VI.
Sunnuntaiaamuna Leppirannassa juteltiin tavallista vähemmän. Se, mikä oli välttämättä sanottava, se sanottiin. Lyhyesti ja puolittain murahtamalla sekin.
Jokaista painoi se eilisiltainen, Lauria koko eilispäiväkin, mutta ilta kuitenkin enimmän. Jokaisen teki mieli sanoa vapauttava sana, joka päästäisi painostuksen aiheuttaneen pakotuksen purkautumaan. Mutta kukaan ei saanut sitä sanotuksi. Jokaista kyllä kauhistutti se eilisiltainen, ja jokaista pelotti, että jos se nyt rupeaakin olemaan tällaista aina. Mutta sittenkään ei kukaan saanut sitä vapauttavaa sanaa sanotuksi.
— Tuota — — alkoi isä, kun aamiaista syötiin, mutta sen pitemmälle ei hän päässytkään. Ja se "tuota" jäi ainoaksi sanaksi mikä aamiaispöydässä sanottiin — Niilon molinaa lukuunottamatta.
Lauri jo useammankin kerran veti henkeään ja liikutti huuliaan sitä varten, että nyt hän sen sanoo. Mutta ei saanutkaan sanotuksi.
Painostus yhä vain kasvoi. Se uhkasi jo muuttua katkeruudeksi ja sellaisena purkautua.
Murhemielin ryhtyi Lauri aamuaskareista päästyä muuttamaan pukua. Pyhävaatteiden päällepano tuntui nyt aivan joutavalta ja melkein rasittavalta turhanaikaisen tavan noudattamiselta. Sunnuntaitunnelmaa ei ollut vähääkään. Mieltä vain ahdisti ja kalvoi.
— Äläs nyt Lauri, sanoi äiti silloin, aivan kuin olisi yht'äkkiä jotain muistanut. Minä tuon täältä sulle uudet sukat.
Äiti penkoi kirstulla ja veti sieltä uudet vast'ikään valmiiksi saamansa sukat ja toi ne Laurille.
— Olet jo niin kauan pitänyt niitä samoja sukkia että ne ovat jo hikiset. Jalkasi palelevat ja sitte saat yskää — — Pane ne nyt jalkaasi! Ne ovat lämpöiset!
Äiti antoi uudet sukat Laurille ja toisia pois viedessään sanoi:
— Nämä pitää huomenna pestä.
Tämä ei oikeastaan ollut mitään tavatonta. Mutta sittenkin Lauri joutui hämilleen, eikä osannut, eikä ehtinytkään sanoa mitään. Alta kulmainsa vain vilkasi äitiin, joka tarpeettoman joutuun kiiruhti pois hänen luotaan ja lattiaan katsellen rupesi kahvia jauhamaan. Sitten hän vilkasi isään, joka takan luona istuen kohenteli hiilosta kahvipannun alla, huomattavan äänekkäästi syljeskellen.
— Olenkohan yöllä jotain puhunut ääneen ja äiti on sen kuullut ja nyt sen johdosta — —? kyseli Lauri itseltään.
Mahdotonta se ei ole. Hän on kyllä voinut puhua jotain ääneenkin — unissaan. Niin levoton on hänen yönsä ollut.
Ensin iltayöstä, ennenkuin hän vielä ehti nukkuakaan, Niilo unissaan iski häntä vasten kasvoja, niin että hänen päänsä kuumeni. Se koski kipeästi, sekä päähän että mieleen. Se oli kuin lopullinen lyönti siihen kiilaan jolla hänet tahdotaan kodista irti reväistä, ja jota on pitkin päivää — pitkin elämää — lyöty yhä syvempään ja syvempään.
Hän melkein itki, ja ajatteli että kun ei häntä olisikaan maailmassa — —
Sitten oli hän nähnyt unta. Hän muisti sen vieläkin ihmeen selvästi.
