X.
Leppirannan leikkuupäivä valkeni poutaisena ja lupaavana. Kaikki, jotka olivat pyydetyt leikkuulle, myöskin tulivat. Päivä muodostui rattoisaksi. Juteltiin ja laskettiin leikkiä, naureskeltiin, lauleltiin ja veisailtiinkin, ja miehet pistelivät kaksihaaraisia tähkiä lakkeihinsa. Vieno tuuli hiljalleen huojutteli laihoa, hiveli aidoille ja pientareille jääneitä vaatteita ja vilvoitteli leikkaajain hikisiä ruumiita.
Kun ilta tuli, oli Hakavainio leikattuna. Kivistäviä ja väsyneitä ruumiitaan oikoen, mielessään suoritetun työn tuottama rauhaisa tyydytyksen tunne, läksivät toiset pois. Lauri vain jäi lyhteitten kuhilaillepanoa lopettamaan.
Hänen mielialansa ei ollut keveimmillään.
Hän ei saanut mielestään pois sitä tapausta Alaniemen tarhapihalla. Kuin raskas pilvi se asusteli siellä, uhaten peittää hänen maanviljelijäihanteensa, sen, josta paulapieksut ja paikkahousutkin olivat saaneet runollisen hohteen.
Tuskissaan kamppaileva lehmä ja siitä kauppaa tekevä ihmisjoukko sen ympärillä — —
Kuuluuko se sellainenkin maanviljelykseen?
Vaikka hän olisi mitenpäin asiaa ajatellut, niin aina hän tuli samaan tulokseen: eihän sellainen ole maataloudessa mitään tavatonta.
Mutta mitään kaunista se ei ole — eikä runollista — eikä ylevää.
Päinvastoin.
Kuta enemmän hän sitä ajatteli, sitä ilkeämmältä se tuntui.
Pidellä elävää aistimilla varustettua olentoa kuin elotonta möhkälettä! Ja tehdä loppu sen elämästä silloin kun tahtoo — —
Onko ihmisellä edes oikeuttakaan sellaiseen —? Kun olisikin sellainen luonto kuin Miskalla! Ettei arkailisi mitään. Rehaisi vain niin että tullen mennen! Sellainen luontohan sitä maamiehellä oikeastaan pitäisikin olla. Jolla ei sellaista luontoa ole, niin — —
Siitä haarautui ajatus taas monelle taholle, ja vihdoin hän joutui epäilemään, että onkohan hänellä oikein todellisuudessa sellaisia ominaisuuksia, että hänestä voisi tulla oikea maanviljelijä.
Talvellakaan, silloin kun hän riihirankoja ajoi ja tamman jalka putkahti metsässä jonnekin kiven rakoon niin että tamma kaatui, ei hän huomannut tammalle siinä mitään sen pahempaa tulleen ennenkuin Häkkilän isäntä vastaan tullessaan kysyi että: mikä tamman jalkaan on tullut, kun se onnahtelee? Vasta silloin hän huomasi, että tamma todellakin ontui. Ja rupesikin ontumaan niin pahasti, ettei pariin viikkoon sopinut kuorman eteen valjastaa. Ja kun isä huomenisin toi rankakuormaa samasta paikasta, sanoi hän että tamman jalasta oli juossut vertakin hangelle.
Sitäkään ei hän ollut huomannut. Niin hartaasti hän oli silloin ajatellut ja suunnitellut sitä kuinka hänen isännäksi tultuaan metsää ruvetaan hoitamaan ja hakkaamaan — —.
Ja silloin keväällä kun Pikkuviidan kydölle latoa tehtiin — —! Kun ei hän mitenkään tahtonut saada nurkkaa kolotuksi hyvin. Milloin se irvisti yhdeltä, milloin toiselta puolelta, ja kun hän aikansa sitä korjaili, kului kolo niin syväksi että täytyi panna lastua väliin. Olkien katolle levittäminen ei myöskään käynyt niin kuin isä olisi tahtonut. Isä oli tyytymätön, mutta hän lohdutti itseään sillä että hänen isännäksi tultuaan ei niittylatoja tehdäkään tällä tavalla. Ne tehdään laudoista, katetaan päreillä ja maalataan punaisiksi — —
Kartanon oli hän — mielikuvituksessaan — moneen kertaan repinyt alas, uudestaan rakentanut ja maalannut — —
Ja todellisuudessa hän ei ollut tehnyt mitään — — Haaveillut vain — —
Alaniemen Miska oli keväällä nuoremman veljensä kanssa uudistanut liiverirakennuksen pihalla, rakentanut kaksi niittylatoa — ja hevoset hän kengittää yksin — ja teurastukset toimittaa ja hommaa kaikin puolin niinkuin oikean talonjussin pitääkin. Miska ei haaveile turhia. Elää vain ja hollastaa. Ja niinhän sitä pitäisikin — —!
