XVIII.
Leppirannan Niilo meni kihloihin Rantakorven Mantan kanssa.
Rantakorvesta oli isäntä kuollut pari vuotta sitten ja emäntä nuoren tyttärensä kanssa renkipojan avulla asua kituutti taloa. Heinäajaksi meni Niilo jo Rantakorpeen, vaikka ei vielä ollutkaan vihitty eikä edes valmiiksi kuulutettukaan. Mutta kun talossa oli niin kova työvoiman puute, ja kun siitä lopultakin kuitenkin sinne muutto tulee.
Syksyllä antaa Mantan äiti talon Mantalle ja Niilolle ja itse asettuu eläkkeelle.
Lauri sanoi tätä Niilon naimisiinmenoa kakarain touhuksi ja salaisuudessa epäili, että millekähän pohjalle sekin vain perustunee. Ensin hän oli melkein häpeissään sen johdosta ja monta kertaa suuttuneena aikoi sanoa Niilolle suorat sanat. Vähitellen kehittyi hänen mielialansa sellaiseksi, että hän naurahteli, pyörähteli kantapäillään ja kutsui Niiloa aviomieheksi. Kunnes vihdoin huomasi olevansa ilkeä, alkoi hävetä itseään ja jätti Niilon kokonaan rauhaan.
Sitä hän vain ei jaksanut käsittää kuinka Manta oli voinut Niiloon taipua. Nuori ja kaikinpuolin moitteeton tyttö sen mukaan kuin hän tiesi.
Mutta sitäkään ei hän sen pitemmälle ajatellut. Oma heidän on asiansa. Mitäpä sen häntä tarvitsee liikuttaa. Ja kukapa sen tietää kuka tässä maailmassa oikein tekee ja mikä kutakin ohjaa tekemään sitä mitä tekee.
Laurilla olikin omissa asioissaan kyllin ajattelemista. Hän oli saanut kutsun elokuun 20 päivänä saapua seminaarin pääsytutkintoon.
Vasta nyt hän vanhemmilleen sanoi aikovansa mennä seminaariin.
Hän oli suunnitellut siitä syntyvän pitemmän keskustelun. Isä ja äiti tietysti panevat vastaan, mutta hän ei ota sitä huomioonkaan. Ottaa vain puheeksi asian rahallisen puolen ja muiden sen tapaisten seikkain järjestämisen.
Mutta nyt isä ja äiti eivät sanoneetkaan mitään. Näyttivät vain siltä kuin olisivat pahasti säikähtäneet ja ikäänkuin kyyristyivät kokoon, aivan kuin tahtoen jotain torjua tai päästä piiloon joltain päälle hyökkäävältä.
Eikä Laurikaan voinut asiasta sen enempää puhua.
Vasta sunnuntaina, parin kolmen päivän perästä, kun sattuivat olemaan kolmisin tuvassa, äiti, pöytää puolisen jäliltä pyyhkiessään, otti asian puheeksi.
— Pitäisikö Lauri sun mennä tilaamaan itsellesi vaatteet, jos sä kerran sinne kouluun menet? Ei sulla ole muuta kuin puolivillaisia vaatteita vain, ja siellä kuitenkin pitäisi olla vähän herraisemmin kuin täällä kotona, sanoi hän pöytään katsoen.
— Kyllähän ne laittaa pitää, myönsi Lauri kielensä kärellä hampaitaan puhdistaen.
— Eikös siltä räätäliltä saa kankaitakin?
— Saa siltä.
— Mitäs siinä muuta on kuin mene tilaamaan, jo tänä päivänä, että edes ehtivät. Alusvaatteita ei sulla liioin ole paljoa. Niitäkin pitää laittaa. Tehdäänkö ne flanellista vai liinastako?
— Kummasta vain, sanoi Lauri välinpitämättömästi.
— Kyllähän flanelliset lämpimämpiä olisivat talvella, mutta — kuinka vain itse tahdot.
Lauri ei osannut siihen sanoa mitään.
— Mutta etkö sinä yhtäkaikki jää kotiin! Joka paikassa on hyvä olla, mutta ei missään niin hyvä kuin kotona. Kun Niilokin menee pois — —
Äiti koetti hymyillä ja katsoi odottavasti Lauriin.