Hän oli kuollut. Makasi suutuvassa laudalla valkean lakanan alla. Ulkona paistoi syksyinen ilta-aurinko, ja pihanpuoleisesta ikkunasta osui joku säde suutupaankin. Isä ja äiti seisoivat ikkunan luona ja puhelivat hiljaa.
"Onkohan Laurin nyt hyvä olla?" kysyy isä. "Ei tiedä", huokaa äiti.
"Kyllä Jumala omistaan huolen pitää."
"Täällä ei Laurin ollut hyvä olla", sanoo isä taas vähän ajan kuluttua.
Äiti pyyhkii silmiään esiliinaan.
"Me olimme liian ankaroita hänelle", jatkaa isä ja kääntyy katsomaan ulos. "Lauri oli liian hento meidän käsiimme."
"Niin oli", sanoi äitikin. Ja itkuun purskahtaen lisää: "Minun on ollut niin katkerasti ikävä Lauria!"
"Niin on minunkin! Kun se melkein kaiket pyhätkin oli tässä kotosalla", tunnustaa isäkin, eikä enää yritäkään salata kyyneleitään.
Hän huusi jotain isälle ja äidille, ja siihen hän heräsi. —
Hän katsahti taas vuoroin isään, vuoroin äitiin, mutta ei saanut selkoa, ovatko he kuulleet hänen jotain unissaan puhuneen.
Hän sai sukat ja kengät jalkaansa, heittäytyi selälleen penkille ja jatkoi muisteluaan.
Herättyään oli hän melkein surullinen, kun ei ollutkaan kuollut. Siinä laudalla oli niin suloinen maata, ja tuntea että joku häntäkin kaipaa. Ja ehkä Annikin silloin kaipaisi — — Istuttaisi kukan hänen haudalleen ja muistelisi häntä — —
Mutta Annin tähden hän haluaisi vielä elääkin — — Ja Annin tähden hän haluaisi olla täällä, olla kotona ja tehdä työtä — — Ja jos isä ja äitikin — —
— Olenko minä yöllä jotain puhunut unissani? — kysyi hän kattoon katsoen.
— En minä ainakaan ole mitään kuullut, vastasi äiti. — Kuinka niin meinaat?
Lauri kääntyi lattialle päin.
— Näin vain niin kummallisia unia.
— Muuten siellä teidän sängyssä on kiehkattu yöllä, mutta en minä mitään puhetta ole kuullut, jatkoi äiti, kahvikuppeja pöydälle asetellessaan.
— Niilo siellä iltayöstä itkua tehden huusi oikein kovaa että: lyö lyö — potkase, mutta en minäkään sinun ole kuullut mitään puhuvan, sanoi isä.
Nyt pääsi Lauri varmuuteen, etteivät isä ja äiti mitään olleet kuulleet hänen puhuvan. Muuten se äiti vain — — Tahtoo suojella minua kylmältä — —
Suloinen lämpö tulvahti Laurin mieleen.
Hän muisti ne punalakkiset, pitkäpartaiset herttaisen näköiset tontut, jotka saduissa niin paljon ihmisten asioissa hommailevat. Ja hänestä tuntui että täällä tuvassa nyt on tällaisia tonttuja, ja että ne kutovat hänen, isän ja äidin välille jotain sidettä — lämmintä ja lujaa.
Äiti kaateli kahvia ja käski tulla juomaan.
— Niin — onko Savistossa ollut metsänostaja, vai mitä sinä tässä jonain päivänä sanoit? kysyi isä kahvia juotaessa.
— Oli siellä ollut.
— Minkähän puulaakin miehiä tuo oli ollut?
— Sitä en minä tiedä. Alaniemen Miska sitä vain sanoi, enkä tullut kysyneeksi minkä yhtiön miehiä se oli ollut. Tokko sitä Miska olisi tiennytkään.
— Sieltä Takakorvestakohan se Savisto aikoisi myödä?
— En minä tiedä, eiköhän se sieltä aikone.
