaimo tulee navetasta lypsyltä. Siivilöitsee maidon ja alkaa laittaa ruokaa. Sitten he syövät. Syötyään lähtee mies metsään joko hevosella tai vain hakkuulle. Vaimo jää kotiin askaretta tekemään ja sen tehtyään rupeaa hiljalleen hyräillen kehräämään.
Hän ei tuntenut Paju-Mattia eikä hänen vaimoaan eikä siis osannut heidän kasvonpiirteitään kuvailla. Ja niin kehittyikin kuva siksi, että hän itse oli tuo mies ja vaimo oli — Niinilän Anni.
Sunnuntaisin he yhdessä lueskelevat ja puhelevat tai seisovat käsikkäin ikkunan luona ja katselevat ulos suota ja metsässä kuusikon pohjana leviävää hohtavaa hankea. Kesäilloin kuokkumaalta tultuaan hän väsyneenä, mutta tyytyväisenä istuu rappusilla. Annikin tulee siihen, kun saa askareensa loppuun. Siinä he sitten hiljaa kuiskaillen katselevat metsän taakse laskevan auringon rusotusta ja kuuntelevat vienon iltatuulen rauhoittavaa huminaa ja käenkukuntaa — —
— Hoohoo'oi — haukotteli isä siellä perässä. Anna nyt vähän juosta, ettei tässä jouduta perässä tulevain jalkoihin!
Lauri säpsähti. Räpsäytti ruunaa ohjasperillä. Ruuna alkoi juosta. Vähitellen jäi Paju-Matin tuvasta tuikkiva valo sinne taakse ja vihdoin katosi kokonaan näkyvistä. — Sen synnyttämä kuva vain ei kadonnut Laurin mielestä.
Takaisin tultaessa hän näki Paju-Matin tuvan. Se oli porstuaton mökki. Seinissä oli vanhoja jo harmaiksi taivastuneita ja uusia puhtaan valkeita hirsiä sekaisin. Tien puoleisessa seinässä oli vuorilautoja vailla oleva ikkuna. Päätyseinässä näkyi olevan toinen samallainen. Tuvan toiselta puolen näkyi keskentekoista ulkokartanoa.
— Mitähän tuo Mattikin hullutteli kun tällaiseen rommakkoon itsensä ratusti, huusi koleaääninen Rantalan isäntä, niin että ääni kuului kolmattakymmentä kuormaa käsittävän jonon päästä toiseen. — Pöhlö mies! räjäytti vielä.
— Sellainen se on uutisviljelijän asunto, sanoi Lauri hänen kuormallaan istuvalle Alaniemen Miskalle, kuin Mattia puolustaakseen.
Mutta salaa hän ajatteli, että tuollaiseen ei hän voisi Annia tuoda. Seinät punaisiksi, nurkat, vuori ja räystäslaudat valkeiksi maalattu, soma ja iloinen — — Sellainen sen pitää olla!
Sellaiseksi hän oli Paju-Matin asunnonkin kuvitellut.
* * * * *
Seuraavan viikon alkupäivät olivat tuulisia ja tuiskuisia. Hakkuulle ei viitsinyt mennä. Ajeltiin vain heiniä ja halkoja. Lopulla viikkoa muuttui ilma suojaiseksi. Satoi vettä ja märkää lumiröpäskää ja oli kaikin puolin sellainen ilma, johon kunnon talossa ei ajeta koiraakaan. Räystäistä lorisi vesi, tiet ja polut tulivat iljanteisiksi ja pellon seljillä alkoi näkyä mustia tönkkejä. Ulkotöihin menoa ei ilennyt ajatellakaan.
Lauri veisteli haravan lapaa, isällä oli reki tekeillä ja äiti kehräsi, nukuttavaa virrennuottia hyräillen. Jokainen hautoi vain omia ajatuksiaan.
Kipeämmin kuin koskaan ennen Lauri nyt tunsi, kuinka kauas hän oli loitonnut vanhemmistaan ja todellisesta talonpoikaiselämästä. Hän eli kokonaan toisissa maailmoissa kuin he. Hän ymmärsi menneensä liian kauas heidän piirinsä ulkopuolelle. — Hänen täytyy palata takaisin — alaspäin — jos kerran tahtoo talonpojaksi ruveta. Ja hän tahtoo ruveta talonpojaksi ja talonpoikana raivata sekä aineellista että henkistä suota — raivata niinkuin Paju-Matti Tuulinevalla — —!
