XII.
Sunnuntaina aamupäivällä makaili Lauri Alaniemen Miskan kanssa
Alaniemen aitan seinävierellä varjossa, yhtä ja toista jutellen.
— Olitko sinä kylillä eilen illalla? kysyi Miska.
— En. Olin koko illan kotona, vastasi Lauri. Olitko sinä kylillä? kysyi sitten.
— Olin minä vähän tuossa raitilla, sanoi Miska välinpitämättömästi.
— Täällä oli poikiakin taas eilen, sanoi jälleen hetkisen kuluttua, tunnustellen herättääkö se Laurin mielenkiintoa.
— Jassoo — Ketä? kysyi Lauri vilkkaasti.
— Hakaperän Jussi ja Hiiron Tuppu. Olivat yrityksiä tekemässä.
— No onnistuivatko?
— Siinäpä tuo oli. Pojat kävivät joka talon ovella jossa vain tiesivät tyttöjä olevan. Meidän kylän pienet kersat kulki perässä vahtien, ja aina kun pojat tulivat takaisin, niin jostain nurkantakaa huutelivat: "rokkaa tuli, saako tulla syömään?" Savistoon ne viimein pääsivät sisälle, kertoi Miska.
Lauri hymähteli.
— Kyllä ne ovat aika jehuja ne Jussi ja Tuppu, sanoi Miska jälleen.
— Ovat! Ja Saviston Lissu myöskin koko ryökäle, kun tuollaisten kanssa riekalehtaa — nuorisoseuran johtokunnan jäsen! kiivaili Lauri.
— Mitähän siinä oikeastaan takaa ajettiin, kun valittiin se Lissu johtokuntaan? Olisihan niitä nyt ollut parempiakin — Niinilän Anni, Katajiston Maiju ja monta muuta, ihmetteli Miska.
— Sika tietää! tuhahti Lauri. — Ehkä valittiin esimerkiksi seuran nuoremmille jäsenille.
Miska naurahti.
Oltiin vaiti.
Lauri kääntyi selälleen, taivutti kädet pään taakse ja katseli pilviä.
— Niinilän Anni ja Pieliskylän opettaja ajelivat tässä eräänä iltana niin kahden kahtuustaan että — —. Eihän niillä vain mahda olla jotain aikeita? puheli Lauri pilviä katsellen.
— Puhutaanhan niistä sellaisia. Etkö sinä ole kuullut?
— En minä ole mitään kuullut.
— Vai et sinä ole kuullutkaan! ihmetteli Miska. — Niistä on jo kauan puhuttu sellaista. Menneestä talvesta alkaen — melkein heti siitä alettiin hohajamaan kun se opettaja tuli tänne. Nyt kesällä kun opettaja on ollut vähän aikaa poissa, kuuluvat olleen ahkerassa kirjevaihdossa.
— Kumma, etten minä ole mitään kuullut! ihmetteli Lauri ja räpäytti silmiään.
— Et ole sattunut sellaiseen tilaisuuteen, sanoi Miska. Pienen väliajan pidettyään hän jatkoi:
— Joo… Opettajan rouva Annista uhkaa tulla. Ja kyllä Anni siksi kelpaakin siinä kuin joku toinenkin. Minkälainen mies tuo opettaja sitten lie. Siivolta ja sopivalta se kyllä näyttää, mutta — ei niitä herroja paljon tiedä mitä ne ovat.
Miska haukotteli, kääntyi selälleen ja katseli pilviä hänkin.
— Pilvet on pilviä, vaikka ne kuinka
Kullassa ruskotelkoot.
Toivot on turhia, vaikka ne kuinka
Onnea uskotelkoot,
puhkesi sitten lausumaan.
Lauri vavahti ja yritti päätään kääntämättä nähdä Miskan silmiin.
Miska vihelteli hiljaa, sitten alkoi hyräillä jotain säveltä ja vihdoin puhkesi ääneen laulamaan.
Penkoilin peltoa aamusta asti,
Taivas se kylvöni satehella kasti,
Nousisko siitä lapsille muruja,
Nousisko siitä lapsille suruja?
Turpeita käännän, ojitan, äistän,
Hengitän tuoksua laihon tähkäpäistä,
Iltaisen ruskon kirkkaassa kullassa
Jyväni itää mustassa mullassa.
Kynnän ja kylvän, ja savuaa kaski,
Kunnes mun naapurit kirkkomaahan laski,
Niittäiskö lapset pehmeitä muruja,
Muistaako lapset taatonsa suruja?
— Oletko sinä innostunut maanviljelykseen? kysyi Lauri ja kääntyi toiseen asentoon.
