IX.
Leppirannan Hakavainiota viljeltiin niin kuin muitakin vainioita. Vuosikymmen toisensa perään oli siinä vuorotellut kesanto, ruis, ohra — kesanto, ruis, ohra. Maata kynnettiin mahdollisimman varovasti ettei vain "raakaa maata" nousisi pinnalle. Joka kolmas kesä sinne ajaa kiikuteltiin lantaa sen verran kuin tunkiossa kulloinkin sattui olemaan. Siellä täällä oli paksua heinää kasvavia mataloita vakoja. Niitä sanottiin ojiksi.
Muheva, tummanharmaa ja voimakas ruokamulta oli nylkeentynyt pois. Laiha, vaaleanharmaa savi vain oli jälellä. Sadeaikoina se litkui ja letkui ja tarttui kenkiin. Pouta-aikoina se pakahteli tuumanlevyisiin halkeamiin. Kesantovuosina oli paakkujen murskaaminen joka-aikainen risti.
Ohra pääsi suurella vaivalla tupenmittaiseksi, ja rukiin olki kasvoi pientä ja kovaa niinkuin vaskilanka. Missä ruokamultaa oli hiukan paksummin, siellä isännöi ohdake ja tappoi kaiken muun.
Hakavainion kasvullisuus oli aina ollut melkein samallaista. Erilaiset kesät vain hiukan erilaistuttivat sitäkin. Ennen ei se tehnyt Lauriin mitään vaikutusta. Mutta luentokurssien jälkeisenä kesänä siinä kasvava ohra kirveli hänen herännyttä maanviljelijävaistoaan kuin elävänä haudatun tuskan huuto. Hänen vaistonsa sanoi, että siellä syvemmällä on voimia, jotka vain odottavat sitä, joka puhkasee päälle kasvaneen kuoren ja antaa niille ilmaa ja vapautta.
Tuli sitten syksy. Hakavainion vuoro oli taas olla kesantona ensi kesänä. Kun kevätkylvömaat saatiin kynnetyiksi, alkoi isä puhua riihirankain hakkuusta, vaikka maa oli vielä vallan sulaa. Silloin hänen — Laurin — luonto kuohahti. Päättävästi sanoi hän isälle, että menee huomenna Hakavainiota kyntämään, ottaa molemmat hevoset ja ketoauran. Isä saa mennä riihirankoja hakkaamaan, mutta hän ei mene niin kauan kuin vähänkin maahan pystyy. Isä ei sanonut myötä eikä vastaan, eikä hänkään sen enempää siitä asiasta puhunut. Seuraavana päivänä vain meni ja alotti Hakavainion kynnön. Eikä hellittänyt ennenkuin kaikki oli kynnettynä.
Sulaa jatkui yhä, ja hän perkkasi Hakavainion ojatkin. Päivät olivat tummat ja tihruiset, yöt pimeät ja vaatteet saviset. Mutta mieli oli puhdas ja intoa hehkuva, jokaisena päivänä sujui työ aina paremmin kuin edellisenä päivänä. Ja itseluottamus ja omanarvon tunto kasvoi. Ennenkuin tuli talvi, olivat Hakavainiosta kadonneet paksua heinää kasvavat syvänteet ja niiden sijalle oli ilmestynyt suorareunaiset, sileälaitaiset ojat.
Eikä isäkään mennyt riihirankoja hakkaamaan, vaan kulki Niilon kanssa Takanevalla metsän alle joutuneita ja syksyllä kyntämättä jääneitä kedonpäitä perkaten. Isä kaateli puut juurakkoon, Niilo karsi oksat pois ja poltti ne. Kaiket päivät nousi Takanevan rannalta paksu vaalea savu sumuiseen syysilmaan.
Hakavainion kesantomuokkaukseen ei isä myöskään sekaantunut. Jos Lauri häneltä jotain kysyi, ei hän mitään vastannut. Eikä Lauri sen huomattuaan enää kysynytkään mitään. Teki vain niinkuin itse parhaaksi ymmärsi. Sinä kesänä meni aatra Hakavainiossa syvempään kuin se oli koskaan ennen mennyt Leppirannan pelloilla.