Mutta sitä ennen täytyy hänen palata alas todelliseen talonpoikaismaailmaan takaisin. Ennen kaikkea täytyy hänen päästä lähemmäksi vanhempiaan.
Hän päätti yrittää.
— Milloinkahan tämä ilma viimeinkin tasaantuu, että pääsisi tästä oikeihin töihin.
Isä höyläsi reen jalasta paksusti tupruava piippu hampaissa. Äiti kehräsi ja hyräili. Kumpikaan ei puhunut mitään.
Vähän ajan päästä Lauri yritti uudestaan.
— Savistossa oli toissa päivänä ollut metsänostaja.
— Johan niitä kulkee, sanoi isä siihen, Laurin mielestä kärsimättömänä.
— Olisi ostanut vaikka mitä lajia metsää, tukki-, propsi-, massa- tai halkometsää. Mitä vain, jatkoi Lauri.
Siihen ei isä sanonut enää mitään.
Mutta Lauri ei hellittänyt. Hän päätti sanoa senkin jota oli luentokursseista alkaen ajatellut.
— Enkö mä saisi mennä maamieskouluun!
Äiti kehräsi ja hyräili. Isä höyläsi.
— Mitä se tulisi maksamaan? kysyi isä vihdoin noin sivumennen.
— Siihen se tulisi jotain kolmen-neljänsadan vaiheille. Ja sen saisi maksaa kahtena vuotena.
Lauri uskalsi jo hiukan toivoa.
— Minkälaiseen virkaan sieltä pääsisi? kysyi isä taas jurosti.
— En minä mihinkään virkaan menisi. Tulisin kotia jälleen ja rupeaisin maanviljelijäksi.
— Hoo — —!
Vai kotiin — hm hm — vai maanviljelijäksi — —! Kun ensin kouluttaisi itsensä mihinkään kelpaamattomaksi puoliherraksi, niin sitten tänne meille toisille ristiksi — — hm hm — —.
— Saanko mennä? uskalsi Lauri vielä kysyä.
— Mene vain, jos tahdot. Mutta älä kotiin sitten enää tule! Ei meidän talossa kannata herroja ruveta elättämään.
Lauri ymmärsi, että tästä asiasta on turha enää puhua, ja painautui omia tulevaisuuskuviaan hautomaan.
Niilo oli Leppirannassa ainoa, jota ei roskailma painanut. Hän oli parhaimmalla tuulellaan — kun oli niin mainio lumipallokeli. Joka ilta hän tuli kotiin ihoa myöten märkänä. Isä ja äiti uhkasivat tukistaa "niin ettäs tiedätkin!" Mutta Niilo ei ollut viitenään. Omiaan vain touhusi. Ja illalla toisten jo maatessa äiti huolellisesti levitteli Niilon vaatteet kuivumaan. Lauri näki sen, mutta tukahutti sen johdosta eloon pyrkivät ajatukset.
Perjantaina alkoi tuuli tyyntyä ja taivas kirkastua. Iltapäivällä oli hiiskumaton tyyneys ja sumua, ja myöhemmin alkoi jäätikkö hiljaa pamahdella. Lauantaiaamuna oli teillä ja poluilla paksu kuura, joka somasti kahahteli jalan alla ja esti liukastumista.
Siitä valkeni Leppirannan miehille hakkuupäivä.
Pitkin aamua pyöri Laurin kielellä sanat, joilla alkaisi tehdä selkoa metsänhoidonneuvojan esitelmistä. Mutta hän ei saanut niitä sanotuksi. Ja kuta kauemmin hän niitä kielellään pyöritteli, sitä vaikeammalta niiden sanominen tuntui.
Vihdoin syömästä noustessaan hän ruumistaan venytellen ja toisaanne katsoen sanoi:
— Eikö nyt koeteta sitten hakata vähän siihen tapaan kuin nykyaikaan opetetaan — —
Katsahti hymyä tehden isään. Isä vain söi eikä ollut kuulevinaan.
— Niin että lahoja, viallisia ja toisten varjoon jääneitä ja sitten rumia susipuita vain hakattaisiin, ja kauniit ja terveet puut jätettäisin seisomaan, jatkoi Lauri. — Metsänhoidonneuvoja sanoi, että maanviljelijän kansallinen velvollisuus on huolellisesti — —
— Tähtäillä joka puuta niin että ehtii polttaa tupakkapiipullisen joka puun juurella, keskeytti isä, nuolasi lusikkansa ja viskasi sen pöytälaatikkoon. — Haistakoon viis sellaiset herrat ja heidän susipuunsa. Omaa metsäänsä saa jokainen hakata niinkuin itse tahtoo, eikä siihen tule susipuuherrain mitään.
