XVII.
Sunnuntaina oltiin Alitalon Hildan luona. Leikittiin ennustuspeliä ennustuslapuilla.
— Tästä pitävät akat enimmin.
Se tuli Katajiston Maijulle.
— Sepä hyvä on kun akat tykkää. Silloin sitä aina tulee toimeen, ihaili Maiju.
— Ennusta!
— Noo — tästä tykkää pojat tai tytöt.
Se tuli Alaniemen Miskalle.
— Hyhhym, pani Miska. — Pojat tykkää. — — Jokos mun piti ennustaa sitte? Mitäs minä nyt sanoisin?
— Sano vaikka mitä.
— Tälle tulee kaksi liikavarvasta.
Se tuli Raittisen Lyylille.
— Varusta hyvä ihminen lääkettä ajoissa niin kauan kuin itse pääset apteekkiin, sanottiin Lyylille yleisen naurunhelinän sekaan.
— Kyllä. — Tämä ei välitä muusta, kun vain saa syödä ja nukkua.
Se tuli Leppirannan Laurille ja höystettiin vilkkaalla naurulla.
Laput loppuivat, ja juuri samassa toi Hilda kahvia.
— Oikeastaan pitäisi tytöille tarjota ensin, mutta kun nyt on näin tuttu joukko, niin minä menen vain järjestyksessä ja tarjoan Laurille ensiksi, selitti Hilda.
— Järjestyksen vuoksiko vain? Onhan siinä jotain muutakin, veitikoitsi Lauri.
— On on — on siinä jotain muutakin, mutta minä en meinannut näin joukon aikana sanoa, myönsi Hilda samaan tapaan.
— Sitä minäkin. Kiitos.
Hilda siirtyi Katajiston Maijulle tarjoamaan.
— Kyllähän Laurille saikin ensimäiseksi tarjota, se kun ei perusta muusta, kun vain saa syödä ja nukkua, sanoi Laikkolan Vihtori.
— Niinkö?
— Ennustuslaput sanoivat, eivätkä ne valhettele, totesi Vihtori.
— Kyllä ne toisinaan valhettelevatkin, vastusti Lauri ylen suurta vakavuutta teeskennellen. — Vaikka — enpä tiedä liioin — Niin se sanoi maisteri Valonen, se Asun uusi kesävieras minulle, ettei talonpoika tarvitse muuta kuin ruuan ja vaatteet.
— Koska se sulle niin on sanonut?
— Viime torstai-iltana pappilassa.
— Pappilassa! Se poika on jo ollut pappilassakin. Kenen kanssa?
Siitä sukeutui leikinlaskua pitemmältäkin.
— Oikeinko todella se maisteri sanoi sulle sillä tavalla? kysyi
Miska, kun leikinlasku alkoi tyyntyä.
— Oikein todella.
Kummastelevia hymähdyksiä kuului.
— Se on tämä meidän herra maisteri yksi niitä herroja, jotka silloin viime talvena siellä junassa korttia pelasivat, kun sinne kokoukseen mentiin, sanoi Lauri Katajiston Maijuun kääntyen.
— Onko? No minä olen ajatellut ja ajatellut että missä olen tuon herran ennen nähnyt, kun se on olevinaan niin tutun näköinen. Vai niitä se on. Juoppo.
Toiset utelivat tarkemmin, ja Maiju ja Lauri kertoivat. Lauri kertoi sitten vielä pappilakokemuksensakin. Sen jätti sanomatta mitä varten pappilassa oli ollut.
Alaniemen Miska sitten rupesi kertomaan, miten hän kerran meni Hallismäkeen. Siellä oli silloin kotona se Jussikin, joka toissa vuonna pääsi seminaarista ja nyt on opettajana siellä — missä se nyt taas olikaan —
Joku toinen muisti.
— Niin siellä. Se oli silloin kotona, ja sitten siellä oli Venttäsen maisteri, tai ylioppilas se taitaa vasta ollakin, ja Kirkonkylän osuuskaupanhoitaja ja sitten Anska, Masa ja minä. Eikä mitään muuta tehty koko aikana kuin korttia pelattiin. Niin että minä jo ajattelin, että tekeeköhän herrat, tai miksi niitä sellaisia sanoisi, tätä ominensakin ollessaan, vai silloinko vain kun meikäläisiäkin on mukana. Silloin ne ainakin jo pelasivat kun minä menin ja jäivät vielä pelaamaan kun minä läksin pois.
