XI.
Lauri alkoi jälleen lukea muutakin kuin ammattikirjallisuutta. Hän ahmi romaaneja, kertomuksia ja runoja, kirjan toisensa perään niinkuin nälkäinen syö. Hän tunsi sekä kylläisen tyydytystä että pitkällisestä sairaudesta toipuneen yhä uusiutuvaa nälkää.
Se mikä hänessä silloin teki kuolemaa virkosi jälleen.
Hän luki, tai oikeammin sanoen eli 'Panun'. Hän oli mukana Kontojärven markkinoilla ja pappilassa. Hän harhaili metsässä Karin kanssa, kun tämä suri Annikin hukuttautumista. Karin kanssa hän kuunteli, kun Jorma soitti kannelta Annikin haudalla. Kari ja Annikki — Lauri ja Anni — nimissä on yhtäläisyyttä. Tulleeko kohtaloissakin samoin olemaan — —?
— Jos joku ryöstäisi häneltä Annin niinkuin Karilta ryöstettiin
Annikki, ja Anni kuolisi niinkuin kuoli Annikki — —
Lauri teki ystävyysliiton Karin kanssa. Ja kun kosto vihdoin tapasi voudin, joka Annikin rekeensä raastoi, oli Lauri tyytyväinen samoin kuin silloinkin kun Panu kirkon kellariin salpautui ja vihdoinkin joutui kiikkiin.
Hän luki 'Lastuja' ja juopui.
Hän oli lukenut ne jo joskus ennenkin, ja olihan hän jo ennenkin nähnyt metsiä ja metsäpolkuja, niittyjä ja niittylatoja, kirkkaita kesäpäiviä, sateisia syyspäiviä ja talvisia tuiskuja, ihmisiä, elämää ja elämänkohtaloita. Mutta sittenkin hänestä tuntui kuin ei hän olisi mitään näistä koskaan ennen nähnyt.
Lapsena oli hän usein toivonut sitä, että voisi ymmärtää hevosten ja lehmäin ja lammasten, kanojen, puiden, kukkien, lintujen ja kaikkien puhetta. Ja nyt hän ymmärsi — kaikkien puhetta.
Talvipakkasella metsään mennessä tiaiset visertelivät puissa tien vierellä.
— Kylmäkö pakkaa? kysyi Lauri.
Tiaiset vastasivat myöntävästi.
— Ehkäpä se siitä vielä lämpiääkin, lohdutti Lauri.
Siihen tiaisetkin luottivat, että ehkäpä se vielä lämpiääkin.
Lauma peltopyitä juoksi hangella kuin joukko tuulen eteenpäin työntämiä palloja.
— Nälkä — nälkä, kuului niiden kirskahtelu Laurin korvissa ja löi mielen sameaksi.
Kaikki sai hengen, metsä ja metsän puut, niitty ja niityn ruohot
Kolunmäen polku oli kuin vanha herttainen täti, joka tietää yhtä ja toista, mutta ei juorua.
Maantie oli kuin rähisevä kulkukauppias, joka ei osaa mitään salata eikä anna kellekään rauhaa.
Yhden niittyladon suu oli tuskasta vääristynyt, toinen näki maantielle ja se irvisteli halveksien ja pilkaten. Kolmas metsänreunassa katseli miettien eteensä, neljännessä, viime kevännä rakennetussa oli nuoruuden itsetietoista ryhtiä ja uhmaa.
Jokaisella tuparakennuksella, jokaisella kallistuneella aitalla ja vinoon vääntyneellä luhdilla on oma yksilöllinen, sielukas sävynsä.
Kaikki mitä hän näki, kuuli ja tunsi — koko elämä oli pelkkää runojen, satujen ja lastujen aihetta.
* * * * *
Oli varhainen aamu heinäkuun lopulla. Ruohossa kimalteli paksu aamukaste, ja sakea sumu alkoi jyhkeinä pilvinä vetäytyä syrjään ja haihtua nousevan auringon edestä. Kaikki oli hiljaa. Ilmassa kalsea, epämääräisiä syksyn aavistelmia herättävä maku ja haju.
Lauria melkein puistatti, kun hypähti niittokoneen istuimelta tielle ja meni nostamaan Hakavainion saranatonta, tukiseipäitten varassa seisovaa veräjää pois paikoiltaan. Ruuna katsoi Laurin puuhaa korvat eteenpäin sojossa, kummasteleva ilme silmissään, ja ennen, kuin Lauri ehti saada suitset selville, se jo kääntyi ja oli vähällä vetää veräjänpielen kumoon. Lauri nosti veräjän paikoilleen ja asetti tukiseipäät. Lupsauteltuaan sitten kaikki rattaat, linkut ja koukut niin että kone oli valmis toimimaan, hän vielä suitset kädessä loi uneksuvan ja rauhaisaa tyytyväisyyttä, jopa hienoa ylpeyttäkin puhuvan katseen yli niityn.
