XIV.
Vaikka Lauri koettikin mitä huolellisimmin salata mielialaansa, ei hänen mielenmasennuksensa kuitenkaan jäänyt isältäkään huomaamatta. Usein loi hän pitkän, kysyvän ja samalla hiukan avuttoman katseen Lauriin. Hän oli jo tottunut luottamaan ja turvaamaan Lauriin, ja töitä järjestäessään hän hyvin usein noudatti Laurin ehdotuksia, sillä ne eivät olleet mitään noloja. Päinvastoin sangen viisaita hyvin usein.
Nyt ei häneltä saanut mitään tällaista. Meni vain kun käskettiin ja teki työnsä — hyvin kylläkin, mutta — —
Isästä alkoi tuntua jollain tapaa turvattomalta. Koko talon pito oli jälleen laskettu kokonaan hänen hartioilleen. Se tuntui nyt vielä entistäänkin raskaammalta, kun ei voinut vapautua siitä luulosta että Lauri tahallaan on vetäytynyt syrjään ja sieltä nyt arvostellen seuraa hänen toimiaan.
Mikähän sille pojalle on tullut? Olisinkohan minä jollain tavalla — —?
Pitkä kysyvä katse suuntautui Lauriin. Tämä näytti väsyneeltä ja kyllästyneeltä. Isä huokasi.
Onhan sitä tullut paljonkin tehtyä hänen mieltään vasten — Hyvinkin paljon — Olisikohan se niistä nyt ottanut noin itseensä?
Jälleen täytyi hänen katsoa Lauriin.
Mutta mahdotonhan tässä on kaikkien uusien konstien perässä ruveta juoksemaan. Pian sitä silloin olisi mäntä katolla. Vaikka ei ne kyllä hulluudeksikaan taitaisi kaikki olla. — Niinpä sieltä Hakavainiostakin tuli rukiita että ainakin kolmatta osaa enempi kuin ennen hyvinäkään vuosina. Ja heiniä sieltä nousi niin paljon, ettei hän muista koskaan niin paljoa heiniä maasta saaneensa. Mutta — — Ja tuskin ne Takanevan metsittyneet kedotkaan olisivat ilman Lauria tulleet raivatuiksi. Vaikka ei hän itse siellä kulkenutkaan, mutta tuskin sinne olisi muiltakaan tullut mentyä jos ei hän olisi niin jyrkästi pannut vastaan riihirankain hakkuuta silloin. Takaneva oli nyt kylvettynä rukiiksi, ja oli hän ajatellut ostaa sinne pari säkkiä luujauhoja, kun niitä kehutaan niin erinomaisiksi takamaille. Mutta kun ei Laurikaan niistä mitään enää puhunut, jäivät ne ostamatta.
Kerran Pikkuviidan kydössä kaurakuormia tehtäessä isä, kauan sitä aijottuaan, sai kysyneeksi Laurilta:
— Oletko sairas?
— En olekaan, vastasi Lauri töykeästi ja kääntyi pois päin.
Sen jälkeen ei isä enää mitään sellaista häneltä kysellyt.
Jonain päivänä, kun jäivät kahdenkesken tupaan, puhkesi isä äidille sanomaan:
— Mikähän tuon Laurin on tullut kun se on noin alakuloinen?
— Ei ymmärrä, vastasi äiti. On laihtunutkin niin kovin — poika parka.
— Ei se sanonut sairaskaan olevansa.
— Oletko kysynyt? kysäsi äiti puolittain kuin ihmeissään.
— Kysyin. Mutta niin se vain melkein kuin suuttui, puheli isä alakuloisena.
— Vaikka ei siinä itkukaan tainnut kaukana olla, lisäsi heti perään.
Kumpikaan ei saanut vähään aikaan sanotuksi mitään.
— Olisikohan se jonkun tytön takia —? sai äiti vihdoin sanoneeksi.
Sitähän se oli isäkin joskus ajatellut, että mahtaisiko siinä jotain sellaista olla.
Tämän jälkeen teki isän toisinaan mieli kertoa Laurille omasta nuoruudestaan, lohduttaa häntä ja saattaa hänet takaisin elämään. Toisinaan taas teki mieli tiuskaista: "Pane helvettiin tuo mököttämisesi! Vieläpäs kun asiakin!"
Kummastakaan aikomuksesta ei kuitenkaan tullut mitään.
Laurin kuullen, varsinkin kun vieraita sattui olemaan saapuvilla, hän vain jutusteli:
— Ennen Niilosta mies tuli kuin Laurista. Ennen se emännänkin ottaa. Ja sitten Niilon selkään pannaan talo. Me, Lauri, mamma ja minä muutamme syytinkitupaan. Siellä me sitten makailemme selällämme sängyssä ja kattoon syljeskelemme, tai istumme ja ikkunapielestä vahdimme kun Niilo asua rysyyttää. Joskus tulemme lakittapäin portaille riitelemään milloin märistä puista milloin huonoista heinistä. Hehehe! Kyllä Niilo vain tarkenee meidän kanssa? Ja mamma se saa meille röökätä ja rustata — keittää nisukahvit ja ryynipuurot ja jos mitkä sopat ja pallerot.
