XV.
Seuraava kesä oli mato-kesä. Niittyalue toisensa perästä muuttui helakan vihreästä likaisen valkeaksi. Ensin vanhat mättäiset lauhaniityt, sitten nuoremmat perästä. Vallan viime vuosina kylvetyt vain säästyivät. Niityllä, joka tänään vielä oli vihreä ja lupaavan näköinen, alkoi jo huomenna madella tummia keltajuovaisia matoja. Heinä alkoi harventua, ja muutaman päivän päästä oli niitty valkea kuin olisi likaisenlainen lakana sen päälle levitetty. Siellä täällä vain joku yksinäinen korsi piipotti. Heinäkato oli edessä.
Niittyjä aurattiin ja vihantarehua kylvettiin. Mikä kylvi sitä kesannoksi aiotulle maalle ja nurmen kynnöksestä teki kesantomaan, mikä taas kylvi nurmen kynnökseen.
Leppirannan pojatkin olivat auranneet kappaleen Mäensyrjän niitystä. Lauri oli tullut ehdottaneeksi että eikö heilläkin kylvetä vihantarehua. Isä oli siihen heti myöntynyt, ja niin kylvettiin osa kesantomaasta vikkerikauraksi. Tästä nyt tehdään sen sijalle kesantoa. Ei ollut pitkä lantaakaan kotoa ajaa, ja "koetetaan häneen nyt ostaa niitä luujauhojakin" oli isä sanonut.
Kynnös oli jo ojitettuna ja turpeet pienistettyinä. Lauri ja Niilo olivat sitä äestämässä. Lauri, tapansa mukaan ääneti miettien, ajoi ruunalla — Niilo oli ristinyt sen Pekaksi — seitsenpiikkistä jousiäestä, Niilo tammalla — sen oli hän ristinnyt Ullaksi — ajoi rautaista tasausäestä, tapansa mukaan vihellellen ja hiljaa rallattaen.
Jälki ei tullut paljon minkäänlaista. Olisi tarvinnut olla niitä uudenaikaisia lapiorullaäkeitä, mutta sellaista ei heillä ollut itsellään eikä tullut mistään sitä lainattuakaan.
— Eiköhän huilata vähän, sanoi Lauri kun taas yksi sarka tuli valmiiksi.
Niilo ei sanonut siihen mitään. Heitti vain ohjakset peltoon ja oikaisi pitkälleen. Oli aamulla tullut kotiin vasta kun jo oli oltu ylhäällä ja näytti tavallista ärtyisemmältä ja väsyneemmältä.
Lauri istuutui pientarelle. Ojan toisella puolella olevalla kedolla niittymadot lopettelivat hävitystyötään. Nälkä ja helle sai ne vilkkaiksi. Jos minne katsoi, niin jokapaikassa niitä koikkelehti. Ahnaasti ne iskivät jokaiseen vielä vihertävään korteen. Tuossa tuokiossa oli se kumossa ja syötynä. Sitten uutta etsimään. Toiset jo makasivat suorina ja elottomina, ja toiset pyrkivät hellettä piiloon kuivuneiden ja vaalenneiden korsien alle.
— Mitähän varten noitakin on maailmaan luotu? puhkesi Lauri sanomaan. — Hävittävät nyt tuon nurmen ja sitten sulkeutuvat koteroon. — Lähtevät sieltä perhosina lentelemään. Elävät vähän aikaa ja laskevat tuhansittain munia uuden hävityksen siemeniksi. Sanotaan että kaikella on tarkoituksensa. Mikähän tarkoitus noilla olisi? Hävitys kai! Ei niitä ainakaan kukaan siunaa, — muut jos ei varikset.
— Vaikka — onhan niitä ihmisiäkin sellaisia jotka eivät tee mitään muuta kuin hävittävät vain ja joita ei kukaan siunaa — muut jos ei varikset — —
Raskaan ilmeen saanut katse painui edessä olevaan ojaan. Sinne kierähteli matoja pitkin pituutta yksi toisensa perästä. Toisia pyrki sieltä nousemaan pientarelle. Tarrautuivat kaikin voimin kiinni sileään ojan reunaan ja pääsivät nousemaan, toiset vain hiukan, toiset vähän ylemmäksi ja silloin kierähtivät takaisin pohjaan. Toisten alta lohkesi maa, toisia työnsivät alas putoavat edellään. Jotkut olivat juuri saamaisillaan pientaren nurmeen kiinni, kun samassa maasiru irtaantui ja niin mentiin kierien takaisin ojan pohjaan. Sieltä sama yritys uudelleen samalla tuloksella. Se oli epätoivoista hukkuvan taistelua.