Olihan se etupäässä hänen ansiotaan, että tässä nyt oli heinää ja että Leppirantaa ei nyt uhkaa heinäin puute niinkuin useaa muuta taloa uhkaa kuivan kesän takia.
Heinä tosin ei ollut mitään erinomaista. Oli harvahkoa ja rikkaruohon sekaistakin. Kuhilaitten sijat olivat melkein kokonaan savikkojen ja pillikkeiden vallassa. Mutta kyllä siitä sittenkin ainetta karttuu. Ja sitäpaitsi — onhan tämä ensimäinen yritys tätä laatua, ensimäinen kevätauringon sulattama pälvi Leppirannan talvessa.
— Niin, ruuna. Nyt me alamme niittää kylvöheinää. Ja me olemme Alakylän Leppirannan talossa ensimäiset, jotka sitä teemme. Heippäs, ruuna!
Lauri räpsäytti ohjasperillä ruunan kylkeen. Ruuna jännitti raajansa, haukkasi vielä heinävihon suuhunsa — ja kone rähähti rätisemään ja surisemaan. Heinäin tähkylät vavahtelivat kuin sydänhaavan saaneet, horjahtelivat ja hiljaa kaatuivat toinen toisensa viereen — kuolemaan — —.
Eivätkä tiedä mitä varten — mitä varten kesken kukkeinta nuoruuden kukoistusta pitää kuolla — —
Tietääkös ihminen mitä varten hänen pitää kuolla — —?
Heinä on kylvetty sitä varten että se aikanaan niitetään ja korjataan latoon. Entäpä jos ihminenkin on sitä varten kylvetty? Entäpä jos on joku, joka viljelee ihmistä. Kylvää, hoitaa ja huolehtii. Poimii milloin rikkaruohon, milloin kuivuneen korren, milloin kauniin kukan taittaa rintapieleensä — —. Valtakunnat ovat hänen viljelyspalstojaan. Kun joku palsta on valmis, lähettää hän sinne sodan tai muun ja toimittaa niiton.
Hakavainion valtakunnassa riehuu nyt sota. Kanuunat kumahtelevat, tykit jymähtelevät ja kiväärit rätisevät. Ja Hakavainion kansa on häviöön tuomittu.
Hakavainion vanha ruhtinassuku Ohdake, jolle viimeinen vallankumous jo oli sangen tuhoisa, kukistuu nyt kokonaan. Horsma ylimykset, joilla on läänityksensä Laskuojan tasangolla, seuraavat herrojaan, kaatuen viimeiseen mieheen. Sivistystä edustavalla Apilas suvulla on sama kohtalo, niin punahattuisilla taiteilijoilla kuin valkolakkisilla ylioppilaillakin. Samoin muualta tulleella työläisheimolla, jota Timoteiksi sanotaan, sekä syntyperäisellä Lauha nimisellä raatajasuvulla. Kauniita, sorjavartaloisia ja suloisia, keltapohjaista ja valkealieristä kesähattua käyttäviä Päivänkukka neitojakaan ei säästetä. Pyylevät, keltahattuiset Leskenlehti rouvat, joiden mielestä on hienoa maata myöhälle, nukkuvat vielä, eikä niiden tarvitsekaan enää herätä. Kaikki surmataan armotta. Juoruavat Harakansilmä katunaiset, jotka yrittävät puvuissaan matkia Päivänkukka neitoja, teräväkieliset Pillikkeet, epäsiistit Savikot ja muu roskaväki, sinne ne sortuvat kaikki. Kuolema on kaikille samallainen.
Kivikon linnoitukseen on jäänyt muutamia Horsma ylimyksiä ja siellä ne saavat olla rauhassa. Linnoitusta vastaan ei uskalleta tehdä hyökkäystä. Sieltä he nyt näkevät kaiken tämän hävityksen kauhistuksen ja —
Siihen ajatus katkesi, sillä niittokone lakkasi yhtäkkiä rätisemästä, ylös vain kohosi, putosi jysähtäen alas ja riipasi hevosta taaksepäin. Koneen pyörä sattui Laurin polveen. — Terä oli tarttunut kiveen, siitä tämä rymähdys.