Isä tuppasi evästä taskuihinsa ja otti kirveen olalleen. Lauri teki samoin. Sitten lähdettiin.
Lauria painosti ja väsytti kuin raskaan päivätyön jälkeen.
Pitääkö hänen hakata niinkuin isä käskee — —? Tehdä sitä minkä tuntee ja tietää olevan väärin — —!
Ajatuksen juoksu pysähtyi kuin olisi tullut jollekin rajaviivalle.
Hetkisen epäröityään se hyökkäsi rajan ylitse.
Hän ei tee niinkuin isä käskee! Hakatkoon isä niinkuin hän tahtoo, mutta minä hakkaan niinkuin luentokursseilla opetettiin. Jos isä suuttuu, niin suuttukoon! Ajakoon pois, jos ei voi kärsiä!
Painostus oli kadonnut.
Pappien puheisiin se isäkin uskoo niinkuin kirveen silmään, mutta maatalousneuvojia haukkua nalkuttaa. Mutta minä — minä en usko pappeja, mutta maatalousneuvojia minä uskon ja heitä minä kuuntelen. Heidän puheitaan edes ymmärtää.
Hän mietti jo oikein purevia sanoja, joilla letkauttaa isää. Ei kuitenkaan sanonut mitään.
Sanaa vaihtamatta mentiin koko matka.
Perille päästyään asetti isä kintaansa kannon päähän ja istahti niiden päälle hetkiseksi huoahtamaan. Lauri seisoi syrjempänä ja silmäili metsää.
Kuin äskeistä kuohahtamistaan katuen isä piippua virittäessään puheli:
— Tässä nyt ruveta metsässä puita haeskelemaan! — Ne on niin lujia ja sitkeitä halaistakin ne sellaiset väärät ja vialliset että — — ja sillä tavalla karttuu niin vähän. Missä vain puun näkee, niin sen kaataa, ja sillä hyvä. Säästyy häntä toinen paikka, jos toinen tuleekin tyystimmin hakatuksi.
— Ei sitä kaikkea pidä uskoa, mitä herrat sanoo. Kyllähän ne puhua osaavat, lisäsi vähän päästä.
— Herra se on pappikin, ja uskotaan sitäkin, sinkautti Lauri.
— No mitäs siitä — — mutta — —
— Mitä mutta —
Sitä sanoessaan oli Lauri jo menossa katsomalleen mäkikummulle, joka kasvoi koivun ja kuusen sekaista metsää ja jossa hän aikoi ruveta hakkaamaan.
Metsänhoidonneuvoja oli käskenyt ensin leimata ne puut, jotka katsotaan hakattaviksi ja sitten vasta hakata. Hän teki niin. Löi kirveellä lastun jokaisen puun kyljestä, jonka metsän säännöllinen tiheys näytti vaativan pois hakattavaksi. Sitten alkoi lyödä puita kumoon.
Vasta kun kaikki merkityt puut oli kaadettuna ja suuri osa jo oksittuna ja rangoiksi hakattunakin, alkoi hän katsella miltä se nyt näyttää.
Harventunuthan se oli. Oikein sievästi olikin. Mutta — —
Hän ei ollutkaan huomannut pitää silmällä muuta kuin sitä, että metsä tulisi säännöllisen harvaksi. Ja niin oli jäänyt seisomaan sairaita ja viallisia ja kuivalatvaisia puita, vieläpä susipuitakin. Tuossakin tuollainen koivu, jossa on ainakin kahta syltä pitkät oksat, joilla estää valon ympäristöltään. Ja tuo töppölatva kuusi, josta ei ikinä tule muuta kuin maan varjostaja. Pitää nyt jo monta aarin alaa puun taimista puhtaana.
Kaadetuista puista oli suurin osa suoria ja terveitä.
Tuhahtaen alkoi Lauri jälleen karsia. Isäkin tuli siihen. Katseli seisomaan jääneitä puita ja katseli kaadetuita puita.
— Eiköhän oteta ja tehdä valkea ja ruveta syömään. Sopii sitten hakata loput, sanoi hetkisen katseltuaan ja meni jälleen omalle hakkuupaikalleen, jossa alkoi kasata havuja ja teki tulen.