— Mitähän tuo on tarjonnut kannolta — tai millä kaupalla se on ajatellut myödä? jatkoi isä kyselemistään.
— En minä tiedä sitäkään.
Laurin oli paha mieli, kun ei tiennyt mitään vastata, nyt kun isä häneltäkin jotain kyseli.
— Meidänkin pitäisi myödä metsää, kun ne niin niillä metsillä ihmiset rahoja saavat, sanoi äiti.
— Jopahan, pani isä siihen, eikä Laurikaan hennonut särkeä tunnelmaa sanomalla, että Leppirannan metsät on hakattu niin, ettei niissä ole myömistä.
Kahvin juotuaan kävi Lauri tallissa.
Isä sillä aikaa asetti silmälasit päähänsä, otti viimeviikkoisen sanomalehden ikkunaverhon nuoralta ja levitti sen eteensä pöydälle. Äiti haki nurkkakaapista vanhan Arndtin Postillan ja asettui toiseen päähän pöytää sitä lukemaan. Hänelläkin oli silmälasit päässä.
Kun Lauri tuli tupaan, otti hän samasta nurkkakaapista Maanviljelysopin ja istui penkille selkä kaappia vasten, jalat suorana pitkin penkkiä alkoi hänkin lukea.
Hänen lukemisestaan ei kuitenkaan tullut totta. Mieli oli niin kukkuroillaan, että sinne ei mahtunut enää mitään.
Hänen täytyi katsoa isää ja äitiä.
Äidin silmälasit olivat valahtaneet nenälle, silmät olivat kiinni ja pää nyökkäili. Isä oli lukemiseensa kiintynyt. Kuletti sormeaan pitkin rivejä ja hiljaa mumisten tavaili sanoja kokoon ja aina nyökkäsi vakuuttavasti päällään kun sai sanan irti.
Taas huomasi Lauri, että isä on vanhettunut ja että myöskin äiti alkaa jo olla vanha ja väsynyt. Hänen tuli sääli heitä molempia.
Häntä alkoi ahdistaa heikko, mutta yhä hiljalleen voimistuva itsesyytöksen tunne. Se sanoi että hän on laiminlyönyt vanhempiaan, että hän ei ole tehnyt heille kaikkea hyvää, mitä olisi voinut. Koska hän on esimerkiksi sanomalehteä heille ääneen lukenut — —? Hän ei muistanut sitä aikaa. Ehkä pikkupoikana joskus.
Tuollaisella tuskalla on isä saanut itse yrittää niistä selkoa? — —
Lauri keikautti itsensä seisaalleen lattialle, asetti
Maanviljelysopin pöydälle ja meni isän luo.
— Mitä te luette?
— Tuota mä vain, sanoi isä ja kuin ällistyneenä kohotti päätään ja katsoi Lauriin. — Tuota mä vain, kun tuossa on kuinka jonkun talon lammas on pudonnut kaivoon ja kuinka isä ja poika ovat meinanneet sitä sieltä pelastaa, mutta kumpikaan ei ole uskaltanut mennä kaivoon, kun ovat pelänneet ettei toinen sitten vedäkään ylös — hehehe — —. Se on sukkela tapaus. Koetas sä se lukea oikein ääneen!
Isä ojensi lehden Laurille. Äitikin havahtui kuuntelemaan. Lauria omituisesti ikäänkuin hävetti, kun otti lehden isältä ja alkoi lukea. Mutta alkuun päästyään hän luki kaikki mitä lehdessä oli vähänkin sellaista, jonka arveli isän ja äidin mieltä kiinnittävän.
— Johan siinä taas oli jos jotakin, sanoi isä Laurin lopetettua lukemisensa, ja tyytyväisenä pani piippuun kuin syönnin jälkeen.
— Kovasti siinä taas olikin erinomaisia, sanoi äitikin, haukotteli, kallisti itseään niin että näki kuinka paljon kello on. Nousi, otti kaapista perunavadin jonka tyhjensi takalla hiljalleen sirisevään lihapannuun.