Syksyllä peitti Hakavainion tummanvihreä rukiin oras.
Talvella eräänä aamuna lähtiessään kauroja asemalle viemään sanoi
Lauri isälleen:
— Eikös nyt saa tuoda heinänsiemeniä, että saadaan keväällä kylvää
Hakavainio heinäksi?
Isä oli vähän aikaa vaiti.
— Noo — — koettaa heitä nyt tuoda, myöntyi sitte.
Lauri toi heinänsiemeniä ja keväällä lumen lähdettyä itse ne kylvi.
Se oli ensimäinen heinänkylvö Leppirannan pelloilla.
Kun kesä tuli ja ruis alkoi kasvaa, ei sen kasvaminen ollut niin tuskallista kuin ennen. Se oli melkein huvia entiseen verrattuna. Olki kasvoi vankkaa ja rytevää, tähkät pitkiä ja paksuja.
Tuli sitten se viikko, jolloin heinänteko on taas tälle vuodelle lopussa ja ruis on siinä juuri tulemaisillaan valmiiksi.
Tiistaina iltapäivällä otti isä puheeksi Hakavainion rukiinleikkuun. Arveli että sen voisi vielä siirtää paremmin loppuviikkoon, vaikka lauantaiksi, ja nämä päivät kerätä lehdeksiä ja tehdä muuta sellaista.
— Ei se vielä liiaksi tuleentuisi siksi? arveli Lauri.
— Ei se vielä — Se oli jyvä vielä pyhänä niin pehmeä. Kuivaa kovin pieneksi.
— Älkää vain sirppihallaa tehkö, varotti äiti.
Sovittiin niin, että lauantaiksi pyydetään leikkuuväkeä. Ja kun Laurin piti seurahuoneelle, lupasi hän samalla toimittaa leikkuuväen pyynnönkin. Se sopi hyvin. Lauri meni vaihtamaan vaatteita, ja isä meni iltatöikseen korjaamaan laahaavaa saunanovea.
* * * * *
Lauri oli pyytänyt ja myöskin saanut lupaan päivämiehet. Seurahuoneelle mennessään poikkesi hän Alaniemen kautta Miskaa mukaanottamaan.
Alaniemessä oli kaikki väki tarhapihalla, Miska, Miskan äiti ja isä ja kaikki seitsemän Miskan nuorempaa sisarta ja veljeä. Teurastaja Mattikin näkyi olevan joukossa.
Lauri pani pyöränsä liiverin seinälle ja meni joukkoon. Vasta nyt hän huomasi joukon keskellä makaavan lehmän, joka raukeasti tuijotti eteensä.
Miska parhaillaan mittasi nuoralla lehmän pituutta ja paksuutta ja siinä sivumennen nyökkäsi Laurille tervehdykseksi. Sitten rupesi laskemaan paljonko lehmästä näiden mittain mukaan pitäisi lähteä lihaa ja kuinka paljon siitä nykyisillä hinnoilla pitäisi saada rahaa. Laski vielä nahan painon ja hinnan.
— Sata viisi markkaa, sanoi sitten.
Teurastaja Matti pudisti päätään.
— Koettakaa mitata ja laskea, niin näin se tulee!
— Ei se niin tule. Sinä mittaat tai lasket väärin.
— Koettakaas uudestaan mitata! Miska pisti nuoran Matin kouraan.
Matti rupesi mittaamaan. Lehmä viskoi päätään ja sätkytteli jalkojaan.
— Kaa — mitäs siinä nyt! Miska potkasi lehmää kylkeen.
Lehmän pää painui jälleen alas, ja pitkä valittava yniseminen kuului.
Matti mittasi ja laski.
— Rupesivat tuossa hulluttelemaan ja toisiaan puskemaan, kun ei niin heti ehditty navettaan panemaan, ja tämä kompura joutui tuonne hirsikasaan. Kaatui sinne ja katkasi jalkansa. Eikä sitä viitsi vanhaa lehmää ruveta tohtoroimaan — tapetaan pois, kun lihakin on niin hyvässä hinnassa, kertoi Miskan isä Laurille.
