XIII.
Laurista tuntui kuin olisi elämä hänen puolestaan nyt tällä kertaa loppunut tähän. Sielu oli reväisty pois ja jälelle jäänyt tyhjä kuori — matojenruoka.
Mitä varten — mitä varten elää? Elää — —! Eihän hän enää elä — — Hän vain on olemassa — Raataa, syö, juo, nukkuu — ja sydän vuotaa verta. —
Ensimäiset päivät kuluivat kyynelten nieleskelemisen ja tylsän turtuneisuuden vaihteluissa.
Joskus hän entiseen tapaan vaipui haaveilemaan tulevaisuudesta ja Annista — — Kun havahtui ja muisti ettei hänellä enää ollut kumpaakaan, ei tulevaisuutta eikä Annia, parahti hän, ei tosin ääneensä, mutta kuitenkin hän parahti, kouristeli tuskasta ja vaipui tyhjyyteen. Tointui ja parahti jälleen.
— Jumalani — jumalani — miksi minut hyljäsit!
Ensin hänestä tuntui kuin se kohoaisi vain yksin hänen sydämestään. Sitten hän muisti ja tunsi että se onkin läpi aikojen kaikunut tuskanhuuto, laine siinä tuskan virrassa, joka nyt oli temmannut hänetkin mukaansa. —
Suruun hän nukkui illoin ja suruun heräsi aamuin. Makaili sängyssä, yritti nukkua ja unhottaa. Mutta kuta kauemmin hän niin makasi, sitä suuremmaksi paisui tuska ja tyhjyys.
— Nouse nyt Lauri jo sinäkin, kuului äidin ääni alhaalta.
Lopultakin siis täytyy taas nousta ja alkaa elämä. — Elämä? — Ei elämä — Mutta mikä? Ei mikään.
Hän nousi, ja heti tuska alkoi painua syvemmälle ja vetäytyä syrjempään. Työtä tehdessä se makasi jonnekin sydämen komeroon kyyristyneenä ja siellä vain hiljalleen jäyti ja nakutti. Mutta kun ilta tuli, työ lopetettiin, aurinko laski ja tuuli tyyntyi, silloin tuska heräsi, repi, kaivoi ja raastoi kaikkialla. Kunnes taas pääsi nukkumaan, jolloin surukin nukkui, seuraavana päivänä jälleen alkaakseen samaa työtään.
Tuli joskus mieleen sekin, että jos olisi ennen jo sanonut Annille, niin ehkä kaikki olisi nyt toisin — —
Ei hän kuitenkaan tahtonut ruveta itseään siitä soimaamaan. Totta kai sen piti näin käydä.
Eräänä iltana hän tapasi päiväkirjansa pöytälaatikosta ja alkoi sitä selailla. Oli jo kulunut vuosi siitä kun hän siihen viimeksi kirjoitti.
Vuosi — Mitä se on? Pieni sana vain jolla mitataan aikaa. Vuosi
— Sen voi sanoa niin monella eri tavalla. Ainoastaan vuosi — —
Kokonainen pitkä — pitkä vuosi — — Vuoden pituutta ei määrää ne
päivät mitkä siihen sisältyvät, vaan se mitä näinä päivinä tapahtuu.
Vuosi sitten — —
Silloin hän oli hääsalissa.
Nyt — —
Nyt on hän heitettynä ulkonaiseen pimeyteen jossa on itku ja hammasten kiristys.
Hän käänsi jo kirjoitetun lehden päälle kirjoittamattoman lehden, jätti sen alas kääntyvän sivun valkeaksi ja esille tulevan sivun piirteli mustaksi.
Siitä tuli aikakausien raja, joka väreillään näytti mitä kummallakin puolella on.
Seuraavalle lehdelle hän kirjoitti:
"Elämäni on ajautunut karille ja murskautunut. Olen itkenyt ja huokaillut. Nyt en enää tee sitä. En itke. Mutta en myöskään iloitse. En jaksa tehdä kumpaakaan, en iloita enkä itkeä.