Yksi ja toinen onnistui pääsemään pientarelle. Mutta mitäs nekään sillä voittivat. Piennar oli kapea, ja sen perästä alkoi musta kynnetty maa, jossa ei mato saa suojaa edes auringon paahdetta vastaan, vielä vähemmän siitä syötävää löytää. Turha toivoton mataminen vain on edessä.
— Aivan kuin ihmiselämässä! puhkesi Lauri taas ääneen sanomaan.
— Alituista pyrkimystä ja alituista pettymistä, sitähän se on ihmiselämäkin. Alkaessa leviää elämä ihmisen edessä lupaavana ja kauniina kuin viheriä niitty lauhamättäästä selviävän niittymadon eteen. Mutta sitten tulee päivä jolloin elämä kääntyykin nurin. Kaunis ja lupaava elämästä katoaa ja sijalle tulee musta tyhjyys. Silloin on ihminen elämässä kuin niittymato kynnetyllä nurmella. Mataa ja mataa, mutta aina on vain sama musta tyhjyys edessä. Joskus löytää viheriän pientaren ja luulee että nyt se alkaa toteutua mitä tähän saakka on unelmoinut. Mutta samassa kohtaakin entistä katkerampi pettymys, putoaa niinkuin niittymato ojaan pellonpientarelta, eikä pääse ylös — —
Lauri painautui alemma ja molemmin käsin leukaansa tueten katseli ojassa kuhisevaa elämää. Kohottausi jälleen ja yhä pitkällään makaavaan Niiloon katsoen puhkesi sanomaan:
— Sopii se toisellakin tavalla ihmiselämään. Tuo mehuttomaksi kaluttu nurmi on kuin hetken keveässä humussa, ilman syvempiä harrastuksia kulutettu nuoruus — tuo liejuinen oja on paheissa kulutettu miehuusikä, ja musta pelto sen takana on tyhjä omantunnon tuskain raatelema iloton vanhuus.
— Mitähän tuossa saarnaat! Taitaa kuitenkin papin virka saamatta jäädä, murahti Niilo ja kääntyi selin Lauriin.
Lauri hölmistyi. Sitten hän äkämystyi ja olisi sanonut jotain oikein purevaa, mutta ei keksinyt.
— Mikähän sinustakin tulee — mies raukka? sai vain sanottua.
— Mikäs sinusta tulee? iski Niilo vastaan.
Lauri oli lyöty.
"Mikäs sinusta tulee?"
Sitähän hän oli itsekin ajatellut, että mikähän hänestä tulee. Eilenkin siellä Katajiston Maijun luona kun arpakirjalta kyseltiin ja sitten tuli kysymys: "Mihin minulla on taipumuksia"? niin hän jännityksellä odotti mikä vastaus hänelle tulee. Vihdoin tuli hänen vuoronsa heittää noppaa. Hän heitti melkein vapisevin käsin. Noppa osoitti yhdeksää. Vastaus etsittiin ja se kuului: "Tyhjäntoimittajaksi".
Naurettiin, juteltiin ja laskettiin leikkiä. Toiset kenties olivat oikein todenteolla iloisia, mutta hän ei ollut. Teeskenteli vain iloisuutta. Tuo arpakirjan vastaus sai hänen mielensä masentumaan enemmän kuin hän oikeastaan itselleenkään tahtoi tunnustaa.
Tyhjäntoimittaja — — Sitähän hän oli itsekin ajatellut ettei hänestä mitään tule. Ja sitähän ne lukevat hänelle muutkin. Sitähän se isäkin takaa ajaa niillä syytinkitupajutuillaan. Ja Alaniemen Miska silloin sanoi että "sinä et ole työmies".
Mikäs hän sitten on ellei työmies? Herra ei ainakaan. Ehkä jotain työmiehen ja herran väliltä. Siis tyhjäntoimittaja. — Muutahan ei sillä välillä ole, eikä voi olla. — Siis sellainen syytinkipaapan poika, joka haukottelee, ikkunasta pihalle kurkistelee ja vetelehtii eikä ymmärrä kuinka aikaansa tappaisi.
Sellainen elämä tuntui hänestä meikein ilettävältä nyt. Mutta oli hänellä jo ollut sellaisiakin aikoja, jolloin oli ihaillut syytinkipaapan pojan vapaata ja huoletonta elämää. Saa olla ja elää miten vain kulloinkin huvittaa. Mennä talon töihin kun se huvittaa ja olla menemättä kun niin huvittaa. Pakkoa ei mihinkään eikä velvollisuuksia minkäänlaisia — — Sellainen elämä tuntui melkein paratiisielämältä, ja hän toivoi, että kun vain hyvinkin pian pääsisi siitä nauttimaan.
Nyt ei hän ollut sillä tuulella. Nyt olisi hän taas tahtonut tehdä jotain, suorittaa jonkun elämän tehtävän hänkin. Mutta minkä?