Lauri ei sanonut siihen mitään. Pudisti vain kieltävästi päätään.
Isä istui penkillä ikkunan luona ja massuttamalla piippua imeskellen tuijotti ulos, vavahtelevin poskin ja silmiään tiheään räpytellen.
Heti seuraavana päivänä osti äiti flanellia ja liinaa ja vei
Marttusen Leenalle, jotta hän neuloisi paitoja ja alushousuja
Laurille.
* * * * *
Isä makaa sairaana, kissa kävelee kolmella jalalla, ja lehmät ovat ryöstäytyneet Alitalon kauravainioon.
Lauri oli tuskastunut. Puhisi ja riuhtoi ja säälimättä katkoi nuoria kuusen taimia aitakarahkoiksi.
Huomenna kesken kiireintä heinäaikaa pitää hänen, talon ainoan työhön pystyvän miehen, lähteä aitaa tekemään! — Mikä kumma sen isänkin juuri nyt sänkyyn nakkasi? Tässä olisi yllin kyllin sivutyötä kouluvalmistuksissakin, mutta aivan kuin kiusaksi nyt kaikki työt ja vastahakoisuudet tähän yhteen kasautuvat. Meinaavat kai että tehköön nyt kun kerran pois aikoo lähteä. — Ja kyllä minä teenkin! Vaikka yöt päivät, nämä pari viikkoa! Siihenpä tuo sitten loppuu.
— Kukahan täällä sitten rupeaa töitä tekemään, kun minä pois lähden?
Hän pysähtyi hetkiseksi ja katsoi laskevan auringon punaamaan metsänrantaan.
— Tehköön kuka tahtoo.
Jälleen alkoi hän hakata.
— Mutta millähän tavalla ne raha-asiat järjestetään? Miten se isä saa minun koulukustannukseni suoritetuksi?
Kirvestä pitelevä käsi herpautui, ja koko ruumiissa tuntui jonkillainen lamaannus.
— Kun ei siitä saa mitään neuvotteluakaan aikaan, siitä asiasta. Mikä ihme siinä onkin, kun ei sitä saa sanotuksi, vaikka se niin monta kertaa on kielellä pyörinyt? Tuntuu vain melkein ilkeältä sitä asiaa puheeksi ottaa. Isä ja äitikin näyttävät siitä puhumista karttavan — — Mutta tottapahan tuo jollain tapaa järjestynee tuokin.
Hän kokosi karahkat kimpuksi, heitti kimpun selkäänsä ja läksi pois.
Aurinko oli jo hetki sitten laskenut. Oli hyvin myöhä ja hiljaista.
* * * * *
Leppirannan isäntä ei ottanut toipuakseen. Jo neljättä päivää makasi ja yhä vain näytti menevän alaspäin. Saadakseen paremmin rauhaa muutti hän kamariin makaamaan.
Neljännen sairastuspäivänsä iltana kutsui hän Laurin luokseen sinne. Lauri aavisti, että isällä on jotain tärkeää sanottavaa, ja melkein juhlallisen hiljaa meni kamariin. Asettui muurin luo tuolille istumaan. Isä katsoi häneen hetkisen. Sitten kysyi:
— Koskas sinun pitikään sinne kouluun mennä?
— Viikko ensi tiistaista.
— Hm — —
Oltiin vähän aikaa hiljaa.
— Ennen kuin lähdet sinne niin ota ja kirjoita ja pane sanomalehtiin kuulutus tämän talon ja irtaimiston myynnistä.
Isä kääntyi seinään päin. Lauri tunsi maailman hämärtyvän silmissään.
— Myödäkö te sen aiotte? sai hän vaivalla sanottua.
— Mikäs tässä muu on neuvona. En minä enää jaksa — — Ja milläs minä sinun koulusikaan muuten maksan — —
Isän ääni sortui kesken.
Kuin raskaan taakan painamana laahusti Lauri pois kamarista ja meni vinnille kesäkamariinsa.
Seuraavana yönä hän ei nukkunut vähääkään.