Kun valkea alkoi palaa, läksi Laurikin sinne. Hänen mieltään taas painosti. Hän ei ymmärtänyt mitä isä tarkoitti loppujen hakkaamisella, pystyyn jääneiden kaatamistako vai jo kaadettujen karsimista ja hakkaamista. Kysyä hän ei voinut.
— Onko sun vilu? kysyi isä, kun valkean ääressä kannoilla istuen söivät kuivaa leipää ja kovaksi kylmettynyttä voita.
— Ei, tyrkkäsi Lauri lyhyen vastauksen.
Häntä harmitti nolo hakkauksensa. Ja hiljaisesti hän päätti ettei enää ole niin nolo, vaan tarkastaa jokaisen puun tyvestä latvaan saakka.
Niin hän tekikin, kun jälleen alkoi puita kaataa. Mutta siinä tuli päänvaivaa enemmän kuin hän oli ymmärtänyt odottaakaan. Mikä puu milloinkin olisi kaadettava? Tuoko pitempi, mutta hoikempi, vai tuoko paksumpi mutta lyhyempi? Tuoko, jonka latvapuolessa on mutka, vai tuoko, joka on tyvestä loivasti kaaressa? Tuossa on juuri tukiksi tuleva kuusi, jonka varjossa kasvaa neljä pienempää kuusta. Mikä nyt on hakattava? Tuo yksi iso puuko, vaiko nuo neljä pienempää puuta?
Useampaankin kertaan hän kierteli ja katseli puuta ennenkuin uskalsi päättää mitä tekee. Näki yhdessä yhden virheen, toisessa toisen ja joutui aivan ymmälle. Teki hänen jo mieli kysyä isältäkin neuvoa, mutta tiesihän sen mitä isä sanoo. Ja muualta ei tässä hädässä neuvoa saa.
Lauri tuskaili ja lopulta alkoi hakata aivan umpimähkään.
Illalla kotiin lähdettäessä hän muuta asiaa tehden kiersi isän hakkuupaikan kautta ja huomasi, että isä oli saanut rankoja paljoa enemmän kuin hän — oikein tuntuvasti enemmän.
Lauri ei voinut sille mitään, että hänen mielensä masentui. Tällaistako se sitten onkin? Kun hän tätä metsänhakkuutakin ajatteli ja kuvitteli, oli se niin selvää ja suoraa. Ja kuitenkaan siitä ei tullut mitään. Ei karttunut rankoja eikä tullut muustakaan mitään. Tällaistakohan se on kaiken muunkin kanssa? — — Tietysti se samallaista on.
— Eikökän maanviljelyksen neuvojana olisi parempi olla kuin maanviljelijänä? Ei tarvitsisi muuta kuin sanoa muille mitä itse on kirjoista oppinut. Opin käytäntöönpanon saisi jättää maanviljelijäin asiaksi — —
Hän vaistomaisesti tunsi, että tämä alkaa olla jo hyvin lähellä isän ajatussuuntaa, sitä joka aamulla niin hänen mieltään kuohutti. Hän pysäytti ajatuksensa. Hän ei tahtonut pitemmälle mennä tähän suuntaan. Eikä yleensä mihinkään suuntaan. Koetti olla kokonaan ajattelematta sitä asiaa ja kiinnitti huomionsa edellään kävelevään isään.
Vasta nyt hän huomasi, että isän on selkä hieman köyryssä ja että hän kävelee lyhyin, töksähtelevin askelin. Vasta nyt hän huomasi, että isä alkaa jo olla vanha —.
Hänen tuli sääli isää, paljon kärsinyttä ja paljosta osattomaksi jäänyttä vanhaa miestä.
Hän olisi sanonut isälle jonkun osanoton sanan, mutta ei keksinyt sellaista. Ja niin tultiin kotiin ilman että olisi sanaa vaihdettu koko matkalla.
Juuri kun he lopettelivat kahvin juontia, tuli Juuriston Mikin Sussu tupaan.
— Hyvää iltaa! tervehti Sussu, pannen painon ensimäisen sanan viimeiselle tavulle.
— Iltaa, vastasi emäntä. Käy istumaan!
Sussu meni istumaan. Oltiin hieman noloina — kun Sussu juuri kahvin aikana sattui tulemaan.
— Siellä on oikein sievä ilma, sanoi isäntä samalla kun nousi pöydän äärestä.
— On — sievä ilma siellä on, myönsi Sussu ja kerran puheen alkuun päästyään jatkoi, emännälle puhuen: Minä läksin maksamaan sen maidon, kun sattui olemaan rahaa sen verran. Kuinka paljoon se nyt nouseekaan?