"Olen kuin muumio jolta elämän toimivat elimet ovat pois riistetyt." —
Sunnuntaina oli iltama. Lauri meni sinne. Itsekään ei hän ymmärtänyt mitä varten menee. Meni vain kun oli aina ennenkin niissä ollut. Ja oli hänellä joitakin toiveitakin.
Niinilän Annia ei ollut iltamassa. Eikä opettajaa. Laurin mielestä ei siellä ollut mitään muutakaan. Hän läksi kesken ohjelmaa kotiin.
Pirullinen ajatus iski hänen päähänsä. Hän tulee markkinoilta. Siellä ne nyt tanssivat ja ajelevat toinen toisellaan ja tekevät kauppoja. Tytöt koettavat olla mahdollisimman makeita ja maireita — että vain saisi myödyksi, pojat potria ja pontevia. Ja sitten hymyillään, pannaan pää kallelleen, kuiskaillaan ja katse on niin hiutuvan haikea — —
— Tphyi saakeli!
— Ne jotka eivät saa kauppaa, ovat hukkaan itseään vaivanneet. Niin kuin minäkin. Niinilän Anni on saanut — on jo — —
Joku pirullinen virnisteli siellä sielun pohjukoissa.
Sänkyyn päästyään hän makasi kasvot tyynyä vasten ja melkein itki.
Niin orvoksi ja yksinäiseksi hän itsensä tunsi.
Kului useampia päiviä ilman että hänen sinne tänne risteilevät tunteensa ja mielialansa jaksoivat selviksi ajatuksiksi kehittyä. Vihdoin eräänä iltana, yksin kesäkamarissaan istuessaan, hän taas kirjoitti:
"Viime päivinä on hyvin usein mieleeni muistunut n.s. 'kukko' leikki, josta lapsena hyvin paljon pidin. Siihen tarvittiin tiheäoksainen paksun vitsaksen vahvuinen koivun vesa, joka oksittiin niin että jäi noin tuuman mittaiset tyngät. Se oli 'kukko'. Sopivasta risusta katkaistiin 'koukku' noin 2-3 tuumaa pitkä, puolen tuuman pituinen haka päässä. Jokaisella leikkiin osaaottavalla oli tällainen 'koukku'. Vielä halkaistiin 'kluurut', pienet parin tuuman mittaiset puolikkaat. 'Kukko' pystytettiin maahan tai lattian rakoon, 'koukut' asetettiin sen juurelle ja vuorottain sitten hierottiin 'kluuruja' kämmenien välissä ja heitettiin ne maahan. Se, jonka heitolla 'kluurut' menivät molemmat selälleen, sai nostaa koukkunsa niin monennelle oksalle kuin edeltäpäin oli sovittu ja 'kluuruissa' olevat merkit osoittivat. Jos toinen 'kluuru' meni selälleen mutta toinen silmälleen, ei päässyt niin ylös kuin edellinen. Jos molemmat kluurut menivät silmälleen, ei saanut 'koukkua' nostaa minnekään, ja toisinaan oli niinkin, että jos oli jo noussut, piti jälleen tulla alas ja alkaa uudestaan. Tällä tavalla jatkui leikki, ja se oli voittaja, jonka koukku ensimäisenä ehti ylimmälle oksalle — kukon selkään.
"Tätä leikkiä leikin joskus yksinkin. Olin siinä löytävinäni jotain joka pani mielikuvitukseni toimimaan. Näin siinä jo silloin kuvan ihmiselämästä — ja sen näen siinä nytkin.
"Ihminen on kuin 'koukku', joka pyrkii 'kukon selkään'. Joku, josta emme tiedä, leikkii 'kukko' leikkiä. Hieroo kluuruja kämmeniensä välissä ja heittää. Jos molemmat kluurut menevät selälleen, silloin ihminen kohoo nopeaan; jos vain toinen menee selälleen, silloin hän kohoo hitaammin; jos molemmat menevät silmälleen, silloin hän pysyy paikallaan. Tai putoaa alas — niin kuin minäkin."