Lauri käveli edestakaisin lattialla. Pysähtyi pöydän luona, avasi
Maanviljelysopin, vilkasi siihen ja antoi sen jälleen painua kiinni.
Alkoi taas kävellä. Hänen teki mieli sanoa kuinka hyvä ja suloinen
hänen nyt on olla, mutta ei saanut sitä sanotuksi.
Vähän aikaa siten käveltyään hän pujahti kamariin ja kauas katsova ilme silmissään otti pöytälaatikostaan päiväkirjavihkonsa esille ja rupesi kirjoittamaan.
"Nyt tiedän miksi rupean! Rupean maanviljelijäksi. Sellaiseksi uudenaikaiseksi muille esimerkkinä olevaksi maanviljelijäksi. Olen ollut kolmena päivänä maataloudellisilla luentokursseilla. Siellä jo tällaisen päätöksen tein. Ja sen jälkeen se päätös on yhä vain varmistunut. Minä en lähde täältä pois! Tänne jään, täällä teen työtä ja uhraan voimani maanviljelyksen hyväksi, Suomeni hyväksi uhraan voimani niinkuin isät ennen sotakentillä! Minä vain uhraan ne rauhan pelloilla. — Mies, joka on ensimäinen maanviljelysrintamassa, on sankari, niinkuin sekin, joka on ensimäinen mies isänmaataan puolustavassa sotarintamassa."
"Kun vain saisin enemmän oppia ja tietoja — —! Isä kielsi jyrkästi maamieskouluun pääsyn — — Enkä aio siitä enää puhua mitään. Koetan täällä kotona kirjallisuuden avulla itse kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän. Ja kun kasvan sellaiseksi, että minunkin sanoilleni annetaan arvoa, niin silloin tahdon kykyni mukaan levittää valoa kaikkialle ympärilleni. Tahdon kaikessa olla hyvänä esimerkkinä, kaikille naapureilleni ja kaikille, en ainoastaan maanviljelijänä, vaan myöskin ihmisenä. Ja sillä tavalla levittää valistustakin."
"On niin hauskaa ja suloista ajatella, että minä kasvan ja voimistun joka päivä ja käyn yhä tarpeellisemmaksi vanhemmilleni, jotka vanhentuvat ja heikontuvat joka päivä. Minä en jätä heitä! Minä tahdon heitä hoitaa ja vaalia, kun he tulevat vanhoiksi ja rupeavat eläkkeelle! En niinkuin joku vieras, joka on talon ostanut ja maksaa eläkkeen vaillinaisin mitoin ja huonolla tavaralla ja joka kerta toivoen, ettei enää toiste tarvitsisi tätä maksaa. Minä maksan eläkkeen parhaalla tavaralla kukkura-mitoin. Enkä anna heille ynseitä katseita enkä sydäntä viilteleviä sanoja."
"Eilen minä sanoin jotain sellaista — —. Juuriston Sussu oli maitovelkaansa maksamassa, ja heille tuli äidin kanssa viiden pennin ero laskuissa. Se aiheutti keskustelun, joka kirveli sydäntäni ja kuohutti mieltäni. Jos olisin voinut sanoiksi muodostaa sen mitä tunsin, niin se olisi pannut jokaisen vapisemaan. Ja sanoinkinhan minä jotain — — mutta — — En enää milloinkaan sano sillä tavalla äidille — —. Jotain samallaista kuin eilen tunsin kerran toissa talvena. Se oli muuan leuto sunnuntaipäivä. Oli juuri syöty puolinen. Silloin tuli Pikku Leenan Rikku tupaan ja arkana istui oven luo tuolille. Kissa nuokuskeli takkakivellä, mutta kun Rikku tuli, niin havahtui. Ja kun Rikku ehti istumaan, hyppäsi kissa takkakiveltä lattialle ja meni Rikun luo. Pyyhiskeli poskiaan ja kylkiään Rikun jalkoihin ja häntäänsä taivutellen kierteli ympärillä kaikin tavoin ystäväksi tekeytyen. Rikku, jonka kasvojen sävy osotti ikäiselleen sopimatonta vakavuutta — elämänkokemusten synnyttämää — silitteli kissaa ja puheli sille hellästi. — Kenties kissa tahtoi lohduttaa tuota sunnuntainakin repaleissa kulkevaa poikasta, ja kenties poikanen sen ymmärsi. Siltä minusta ainakin tuntui."