Kun vain voisi — —.
Keskiviikosta alkaen olivat tällaiset ajatukset yötä päivää häntä rääkänneet. Toisinaan häntä melkein itketti. Päätä kivisti ja mieli oli painuneena. Kun nyt juuri, kun hän alkaisi olla Annista varma, piti tämän sattua.
Mutta kai se on niin että ihmisellä pitää aina olla joku risti.
Jonkinlainen väsähtynyt alistuvaisuuden ja välinpitämättömyyden tunne alkoi vallata, kun tähän saakka ehti. Ja tämän päivän vilkas elämä oli häntä auttanut pysymään siinä mielialassa, vieläpä sitä hiukan keventänytkin.
Mutta vilpittömään iloon saakka se kuitenkaan ei jaksanut nousta.
* * * * *
Syötyään meni Lauri Perähakaan hevosia juottamaan.
Taivas oli selkeä, aurinko oli putoamaisillaan metsän taakse ja ilmassa oli uneksuva tyyneys.
Sunnuntairauha teki tuloaan maailmaan.
Kolunmäeltä päin kuului laulua.
"Tuolla mun heilani asustelee
Joen toisella puolen,
Jos et sinä tule mua katsomahan
Niin ikävähän kuolen.
Jos et sinä tule mua katsomahan
Niin ikävähän kuolen."
"Tule tule tänne mun sydämmeni lohtu
Ja anna mulle kättä.
Vaikka koko maailma tarjolla ois
Niin sinua en voi minä jättää.
Vaikka koko maailma tarjolla ois
Niin sinua en voi minä jättää."
Sitten oli hiljaista. Laurista tuntui siltä, että laulaja istuu jollain kivellä käsi poskella.
"Vie, vie järven sini-sinilaineet
Toiveeni toiselle puolen!
Sano, sano rakkaalle kullalleni
Että ikävähän kuolen!
Sano, sano rakkaalle kullalleni
Että ikävähän kuolen",
kuului taas Kolunmäeltä päin surullisen tunteikas laulu.
Nyt tuntui Laurista siltä, että laulaja on puhjennut hiljaiseen itkuun — —
Hänen teki mielensä tehdä samoin — —
Elämä tuntui niin suloiselta ja suruiselta. Se hymyili kyynelten takaa — —
"Elämäni onnella on yrtti katkera
Keskellä nuorta eloain se aikoo puhjeta",
hyräili hän laulun herättämän mielialan vallassa.
Hän ajatteli sitä tiistai-iltaa ja Annia — ja samassa muisti sen lehmän siellä Alaniemen tarhapihalla — —.
Kaikki sekaantui, sotkeentui ja särkyi.
Hänen teki mielensä istua pellon pientarelle ja ajatella vielä kerran kaikki oikein perinpohjin.
Mutta paraneekos se sillä? Sauna vain jäähtyy.
Hän pani hevoset laitumelleen ja lähti kotiin.
Hänessä ikäänkuin taisteli kaksi valtaa. Toinen, viehkeä ja suloinen, kuiski:
— Nyt on lauantai-ilta. Mene lemmittysi luo! Niin kaikki toisetkin tekevät. Sulje hänet syliisi ja avaa hänelle sydämesi, niin sinä saat rauhan.
Suloisesti väristen kuunteli Lauri tätä.
Mutta sitten nousi toinen ja sormi kohollaan varoitti:
— Älä mene! Nainen saa kyllä turvautua mieheen, mutta mies ei saa turvautua naiseen. Miehellä pitää ensin itsellään olla varma pohja jolla seisoo, ja vasta sitten on hän oikeutettu pyytämään rakastettuaan kanssaan tälle varmalle pohjalle. Sinulla ei ole tällaista. Sinulla ei ole minkäänlaista pohjaa.
Vaieten alistui Lauri tämän jälkimäisen tahtoon.
Hänellä todellakaan ei ollut minkäänlaista pohjaa. Hän häilyi vain tyhjässä ilmassa.
Juuri tänäänkin on hän miettinyt, että millekähän toimialalle hän oikeastaan kelpaisi? Eikä ollut saanut selvyyttä.
Ja kuitenkin juuri siitä täytyisi olla selvillä ennen kun — —.
Täytyy ensin löytää tukeva oksa tai suojaisa mättään kylki ennenkuin voi pesää rakentaa — —
Saunalle mennessään hän näki poikia maantiellä polkupyörillä ajelemassa, ja silloin hän teki kapinan.
— Ei noilla muillakaan sen parempaa pohjaa ole! Minkä tähden minulla se pitäisi olla!
Yhteisvoimin sen suloisen ja viehkeän kanssa he löivät kumoon sen järkevän ja totisen, joka sormi pystyssä varoitteli.
Lauri päätti mennä Annin luo.