Hän pisti kynän mustepulloon ja jäi käsi poskella istumaan.
Sillä tavalla tuli päiväkirjaan sivu toisensa jälkeen kirjoitetuksi.
Kirjoittaminen tuotti viihdytystä. Oli aivan kuin olisi haavaa puhdistettu ja sitten voideltu rauhoittavalla lääkkeellä. Suru ei kyllä sillä kadonnut. Mutta kun se alkoi kovin ahdistaa, otti hän kynän ja kirjoitti. Se lievitti tuskaa.
Eräänä sumuisena lokakuun sunnuntaina istui hän pöydän ääressä jo kalseailmaiseksi käyneessä kesäkamarissaan. Oikeassa kädessään oli kynä, vasemmalla hän nyppi alahuultaan. Syvälle painuneissa silmissä oli surumielinen sävy. Vihdoin hän alkoi kirjoittaa.
"Olen näihin saakka ollut niin 'viisas' että olen nauranut niitä nuoria miehiä, joille naisen lempi on kaikki kaikessa. Nyt en enää ole niin 'viisas'. Nyt en enää naura. Tieto siitä etten olekaan mitään hänelle, ettei kukaan minua ajattele eikä kukaan kaipaa — ettei kukaan minua lemmi, tämä tieto on tehnyt minusta saamattoman raukan. Kyllä se sittenkin niin on, että miehellä, ainakin näin nuorempana, täytyy olla tieto että on joku — nainen — jolle hän on arvokas, joka häntä rakastaa, tai ainakin usko eli luulo, että niin on, tai edes toivo että voi sellaisen saavuttaa. Muuten hän ei jaksa elää. Olla olemassa, se kyllä on silloinkin mahdollista, mutta elää — — Se on mahdotonta.
"Äsken isä käveli tuvan takana. Pysähteli kuivuneiden keväällä istutettujen koivujen luona, yritti vetää suoraksi muutamia kallistuneita puita. Sitten pani piippuun ja katseli puutarhaluonnostani. Mitähän mahtoi ajatella? Isä rukka — —
"Silloin minä jaksoin kun niitä istutin. Päivät työssä muiden mukana, illat istutin ja kastelin puita. Nyt taas sopisi istuttaa puita. Saisin varmaankin käyttää päiviäkin siihen. Mutta minä en viitsi ajatellakaan mitään sellaista. Silloin minulla oli tulevaisuuden toivo. Nyt ei minulla ole mitään toivoa. Silloin olin ihminen, joka uskoi elämään, tahtoi elää ja jaksoi elää. Nyt olen kuin virtaan heitetty tukki, jolle virta saa tehdä mitä tahtoo, upottaa pohjaliejuun, murskata kiviin tai kulettaa sahalle jalostettavaksi."
Hän pisti kynän pulloon ja aikoi panna kirjan kiinni. Ei kuitenkaan pannutkaan. Alkoi vain sumuiseen syysilmaan tuijottaa. Vilahti mieleen, että alkaa olla kylmä täällä öitään nukkua ja että pian pitää muuttaa tupaan nukkumaan muiden mukana. Siihen ne sitten loppuvat nämä rauhalliset yksinäisten mietteiden hetket. Hän huokasi sentähden. Ja muutenkin — — Tarttui taas kynään ja aikoi kirjoittaa. Ei kuitenkaan kirjoittanutkaan. Vähän aikaa kynää kädessään pideltyään asetti sen päättävästi mustepullon kaulan juurella olevaan kouruun, pani korkin pullon suulle ja pisti päiväkirjansa pöytälaatikkoon. Nousi kävelemään. Käveli muutaman kierroksen. Heittäytyi vuoteelle. Makasi hetkisen ja nousi taas kävelemään.
Äsken sinne tupaan tuodussa sanomalehdessä oli Niinilän Annin ja
Pieliskylän opettajan kihlausilmoitus.