XVI.
Seuraavana iltana Lauri meni hakemaan papinkirjaa kirkkoherran virastosta. Kirkkoherran virkaa hoiti nuori apulaispappi. Hän ei ollut kotona. Rouva sanoi hänen menneen noin kilometrin päässä olevaa heinäviljelystään tarkastelemaan. Arveli hänen pian tulevan ja käski tulla miehensä työhuoneeseen odottamaan.
Heti Laurin perässä tuli maisteri Valonen ja kysyi kirkkoherran apulaista. Hänelle annettiin samat tiedot kuin Laurillekin ja pyydettiin odottamaan. Rouva haki pitsivirkkauksensa toisesta huoneesta ja istuutui seuraa pitämään.
Lauri oli hiukan hämillään kun näin sattui herrain joukkoon. Salavihkaa hän vain silmäili maisteria ja muisteli jo joskus ennenkin olleensa samassa huoneessa hänen kanssaan.
— Pastori mahtaa olla ihastunut maanviljelykseen, kun vielä näin myöhään on viljelysmaillaan, sanoi maisteri.
— Viljelysmaillaan, matki rouva nauraen. Eihän se ole kuin pikkunen niittykappale vain, näistä puustellin maista vuokrattu.
— Eihän se asiaa muuta. Viljelysmaatahan se on sekin, vaikka onkin palsta pikkuinen, nauroi maisteri.
— Niin — Onhan se niinkin, hymyili rouva. Sitten hänen kasvonsa muuttuivat vakaviksi, kun hän sanoi:
— Kyllähän Artturi innostunutkin on maanviljelykseen. Puhuu toisinaan niinkin että luopuu kokonaan papin virasta ja rupeaa talonpojaksi.
— Ohoo!
— Minä en oikein tiedä — — Olen ollut enempi vastaan — ainakin tähän saakka. Eikö siinä ole hyvin pienet tulot?
Rouva katsoi Lauriin tätä kysyessään. Lauri ei niin yht'äkkiä osannut vastata, eikä ehtinytkään kun jo maisteri asiantuntijan varmuudella sanoi:
— Pienet siinä on tulot. Sen näkee kaikesta, kun vähänkin on heidän kanssaan tekemisissä. Johtuu ehdottomasti ajattelemaan, että sivistyneen ihmisen olisi mahdoton niissä oloissa elää.
— Saisiko siinä edes lapsiaan koulutetuksi? Ja sitten kun on aivan tottumaton karjanhoitoon ja kaikkeen. Tokko se kannattaisikaan?
Rouvan äänestä kuului, että asia oli ollut vakavan harkinnan alaisena useammankin kuin yhden kerran.
— Sentähdenhän nämä pappilatkin pois vuokrataan, kun maanviljelys niillä ei kannata nykyaikana kun työväen palkat ovat niin hirmuiset. Pois vuokrattuina niistä aina on tuloja, sanoi maisteri.
Vikkelästi virkkuuneulaansa liikuttaen sanoi rouva vain:
— Niin.
— Tällä seudulla on muuten omituinen piirre se kun naisetkin ottavat osaa raskaampiinkin maanviljelystöihin, niinkuin kyntämiseen ja kuokkimiseenkin, alkoi maisteri jälleen. Mutta sekin juuri osottaa kuinka huonosti kannattavaa on maanviljelys meillä Suomessa. Edistyneemmissä ja rikkaammissa maissa ei naisten tällaisiin töihin tarvitse osaa ottaa. Esimerkiksi Amerikassa ei farmarien tyttärien ja rouvain tarvitse tehdä juuri mitään. Kodin vain hoitavat ja ovat kuin herrasneitejä. Miehet tekevät kaiken työn. Karjankin siellä miehet hoitavat.
— Sinne päinhän se alkaa jo täälläkin mennä. Maatyötä pakataan pitämään jonkinlaisena häpeänä talon tyttärille, sai Lauri sanotuksi.
— Vai alkaa täälläkin jo sellaista ilmetä. Mutta silloinhan maanviljelys rupeaisi kannattamaan vielä nykyistäkin huonommin. Työntekijät vähenisivät ja elämänvaatimukset yhä vain lisääntyisivät. Nyt jo valitetaan palkkain suuruutta ja työväen puutetta, mutta silloinhan sitä vasta oikein tulisi valituksen aihetta.