Hänen elämänunelmansa oli taas särkynyt — juuri silloin kun se oli toteutumaisillaan. Hän oli kuvitellut sen niin kauniiksi. Kesät isän kanssa ahertaa pelloilla ja talvet koulussa lukee ja kartuttaa tietojaan, kirjoittaa, puhuu ja muulla tavalla tulkitsee talonpoikain tunteita ja tarpeita ja nostaa heidän omanarvontuntoaan. Kun sitten tulee opettajaksi ja saa viran, niin jatkaa samalla tavalla. Mitä hänellä tietoja on ne hän jakaa ja niillä hän tuottaa hyötyä ja iloa lapsille päivällä koulussa, nuorisolle iltasin seurahuoneella, vanhemmille sunnuntaisin koululla tai heidän omissa tuvissaan tai missä ja milloin vain. Ainoatakaan hetkeä hän ei käytä turhaan vetelehtimiseen. Kesät hän silloinkin raataa isän kanssa synnyinkodin pelloilla. Hän ei rupea herraksi, vaikka koulua käykin. Hän näyttää että herra ja talonpoika aivan hyvin sopivat samaan henkilöön. Ei hän itseään vanhalla äidillään passauta, niinkuin Hallismäen Jussin ja monen muun sanotaan tekevän.
Ja vaikkapa hän minnekin joutuisi, niin tämä Leppiranta tulisi aina olemaan hänen kotinsa. Muualla olisi hänellä vain virka ja virkapaikka, täällä koti ja kotiseutu. Tänne hän tulisi aina kun vain vähänkin saisi tilaisuutta. Tämä koti ja kotiseutu hänen parhaimman sydänlämpönsä saisi aina. Täällä tulisivat hänen juurensa aina olemaan.
Ja nyt ajatellaan talon myöntiä — kodin myöntiä ja kotiseudun myöntiä — — Ja se että niin tehdään se on hänen syynsä. Hän on tämän ajatuksen aiheuttanut — —
Laurista tuntui kuin olisi huone pimentynyt ja kuin olisi hänen rintansa päälle laskettu tukahuttava paino.
Hän tuijotti mustaan tyhjyyteen.
Liikahti ja alkoi jälleen elää.
Loiskautti sieluunsa kylmäverisen röyhkeämielisyyden laineen.
— Myököön vain isä talonsa ja tavaransa! Mitä se minua liikuttaa.
Isän omaisuuttahan se on — — Ja kerrankos sitä sellaista tapahtuu.
Hän puristi huulensa tiiviisti yhteen, kääntyi seinään päin ja sulki silmänsä.
Hänen eteensä ilmestyi outo kuvatus. Lyhyt, hiukan etukumarassa kulkeva ryppynaamainen ja kuivettunut olento, jonka puvussa oli töyhtöjä ja laitteita kuin indiaanin sotapuvussa. Nämä töyhdöt ja laitteet olivat niskoistaan pukuun kiinnitettyjä kirjoja. Ne retkottivat avonaisina, ja olennon kävellessä tai tuulen niihin sattuessa ne kuivasti kahisivat. Niiden sekaan oli jollain tapaa keltaisella homeella painettu sanat: Kirjatoukka. Hän sattui näkemään olennon kasvot ja huomasi että se onkin hän itse.
Hän avasi silmänsä, kääntyi selälleen ja kesäöisen hämyn lävitse tuijotti kattoon.
— Huutokauppa — —
Tänne tulee silloin huutokauppa. Kerääntyy ihmisiä idästä ja lännestä. Täyttävät tuvan, tunkeutuvat kamariinkin. Istuvat pöydillä, vuoteilla ja kaikkialla. Syljeskelevät, virnistelevät, pöyhivät kaikkea ja puhuvat kaksimielisiä sanoja — — Sanovat että siihen se meni se Leppirannan Laurinkin maahenki —. Naurahtavat taas ilkeästi ja sylkeä roiskauttavat kamarin piirongin oveen — — Hikisin naamoin, silmät ahneudesta ja ilkeydestä palaen, suupielet syljestä märkinä, kaula venytettynä vaanivat hyvää kauppaa, ja vahtivat pöydän luona — pöydän luona — ruokottomuuksilla työtään höystävää vasaramiestä ja häntä säestävää tavarain näyttäjää.