Joillakin toisillakin oli samantapaisia kokemuksia kuin Miskalla. Varmaan ei kukaan tiennyt pelaavatko herrat keskenäänkin vain korttia, mutta heikäläisten kanssa ollessaan eivät tee muuta kuin sitä, ellei mitään erityistä asiaa satu olemaan.
— Ja sellaisille meidän pitäisi nostaa lakkia — korttipelureille — heitti Lauri.
— En minä ole ainakaan kahteen vuoteen herroille lakkiani nostanut, enkä nosta, jos ei kerran muillekaan tarvitse nostaa, sanoi Miska vakaasti.
— Pojat tuntuvat saaneen huonoja kokemuksia herroista, pisti Laikkolan Vihtori ja meni piirongilla olevia pikkuesineitä tarkastelemaan.
— Ne on sellaisia kokemuksia, että kun niitä vain muutamallekin jokukin kerta sattuu, niin talonpoikainen herrasväen kunnioitus muuttuu talonpoikaiseksi herrasväen halveksimiseksi, vakuutti Miska.
— Ja juopa talonpoikaisväen ja herrasväen välillä jää aina avonaiseksi, lisäsi Lauri.
Siitä syntyi hetkisen äänettömyys. Katajiston Maiju sen lopetti sanomalla:
— Mistähän ne sen päättävät — niinkuin se maisterikin, ettei talonpoika muuta tarvitse kuin ruuan ja vaatteet?
— Tottakai siitä kun meillä ei paljon muuta ole.
— Mutta osottaako puute sitten, että ihminen ei tarvitsekaan sitä mitä häneltä kerran puuttuu.
— Tottapa se maisterin laisille sitä osottaa.
— Jos minä olisin puhuja tai osaisin kirjoittaa sanomalehtiin, niin kyllä minä selvittäisin, kuohahti Miska ja nousi kävelemään.
Toiset naurahtivat. Ei pilkkanaurua, mutta jotain muuta naurua.
Laurin mielessä välähti kuva.
Jos hän nyt pääsee seminaariin ja sitten kansakoulunopettajaksi, niin silloin hän pystyy kirjoittamaan sanomalehtiin, ja silloin hän tuo julki sen kaihon ja kaipauksen joka talonpoikaisnuorison rinnassa asuu, ja näyttää että talonpoikakin tarvitsee jotain muutakin kuin ruuan ja vaatteet. Jos ei hän muuta voisikaan tehdä, niin ainakin sen hän tekee.
Tuntui aivan kuin hänen seminaariin menonsa vasta nyt olisi saanut oikein oikean pohjan alleen. Hän menee sinne näiden lähettiläänä, ja siellä hänestä kasvaa näiden ja monien tuhansien muiden heidän kaltaistensa tunteiden ja ajatusten tulkki, joka ajaa heidän asiaansa elämän suuressa oikeudenkäynnissä.
Keskustelu hänen ympärillään alkoi jälleen saada leikinlaskun luonteen. Kokonaan siksi sen käänsi Vihtori, joka piirongin luona otteli pienen lyijyjalustaisen guttaperkka-ukon kanssa.
— Ka ka ka lurjusta kun ei makaa. Makaa siinä, äläkä aina nenä pystyssä toljota, riiteli Vihtori ukolle. — Siin' on sulle! Hän nappasi ukkoa niin että se lennähti lattialle, hoiperteli ja tärisi siinä hetken ja sitten jäi seisomaan suorana ja varmana.
— Peijakasta kun on pahasisuinen!
— Koetahan lempeydellä sitä taivuttaa! kehotti Hilda.
Vihtori koetti hyvin hellävaroen painaa sitä milloin yhteen, milloin toiseen asentoon, mutta aina kun hän päästi irti, kohosi ukko heti pystyyn, pudisti päätään ja katsoi tuimasti eteensä.
— Ei siihen pysty lempeys, ei ankaruus. Huonosti kasvatettu — huonosti kasvatettu, huokasi Vihtori.
— Annappa minä koetan, sanoi Hilda ja meni piirongin luo. Hän sai ukon heti pysymään makuulla.
— Kah! pääsi Vihtorilta.
Siitä puhkesi taas naurua ja leikinlaskua pitemmältäkin.
— Tulkaa ennustamaan! Minä olen jo sekoittanut ja jakanut laput, huusi Lyyli pöydän luota kesken naurua.
Vähitellen keräännyttiin jälleen pöydän luo.
— Lauri alottaa.
— Sama se — — Tämän kauneimmat unelmat toteutuvat.
Se tuli Laurille itselleen.