— Siitäkö meinaat kun tällaisia laulelen? naurahti Miska.
— Niin — ja muutenkin.
— Tiedä — kuinka innostunutkaan tuota on, mutta minnepä tästä muuallekaan menee paremman hakuun, vastasi Miska venytellen.
— Menisitkö sitten jonnekin muualle mieluummin?
— No tottavie! Jos minulla olisi niin hyvä pää kuin sinulla, eikä olisi niin paljon noita nuorempia sisaria ja veljiä kuin niitä minullakin on, niin en totisesti minä tässä olisi. Ei tämä maan rääppiminen niin hauskaa ja runollista ole kuin miksi herrat sitä sanovat.
Puhuessaan oli Miska kääntynyt ja tavoitti räystääntipunnan vakoon seljennyttä kiveä.
— Niinkö luulet? kysyi Lauri.
— Enkä vain luule. Minä sen tiedän, vakuutti Miska. — Miksei se silloin ole runollista ja hauskaa kun saa keppi kädessä maantiellä pasteerailla ja katsella kuinka toiset hikipäässä raatavat. Silloin siihen kukaties voisi innostuakin. Mutta toista on, kun sitä joutuu itse tekemään. Minä uskallan vaikka vetoa lyödä, että jos kaikki ne, jotka niin paljon puhuvat ja kirjoittavat talonpojan elämän runollisuudesta, itse joutuisivat tähän runollisuuteen, niin toisin he ajattelisivat.
Miska kääntyi jälleen selälleen ja veti lakin silmilleen.
Lauri kuunteli vain puolella korvalla eikä sanonut mitään.
Kuin äskeistä lausettaan korjatakseen sanoi Miska:
— Se puoli maanviljelyksellä on että siitä kaikki elävät. Niin että se joka sitä harjoittaa, elättää työllään kaikkia muita ihmisiä. — — Taidetaanpa se joskus maailmassa tulla huomaamaankin. Nyt ei sitä huomata.
Sitäkin kuunteli Lauri vain puolella korvalla. Yht'äkkiä hän mietteissään virkkoi:
— Vai niin arvelet, ettet minun sijassani ollen jäisi maanviljelykseen.
— En jäisi. Sinä et ole työmies, vastasi Miska lyhyesti.
Sitä seuranneen äänettömyyden katkaisi maantieltä kuuluva rattaiden jymy.
— Eihän nyt kirkosta jo tulla? huudahti Miska ja katsoi kelloon. — Joo, kello on koht'sillään kaksitoista. Syömään tästä pitää mennä, että ehtii juhlille. Minullakin melkein arkireput yllä.
Pojat nousivat ruumistaan oikoen.
— Tule meidän kautta, niin saadaan mennä yhtä matkaa, sanoi Lauri.
— Eikö sinunkaan tarvitse ennen mennä?
— Ei. En minä kuulu juhlatoimikuntaan.
Lauri hypähti pyörän satulaan ja läksi ajamaan kotiin. Miska meni tupaan.
* * * * *
Nuorisoseuran kesäjuhla oli järjestetty Reijolan vainionlatvassa olevaan Putkon mäkeen. Tie maantieltä sinne oli lyhyiden paalujen päähän lyödyillä riu'uilla erotettu kesantopellon reunasta. Tien toisena rajana oli oja ja ojan toisella puolella alkoi Reijolan ruisvainio. Tien maantien-puoleiseen päähän oli pystytetty kummallekin puolelle pitkä salko, ja molempain salkojen päässä liehui sinivalkea lippu. Mäelle johtavan portin pielinä oli samallaiset lipputangot ja liput sekä päällä tangosta toiseen ulottuva leveä nauha, johon oli suurilla kirjaimilla piirretty: TERVE TULOA.
Juhlakenttä oli hauska ja tunnelmia herättävä. Siinä oli aikoinaan ollut ihmisasunto. Ruohoa kasvavat syvänteet ja pengermät, joista peruskiviä pisti näkyviin, olivat siitä todisteena. Tiheää kuusikkoa kasvavain mäkinystyjen välit olivat olleet peltona. Nyt ne kasvoivat ruohoa, ja kuusikko kasvoi ympärillä niinkuin seinä, muodostaen hauskoja lokeroita ja aukeamia, portteja ja majoja.