"Isäni huoneen joka on aijottu rukoushuoneeksi te olette tehneet kauppahuoneeksi." — — Koti, rauhan ja onnen tyyssija on muuttunut ryövärien luolaksi — — Itkee ja vaikertaa kuin impi rumamielisten raiskaajien käsissä — —
Ja se on hänen syynsä — —! Hän yksin on siihen syypää!
Lauri ponnahti lattialle.
Hänestä tuntui kuin luhistuisi hän kokoon sen raskaan edesvastuun alla, joka hänen päälleen on pantu. Hän alkoi kävellä.
Liekö kohtalon johdatusta — kiusantekoa — vai mitä lie, kun se Niilokin juuri nyt täältä pois kulkeutui. Ja hän jäi tänne raadeltavaksi.
Raadeltavaksi — —?
Niin juuri: raadeltavaksi, silvottavaksi, kahtia halaistavaksi — —!
Eikö ihminen koskaan saa tuntea itseään eheäksi ja nauttia ehyttä elämän onnea —! — Ainako pitää valita: joko — — tahi? Pitääkö ihmisen aina tappaa osa itsestään ja jäädä elämään puoli-ihmisenä?
Järki tiesi: pitää. Sydän kuohui: se on väärin, se on hirmuinen vääryys!
Eikö todellakaan muuta mahdollisuutta ole? Edes hänellä —?
Hän istui pöydän luo käsi poskella miettimään.
Mitään muuta mahdollisuutta ei ole. Isä ja äiti ovat vanhoja. Mitä he talolla tekevät. Eivät he jaksa sitä hoitaa. Helpompi heidän on elää ilman taloa. Ja milläpä se isä minun koulukustannukseni maksaisi, jos ei taloa myö — —
Ei. Muuta mahdollisuutta ei ole kuin joko luopua synnyinkodistaan ja lähettää se maailman markkinatorille kaupattavaksi, tahi luopua koulu-unelmista. Molempia ei saa pitää.
— Kummastako luovun?
Koko huone tuntui henkeä pidättäen odottavan vastausta.
Lauri pakeni sänkyyn ja veti peiton päänsä ylitse.
— Mitä pitää tehdä?
— Jos menen kouluun, tulee joku keinottelija, ostaa talon, raastaa metsät puhtaiksi, nylkee maat mehuttomiksi. Ei kunnosta kartanoa. Päästää Hakavainion ojat tukkoon, Takanevan pellot jälleen metsittymään. Ei koskaan ajattele miten saisi talon parhaimpaan kuntoon, eikä sitä rakkaudella vaali. Miettii vaan ja harkitsee miten saisi siitä parhaiten nyletyksi sen mitä siinä nylettävää on. Sitten pirstoo maat. Myö yhden pirstaleen sille, toisen tälle ja lähtee pois — uutta taloa nylkemään.
— Minä — tämän aiheuttaja — harhailisin maailmalla kuin rikoksen tehnyt. — Haava sydämessä ja tumma häpeän pilvi otsalla, koditonna, juuretonna, pirstottuna, myötynä ja myötävänä — —
Hän viskasi peiton pois kasvoiltaan.
Tänne jääminen on samaa kuin jäädä vapaaehtoisesti teloituslavalle, ja tulla osa osalta, pala palalta silvotuksi ja leikellyksi. Kunnes jälelle jäisi pystyluinen olento, jolla on ilmeettömät silmät, tupakkasyljen viirut suupielissä ja alhaalla retkottavat housut jaloissa, ja jota kutsutaan isännäksi ja joka on sangen tyytyväinen kun saa joka päivä ruokaa mahansa täyteen ja veronsa kunnialla maksuun.
Jospa se Supelan Katri — —
Posket vavahtivat. Ajatus kääntyi sisään päin ja hämmentyi.