Tyhjäntoimittajan — —
— Huilataanko nyt koko päivä — vai — —? kysyi hän Niilolta yrittäen saada äänensä mahdollisimman purevaksi, itsekään ymmärtämättä miksi niin teki ja melkein samassa jo sitä katuen.
— Eipä huolita koko päivää huilata, vastasi Niilo tyynesti ja vääntäytyi seisaalleen.
He alkoivat äestää.
Lauria sapetti. Häntä sapetti kaikki, mutta varsinkin oma itsensä ja ennen kaikkea se mitä äsken Niilolle sanoi. Mitä varten hänen piti se sillä tavalla sanoa? Kun kerran kauniimpaakin puhetapaa olisi voinut käyttää.
Mutta sellaistahan se on ruvennut olemaan ja yhä hullummaksi vain näyttää käyvän. — Ei hänestä täällä mitään tule. Katkeroittuu vain ja menee pilalle. Ja vielä katkeroittaa ja turmelee muidenkin elämän.
Pois täältä pitäisi päästä! Ulos maailmaan, vapauteen, vapauteen tästä ympäristöstä, vapauteen entisyydestään ja kaikesta! Alkamaan elämä uudestaan. Silloin hänestäkin ehkä voisi jotain tulla, mutta muuten ei mitään.
Olihan hän jo kerran päättänyt ruveta esimerkilliseksi maanviljelijäksikin, ja tämän päätöksen purkaminen tuntui rikoksen teolta. Mutta se täytyy tehdä. Hän ei voi enää ruveta maanviljelijäksi. Hänen maanviljelijäihanteensa pääaineksena oli ollut tuleva koti, yhteinen koti hänen kanssaan. Kun tämä koti kaatui, kaatui myöskin maanviljelijä samaan hautaan. Eikä hän yritäkään sitä sieltä nostaa. Se on mahdotonta ja myöskin vallan tarpeetonta.
Hän ei voi ruveta maanviljelijäksi. Käytännöllisistäkin syistä se on mahdotonta. Emännätön talo on kuin orpo, jolta yksi ryöstää yhtä, toinen toista, kunnes kaikki on nypittynä. Mennä naimisiin sitä varten että saisi emännän taloonsa — Ei ikinä! Ennen vaikka mitä. Sehän olisi yhtä törkeää kuin jos menisi naimisiin sitä varten että saisi itselleen naisen. — — Jos hän joskus naimisiin menee, niin menee hän sen vuoksi että rakkaus hänet siihen ajaa. Mutta sitä tuskin hänelle enää tulee — — Hänellä on se aika kerran ollut, ja tuskin se toista kertaa enää tulee — — Nyt se ainakin tuntuu mahdottomalta. Ja etsimään sitä — siihen hän ei rupea. Se saa tulla hänelle, jos tulee. Jos ei tule, niin olkoon tulematta.
Henkisen työn aloilla se ei ole niin tarpeellistakaan — tältä kannalta katsoen. Aineellista omaisuuttahan ei tarvitse paljon muuta kuin pari kynää, paperia ja mustepullon. Kylällä syö ja vuokrahuoneissa asuu. Yksinäistä ja sulotontahan se elämä silloinkin on, mutta paremmin se kuitenkin käy päinsä kuin maanviljelyksessä. Voipihan sellaisilla aloilla löytää tyydytystäkin työnsä yleismerkityksellisestä arvosta. Maanviljelyksessä ei ole sitäkään. Yksi vähäinen talo, hoidettiinpa sitä nyt sinne tai tänne, ei mitään vaikuta asiain kulkuun. Maanviljelijällä täytyy olla joku läheisempikin piiri kuin yhteiskunta, jossa työskentelee, tai sitten vastustamaton halu maanviljelykseen, jos mieli onnistua ja saavuttaa elämän tyydytystä. Hänellä ei ole kumpaakaan. Ei ole ketään joiden kanssa ja joiden hyväksi raataa ja elää ja joille hän olisi kallis ja jotka häntä rakastaisivat ja kaipaisivat kun pitemmän aikaa olisi poissa — — Halua maanviljelykseen sinänsä — sitä hänellä ei ole vähääkään. Eikä myöskään kykyä. Eikä siis tulisi siinä onnistumaan. Eikä rupea yrittämäänkään — — Isä ja äitikään eivät häntä tarvitse. Onhan heillä Niilo — —
Pois täältä — turmeltumasta ja turmelemasta! Mutta mihin? Seminaariin — —? Sielläkin saisi olla kauan ennenkuin mihinkään tosityöhön pääsisi. Ja eikö hän ole jo liian vanhakin sellaiseen —? Ja jos ei siitä sittenkään tulisi mitään — — Vaikka käyväthän monet vielä vanhempinakin seminaarin. Naimisissa ollessaankin jotkut. Ja tuskinpa sitä ihminen alla viidenkymmenen ollessaan on liian vanha mihinkään. Kun vain on tulta veressä.
