VIII.
Paraiksi ehti Lauri kotiin ja sai polkupyöränsä suojaan, kun rupesi satamaan. Ensin tuli harvakseltaan keveitä yksityisiä pisaroita, jotka leppoisasti putoelivat janoiseen maahan ikäänkuin tunnustellen kaipaako maa sadetta. Kai se siksi huomattiin että kaipaa, koska pisarat alkoivat kasvaa ja tihentyä, ja vihdoin siitä kehittyi runsasvetinen sade, joka lankesi maahan kuin Herran siunaus.
Lauri seisoi hetkisen porstuanovella ja katseli ulos. Pyörähti sitten ja meni tupaan. Tuvassa ei ollut ketään. Isän kuorsaaminen vain kuului sängystä uutimien takaa. Pöydän luota Lauri kääntyi takaisin. Katsoi kamariin. Sielläkään ei ollut ketään. Hän meni jälleen porstuaan, katsahti ulos sateeseen ja sitten meni suutupaan. Siellä kuori äiti kermaa maitovadista.
— Onko sinun nälkä? kysyi hän Laurilta. — Menen heti laittamaan perunoita kiehumaan.
— Ei minun ole nälkä, vastasi Lauri, ja hetken aikaa pöydän luona seisottuaan meni pois suutuvasta. Kääntyi vinnin rappusille ja kaksi rappua kerrallaan harpaten juoksi vinnille.
Katolta kuului hiljainen sohina ja rapina. Mutta sitä ei Lauri joutanut kuulemaan. Hän juoksi yhtäkyytiä suutuvan päälle laudoista tehtyyn vaatehuoneesen, josta äiti oli huomattavimmat vaatekappaleet korjannut pois ja siten tehnyt siitä hänelle kesäkamarin. Ikkunan oli hän itse laittanut saranoille — muuten ainoa sellainen ikkuna koko talossa —. Hän avasi sen ja asettui pöydälle istumaan ja katsomaan märkää höyryävää tallin kattoa ja mustia kesantopeltoja hiukan etäämpänä, niiden takaa näkyvää ruisvainiota ja kaiken taustana olevaa viheriäistä metsää. Miellyttävä tuoksu virtaili vainioilta.
Lauri värähteli.
He olivat Alaniemen Miskan kanssa olleet Niinilässä. Ensi kertaa kumpikin. Koko puolen päivää oli siellä istuttu ja juteltu. Vuoroin puhuttu vakavista asioista, vuoroin pilaa laskettu. Viatonta herttaista pilaa.
Anni oli ollut mukana koko ajan. Kahvin vain käväsi keittämässä, ja niin suloisesti punastui, kun sitten kahvia hänelle tarjosi. Ja aina painoi päänsä alas, kun hän katsoi sinne päin.
— Mitähän se sillä? Merkitseeköhän se sitä että Anni — — että Anni minua — —? Vai onko siihen syynä se talvellinen kirjeeni?
Anni ei ole siihen vastannut. Kerran perheiltamassa hän sai huvipostissa kirjeen, jossa oli nimimerkki A—i. Hän uskoi sen olevan Annilta ja osaa sen vieläkin ulkoa.
"Mä aina muistan sinua.
Muista joskus minua!
Muista edes silloin,
Kun yksin istut illoin!"
Onkohan se Annilta?
Kun sen varmasti tietäisi!
Silloin — — silloin — —
Hän tahtoi uskoa, että se on Annilta ja että Anni sentähden alas katsoi, kun häntä — Lauria — —
Laurin täytyi hypätä pöydältä pois ja ruveta kävelemään.
Muutaman kierroksen tehtyään hän läksi alas.
"Mä muistan aina sinua.
Muista joskus minua!
Muista edes silloin,
Kun yksin istut illoin!"
Hänen teki mieli heittää porstuassa kuperkeikka ja käsillään kävellen mennä tupaan.
Äiti seisoi takan luona toinen jalka takkakivellä ja musta kahvinhämmennystikku kädessään. Keitti iltapuolikahvia.
— Eikö siellä kylillä Niiloa näkynyt? kysyi Laurilta.
— En minä ainakaan ole nähnyt.
— Missähän se kakara taas kaiken päivää kaltraa? Kastelee hyvät vaatteensakin, murehti äiti. — Muistaako edes mennä lehmiä kotiin hakemaan.
Lauri oli mennyt ikkunan luo, nostanut oikean jalkansa penkille, asetti saman puoleisen kyynäspään polvea vasten ja leukansa kättä vasten. Katseli ulos sateeseen.
— Ei nyt tarvitse puita kastella, ihasteli äiti.
— Ei tarvitse, myönsi Lauri muuta ajatellen.
— Ei moneen päivään niitä nyt tarvitse kastella. Kun näin kovin sataa, sanoi äiti vielä ja nosti kahvipannun takkakivelle.
Lauri katseli vain ulos.
Niinilässä oli komeita koivuja molemmin puolin tietä, aivan niinkuin hänkin aikoo istuttaa ja on jo vähän istuttanutkin. Ja puutarha siellä oli kunnossa! Sellaista hänkin rupeaa yrittämään.