Tällaisia isä jutteli saadakseen Laurin heräämään ja syrjäsilmällä seurasi mitä ne vaikuttavat. Aluksi näyttikin siltä että hän saavuttaa tarkoituksensa, sillä Lauri suutahti aina kun isä alkoi tällaisia puhua. Mutta sitten hän ei enää näyttänyt välittävän mistään. Veltosti vain hymyili.
Todellisuudessa isä kuitenkin luotti Lauriin enempi kuin Niiloon. Eipä sillä että hän Niiloakaan mistään tahtoi erityisesti moittia. Reipas ja vankka työmies — kun vain on sillä tuulella että ottaa itsestään irti. Mutta sittenkin — Niin mahdoton kylällä hyppäämään, että jos joskus sunnuntaisin tai iltasin tarvitsisi käsiinsä saada niin ei löytäisi, ei vaikka verkolla rupeaisi pyydystämään. Sitten sairastaa "maanantaitautia" joka päivä. — Tiedä, mikä siitä pojasta oikein tulee. Rahaakin siltä kuluu paljoa enemmän kuin Laurilta. Sattuu että ottaa ja vie halkokuorman kaupunkiin ja pitää rahat itse. Tiedä — vaikka menisivät ryyppyrahoina koko halkokuormain hinnat —.
* * * * *
Niilosta oli kasvanut nuorukainen, joka oli melkein täydellinen vastakohta Laurille. Jo ruumiillisestikin. Vahvahartiainen, tanakka ja pituudeltaan keskikokoinen. Selkä hieman kumarassa kuten kaikilla aikaisin kehittyneillä. Silmissä ja koko olemuksessa oli voimaa, ylimielistä uhmaa, sekä kaikellaisten hentouksien ja hienouksien halveksintaa osottava sävy.
Aatteellisia harrastuksia ei hänellä ollut nimeksikään. Ei hän tosin seurahuonettakaan karttanut. Meni kun sattui, mutta mieluummin kuitenkin oli menemättä jos vain muualla sai mieleistään seuraa. Maksaa viisikymmentä penniä sellaisesta kuin iltaman pääsylipusta oli hänen mielestään tuhmaa. Parempi kun silläkin rahalla ostaa paperosseja. Usein hän tovereineen tuntikausia seisoskeli pihalla ja eteisessä, vartoen tilaisuutta että pääsisi varkain pujahtamaan sisälle. Ja melkein aina pääsi, ovenvartiat kun tunsivat hänet Laurin veljeksi eivätkä hänestä osanneet sellaisia uskoa. Ilkamoivan hyvätuulinen ilme uhmamielen ohella silmissään hän saliin päästyään vetäytyi pimeimpään ja syrjäisimpään nurkkaan. Hän nimittäin kuului siihen joukkoon, joka pitää kunnia-asianaan olla mahdollisimman tietämätön kussakin tilaisuudessa suoritetusta henkisestä ohjelmasta ja joka juttelee vain hevosista, koirista ja urheilusta, mutta vielä mieluummin tytöistä ja yöllisistä retkistä, laskettelee näljäisiä sukkeluuksia ja virnistelee toimihenkilöille.
Kirjaa, minkäänlaista, hän ei ollut avannutkaan sitten rippikoulun, ja aina tilaisuuden sattuessa siitä kerskahteli. Isäkin tapasi joskus sanoa:
— Ottaisit kirjan käteesi sinäkin ja pysyisit kotona joskus.
— Tphy — khisssssa, vastasi Niilo, keräten noihin kahteen sanaan kaiken sen halveksinnan mitä tällaisia harrastuksia kohtaan tunsi. Paiskasi oven kiinni ja vihellellen läksi kylälle. Eikä palannut kotiin ennen kuin seuraavana aamuna vähää ennen kuin ylös ruvettiin nousemaan.
Tämä aatteellisten harrastusten halveksiminen oli Niilolla jo veressä. Mutta sitä vielä kiihotti hänen suhteensa Lauriin. Hän epäili että Lauri on selvillä hänen yöllisistä retkistään, ainakin osittain, eikä niitä hyväksy. Ilmenihän se hänen puheistaankin. Ja oli hänellä itselläänkin salainen tunne, ettei ole oikein elää niinkuin hän elää. Tästä syntyvän levottomuuden hän tukahutti uhmailemalla ja aatteellisiin harrastuksiin kohdistetulla halveksumisella. Siitäpä Lauri ja muut hänenlaisensa näkevät mitä heistä ajatellaan, näkevät ettei heitäkään joka paikassa kiitetä.