— Kuinkas kauan sitä onkaan haettu? emäntä sivumennen kysyi, vasikan juotavia uuninpankon luona sekoitellessaan.
— Ensimäisenä arkipäivänä Tapaninpäivän jälkeen sitä ensi kerran haettiin ja siitä alkaen on haettu litra joka aamu, selitti Sussu.
— Niin — niinhän se taitaa olla, myönsi emäntä. Kuinkas monta kertaa sitä sitten olisi haettu? Koetappas Lauri laskea almanakasta.
Lauri otti almanakan viililaudakon päästä ja laski.
— Siinä olisi kaksikymmentä päivää.
— Niin minäkin sen kotona laskin, sanoi Sussu. Eikös siitä tule sitten kaksi markkaa, kun kymmenen penniä on joka päivältä?
— Tulee, todisti Lauri.
— Niin — markassa on kymmenen kymmentä penniä ja kahdessa markassa on kaksikymmentä kymmentä penniä, laski emäntä toinen käsi lantiolla ja toisella vasikanjuotavan sekoituskapustaa heilautellen. Joo, niin siitä tulee.
— Niin se tulee, kaksi markkaa siitä tulee — saahan sen nyt vähemmälläkin lasketuksi, sanoi isäntä, otti piipun huuliltaan ja sylkäsi takkaan.
— No älä nyt sinä huoli — kyllähän me tämän — — Mutta minä muistelen, että yksi kerta on otettu puolitoista litraa, muisteli emäntä.
— Koskahan? — Minä en muista sitä, ällistyi Sussu.
— Se oli muistaakseni uudenvuodenaattona. Jassu silloin olikin hakemassa. Siitä vain muistan, kun Jassu sanoi jotta keitetään ryynipuuroa illalla, kohenteli emäntä Sussun muistia.
— Kuinkahan kun en minä yhtään sitä muista! ihmetteli Sussu. Minä en ottanut rahaakaan muuta kuin kaksi markkaa.
— Etkös sinäkin muista kun Jassu tuossa muurin pielessä lämmitteli käsiään ja sanoi että äiti pyysi, jotta jos saisi puolitoista litraa, jotta illalla keitettäisiin ryynipuuroa, ja kun mä sanoinkin jotta miksei sitä saa ja annoin puolitoista litraa? sanoi emäntä isännälle.
— Kyllä sitä oli kerran sellaista puhetta. En niin sitä muista mikä päivä hän oli, mutta oli sitä vain kerran sellaista puhetta, muisteli isäntä.
— Niin — ja se oli uudenvuodenaattona, todisti emäntä.
— Mikseikäs se niin olekin, en minä tahdo sitä valheeksi väittää, vaikka en muistakaan, alistui Sussu. Mutta niinkuin jo sanoin, niin ei minulla ole rahaa muuta kuin juuri kaksi markkaa.
— No kyllä sen rahan aina ehtii, kun asia vain tulee selväksi, puheli emäntä armahtavaisesti ja alkoi jälleen sekoitella vasikkain juotavia.
Sussu antoi kaksimarkkasensa emännälle ja saatuaan luvan vast'edeskin hakea maitoa alkoi pois lähtöä tehdä.
— Olisi kahviakin tarvinnut antaa, mutta nuo miehet ehtivät juuri tyhjentää pannun, hymyili emäntä.
— Ei. — Mitäs minun kahveistani. Join juuri kun kotoa lähdin.
Hyvästi nyt vain ja paljon kiitoksia!
Sussu meni.
Laurilla oli kaiken aikaa almanakka avoinna. Hän oli sitä lukevinaan. Todellisuudessa hän kuitenkin vain katsoi siihen, ettei tarvitsisi muualle katsoa.
Häntä hävetti tuo pitkällinen tilinteko viisipennisestä. Kun Sussu oli mennyt, nousi hän äkkiä ja almanakan pöydälle viskaten sanoi:
— Kuinka te kehtasitte!
— Kehtasitte? Mitä? kysyi äiti.
— Tuon yhden viisipennisen takia noin häväistä itsenne — — Lauri ei saanut enempää sanotuksi.
— Älä sinä ole aina niissä ihmeellisissä, viskasi äiti. Mistä tulisi sullekin kaikki iltama- ja kalossirahat, jos tässä ruvettaisin viisiä penniä ympäri maailman heittelemään.