Se siirsi Laurin todellisuuteen. Hän seivästi katseensa maantielle päin, osaksi nähdäkseen huomasiko kukaan kuinka nolo niittokoneen ajaja hän on, osaksi päästäkseen verekseltään näkemästä sitä ruhjoa, mikä koneesta nyt tuli.
Vihdoin hän uskalsi katsoa alas eteensä. Näytti kuin kone olisi ollut eheä. Varovasti tarttui hän viputankoon ja painoi. Leikkuulaitos kohosi kiven päälle. "Nooh" sanoi hän varovasti. Ruuna lähti kävelemään ja kone rähähti entiseen rätinäänsä.
Eikö siis mitään ollutkaan särkynyt?
Hän pysäytti ruunan ja varmuuden vuoksi vielä tarkasti joka paikan koneessa. Todellakin! Mitään ei ollut särkynyt.
Lauri huokasi helpotuksesta ja alkoi jälleen ajaa. Ajatuskin alkoi jälleen tehdä työtä.
Maanviljelijä on Jumalan sukua enempi kuin muut ihmiset. Niinkuin Jumalan sanotaan maailmanpellostaan milloin korjaavan pois sen, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu ja taas edistävän sellaisen kehitystä, joka hänen tarkoituksilleen niin soveltuu, — samoin tekee myöskin maanviljelijä. Hänkin hävittää ja pois korjaa kun hänen tarkoitusperänsä niin vaativat, ja taas elvyttää ja auttaa edistymään, kun se hänelle paremmin soveltuu. Maanviljelijä muokkaa ja mullistaa peltojaan samoin kuin Jumalakin maailmaansa, milloin yhtäällä milloin toisaalla. Ja niinkuin ihmiset sielunhädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat Jumalaan, niin he leivän hädän äärimmilleen kehittyessä turvautuvat maanviljelijään — —
Ruuna haukkaili heinää ja käveli varmasti. Niittokone surisi.
Pää hiukan alas painuneena asteli Lauri perässä.
— Hm hm — Ehkä me nyt, ruuna, sentään veisasimme yli urkujen, hymähti hän ja heilautti kättään.
— Mutta totta se on sittenkin, sanoi jälleen ja korjasi ryhtiään.
* * * * *
Kun Hakavainio tuli kokonaan niitetyksi, heinät haravoiduiksi ja kekoihin pannuksi, oli päivä vetäytynyt tavallista myöhempään iltaan. Isä ja Niilo läksivät kotiin oijuspolkua. Laurin takki oli jäänyt veräjälle maantien viereen. Hän meni sitä noutamaan. Etäämpänä maantiellä tuli poika ja tyttö polkupyörällä ajaen. Lauri viivytteli, nähdäkseen ketä ne ovat. Lähemmä tultua jo ne tunsikin. Ne olivat Niinilän Anni ja Pieliskylän uusi kansakoulunopettaja.
— Iltaa. Myöhällepä nyt on pitänyt olla, sanoi Anni hymyillen.
— Iltaa! Toisinaan pitää olla hiukan myöhemmällekin, vastasi Lauri.
Pyöräilijät menivät. Lauri katsoi heidän jälkeensä. Kääntyi sitten ja läksi kotiin.
— Anni oli kovin hyvällä tuulella. Mistä vain mahtoi johtua? Johtuiko siitä kun näki minut vai siitäkö, kun sai ajaa opettajan kanssa? mietti Lauri.
— Herran kanssa, lisäsi purevasti.
Puraisu oli tähdätty opettajaan.
Vähän matkaa mentyään Lauri taas kääntyi katsomaan sinne mihin suuntaan opettaja ja Anni menivät. Heitä ei enää näkynyt.
— Ilostuikohan se Anni siitä, kun näki minut? Tahi jos se vain olikin iloinen siitä, kun sai opettajan kanssa ajella — —?
Kotikin jo alkoi näkyä. Harmaana ja jotenkin rottelomaisena se seisoi autiolla paikallaan, ympärillään muutamia suuria kiviä. Parina kolmena viimeksi kuluneena kesänä istutetut, vielä kituvat koivut eivät paljoakaan pystyneet väriä antamaan.
Hän vertaili sitä Annin kotiin, joka oli maalattu ja siistitty sekä muhkean puutarhan ja puiston ympäröimä. Sitten hän vertaili itseään ja opettajaa. Hän paikkahousuissa ja paulapieksuissa, naama hikinen ja liivin aukosta näkymässä likainen paita. Opettaja kravatti kaulassa, nauhakengissä ja aina pyhäpuvussa, pestyin kasvoin ja tukka kammattuna.
Hienoa pilveä alkoi kerääntyä Laurin sielun sunnuntaipuolelle.