Kun hän siitä selviintyi, levisi hänen edessään kaksi maailmaa. Toinen jossa hän toimi arvossapidettynä opettajana valoisissa saleissa, ulkonaisesti puhtaana ja moitteettomana, mutta sisäisesti rauhattomana, rahasta myödyn synnyinkodin muiston mieltä kalvaessa —. Toinen jossa hän siistimätönnä ja likaisenakin, henkisesti näivettyneenä ja lakastuneena, ja siitä syystä levollisena, paljosta osattomaksi jääneenä talonpoikana ryhjää ja raataa pelloilla, metsissä ja riihellä.
Kumman näistä valitsisi?
Kumman näistä valitsisi — —?
Siihen töksähti ajatus kuin läpipääsemättömään kallioon.
Ja siihen se töksähti aina. Sen läpäiseminen oli aivan mahdotonta.
Aina kun sitä yritti tupertui ajatus ja toinnuttuaan luisui sivuun.
Hän ajatteli paljon näinä päivinä. Ajatteli ja joka ilta kirjoitti päiväkirjaansa.
Eräänä iltana hän kirjoitti:
"Melkein olen siinä uskossa, että ihmisen, joka koko sydämellään jaksaa innostua talonpoikaismaanviljelykseen, täytyy olla joko erinomaisesti jalomielinen tai sitten tyhmä. Niin jalomielinen että jaksaa kärsiä sen, kun pitää luopua niin paljosta sellaisesta mikä muilla on joka päivä saatavissa, niin jalomielinen, että voi uhrautua muiden hyväksi, tai sitten niin tyhmä, ettei tällaista uhrautumispakkoa näekään.
"Minä en ole kumpaakaan. En ole jalomielinen enkä vallan tyhmäkään.
Enkä siis jaksa tähän elämään innostua koko sydämelläni.
"Muuten minusta tuntuu, ettei ole vallan väärä se käsitys, jonka mukaan maan yksityisomistus on siveellisesti ja oikeudellisesti väärä ja taloudellisesti epäedullinen, sekä koko kansallistaloudelle yleensä että talonpoikaisluokalle erittäin. Minä en saa itselleni selvitetyksi millä syyllä toinen ihminen on paremmin oikeutettu maata omistamaan kuin toinen ihminen. Maata makaa suuret alueet viljelemättä, ja työvoimaa kuluu äärettömän paljon tuottamatta mitään hyötyä. Sellaistakin työvoimaa, joka aivan varmaan ryhtyisi tarmolla maahan käsiksi, kun vain voisi sen tehdä yksityisomistajalta lupaa kysymättä. Talonpoika saa koko ikänsä raataa ja ahertaa saadakseen talonostossa syntyneet velkansa suoritetuksi. Ja kun hän ne saa suoritetuksi, on hän jo vanha ja jättää talonsa pojalleen, jolle alkaa sama taistelu. Niin jatkuu taistelu sukupolvesta sukupolveen, taistelu, jota ei olisi, jos maa olisi yhteiskunnan ja maanviljelijät yhteiskunnan vuokramiehiä."
Seuraavana iltana hän kirjoitti:
"Liekö se kehitysopin mukaista täydellisentymistä vai mitä, mutta kehityksen yleinen kulku talonpoikaiselämässä näyttää olevan tällainen:
"Kun torpparista, mökkiläisestä t.m.s. tulee verollisen talon isäntä, rynnistää hän kaikin voimin ja koko tarmollaan antautuu talonsa viljelemiseen. Hänen lapsensa ja lastensa lapset tekevät samoin. Suku vaurastuu ja leviää ja saa haltuunsa yhä useampia taloja. Mutta kuta useampi sukupolvi ehtii ohi vaeltamaan, sitä enempi suvusta katoaa kantaisän aikuinen tuoreus ja tarmo ja kokonaan talolle antautuminen. Sijalle tulee jonkillainen penseys ja harrastusten hajanaisuus. Suku yhä heikkenee maanviljelyksessä ja lopuksi joutuu talostaan pois, joko alaspäin takaisin mökkiläiseksi, tai ylöspäin henkisen työn aloille. Toisissa suvuissa kehitys käy nopeammin, toisissa hitaammin. Ja onhan poikkeuksiakin tästä säännöstä. Sama suku voi pysyä talossa joskus vuosisatojakin, ennen kootun varallisuuden ja itsepäisen vanhoillisuuden varassa. Maataloudellisen tarmon ja kyvyn rappeutumista nim. ei mikään suku voi välttää. Se on jonkillainen vastavaikutus esi-isäin tarmolle ja kyvylle. Mutta jos suvun varallisuus on niin vankka ja muut olosuhteet sellaiset että suku jaksaa pysyä talossaan tämän rappeutumisajan ylitse, syntyy sillekin jälleen vastavaikutus. Suku saavuttaa jälleen tarmon ja kyvyn, joka siltä jonkun aikaa on ollut kadoksissa, ja taas alkaa suvussa maataloudellinen nousukausi.