Tulta veressä — —
Eikö se olekin juuri tämä tulen puute, joka hänestä on tällaisen saamattoman raukan tehnyt? Tulta kun ei ole, niin ei tule mistään mitään.
Ei täällä eikä siellä. Hukkaan vain kuluisi sekin aika ja ne varat.
— Hm — — Täällä olen harmina itselleni ja kiusana muille. Mutta siellä — tulisiko sielläkään parempaa — —
— Täällä menen pilalle ja elämäni kuluu hukkaan. Mutta jos sielläkin kävisi samoin —?
— Kun ei ole tulta veressä — —
Äkeen jouset sätkyttelivät ja kalahtelivat ja repivät viilusta multaa irti. Niilo vihelteli, ja kärpäsparvi surisi hevosten ympärillä. —
Päivällislepoa makaillessaan Lauri kiintyi seuraamaan niittymadon ja muurahaisen taistelua. Muurahainen oli tarrautunut matoon kiinni. Mato heittelehti hurjasti, kieritteli ja vääntelehti. Selvästi näki että se kärsi hirveitä tuskia. Mutta muurahainen vain ei hellittänyt. Heittelehti ja kieri mukana. Oli milloin päällä, milloin alla, mutta irti ei se päästänyt.
— Kas niin — pure vain ryökälettä, pure! kiihotti Lauri muurahaista.
Ja muurahainen puri. Kunnes mato oikesi pitkälleen eikä enää heitellytkään itseään.
— Oikeuskohan tässäkin taistelussa voitti? mietti Lauri katsellessaan kun muurahainen yritti raahata matoa mukanaan.
— Ihmisen mielestä siinä oikeus voitti, mutta niittymadon mielestä se oli vääryys. — Mikä on oikeus? — Ihminen sanoo että niittymato tekee hirveää vääryyttä kun syö viheriät niityt valkeiksi. Niittymato sanoo että ihminen tekee hirveää vääryyttä kun mullistaa viheriät niityt mustiksi. Kumpiko on oikeassa? Molemmat, sillä he katsovat kumpikin asiaa oman etunsa kannalta. — Mahtaako maailmassa muuta oikeutta ollakaan kuin väkevämmän oikeus?
Hän oli jo taas puhkeamaisillaan ääneen puhumaan, mutta muisti samassa kuinka siinä aamupäivällä kävi eikä sanonutkaan mitään. Katsahti vain Niiloon joka hiukan syrjempänä makasi ja, kumma kyllä, näytti olevan valveilla.
* * * * *
Kun Lauri illalla tuli hevosten viennistä, oli Niilo jo mennyt kylälle. Isä kartanolla korjaili keväiseltä halkoranteelta lastuja ja laikkoja liiveriin. Äiti vain oli yksin tuvassa.
Mitään puhumatta heitti Lauri lakkinsa penkille ja meni syömään jo puolikylmäksi ehtinyttä puuroa. Äitikään ei puhunut mitään. Siellä vain takan luona pesi maitoastioita. Sitten otti luudan ja alkoi lakaista lattiaa. Muutaman kerran hoivaistuaan pöydän ja kellokaapin välisessä kulmauksessa, pysähtyi ja luutaan nojaten sanoi Laurille:
— Kun Niilollakin on jo vasituinen!
Lauri söi vain eikä sanonut mitään.
— Rantakorven Manta. Ainoa tytär! jatkoi äiti ja alkoi jälleen lakaisemisensa.
Äiti oli silminnähtävästi hyvillään. Hymyili ja muhoili. — Lauri vain itsepintaisesti lohkoi käteviä puurotönkkiä vadista ja kyyditsi suuhunsa. Sitten maitoa kastinkupista puuron perään.
— Taitavat pian mennä kihloille. Niilo jo äsken isältään rahaa kyseli, sanoi äiti taas.
— Menkööt! kivahti Lauri, pisti lusikkansa pöytälaatikkoon ja nousi pöydästä. - - Mitä se minuun kuuluu, — vaikka jo tulisivat kihloilta!
Äiti pysäytti luudan ja katsoi terävästi Lauriin.
— Kah — —! Kun oikein suuttuu — —! Vanhapoika — — sanoi ja rupesi jälleen lakaisemaan.
Lauri meni vinnille, etsi kansakoulutodistuksensa ja jäljensi sen. Sitten ryhtyi kirjoittamaan hakemusta seminaariin. Viiteen kuuteen kertaan kirjoitettuaan vihdoin sai sen sellaiseksi, että sen pitäisi kelvata.