"Mutta sitten Rikku pyysi ruokaa — Pyysi ruokaa! Se pyyntö vihlasi sydäntäni ja kuristi kurkkuani. Jos olisin ollut äidin sijassa, niin olisin hakenut Rikulle parhainta mitä olisin löytänyt. Antoihan se äitikin. Suuren voileivän ja kupillisen maitoa. Mutta sittenkään en tuntenut tyydytystä. Minua hävetti, en itsekään tiedä mikä, ja sielussani kuohui. — Rikku söi kaikki hyvällä ruokahalulla, toi tyhjän kupin pöydälle ja saman tien läksi pois. 'Kiitoksia' huusi vain ovessa mennessään. En voinut olla ikkunasta seuraamatta hänen menoaan. Tiellä tuli Niilo häntä vastaan ja alkoi häntä lumittaa. Koputin ikkunaan, ja Niilo jätti Rikun rauhaan. 'Kuinka sinä kehtasit', sanoin Niilolle kun hän tuli tupaan. — Sanoin samalla tavalla kuin äidille eilen illalla. — Niilo vain nakkasi nenäänsä ja halveksivasti sanoi että: 'mitä kerjäläispojan on lukua. Sitä saa vaikka lyödä!' — Että meidän 'sivistyneessä' ja loistavassa yhteiskunnassamme on sellaisiakin, joiden täytyy pyytää ruokaa — —! Ja toiset samalla aikaa tuhlaavat kymmeniä tuhansia markkoja turhuuteen ja ylellisyyteen! Eivätkä tee mitään oikeaa työtä. — Jos tosiaankaan ei voida tällaisia ristiriitoja ja epäkohtia saada korjatuksi, niin tulkoon tuli ja surma ja hajoittakoon tämän maailman usvaksi, josta sen sanotaan muodostuneenkin. Olisi silloin edes sitä vähemmän kurjuutta ja kärsimyksiä avaruudessa — —."
"Siihen suuntaan riehuivat ajatukseni silloin, samoin kuin eilenkin. Ja niin ajattelen nytkin. Mutta nyt minulla on toivoa, että tällaiset ja muunkinlaiset epäkohdat vähitellen korjautuvat. Ja siinä työssä tahdon minäkin olla mukana! Mutta — — Jos niitä ei saada korjatuksi! — — Jos ei saada, niin tulkoon vain tuli ja surma ja hävittäköön tämän maailman. Parempi silloin on niin."
Sydän jyskytti, posket hehkuivat, silmät paloivat ja kynä kiisi kuin hullaantunut riviltä toiselle. Kynää pitelevä käsi vapisi ja kirjoitus muistutti risuaidan varjokuvaa. Mutta sitä hän ei ajatellut. Eikä hän oikeastaan ajatellut muutakaan. Kirjoitti vain kuin jonkun voiman pakottamana sanoja ja ajatuksia, jotka pulppuilivat jostain kuohuvasta lähteestä. Nyt tuntui kuohu tyyntyvän. Kynää pitelevä käsi kohosi ylös. Pää painautui sitä vasten. Silmät suuntautuivat ikkunasta ulos tähtäämään, mutta katse niissä oli syvälle sisäänpäin kääntynyt. —
— Tule nyt Lauri syömään! huusi äiti tuvasta.