Mutta kun hän saunasta tultuaan vielä lämpimänä ollen alkoi pukea pyhäpukua päälleen, tunsi hän itsensä niin väsyneeksi ja voimattomaksi, että kesken pukeutumista istahti pöydän luo ja käsi poskella tuijotti pöytään. Ja vihdoin alkoi jälleen riisua.
— Kyllä se järkevä ja varoittava sittenkin on oikeassa. En ole vielä kyllin ansiokas.
Raskaasti huoaten ja puolittain kyynel silmässä kömpi hän peiton alle sänkyyn.
Yöllä näki hän unta:
Hän istui Perähaan aidan vieressä lähellä Kolunmäen polkua. Oli pimeä syysyö. Satoi ilkeää tihusadetta, tuuli ja oli kylmä. Mutta hänen ei ollut kylmä. Hänellä oli kädessään kirja, ja siitä säteili häneen jotain kirkasta ja lämmintä. Se lämmitti häntä, valaisi hänen ympäristöään ja kuivasi hänen vaatteensa. Hänen oli hyvä siinä olla.
Kun hän siitä heräsi, olivat hänen aivonsa ankarassa pinnistyksessä. Hänen piti muistella jotain asiaa, ja se oli aina tulemaisillaan hänen mieleensä.
Vihdoin se tulikin. Hän muisti ne vuodet, jolloin hän illoin ja pyhäisin lueskeli romaaneja, runoja ja kertomuksia.
Ne muistuivat hyviltä ne vuodet. Ei mitään raatelevia ristiriitoja. Jos joskus jotain karvasta sattuikin, niin se unhottui pian, kun vain pääsi hyvän kirjan pariin.
Oli kuin olisi jotain alkanut hänessä herätä, ja oli kuin se herääjä olisi vaatinut jotain. Ruumiillista nälkää muistuttava henkinen tyhjyyden tunne alkoi vallata mieltä. Ja jonkinlaisena uutuutena hänelle selvisi, että hän ei ollut sen luentokurssitalven jälkeen lukenut juuri mitään muuta kun maatalouskirjallisuutta. Nytkin oli hänellä pari sellaista kirjaa lainassa. Ja hän luki niitä jo toiseen kertaan. Hän oli saanut itselleen sen uskon, että kaikki muu on joutavaa ja tämä yksin on tarpeellista.
Mutta nyt se, mikä hänessä heräsi, ei luvannutkaan tyytyä näin kuivaan ruokaan. Yhä voimakkaammin se tuntui vaativan jotain mehukkaampaa ja maukkaampaa. Se aivan kuin uhkasi kuolla, ellei sitä saa.
Sen kuolema tuntui kuitenkin aivan yhtä katkeralta kuin jos Anni olisi kuollut.
Ja Lauri lupasi tyydyttää sen vaatimukset.
Hän oli kääntynyt lattialle päin ja katsoi kuuta, joka paistoi suoraan hänen sänkyynsä. Oli niin ihmeellistä — —.
Aivan kuin hellästi rakastava isä olisi sieltä katsellut lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon, ja jota hän tahtoo tukea elämäntaisteluissa.
Hän katsoi ja katsoi, ja vihdoin alkoi tuntua siltä kuin hän. olisi uppoamassa jonnekin, jossa hellät ja rakastavat kädet hänet vastaanottavat.
* * * * *
Aamulla toisten vielä nukkuessa, juuri kun auringon ruso alkoi näkyä, hän kirjoitti päiväkirjaansa:
"Olen elänyt raskaan ristiriitain viikon. Sieluani on revitty ja raadeltu. Se on ollut kuin kahteen villiin hevoseen sidottuna, jotka kumpikin ovat kiskoneet eri suuntiin.
"Viime yönä raatelu vasta alkoi helpottaa. Oli niin hurmaava, hillitty elokuun kuutamo. Makasin. Kuu paistoi suoraan sänkyyni. Katsoin sitä. Ja minusta tuntui kuin hellästi rakastava ja lastensa kohtaloita osanotolla seuraava isä sieltä katselisi lemmikkipoikaansa, josta hän toivoo paljon.
"Sydämeni täytti onni vallan huumaava. Sydämeni oli kukkuroilleen täysi. Ja kuitenkin sieltä puuttui jotain. Kuta täydempi sydämeni on, sitä syvemmin minä kaipaan. Kaipaan häntä. Häntä, jolle voisin kaikkeni kertoa, avata pakahtuvan sydämeni, enkä tarvitsisi pelätä, että hän nauraa — —
"Ja kuitenkaan minä en saa häntä nyt vielä omistaa. Minussa on joku ääni, joka sanoo etten saa, että minusta täytyy ensin tulla oikea mies. Ja minä tottelen tätä ääntä. Minä koetan ensin kasvattaa itsestäni miehen. Ja kun sen olen tehnyt, niin sitten — —!
"Siihen mennessä koetan löytää tukea ja lohtua muualta. Mistä? Sekin minulle viime yönä selvisi."