— Sitähän minäkin olen Artturille sanonut että kannattaako se? Ja olisiko se yleensä mahdollista meille? Pitäisi luopua niin paljosta ja tehdä semmoinen suuri muutos. Osaisiko sitte töitäkään johtaa ja hoitaa sellaista taloutta? Kun ei ole koskaan ollut tilaisuutta lähemmin siihen tutustua.
— Ei siitä mitään tulisi, vakuutti maisteri. Osaisiko rouva laittaa sellaista ruokaakaan kuin talonpoikaisväki syö? Ja jos osaisittekin, niin meikäläisen, ja yleensä sivistyneiden ihmisten, on mahdoton tulla toimeen sellaisella ruoalla. Eihän siinä ole paljon mitään muuta kuin leipää, silakkaa ja perunoita. Täytyisi laittaa kaksi keittiötäkin, toinen itseään varten ja toinen työväkeä varten. Se taasen olisi liian paljon talonpoikaistalossa.
— Niin. Siitä tulisi niin monta muutosta. Ja sitten vielä pitäisi tehdä velkaa. Se minua enimmin pelottaa. Artturi kyllä sanoo, että maanviljelys kannattaa kun sitä vain innolla ja taidolla hoidetaan. Mutta en minä tiedä.
— Tuskin se kannattaa. Minä ainakin vahvasti sitä epäilen.
Talonpojille se kyllä kannattaa. He tarvitsevat niin perin vähän.
Työt tekevät itse omain lastensa kanssa. Se tulee niin huokeaksi —
kun ei tarvitse lapsilleenkaan antaa muuta kuin ruuan ja vaatteet.
Ettehän te mitään palkkaa saa?
— E-ei, ei mitään palkkaa, änkytti Lauri.
— Niin, sanoi maisteri.
— En tiedä mistä se johtuu, mutta pelottaa minua talonpoikaiselämään antautuminen. Sitä kyllä sanotaan vapaaksi ja runolliseksi elämäksi. Ja kyllähän se sitä onkin. Mutta sittenkin siinä minun mielestäni on jotain sellaista — en tiedä kuinka sen oikein sanoisi — jotain sellaista ahdistavaa, painostavaa, jotain masentavaa, joka estää hengen vapaata lentoa, sanoi rouva katsoen vuoroin Lauriin, vuoroin maisteriin.
— Sitähän siinä juuri onkin, totesi maisteri. Mutta talonpojille ei se mitään merkitse. He ovat siihen lapsuudestaan saakka kasvaneet, eivätkä osaa mitään parempaa kaivatakaan. Ja kun he kerran eivät osaa sitä kaivata, niin eivät he myöskään sitä tarvitse. Sehän on luonnollista.
Nyt Lauri muisti missä oli maisterin ennen nähnyt. Rautatievaunussa viime talvena. He olivat Katajiston Maijun kanssa matkalla maakunnan nuorisoseurojen keskusseuran vuosikokoukseen oman seuransa edustajina. Samassa vaunussa kuin hekin matkusti kolme herrasmiestä. Aivan selvästi näki että he olivat juovuksissa. Silmät olivat vesikalkkamalla, ääni karmea, liikkeet notkahtelevia ja kaarevia. Sen parin tunnin ajan, minkä he olivat vaunussa, nämä herrat pelasivat korttia yhteen menoon. Yhden matkalaukku oli pöytänä, jonka päälle läiskittiin kortit, kiroiltiin, näpittiin lehtiä ja iskettiin silmää toisilleen.
Yksi näistä herroista oli tämä maisteri — —
Jollei pastori olisi samassa tullut kotiin, olisi Lauri joko lyönyt hatullaan maisteria vasten kasvoja taikka lähtenyt pois ja jättänyt asiansa toimittamatta. —
Ulos päästyään hänen päässään kuohui ja kohisi, se oli raskaassa pilvessä kuin luonto ukkosilman aikana. Pilven alta tulivat näkyviin maisterin kasvot. Hän huitasi kädellään kuin niihin iskeäkseen — ja kaatui pyörineen keskelle pölyistä maantietä.
