VII.
Tuli kesä. Lauri oli Takanevalla kyntämässä syksyllä kyntämättä jätettyä kesantoa.
Hän pysäytti hevosen ja istahti auran sauvalle.
Niin hiljaista ja lämmintä! Ei tunnu tuulenhenkäystäkään. Aurinko vain paahtaa, ja kuumentunut ilma väreilee latojen seinämillä ja aitain vierillä kuin olisi se sulaa metallia.
Linnutkin ovat hellettä paossa. Ei kuulu kuin joku yksinäinen viserrys silloin tällöin.
"Prits, prits, prits."
Västäräkki tuli taas vaolle. Seisoi hetkisen ja keinutteli pyrstöään.
Huomasi madon vaossa. Koppasi sen kiinni, toisen ja kolmannenkin. —
Täyden taakan saatuaan lensi pois. Ladon luona näyttää sillä olevan
pesä.
Västäräkin mentyä oli taas hiljaista kuin leikkuupellolla, väen päivällislepoa pitäessä.
Lauri pyyhki paidan hihaan hikeä otsaltaan, nousi ja tarttui suitsiin.
— Lämmintä on ja hiljaista, mutta — — Koetetaan taas ruuna! Nooh!
Ruuna jännitti raajansa, ja verkkaan mutta varmasti alkoi aura luistaa. Viilu irrottui ja kohosi vaarnan päälle kuin epäillen, taipui siitä siiven alle, ja vihdoin lysähti toista viilua vasten, aivan kuin olisi huomannut että juuri näinhän se parhainta onkin.
Pellosta lensi leivonen. Ei livertäen suoraan ylös, vaan aidalle lyhyesti kirkuen. Toista vakoa takaisin tullessa se taas läksi pellosta. Ja niin aina kun Lauri sillä kohdalla tuli tai meni.
— Mitähän se tuolla tarkottaa? ajatteli Lauri ja ajoi pari vakoa.
— Onkohan sillä siellä pesä? ajatteli taas, ja vielä pari vakoa ajettuaan meni katsomaan.
Pesä siellä oli. Viime syksyisessä lehmän jalan jälessä kuivia kuloheiniä, ei kovinkaan sirosti aseteltuina, ja niiden päällä viisi puolialastonta leivosen poikaa, jotka kaikki leväyttivät keltaiset nokkansa ammolleen kun kuulivat että pesälle tullaan.
Lauri seisoi vähän aikaa ja katsoi pesää. Sitten meni jälleen ajamaan.
Mitä tuon pesän kanssa pitää tehdä? Ajaako kylmästi vain ylitse —?
Se ajatuskin jo puistatti.
Nostaisiko toiseen paikkaan? Mahtaisikohan emo siitä sitten enää välittää, jos sen toiseen paikkaan siirtäisi? Se on leivosten koti, ja kodin rauhaa ei saa häiritä.
Kunpa se olisikin edes pientareella, mutta kun on keskellä peltoa — —
Lauri mietti ja mietti ja joka vaolla tuli yhä likemmäksi pesää.
Hän rupesi puoliselle. Päästi ruunan vieressä olevalle niitylle ja itse meni ladon seinustalle syömään. Leivosen pesää vain ei saanut pois mielestään.
Jos siihen jättäisi kappaleen kyntämättä? Silloin ei sen kanssa tarvitsisi mitään muuta tehdä. — Mutta taitaisi sekin näyttää omituiselta — Ja mitä isäkin sanoisi? Ja Niilo sen pesän kuitenkin heti hävittää kun tänne lehmäin kanssa tulee — — Ja rikkaruohot siinä pääsevät siemenelle ja leviävät kautta maan.
Taitaa sittenkin olla parhainta kun ei ole tietääkseen koko pesästä.
Ajaa vain sinne menemään. Sielläpä he sitten ovat — —
Lauri viskoi eväitten loput laukkuun, paneutui pitkälleen ja yritti nukkua. —
Kun hän taas rupesi ajamaan, ei leivonen enää lähtenytkään lentoon. Hiukan vain käveli syrjempään ja sieltä katsoi. Lauri käänsi päänsä toisaanne ja kiiruhti hevostaan.
Lopulta leivonen ei lähtenyt pesästä poiskaan. Hiukan vain kohottautui ja katsoi Lauriin.