Hätiköiden pisti Lauri vihkon pöytälaatikkoon, lukitsi sen ja pisti avaimen taskuunsa. Meni tupaan ja kamarin oven vieressä olevasta tuvan ovesta jälleen porstuaan.
— Minä olin äsken tallissa. Ei sinne tarvitse mennä, huusi isä tuvasta.
Lauri kääntyi takaisin tupaan ja meni syömään.
— Kyllähän ne hevoset nyt siellä pysyvät. Sitten sopii mennä tekemään silppua niille kun on syöty, sanoi isä.
Puhelu ei nytkään ottanut luistaakseen. Laurin mielessä oli jo pitemmän aikaa askarrellut joku ajatus. Nyt hän ajatteli sen kirjoittaa päiväkirjaansa ja suunnitteli sitä. Isä ja äitikään eivät näyttäneet puhelusta välittävän, ja Niiloa ei ollut kotonakaan.
Syötyään ja vähän aikaa hampaitaan tulitikulla kaiveltuaan meni Lauri talliin.
Tiainen hypähteli liiverin räystään alla seinässä ja viserteli pakkasta ennustavasti.
— Tsi tsi — titilittäätäävikvikviäävui, se sanoi ja Laurin mielestä se tarkoitti samaa kuin punalakkinen tonttu puolisen edellä tuvassa.
Kun hän tuli takaisin tupaan, nukkui isä penkillä ja äiti peräsängyssä. Ei siis herättänyt kenenkään huomiota, vaikka hän menikin suoraa päätä kamariin. Siellä otti hän heti päiväkirjavihkonsa pöydälle ja alkoi taas kirjottaa.
"Kun katselen ihmisten elämää, raatamista ja ahertamista, niin tulee usein mieleeni kysymys: mitä varten ihmisten pitää tuolla tavalla raataa ja ahertaa? Mikä tarkotus heillä on, jota varten noin ahkeroivat? Etsiessäni vastausta näihin kysymyksiini olen huomannut että yksi osa työskentelee vain saadakseen elämänsä niin nautintorikkaaksi kuin suinkin mahdollista, toiset saadakseen kultaa kirstunsa pohjalle, ja on paljon — ehkä enimmän — sellaisiakin, joiden täytyy raataa ja ahertaa kaikin voimin, saadakseen itselleen ruoan ja vaatteet. — Ylevämpiä pyrkimyksiä olen huomannut sangen vähän. — Eikö meillä ole muuta kuin tämä ruumis ja ruumiillinen elämä — —?"
"Mikä on ihmiselämän tarkotus? Onko se vain se että raataa, syö ja makaa, niinkuin suurin osa meikäläisistä, 'rahvaasta', tekee? Vai onko se siinä, että kaiket päivät, tai oikeammin yöt, huvittelee, keimailee ja kiekailee kaikella tavalla, niinkuin 'sivistyneet' ja 'ylhäiset' tekevät? Vai onko se vain valmistus taivasta tai helvettiä varten, joku koeaika surun ja murheen laaksossa, niinkuin jumaliset ja papit sanovat? Niin — — Mikä on elämän tarkotus? Jos se on se, mikä se 'rahvaalle' on pakosta, niin — miksi annettiin ihmiselle kuolematon sielu? Jos se taas on se miksi ylhäiset sen näyttävät käsittävän, niin miksi sanottiin ihmiselle: 'otsasi hiessä pitää sinun syömän leipäsi.' Jos se on se, miksikä jumaliset ja papit sen sanovat, niin miksi sitten puhutaan Jumalan rakkaudesta? — Mikä on ihmiselämän tarkotus?"
Nyt se oli kirjotettuna. Oli poissa päätä painamasta, mutta kuitenkin oli tallessa. Tuntui vapauttavalta ja keveältä kuin olisi täyttänyt vakavan velvollisuuden.
Hän nousi ja heittäytyi keinutuoliin istumaan. Keinutteli hiljalleen, ja miettien katsoi eteensä. Kurottautui ottamaan päiväkirjan pöydältä ja luki, mitä oli siihen tänään kirjottanut. Vihko painui hiljaa polvien päälle ja taas hän jäi miettien katsomaan eteensä.