Suurin aukeama, josta oli vapaa näköala viljaa kasvaville vainioille ja lähimäisiin kyliin, oli muodostettu varsinaiseksi juhlakentäksi. Ympärillä olevaan vihreään kuusiseinään oli aseteltu lippuja hauskaan järjestykseen. Varsinainen juhlalippu hulmusi suuren kuusen latvassa. Kuusen juurella oli iso laakea kivi. Se oli lehvillä ja kuusenoksilla somistettu puhujalavaksi, ja sen vieressä oleva pieni kuusimaja sai olla soittolavana. Juhlakentän perältä tultiin urheilukilpailuja varten varatulle kentälle, jossa korkeushyppytelineet, ponnistuslauta pituushyppyä varten ja muut urheiluvälineet olivat valmiina. Juhlakentän sivulla oli kapea aukko, jossa kaksi tuuheaa kuusta seisoi portinpielinä ja katoksena. Siitä tultiin ravintolaan, jonka tytöt olivat itse somistaneet.
Kaikkialla ihmistyö sievästi täydensi luonnon työtä. Ihastuneita huudahduksia kuului joka taholla herättäen tyytyväisyyden hymyn juhlatoimikunnan jäsenten kasvoille.
Aurinko paistoi kauniisti, heikko etelätuuli hiljalleen huojutteli kuusien latvoja ja liehutteli lippuja. Juhlatunnelma yleisön ydinjoukossa virisi.
Soittokunta kutsuttiin kokoon. Pojat tulivat mikä ravintolasta, mikä urheilukentältä ja mikä mistäkin ja tavallista juhlallisempina virittelivät torviaan. Vihdoin olivat kaikki valmiina, johtaja antoi merkin ja "Jumala ompi linnamme" alkoi vyöryä kuusimajasta, levittäytyä metsään ja tuulen kantamana kauas vainioille ja kyliin.
Sävelten vaijettua ei kuulunut muuta kuin tuulen hiljainen humina luonnon kanteleen antamana loppusäveleenä.
Pieliskylän opettaja nousi puhujapaikalle ja juhlatoimikunnan puheenjohtajana lausui yleisön tervetulleeksi.
Lauri ei paljoakaan kuullut opettajan puhetta. Hän etsi Annia, nähdäkseen mitä tuo nyt tuumannee kun opettaja on puhumassa. Erään syvänteen reunoilla istuvassa tyttöparvessa hän vihdoin hänet huomasikin. Näytti kuin olisi Annikin jotain etsinyt. Puhetta hän ei ainakaan kovinkaan hartaasti kuunnellut. Heidän katseensa sattuivat yhteen, Anni hymyili ja nyökkäsi tervehdykseksi. Ilon väläys sykäytti Laurin mieltä. Häntäkö se Anni etsikin —?! Jos se ei olekaan totta mitä Miska tiesi aamulla — — Jos Miska vain yrittikin puijata häntä — —
Lauri alkoi etsiä Miskaa katseillaan ja löysikin hänet vanhalla jo nurmettuneella kiviaidalla istumassa. Rauhallisen yksivakaisena kuten aina katseli Miska eteensä ruohikkoon, Hänestä ei mitään selkoa saanut.
Jälleen antoi Lauri katseensa mennä sinne missä Anni oli.
Anni oli suloinen siinä istuessaan vihreällä nurmikolla vaaleanpunainen kesäpuku somissa laskoksissa pää hieman kallellaan ja kysyvä kaihon sävy ruskeissa silmissä.
Laurin sydän lämpeni kun hän sinne katsoi. Anni on hänen! Opettajalla ei ole häneen mitään oikeutta. Ja mitäpä Anni opettajasta välittäisikään — vedentuomasta miehestä.
Uhkamielinen katse sinkosi Laurin silmistä opettajaan juuri kun tämä tuli alas puhujan paikalta ja yleisö puhkesi mietoihin kättentaputuksiin.
Katajiston Maijun runo meni Laurilta ohitse. Hän sen ajan mietti sitä mahdollisuutta että jos se Miska siellä aitan luona yrittikin vain puijata häntä.
Juhlapuhujaksi oli saatu Reijolan isännän veli, kansakoulun opettaja, joka oli sattumalta kotipaikoillaan vierailemassa. Hänellä oli etevän puhujan maine ja hänen puhettaan odotettiin suurella uteliaisuudella, Olihan hän oman seudun lapsia.
Kun soittokunta oli soittanut muutamia kappaleita, puhalsi se fanfaarin ja sitten hajosi. Silloin nousi puhuja puhujapaikalle. Silmäili hetkisen juhlakenttää ja yleisöä. Sitten hän alkoi.