Lauri pysäytti hevosen ja katsoi leivosen tuskaisesti pälyileviin silmiin, muisti ne avuttomat keltanokkaiset leivosen pojat siellä pesässä. Ja leivosen laulun hän muisti. — Eikä ajanutkaan ylitse, vaan meni ja katkaisi aidasta kaksi seivästä, jotka asetti pesän molemmille puolille vaon suuntaan, merkeiksi ettei vain vahingossakaan ajaisi pesään.
Nyt oli taas mieli keveä. Hän kynti ja vihelsi ja piti tarkasti silmällä ettei vain pesä rikkoontuisi. Kun kynnös tuli niin likelle pesää, että oli ruvettava vakoa mutkalle ajamaan, ei ruuna ollut uskoakseen että tässä todellakin pitää sivulle poiketa. Kun Lauri hellittämättä veti ohjasta niin päin, niin ruuna pysähtyi ja katsoi Lauriin.
— No etkö sinä nyt usko? Siellä on leivosen pesä ja me jätämme sille tähän vähäsen maata, koetti Lauri selittää ja nyki ohjaksesta. Leivosella on yhtä hyvä oikeus elää maan päällä kuin meilläkin.
Uskoihan ruuna sen vihdoin, ja niin saatiin siihen jäämään keskeltä leveämpi, mutta kumpaankin päähän kapeneva pillikkeen ja horsman taimia kasvava kyntämätön kappale.
Lauri ajoi seuraavaankin peltoon ensimäiset vaot ja antoi sitten hevosen levähtää. Tänne etäämmä näytti leivosen palsta vihreältä saarelta mustan meren keskellä.
— On siellä nyt leivosten herttainen asuskella omalla sarallaan.
Lämmin ja leppoisa tunne tulvahti mieleen. Hän heittäytyi selälleen peltoon ja katseli puhtaan sinistä taivasta.
— Leivonenkin sai haltuunsa palstan manttaaliin pantua maata, palasen isänmaata.
Se tuntui niin somalta että täytyi nauraa.
— Olen vuokrannut leivoselle maata. Mitä saat vuokraa?
Mielen rauhan, ja oikeuden kuulla leivosen laulua tuntematta pistoa sydämessä ja nuhdetta omassatunnossa.
Lauri taivutti kädet pään alle ja katsoi taivaalle. Siellä kulki pehmyt vaalea pilvi. Laurin silmät painuivat kiinni.
Niinilän Anni kulki hänen vierellään vaaleaan kesäpukuun puettuna — — Sitten oli hän kotivainiolla kyntämässä. Tuvan ikkuna oli auki. Tuvasta kuului Annin hiljainen hyräily; hän näki kuinka Anni siellä hääri leiväntekohommissa. Isä astuskeli pellonpientareella vanhana ja harmaatukkaisena ja sirolla puulapiolla korjaili kokkareita pientareelta pellolle. Äiti katseli porstuakamarin ikkunasta tyyni onnen ja rauhan ilme kasvoillaan. — — Annikin tuli pellolle. Oli paistanut pannukakkua ja toi sitä hänelle ja isälle. Ja ruunalle leipää. Taputteli ruunaa ja hyväili sitä — —
— Ei mutta ei — Ei jouda maata kun on ruokaa kaapissa. Työhön, työhön! Illalla pitää vielä koivut ja marjapensaat kastella, ja jäi se vesiammekin tyhjäksi. Mutta kannetaan joesta vettä! Öillä päivät jatketaan! Öillä ne on istutettukin. — Sooh — Koetetaan nyt ruuna yrittää! — Nooh —! Me teemme, kuule ruuna, työtä nyt. Me kynnämme! Me mullistamme maata! Me vapautamme niitä ihmeellisiä voimia, jotka muuttavat lannan ja mullan leipäkullan aineiksi ihmisille! Me uhraamme voimamme yhdellä kaikkein jaloimmalla ihmiselämän uhrialttarilla, niinkuin Reijolan isäntä talvella sanoi! Hei ruuna — hei! Minä olen isäntä ja leivonen on minun torpparini, joka maksaa vuokransa laululla — —
— Jaa-ah ruuna! Jos minä todellakin olisin isäntä! Kyllä silloin moni asia olisi toisin kuin nyt. Emme me täälläkään näin vain kahdenkesken olisi. Täällä olisi yksi tai parikin miestä savea nostamassa, ja luujauhokuorma olisi tilattuna eikä maan polttamisesta saisi puhuakaan. Ja eipä paljon tiedä, vaikka tuolla nevalla turvettakin haasioitaisiin. — Navettaan silloin olisi myös tehty oikeat ikkunat eikä tuollaiset kuin nyt, että ovat kuin kaksi kipeää silmää. Eikä Kimpisyrjän Hermanni olisi saanut niin leveästi vain nauraa minun ilmanvaihtotorven-piirustuksilleni. Sen olisi silloin pitänyt tehdä torvi ja asettaa se navettaan.