— Tästähän saisi vaikka sanomalehtikirjotuksen — —
Sydän ensin omituisesti kutistui. Sitten se laajeni ja oli aivan kuin uusi maailma olisi avautunut.
Sillä tavallahan sitä voisi paraiten unhotettujen ja sorrettujen puolesta taistella, että tekisi tunnetuksi heidän kärsimyksiään!
Taas hän vaipui miettimään. Huoahti sitten ja ravisteli pois sen ajatuksen. Se nyt kuitenkin on mahdotonta. Olisi pitänyt saada koulua käydä ja — olisiko hän silloin maanviljelijä jos hän alkaisi kirjotella —?
Hän nousi kävelemään. Meni pöydän luo ja kirjotti päiväkirjaansa:
"Yöllä toivoin kuolemaa. Nyt en sitä toivo. Nyt haluan elää. Nyt minulla on tarkotus, jota varten elää. Tahdon kasvattaa itsestäni kunnollisen maanviljelijän ja hyvän ihmisen, joka ei tee kellekään pahaa, mutta kaikille yrittää tehdä hyvää."
Päivämäärä vielä alle, ja kaikki on hyvä. Tämän enempää ei hän tänä päivänä kirjota. Kun muste oli kuivunut, lukitsi hän vihkon pöytälaatikkoon ja pisti avaimen taskuunsa.
Taas istui hän keinutuoliin ja alkoi hiljaa keinua. Päässä tuntui suloinen raukeus. Ei haluttanut lukea ei ajatella eikä mitään. Näin vaan oli hyvä olla.
Alkoi hämärtää.
Raukeus oli Laurista vähitellen kadonnut. Hänen mielialansa oli ollut aallon harjalla, painunut siitä aallon pohjaan ja nyt se taas kohosi harjalle.
Siinä oli sekaisin suloista haikeamielisyyttä ja kaihoa, mutta enite kuitenkin toimintahalua, halua tarttua kaksin käsin johonkin elämän epäkohtaan ja repiä se hajalle, raastaa auki jokin mätäpaise ja toimittaa siinä oikein perinpohjainen puhdistus. Tai olisi tässä ruma ryteikkökorpi! Sen hän raivaisi pelloksi. Tai mitä vaan sellaista, joka kysyisi raatamista ja työtä. Niin juuri — työtä! Työtä! Sitä hän nyt tahtoisi tehdä. Työtä äidin ja isän hyväksi ja työtä — — Niinilän Anni — —
Suloinen vavahdus puistatti ruumista.
Hän käveli jonkun kierroksen lattialla. Tuli pöydän luo, tarttui lujasti kiinni sen reunoihin ja säihkyvin silmin katsoi ulos. Istui jälleen keinutuoliin ja alkoi keinua, ensin voimakkaasti, mutta vähitellen hiljentyen.
Toimintahalun alkoi voittaa sanaton kaiho. Käsi poskella, kyynäspää tuolin käsivarrella hän hiljalleen keinutteli haaveileva sävy silmissä.
Heikko valo kuvastui kamarin lattialle. Lauri kohotti päätään ja katsoi ikkunasta ulos. Siellä oli pehmeän sininen taivas ja hämärästi tuikkivain tähtien ympäröimä haaveilevan ja unisen näköinen kuu. Oli kuin olisi kuu vain omia aikojaan liikkeelle lähtenyt näin pyhäiltana.
Lauri katsoi taivasta, tähtiä ja kuuta. Ja kuta kauemmin hän katsoi, sitä syvemmäksi kasvoi kaiho ja sitä levottomammin hän odotti jotain.