Lehmä huiskautti häntäänsä, liikautti päätään ja katseli valjusti ympärillään olevia.
— Se mahtaa kärsiä kamalasti, sanoi Lauri.
— Miksei, myönsi isäntä.
— Yhdeksänkymmentä markkaa minä annan, enkä penniäkään enempää, sanoi Matti laskun lopetettuaan.
Äsken oli hän tarjonnut kahdeksaakymmentä ja viittä markkaa.
— Ee — eih, sanoi Miska ja pudisti päätään. — Ennen teemme sen itse lihaksi.
— Niin, mitäs me sitä nyt kovin halvalla rupeamme myömään, yhtyi isäntä Miskaan.
Lehmä ynisi. Laurin mielestä se rukoili armoa.
— Yhdeksänkymmentä markkaa minä maksan, mutta en penniäkään enempää.
Sekin on jo liikaa noin vanhasta ja laihankälpästä elukasta.
Matti käveli poispäin. Meni Laurin pyörää katselemaan.
— Mitäs tahdot tästä pyörästäsi? kysyi.
— Ostaisitteko?
Laurikin meni sinne päin.
— Miksenkäs minä osta. Vaikka mitä.
— Kun vain saatte voittoa.
— Piru tässä aina joutaa niin voitoistakaan huolimaan, kun vain saa kaupat käymään. En suinkaan minä tuossa lehmäkaupassakaan mitään hyötyisi, mutta ostaisin mä hänen sillä yhdeksälläkymmenellä. — Ääntään alentaen Matti tämän sanoi, samalla syrjäsilmin katsoen Miskaa joka taas mittoi lehmää.
— Joko tämä pyörä on sulla kauan ollut?
— Kolmatta kesää sillä nyt ajetaan.
— Mutta hyvänäpä se on pysynyt. Kyllähän sä tarkasti sitä pitelet?
— Mitäpä siitä hurjastelemisestakaan on apua.
— Niinpä kyllä.
Taas vilkasi Matti lehmään päin. Miska siellä taas silmäkulmat pinnistettynä teki numeroita laudanpalaselle.
— No myötkö sinä tuon pyöräsi? kysyi Matti äkkiä Lauriin kääntyen.
— Een tiedä — — Uusi kuitenkin pitäisi ostaa jälleen.
— Johan se niin on. — Tuleeko kauppaa? kysyi Matti lehmän ympärillä olevilta.
— Tulee, jos sataviisi annatte, vastasi Miska.
— Ei näytä tulevan kauppaa. Paras lähteä kotiin. Minnekäs sinä olet menossa?
— Seurahuoneelle.
— Onko teillä jotkut harjotukset siellä?
— On.
— Semmoinen taas näytöskappale, vai?
— Niin, "Iimäellä".
— Vai iitä mäellä te nyt harjottelette. — Ottakaa pois yhdeksänkymmentä markkaa siitä lehmästä!
— Antakaa sataviisi markkaa, niin kauppa on valmis!
Matti pudisti vain päätään ja läksi pois.
Lauri meni lehmän ympärillä olevain luo. Lehmä näytti väsyneeltä ja kohtaloonsa alistuneelta. Ei lihastakaan värähdyttänyt.
— En mä nyt jouda sinne harjotuksiin. Pitää tuo tuosta lopettaa, sanoi Miska. — Menkää te, äiti, hakemaan astia, johon saadaan veri ottaa, ja isä hakee kirveen. Tuokaa se amerikkalainen, sillä on hyvä lyödä! Minä menen hiomaan puukkoa, ja te kakarat saatte mennä tiehenne tästä! komensi Miska sitten.
Lauri sanoi hyvästi, otti pyöränsä liiverin seinältä ja kiirehti pois.
— Ajattelikohan tuo Miska mitään!
Hän tunsi jotain säälin ja halveksinnan sekaista Miskaa kohtaan. Kun tuollaisia tekee! Hän ei tekisi, ei vaikka itkettäisiin — —.
* * * * *
Seurahuoneen seinällä näkyi jo olevan useampia pyöriä. Jaa — mutta — siellähän on tänään soittoharjoituksetkin.