Ottaa siihen nuo perunapellot ja tuon ohrapellon niiden takaa, ja niiden ympärille laittaa pisteaidan niin että tuo pihlaja tuolta kiven tyköä tulee vielä aidan sisään, niin siinä sitä jo onkin. Sopi jo istuttaa melkein vaikka mitä. Pitkin aidan viertä sireenipensaita, ja tuonne tienviereiseen nurkkaukseen sireenimaja niinkuin Niinilässäkin oli. Ensi syksynä niitä jo pitää istuttaa. Niinilästä varmaankin saisi. Ja Anni tulisi niitä minun kanssani irti ottamaan — —
Lauri muutti toisen jalan penkille.
Anni oli istuttanut seinän viereen ruusupensaita ja hiukan etemmäksi laittanut kukkaspenkkejä. Ne olivat oikein sieviä. Jos Anni vielä tuohonkin — —
— Joko siellä kylillä pian heinäntekoon aletaan? Puhuttiinko mitään? kysyi isä sängystä ja pitkään haukotellen työnsi uutimia syrjään.
Lauri pyörähti lattialle päin.
— En tiedä — en kuullut mitään. Joko meidän pian aletaan?
— Tiedä oikein — Ajattelin mä vähän että eikö lopusta viikon pitäisi mennä Vähäneva tekemään. Rupeaa aika jo olemaan siinä määrässä, puheli isä ja haukotellen nousi sängyn syrjälle istumaan.
Äiti kaateli kahvia, ruvettiin juomaan.
— Kyllähän me siksi jo ehdimmekin, jatkoi Lauri äskeistä puhetta. —
Parissa kolmessa päivässähän ne kesantotyöt nyt jo saadaan loppuun.
Vai — tottakai sitä vainiota huomenna mennään kolmannelle kyntämään?
— Kyllä. Minä menen sinne Takanevalle. Niilo saa tuoda lehmät sinne ja sitten tammalla äestää niitä peltoja. Minä koetan sammutella sellaisia paikkoja, joissa vielä on valkeaa, jos niitä enää on, kun näin nyt sataa.
Sitten ei puhuttu mitään koko kahvinjuontiaikana eikä heti jälkeenkään. Äiti meni pesemään perunoita, isä haukotteli ja heittäytyi jälleen sänkyyn "kun niin kovin ramaa" ja Lauri alkoi järsiä kynsiään.
— Kun siellä Takanevalla olisi tullut edes ojat luoduiksi, sanoi
Lauri viimein ja sylkäsi kynnen siruja suustaan.
— Johan se hyvä olisi ollut — mutta —, sanoi isä sängyn kattoon katsoen. — Näethän sinä sen itsekin, ettemme me joka paikkaan ehdi.
Se sanottiin tavalla joka ilmaisi, että asiasta on jo ennenkin ollut puhetta.
— Ja se paloikin nyt niin hyvin, että kyllä se taas yhden rukiin kasvaa, jatkoi isä vähän ajan kuluttua lauhtuneemmalla äänellä.
Lauri ei puhunut siihen mitään. Hetkisen vain järsi kynsiään ja sitten läksi vinnille. Siellä oli pöydällä kunnan kirjastosta lainattu "Pienviljelijän käsikirja". Hän avasi sen ja alkoi lukea. Mutta puolen sivua luettuaan jäikin ulos katselemaan. Vasta vähän pidelty kirja räpsähti itse kiinni, eikä Lauri sitä enää avannut. Nousi vain ja heittäytyi selälleen sänkyyn.
— Pitääköhän Anni minusta enemmän kuin muista pojista?
— Ei sitä kenenkään omaksi sanota, mutta ei minuakaan kukaan hänen takiaan kiusottele. Tuota Saviston Lissu topsakkaa vain minun omakseni sanovat — muutamaa — — Joka ei ymmärrä muusta kuin kiinniotosta ja uusista vaatteista puhua ja juoruta! Liekö koskaan sanomalehteäkään lukenut, — muuta kuin kihlausilmoitukset. Mutta Anni on selvillä kaikesta ja innostunut nuorisoseuraankin. Kelpaisi vaikka johtokunnan jäseneksi — —
Siinä kesken kaikkea tuli Laurin mieleen kuva kuinka he Annin kanssa pimeänä syysyönä tulevat kahdenkesken kävellen. Silloin hyökkää metsästä kaksi miestä Annin kimppuun. Hän ryhtyy puolustamaan Annia. Syntyy ankara taistelu. Häntä lyödään puukollakin. Mutta hän kuitenkin voittaa ja saattaa pelosta vapisevan ja häneen turvautuvan Annin kotiin. Siellä Anni sitoo hänen haavansa — —
Jossain välissä oli Lauri ollut kylelläänkin, mutta nyt hän taas makasi selällään kädet niskan alla ja näki, mutta ei katsonut karkeasti höylätyltä kattolautoja, ja kuuli, mutta ei kuunnellut sateen sohinaa ja rapinaa.