Hänestä tuntui siltä kuin olisi se ollut maisteri joka hänet kumoon löi.
Yksin kotiin päin ajellessaan hänelle vähitellen selvisi sen loukkauksen verisyys jonka maisteri hänelle ja heille — talonpojille — heitti.
— Talonpoika ei tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet — —
Taas oli hän irroittamaisillaan kätensä pyörän ohjaustangosta iskeäkseen nyrkillään jotain — —
Häntä melkein itkuun saakka harmitti saamattomuutensa. Kun ei saanut sanotuksi sille — — pirulle — —
Äiti oli opettanut että herroille pitää nostaa lakkia, ja hän oli tähän saakka tätä neuvoa seurannut.
Tälle maisterillekin hän oli lakkia nostanut — — Mutta tästä alkaen hän ei lakittele ketään —! Ja maisterille hän rupeaa kääntämään selkänsä — —!
— Talonpojan elämässä on raskasta ja painostavaa ja hengen vapaata lentoa ehkäisevää, mutta talonpoika ei parempaa tarvitsekaan, se sanoi — — Vai niin — — Suurkiitos — — Herra maisteri tarvitsee parempaa, sellaista että henki jaksaa lentää viinapullon suulle ja korttipöydälle ja muualle yhtä huimaavan korkealla olevalle. Ja talonpojan hengen ei tarvitse jaksaa minnekään. Vatsassa vain saa loikoa leipä-, peruna- ja silakkapurun seassa — — Talonpoikaiselämä levisi hänen eteensä kuin harmaa alakuloinen suo. Toiset eivät ollenkaan huomaakaan että ollaan suossa, eivätkä siis osaa pyrkiä siitä poiskaan. Toiset tajuavat missä ollaan ja ponnistelevat päästäkseen suosta irti, mutta eivät jaksa kyllin lujasti tempaista ja aina tarttuvat jälleen kiinni. Jotkut pääsevät irti ja lentävät tiehensä. Siellä täällä on joitakin, jotka tässä suossa ovat valmistaneet itselleen vakavan ja lujan pohjan, jolla seisovat. Niin aikoi hänkin tehdä — — Mutta ei jaksanut. Ja nyt on hän kaulaa myöten suossa — — Nyt hän aikoo jälleen siitä nousta ja lentää tiehensä — — Miksei hän ole siihen oikeutettu yhtä hyvin kuin joku toinenkin? — — Eikä hän mennäkseen mene niinkuin niin moni muu. Vielä hän tulee takaisin uusin voimin ja kaikin puolin hyvin varustettuna, nostamaan niitä, jotka nyt tylsästi eteensä tuijottaen suossa rämpivät.
Itselleen ja Annille hän sen varman pohjan aikoi valmistaa. Mutta Anni löysikin toisen, sellaisen, jonka kanssa pääsi lentämään suolta kokonaan pois — —
Hän oli joskus ajatellut, että jos se Anni menikin opettajalle vain senvuoksi kun se oli herra. Nyt oli hän siitä melkein varma. Anni on tajunnut talonpoikaiselämän harmauden ja pyrki siitä vapautumaan tätä tietä.
Ei Lauri voinut eikä tahtonutkaan Annia siitä moittia. Jospa hän vain löytäisi onnensa sitä kautta — —!
Katkeralta vain tuntui, kun se talonpoikaiselämän masentavuus ja painostavuus joka taholta kiertää hänen onneaan särkemään — —
Ja kun se maisteri kehtasi sanoa, että talonpojille se ei mitään merkitse, ja etteivät he tarvitsekaan parempaa — —
* * * * *
Kotiin päästyään Lauri heti riisui vaatteet päältään ja meni sänkyyn. Mutta uni ei tullut. Äskeiset kokemuksensa olivat saattaneet hänen mielensä niin vilkkaaseen liikkeeseen että nukkumisesta ei tullut mitään.