— Olkaa nyt hiljaa! huudahti isä kuin pelästynyt.
— No mitäs kun — sai äiti sanotuksi ja läksi navettaan.
Lauri jäi tyrmistyneenä seisomaan. Äidin ulosmenoa seuranneessa hiljaisuudessa hänelle selvisi mitä oli nyt tehnyt.
Hän oli riidellyt äidin kanssa — — Oikein rumasti riidellyt oman äitinsä kanssa. — —
Hän katsahti isään. Hänen mielestään näytti isä sellaiselta kuin olisi häntä haavoitettu.
Hän hyökkäsi ulos ja rupesi ammentamaan vettä navettaan.
Mikä hänet oikeastaan pani suuttumaan?
Tekikö hän väärin?
Ei hän voinut itseään väärinteosta syyttää, mutta ei hän tuntenut oikeinkaan tehneensä. Se mitä hän sanoi, se oli pohjaltaan oikein, — siitä oli hän vakuutettu. Mutta tapa, jolla hän sen sanoi, se oli väärä. Siinä hän teki väärin, kun sanoi sen sillä tavalla.
Ja särki kodin rauhan.
Vaikka särkynythän se on ollut jo ennenkin. Nyt sen särkyneisyys tuli vain entistä selvemmäksi.
Mutta sittenkin — — Että hänen piti olla se, joka tämän särkyneisyyden teki selväksi — —!
Mutta eihän hän sellaista tarkoittanut! Eihän hän oikeastaan ollut tarkoittanut millään tavalla äitiä loukata. Hänellä oli selvä tunne että hän oli tähdännyt jonnekin edemmäksi. Mutta isku sattuikin äitiin. Hänestä tuntui kuin olisi hänen takanaan ollut joku piiri, joku maailma, joka häntä työnsi äitiä, tai ei oikeastaan äitiä, vaan äidin takana olevaa toista maailmaa vastaan.
Nämä kaksi maailmaa ovat heidän kodissaan ja työntävät heitä toisiaan vastaan. Hän tajusi sen aivan selvästi. Ja epäili, tulevatko ne koskaan sulautumaan toisiinsa.
Kenties olisi viisainta kokonaan erottaa ne toisistaan. —
Kun Lauri jälleen ehti tupaan, oli äiti jo tullut lypsyltä. Isä söi ja kehotti Lauriakin syömään. Lauri ei mennyt, jäi vain selkäänsä muuriin nojaamaan ja lattiaan tuijottamaan.
Niilokin tuli kotiin.
— Tpruu, huudahti heti ensi sanoikseen ja heitti jotain lattialle.
Se oli elävä hiiri. Hiiren ympärille oli hän sitonut nuoran ja nuoran toisesta päästä kiinni pitäen ajoi hiirtä ympäri tuvan.
— Shoo Pekka! Hei! — Tpruu — Älä kaapin alle!
Raa'asti nykäsi hän hiiren keskilattialle.
— Soo!
Hiiri rukka pyrki piiloon milloin minkin esineen alle, ikäänkuin sillä olisi ollut jonkinlaista toivoa vapaaksi pääsemisestä.
Niilolla oli hauskaa.
Lauri seurasi hänen räyhästämistään, ja vihdoin, kun isä ja äiti eivät näyttäneet mitään välittävän, hän sanaa sanomatta astui hiiren päälle ja toisaanne katsoen polki sen murskaksi.
— Pirun poika! kivahti Niilo ja sinkautti verisen hiiren raadon
Laurille vasten kasvoja.
— Niilo! Sinä! ärjäsi isä, mutta Niilo ei ollut tietääkseen.
— Luuletko etten uutta saa, härnäili vain uhitellen Laurille ja meni syömään.
Lauri nojasi selkäänsä muuriin ja tuijotti lattiaan. Ei tullut edes hiirestä jäänyttä verta kasvoiltaan pois pyyhkineeksi.
Hän idätteli aivoissaan sitä ajatusta, jonka siemen sinne kulkeutui navetan vesiränniin vettä ammentaessa.
Kaksi erilaista maailmaa ei sovi samaan kotiin. Ne ovat haitaksi toisilleen ja turmelevat toinen toisensa. Ja särkevät kodin.
Hän lähtee täältä pois ja vie maailmansa mennessään. Sitten saavat toiset olla niinkuin tahtovat, kun hän ei ole heidän tiellään — —
Minne lähtee, sitä ei hän ruvennut sen perinpohjaisemmin harkitsemaan. Pois vain täältä —!