— Tule etsimään nelilehtisiä! huusi Niinilän Anni heti kun Lauri ajoi seurahuoneen aitauksen sisään.
— Oletteko jo löytäneet?
— Ei kukaan ole löytänyt, mutta etsitty on kovasti.
— No en minäkään sitten löydä. En ole koskaan ennenkään löytänyt.
— Eipä tiedä vaikka nyt löytäisit. Tule tästä etsimään!
Lauri kumartui Annia vastapäätä etsimään. Ja melkein heti löysi.
Annikin huudahti:
— Enkö minä sanonut! Ja noin suuri ja säännöllinen!
Lauri joutui melkein hämilleen. Ensimäinen hänen löytämänsä neliapila, ja se löytyi kun he Annin kanssa yhteisesti etsivät — —
Etsittiin vielä hetkinen, mutta kun ei kukaan löytänyt eikä puuttuvia näytelmän henkilöitä näyttänyt tulevan, mentiin sisään.
Soittokunnan pojista toiset jo ravintolassa töräyttelivät torvillaan, toiset tulivat näyttelijäin kanssa sisään.
— Jätetään ovet auki, niin saadaan kuulla musiikkia samalla, sanoi Lauri ja pukuhuoneesen mennessään työnsi kaikki välillä olevat ovet auki.
— Jättäkää sekin ovi auki! huusi vielä ravintolahuoneeseen meneville soittajille. Soittajat jättivät.
Laurilla oli Junnun osa ja Annilla Johannan. Lauri tuli pukuhuoneesen ja heittäytyi siellä olevaan näyttämötarpeiksi lahjotettuun kahden istuttavaan keinutuoliin. Heti hänen perässään tuli Anni pukuhuoneeseen.
— Minä tulen isännän kanssa keinutuoliin.
— Tule. Emäntää ja isäntää vartenhan tämä onkin.
Ravintolahuoneesta kuuluva soitto samassa taukosi.
— Ne soittavat jo oikein hyvin, sanoi Anni.
— Niin minustakin, vaikka minä en paljon musiikkia ymmärräkään.
— Alkaisivat nyt taas jotain soittaa.
— Niin — että saataisiin tässä oikein musiikin mukaan keinua.
— Joo, naurahti Anni. Nyt ne alkavatkin.
Se oli Tuulantei. Anni rupesi laulamaan mukana, ja Lauri yhtyi häneen, samalla pitäen huolen että tuoli keinui.
Tula tuulan tuli tuli tei,
Emme erkane konsana, ei.
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
Paras aarteeni oot sinä mun,
Minä sun, —
Mitä toivoisin minä muuta!
Tula tuulan tuli tuli tei,
Oma onni se yhtehen vei.
Ja nyt tulkohon hallat ja harmit ja muut
Ilo huoleton meillä on,
Naurussa suut, —
Ja kirkkaana päivä ja ilta.
Tula tuulan tuli tuli tei…
— Kas isäntää ja emäntää! huudahti Laikkolan Vihtori — kun juoksujalassa meni pukuhuoneen läpi näyttämölle.
Anni ja Lauri vain nyökkäsivät päätään ja jatkoivat laulua:
Emme erkane konsana ei,
Mesimarjani, pulmuni, pääskyni mun,
Paras aarteeni oot sinä mun,
Minä sun, —
Mitä toivoisin minä muuta.
Soittajat soittivat sävelen moneen kertaan, ja he lauloivat aina mukana.
— Junnu ja Johanna! Kuinka monta kertaa pitää käskeä! kuului äkäinen ääni näyttämöltä.
— Voi taivas! hätäili Anni.
* * * * *
Lauri oli saatellut Annin kotiin ja ajeli pyörällään hiljakseen takaisin.
Ilta oli kaunis ja tyyni. Kuu alkoi nousta, ja täyteläiset viljavainiot nuokkuivat sen vienossa hohteessa.
Elämä oli niin ihanaa.
Varmemmin kun koskaan ennen tunsi Lauri nyt, että Anni on hänen — yksin hänen.
Hän oli jo ollut sanomaisillaan Annille kaikki, mutta sai kuitenkin itsensä hillityksi.