Hetken aikaa vuoteella kiehkailtuaan hän nousi ylös, veti housut jalkaansa ja asettui pöydän ääreen istumaan. Pöydällä oli paperiarkin puolikas ja kynä. Hän veti paperin eteensä ja muutamia vuosilukuja, nimiä ja ajutuksettomia kiemuroita piirrettyään kirjoitti:
Parannussaarna.
Veti viivan alle ja sitten kirjoitti:
Teksti:
Veti taas viivan alle ja sitten taas kirjoitti:
— Minulle, ehta maalaiskollolle, sanoi kerran muuan herrasmies päin silmiä näin:
"Talonpojille se maanviljelys kyllä kannattaa. He kun eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."
Saarna:
— "Eivät tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet."
— Hm — hmm — öhöm.
— Tämä oppi ei ole mitään virran mukana tullutta eikä mitään tyhjää tuulen pieksämistä. Autuaasti edesmenneet isämme sen jo tunsivat ja sitä elämässään noudattivat. Kun pappi kinkerillä kysyi: "mikä on vanhempain velvollisuus lapsiaan kohtaan?" vastasivat he: "ruokkia ja verhota", laskivat ristiin pannut kätensä polvien päälle, sylkäsivät ja sitten arvokkaan näköisinä sulkivat suunsa. Millä ruokkia, sen he edestoivat syvää vatsanvaatimusten tuntemusta ilmaisevalla lauseella: "silakka ja puuro on talonpojan ruokaa".
— Näinä viimeisinä päivinä, jolloin niin paljon murjaaneja oppeja ja vääriä profeettoja keskellemme noussut on, on moni isäin säädyistä taammaksi joutunut ja monilta ylönkatsotuksi tullut. Niinkuin myös tämäkin jalo ja ylevä oppi on monen mielestä vähäarvoiseksi löytty.
— Mutta jos me tahdomme että siunaus ja onni kansamme askeleita johtaisi kaikilla sen teillä, tulee meidän kunkin itse kohdastamme jälleen tämä oppi kunniaan ja arvoon kohottaa, ja sitä kuulla.
— Kuule sitä sinä talonpoikaisnuorukainen ja neito, jonka rinnassa kaiho ja kaipaus asuu ja suuri into korkeisin asioihin palaa! Kuule tätä ja tukahuta kaihosi, sammuta sielusi tuli — tapa sielusi! Mitä sinä sielulla teet! Et sinä tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.
— Kuule sitä sinä joka käryävän lampun valossa, toisten jo nukkuessa, sielusi nälkää tyydyttää koetat, jonka pyhin unelma on unelma — saada kerran itse ostaa kirjoja itsellesi! Kuule tätä ja heitä herjat huolesi! Mitä sinä kirjoilla! Ruoka ja vaatteet sinun osasi on.
— Kuule tätä sinä, joka ympärillesi kaunista ja itsellesi iloista luoda tahtoisit! Kuule tätä ja tyydy! Kauneus ja ilo kuuluvat muille, ei sinulle, joka olet talonpoika. Ruokaan ja vaatteisiin saakka kun pääset, niin älä ylemmäksi pyri!
— Kuule tätä sinä, joka napiset ja syvää mielikarvautta rinnassasi kannat sentakia kun koko elämäsi kuluu ruuan ja vaatteiden haalimiseen! Kuule tätä äläkä napise! Sinä olet oikean osasi saanut.
— Te talonpojat, niin köyhät kuin rikkaatkin, niin koko kuin kahdeksasosa-manttaalin omistajatkin, kuulkaat tätä, älkääkä napisko ja napisemisellanne kirousta kansamme päälle vetäkö! Älkää napisko, mutta kiittäkää aina ja kaikkialla! Ja koska vatsanne ruuasta täysi on eivätkä vaatteenne ole repaleissa, niin tanssikaa ja hypätkää kuin nuoret peurat! Silloin te olette niinkuin teidän tuleekin olla, silloin teistä pidetään ja hyväillen poskelle taputellaan — ja teitä nenästä vedetään ja takanapäin teidän yksinkertaisuudestanne leikkiä lasketaan — —
— Tuli taas yksi kirjoitus seuralehteen, hymähti Lauri ja meni takaisin sänkyyn.