Maantiellä meni kolme tyttöä toistensa käsikoukussa tanssaillen ja liikkeistä päättäen sydämellisesti nauraen. Huomaamattaan siirtyi Lauri ikkunan luo ja katseillaan seurasi heitä niin kauan kuin suinkin voi nähdä. Ja vielä kun tytöt katosivat riihen varjoon hän yhä vain seisoi ja katsoi ulos. Hän tunsi voittamatonta halua lähteä kylälle tänä iltana.
Vihdoin hän käännähti, haki palttoon vinniltä ja meni tupaan.
Siellä äiti pankon puolella takkaa hoiteli kahvipannua ja isä toisella puolella tupakoitsi. Takassa paloi alakuloinen tuli vesipadan alla.
— Joko pian saa mennä vettä navettaan ammentamaan? kysyi Lauri.
— Kun minä vain ehdin juottamaan lehmät, sanoi äiti. Onko nyt iltama?
— Ei olekaan — mutta —
Lauri nosti vasemman jalkansa penkille ja sen polvella kättään pitäen katseli ulos ikkunasta.
— Kyllä sen veden pian saa ammentaa, puheli äiti, kahvikuppeja pöydälle laitellessaan. — Söisitkö sinä jo?
— Syön kyllä, myönsi Lauri.
— Kaada itse kahvia sieltä pannusta ja juo ja mene sitten navettaa luomaan, sanoi äiti isälle ja haki pöytään voita, leipää, maitoa ja lihaa. Lauri rupesi syömään.
Syötyään muutti hän arkitakin päälleen. Kävi ensin tallissa hevoset juottamassa ja silppua tekemässä. Sitten rupesi ammentamaan vettä.
Reippaasti sujui työ. Ryhti ja voima vain parantuivat työn kuluessa. Katse sattui vinoon painuneeseen tuvan nurkkaan. Se pitää korjata! Mutta kun ei hän nyt voinut tarttua siihen kiinni ja nostaa sitä suoraksi, tarttui hän entistä lujemmin ämpärin nostosalkoon. — Keväällä tuo nurkka korjataan! Navetta myöskin rakennetaan keväällä uusi. Hirret jo viime talvena hakattiin ja veistettiin valmiiksi. Ja kun se nyt kerran tehdään uusi, ei siitä enää tehdä sellaista pimeää ja ummehtunutta vankikoppia kuin tämä vanha on. Hän sommittelee siihen piirustukset! Koko kartano kunnostetaan ja maalataan punaiseksi. Paljonkohan se tulisi maksamaan? — — Siksi sen ainakin pitää tulla valmiiksi kun — —
Taas tuli Niinilän Anni mieleen, ja ämpäri painui entistä vinhemmin kaivoon ja tuli samaa vauhtia sieltä takaisin ylös.
Sydän lämpeni, ja jälleen valtasi mielen vapisuttava onnen odotus ja salaperäisen syvä kaiho.
Sitä herätti ja kasvatti kaikki. Kaivon vintin kitinä, ladon oven narina, askelten narskahtelu, luonnon pyhätunnelmainen hiljaisuus, jota alkavan pakkasen heikot paukahdukset säestivät, kirkkaan sininen ja mieltä avarruttavan korkea taivaan laki, kuu, joka terävänä ja nyt jo asiallisen näköisenä katseli alas maahan, kaikki ne kasvattivat kaihoa hänen mielessään ja puhuivat hänelle elämän salamyhkäisestä onnesta.
Vesi oli ammennettuna.
Juoksujalassa kiiruhti Lauri tupaan, mennessään vielä vilkaisten painuneesen tuvan nurkkaan. Heitti arkitakin penkille, pesi kasvonsa, kampasi peilin edessä huolellisesti tukkansa. Sitten nyppi rikat vaatteistaan pois, pani pyhätakin ja palttoon päälleen, katsahti vielä peiliin ja asetti lakkinsa oikein. Sitten pujahti ulos kuin puolittain salaa.
Ensin menee hän Alaniemeen. Sitten he lähtevät Miskan kanssa kylälle ja ehkä he menevät katsomaan — — Niinilän Anniakin — —.