Niilon epäluulo ei ollut turha. Lauri todellakin tiesi hänestä yhtä ja toista. Kukaan ei hänelle kyllä suoraan sanonut Niilosta mitään. Näytti kuin olisi jokainen koettanut sitä välttää. Mutta sittenkin sai hän kuulla yhtä sieltä, toista täältä, varsinkin kun sattui jonkun suututtamaan.
Hän tiesi että Niilo ryypiskelee, pelaa korttia, joskus yökaudet oikein rahapeliä, seurustelee puheitten alaiseksi joutuneiden tyttöjen kanssa ja yleensä on hyvin "rohkea" — pimeällä aikaa. Jo ennen rippikoulua hänestä sen suuntaisia pakattiin puhumaan, eivätkä ne puheet sen jälkeen suinkaan vähentyneet ole. Päinvastoin lisääntyneet.
Lauria tämä hävetti, inhotti ja harmitti. Mitä ihmisetkin sanovat, kun hänen, nuorisoseuran johtokunnan jäsenen ja yleensä valistusihmisenä pidetyn henkilön veli elää sillä tavalla? Mutta minkäs hän sille tekee —! Ei suinkaan hänen sovi ruveta Niiloa tukasta taluttelemaan. Ja sanominen ei häneen pysty. Sen oli Lauri jo kokenut. Kun hän joskus yritti Niilolle sanoa kuinka sopimatonta sellainen elämä on, käski Niilo hänen vain haistaa mitä milloinkin eikä sen pitempiin puheisiin antautunut.
Niilo näytti päättäneen ihan järjestelmällisesti torjua kaikki Laurin yritykset vaikuttaa häneen. Suuttui kun äiti ehdotti että he makaisivat Laurin kanssa samassa sängyssä ettei tarvitsisi niin monia sänkyvaatteita kuluttaa yht'aikaa. Tahtoi kesäkamarinsa luhtiin, eikä millään ehdolla suostunut menemään Laurin kanssa vinnille. — Näistä kumpasestakin Lauri oli pikemmin hyvillään kuin pahoillaan. Paremmin saa olla rauhassa. Mutta työmaalla oltaessa hän olisi monta kertaa hyvinkin halukkaasti antautunut veljelliseen jutteluun Niilon kanssa. Mutta siitä ei tullut mitään. Niilo vain vihelteli ja laulaa renkutteli. Ruoka-aikoina oli itsepintaisesti vaiti ja heti syötyään nukkui tai — illalla — lähti kylälle.
Tämä sai Laurin joskus suuttumaankin. Silloin hän ajatteli että mitäpä hänen tarvitseekaan Niilosta välittää. Hoitakoon itse itsensä. Ja tottakai äitikin nyt on tyytyväinen. Ei ainakaan sovi Niiloa moittia siitä ettei ole öitä poissa kotoa — —
Ja — —
Kuka sen sitten tietää, että elää niinkuin hän elää on oikein ja hyvä, ja elää niinkuin Niilo, väärä ja paha —? Entäpä jos onkin päinvastoin? Entäpä jos Niilo elääkin oikealla tavalla ja hän ja muut hänenlaisensa elävät väärällä tavalla? Huolettomampi ja reippaampi Niilo vain joka tapauksessa on kuin hän. Viheltelee ja rallattelee mennen tullen ja antaa päivän luistaa toisensa perään. Tuskin tietääkään että elämässä on ristiriitoja ja surujakin.
Sen kesäjuhlapäivän jälkeen tällainen ajatus alkoi Laurin mielessä asustaa. Hän melkein kadehti Niiloa ja nurisi kohtaloaan, joka oli hänet ajanut sille raiteelle, jolla hän nyt oli.
Hän oli pyrkinyt elämään hyvin ja pyrkinyt taistelemaan pahaa vastaan. Ja mitä on hän sillä voittanut?
Tuskaa, toivottomuutta, elämäntyhjyyttä — —
Sydäntä käänsi villisti kutitteleva halu oikein ilkeästi nauraa vasten naamaa Annille ja kaikelle mitä oli ennen hyvänä pitänyt. Pään panivat sekaisin veren villeimmät voimat. Ne yllyttivät hurjassa vauhdissa suin päin syöksemään elämän pohjattomimpaan likalätäkköön. Ja rypemään itsensä oikein perinpohjin. Ja näyttämään pitkää nenää ja irvistelemään entiselle elämälleen, Annille, tekemilleen valoille ja kaikelle mikä yritti estää häntä sinne liejukkoon heittäytymästä — — Ja kääntää kaikki nurin ja sulloa kaikki sekaisin yhdeksi herran sileäksi — —
Pari yritystä hän teki siihen suuntaan. Sitten hän inhoten käänsi selkänsä kaikelle sellaiselle.
Hänen terveenä säilynyt vaistonsa heräsi ja sanoi, että jos mikään on raukkamaisuutta niin on sitä loasta lohdun etsiminen.