— Mutta eipäs surra. Saapa nuo perästäpäinkin laitetuksi. Tulipa edes se ketoaura tilatuksi, niin että syksyllä jo saamme ketoakin nurin kääntää. Kuuletko sinä, ruuna? Syksyllä ruvetaan ketoa kyntämään.
— Eikä moitita isää, eikä sitä saakaan moittia. Isä tekee sen kuin parhaimmaksi ymmärtää. Isän mielestä on synti panna rahaa maahan. Mistä sitten tuloja olisi, jos maahankin alkaa menoja olla? — Eikä se kaikkein hulluin ajatus olekaan, jos ei niin perin viisaskaan. Mutta isä on vanha ja isän hartiat ovat työstä köyristyneet. Meidän täytyy, ruuna, isää kunnioittaa! Jos isällä olisi edes niinkin paljon tietoja kuin esimerkiksi minulla, niin hän olisi maanviljelijän malli. Tai jos minusta tulisi yhtä hyvä työmies kuin isä on, niin silloin minä olisin maanviljelijän malli. Ja miks'ei minusta tulisi. Yritetään kuitenkin. Hakavainiossa syksyllä näytetään mihin tässä pystytään! Heipä hei, ruuna!
Tumman harmahtavaksi kuivuva käännetty alue laajeni laajenemistaan, ja likaisen sängen sekä viheriän rikkaruohon taimiston peittämä alue yhä supistui. Ruunan kylet olivat vaahdossa, ja hiki virtaili pitkin Laurin ruumista. Mutta siihen ei hän tullut huomiotaan kiinnittäneeksi. Hän vain ajatteli sitä suunnitelmaansa, minkä oli tehnyt. Sitä nimittäin, että Leppirannan talossa ei tästä alkaen enää tahallaan jätetä kesantomaita syksyllä kyntämättä, niinkuin tähän saakka on tehty. Ja että aura pannaan joka kerta menemään aina hiukan syvempään kuin se edelliskerralla on mennyt.
* * * * *
Kun Lauri illalla tavallista myöhemmin tuli kotiin, istui isä aitan porraskivellä aitakarahkoita halkomassa.
— Kaikkiko tuli? kysyi, kun näki auran ja aisat rattailla.
— Kaikki tuli. Leivoselle vain jätin palstan.
— Oliko leivosen pesä? — Isä naurahti.
— Oli. Keskellä peltoa. Enkä ilennyt sitä maahan haudata, vaan jätin siihen kappaleen kyntämättä, selitti Lauri hevosta valjaista riisuessaan.
— Niilo saakin nyt mennä viemään hevosen. — Isä nousi ja lantioitaan painellen meni tupaan. Tuli pian takaisin Niiloa edellään työntäen.
— Mene nyt vain, mene!
— Miks'ei Lauri itse mene, kiukkuili Niilo.
— No sinun pitää myös työlle tottua. Kylläpä toisinaan menisit.
Pitää joskus mennä, vaikka ei niin kovin haluttaisikaan.
— Kyllähän minä sen käyn itsekin viemässä, koetti Lauri sovitella.
— Ei, kyllä Niilon pitää nyt mennä. Sinulla on vielä se puiden kasteleminenkin. Ei Niilo kuitenkaan niitä kastele.
— Revin minä ne, sinkautti Niilo.
— Senpätähden sinun pitääkin mennä hevosta viemään, sanoi isä ja naurahti toisella tavalla kuin äsken Laurille. Se sai Niilon taipumaan.
Nurpeilla nenin ponnahutti hän itsensä ruunan selkään, iski ohjasperillä lautasille, ja niin lähdettiin heti alussa täyttä ravia.
Lauri laittoi valjaat talliin ja rattaat liiveriin ja sitten meni tupaan. Syötyään hän tiedusteli äidiltä kahta ämpäriä, saadakseen kannetuksi joesta vettä istutuksilleen.
— Siellä on korvo täynnä, sanoi äiti.
Lauri katsahti äitiin, mutta ei sanonut mitään. Meni vain ulos kastelemaan istutuksiaan ja nauttimaan kesäillan rauhasta.