Aluksi hän viittasi siihen että nyt ollaan juhlimassa kodin raunioilla. Hävinneen kodin. Mikä tämän kodin on hävittänyt, sitä me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että tässä on iloittu kodin iloja ja surtu kodin suruja. — Onko tässä ollut onnellinen koti vaiko onneton koti? Sitäkään me emme tiedä. Mutta sen me tiedämme, että jos se koti, joka tässä on ollut, on ollut oikeille perusteille rakennettu, niin se on ollut onnellinen koti.
Sitten alkoi hän puhua kodin arvosta ja kotionnen ehdoista.
Yleisö kuunteli suu ja silmät auki.
Kesken puhetta kuului naurun rämähdys. Se kajahti rumasti. Kaikki kääntyivät katsomaan sinne päin mistä se kuului. Puhujakin vilkasi. Siellä oli jossain nurkkauksessa viisi kuusi poikaa, joilla näytti olevan omat vehkeensä. Lauri huomasi että Niilokin oli siellä ja punastui sekä harmista että häpeästä.
Säikähdys meni ohi ja puhuja sai jälleen yleisön haltuunsa. Kun hän puhui ihanteellisesta kodista, etsi Laurin katse taas Annin katsetta. Mutta Annin katse oli niin naulittuna puhujaan ettei Lauri tavannutkaan sitä. Anni näytti suorastaan imevän jokaisen sanan mikä puhujan suusta tuli ja Lauria vapisutti ajatus, että jos Anni sittenkin on hänen, ja sen ajatuksen yhteydessä kuva siitä ihannekodista jonka he perustaisivat.
Kun puhuja pääsi loppuun oli Laurikin päässyt varmaan päätökseen että tänä iltana hän tunnustaa Annille kaikki — —
* * * * *
Putkon mäessä oli taas hiljaista. Liput lerpattivat alaspäin, kuusien varjot ulottuivat tallattujen nurmikkojen laidasta toiseen.
Pari avojalkaista poikasta kierteli kentällä pääsylippuja, kuvallisia käärepaperien palasia ja paperossilaatikoita etsimässä —
Juhlayleisö ja sen mukana myöskin juhlatunnelma oli siirtynyt Putkonmäestä seurahuoneelle. Siellä oli iltama jo pidetty puheineen, soittoineen ja kuvaelmineen. Penkkejä läjättiin seinille, soittokunta asetteli itseään näyttämölle. Pojat taskupeilin valossa kampaavat tukkaansa ja suoristavat takkejaan. Tytöt samoin asettelevat tukkalaitteitaan näyttelijäin pukuhuoneessa olevan peilin edessä.
Tuudittava valssin sävel alkoi virrata näyttämöltä.
Lauri seisoi salin oven pielessä. Heti ensi sävelen kaikuessa hän läksi ottamaan Niinilän Annia tanssiin. Pieliskylän opettaja ehti kuitenkin ennen ja vei Annin.
Lauri pyörähti takaisin ja meni ulos. Käväsi katsomassa polkupyöräänsä veräjän vieressä. Takaisin tullessaan hän sattumalta vilkasi vaatesuojaan. Siellä Pieliskylän opettaja juuri auttoi takkia Niinilän Annin päälle.
Lauri tunsi verensä hyytyvän. Jotenkuten tuli hän ravintolaan ja jäi pihalle antavan ikkunan luo seisomaan. Anni tuli juuri sen ikkunan alta ottamaan polkupyöräänsä ja Laurista tuntui siltä kuin horjahtaisi taakse päin.
Opettaja seisoi veräjän luona pyöränsä kanssa ja odotti Annia. Sitten he nousivat kumpikin pyöräinsä satulaan ja ajoivat pois.
Lauri nieleskeli kurkkuun nousevia paloja ja räpytteli sumentuvia silmiään.
Salista tuli ravintolaan kaksi tyttöä toistensa käsikoukussa kiikkuen ja kovaäänisesti nauraen.
Lauri heräsi ja huomasi missä on. Raa'asti hän tappoi sen joka nosteli paloja kurkkuun ja sumua silmiin. Sen sijalle jäävään tyhjyyteen alkoi nousta jotain kylmää ja raakaa, joka ensin hiljemmin mutta vähitellen yltyen kehotteli: kosta, kosta! Veri alkoi kiehua. Kosta! Kosta! jyskytti aivoissa. Kosta, kosta! pursutti sydämessä.
Hurja välke silmissään meni Lauri saliin, otti Saviston Lissun tanssiin ja villillä vauhdilla kiidätteli häntä ympäri salin toisten parien ohitse ja toisia kolhien, näkemättä toisten kummastelevia ja harmistuneita silmäyksiä.
Hän pusersi Lissun kättä. Lissu ei vastannut. Hän kuiskasi Lissulle. Lissu ei vastannut siihenkään. Katseensa vain jäykistyi ja suuntautui sivulle.
Lauri vei Lissun paikalleen ja meni itsekin istumaan vastaisella puolella olevalle vapaalle sijalle.
Oli kuin olisi potkaistu sydänalaan ja sitten pistetty pihalle.
Soittokunta lopetti sen kappaleen. Salissa heräsi puheen sorina. Laurikin havahtui, kohotti päätään kuin unesta heräävä ja tylsästi katseli yli salin. Kun soittokunta jälleen alotti uuden kappaleen, riuhtasi hän itsensä irti, hyökkäsi ensimäisenä lattialle ja tanssi kuin villi. Niin meni tanssi toisensa perään, kunnes hän yht'äkkiä keskeytti, heitti tyttönsä sinne päin, josta oli hänet ottanutkin ja juoksujalassa kiiruhti ulos. Sieppasi eteisen naulalta lakkinsa, piha-aidan viereltä pyöränsä, hyppäsi satulaan ja pani pyörän lentämään.
Kotitien haaraan tultuaan hän viskasi pyörän ruispeltoon ja läksi riihen sivutse pellonpiennarta pitkin jokea kohti juoksemaan — —
Joki virtaili yön hiljaisuuden verhoamain rantainsa välissä tyynenä,
kylmänä, kaikesta välinpitämättömänä ja mustana. Ylempää kuului
Kärppäkosken kumea kohina. Lauri säpsähti ja pysähtyi rannalle.
Tuollaisena ei hän muistanut jokea koskaan nähneensä —
Kuta kauemmin hän tuijotti joen mustaan kalvoon, sitä kylmemmältä se tuntui. Se aivan kuin selkänsä käänsi hänelle.
Sekin — —
Lauri lysähtyi rannalle istumaan. Pää painui käsien varaan.
* * * * *
Kalat polskuttelivat joen pinnalla survovia kärpäsiä ja yöperhosia tavoitellen. Auringon nousu alkoi rusottaa. Rantasipi lenteli pitkin rantoja alakuloisesti piipittäen. Leivo kohosi livertäen pellosta pilviin. Västäräkki tuli lentää vaaputtaen. Pysähtyi rantakivelle ja pyrstöään viipottaen viserteli.
Lauri istui jokipartaalla pää käsien varassa. —
Aurinko kohosi taivaalle. Tuuli heräsi ja hiljaa kahauttaen herätti nuokkuvan laihon. Yön usvat hälvenivät, kosken kohina heikkeni ja joen kalvo riisui yön värit päältään ja pukeutui päivän väreihin.
Lauri yhä istui rannalla pää käsien varassa. Tuijotti eteensä ja ajatteli nousta ja lähteä kotiin, mutta ei kuitenkaan tullut sitä tehneeksi.
Koko olemusta värisyttävä huokaus pusertautui rinnasta.
Vihdoin hän nousi ja alkoi laahustaa takaisin maantielle. Maantiellä ei sattunut ketään liikkumaan. Hän otti pyöränsä ruispellosta ja pyörää vierellään taluttaen alkoi hiljalleen mennä pihaa kohti.
Siellä äiti juuri tuli ruokapuodista koura täynnään suolaisia silakoita. Ensin hän hiukan nolostui kun näin sattui olla pihalla juuri kun Lauri tulee kotiin, mutta sitten hänen kasvonsa saivat rauhoittavaa ymmärtämystä osottavan ilmeen.
— Isäsi meni hevosia hakemaan, kun Niilokin vasta äsken tuli kotiin, toimitti hän Laurin edellä porstuaan mennen.
— Tule nyt juomaan kahvia ensin!
Lauri meni.
Toisen kupillisen kaadettuaan ja pannun takaisin vietyään tuli äiti ja asianalkain istui penkille Lauria vastapäätä.
— Missä sinä nyt olet ollut? kysyi ihailun ja ihmettelyn väri äänessään.
— Missäkö ollut?
— Niin — — kenellä?
Lauri kohotti päätään kesken juontiaan ja ihmeissään katsoi äitiin. Vihdoin hän älysi mitä äiti tarkottaa ja häneltä pääsi ajatukseton äännähdys. Sanaa sanomatta hän nousi ja meni pois tuvasta.
Porstuassa tuli Niilo vastaan jo arkipuvussa. Veljekset vain altakulmain vilkasivat toisiinsa.
— Äiti luuli että nyt minäkin olen ollut — — Ja vielä molemmat pojat — he he.
Ontosti nauraen alkoi Lauri etsiä arkivaatteitaan vinniltä.