"Tällaiset tapaukset ovat kuitenkin poikkeuksia. Sääntönä on se, että kun suku kerran alkaa maataloudellisessa tarmossa heikontua, se myöskin menettää talonsa. Ja sen vuoksi tapaakin talonpoikaistaloissa niin harvoin vanhoja perintösukuja. Suurin osa on joko enempi tai vähempi 'vedentuomia'.
"Meidän sukumme näyttää nyt, kolmannessa polvessa tässä talossa, saavuttaneen loppunsa. Kun isän pää kaatuu, niin — —."
Eräänä aamuna, koko yön valvottuaan, hän kirjoitti:
"Olen syntynyt talvella. Talvea on ollut koko elämäni. Ja talvena se näyttää vastakin pysyvän. Kun se joskus lupaa kesäksi kääntyä, kun siihen joskus lupaa kukkia puhjeta, tulee talvi ja jäädyttää kaikki — — Minkätähden näin on? Miksei minun elämääni saa koskaan tulla lämmintä, valoisaa ja kukkivaa kesää? Tihusateista syksyä ja kylmää talvea vain. Siinä välissä silloin tällöin joku lämmin ja kirkas syyspäivä, joka houkuttelee kukat kohottamaan päätään — että talvi saisi ne palelluttaa ja rusentaa — —."
Joka päivä hän kirjoitti. Monta asiaa hän ajatteli näinä päivinä, monta kysymystä ratkaisi. Mutta sitä painavinta vain ei saanut ratkaistuksi.
Hän harkitsi ja punnitsi. Heikko ruumiinrakennus, liiallinen tunteellisuus, epäkäytännöllinen luonne — ei kelpaa maanviljelijäksi. Huutokauppa, raadellun kodin muisto mieltä raatelemassa — ei tule onnelliseksi muuallakaan.
Sen pitemmälle ei hän jaksanut ajatella.
Aamuisin hän vielä makasi sängyssä kun kuului junan vihellys asemalta. Se oli aivan kuin kehotus sieltä maailmalta: tule joukkoon! Ja silloin hän aina päätti että lähtee. Hyppää vain junavaunun portaille, heilauttaa lakkia ja — hiyyuu'ih! Sitten sitä mennään ulos avaraan ja vapaaseen maailmaan!
Iltaan mennessä tämä päätös ehti moneen kertaan särkyä ja sama taistelu oli alettava uudestaan.
Joskus hän melkein kadehti niitä onnellisia, joilla ei ole kotia, eikä kotitaloa — lentoa ehkäisemässä.
* * * * *
Oli jo lauantai-ilta sen maanantain edellä, jonka iltana piti lähteä seminaarin pääsytutkintoon. Ja yhä vielä oli Laurilla ratkaisematta kumman tekee, jääkö kotiin vai meneekö seminaariin.
Nyt se täytyy ratkaista.
Saunasta tultuaan hän vetäytyi kesäkamariinsa ja aikoi oikein vakavasti harkita asiaa puolelta ja toiselta. Mutta sotkeutuikin heti alussa. Ajatus aivan kuin yritti kiertää tätä kysymystä ja pyrki vain muihin asioihin. Hän pakotti ajatuksensa pysymään tässä asiassa. Mutta ei siitä mitään tullut. Ajatus seisahtui kokonaan, ja päässä tuntui vain kuin taintuneen tyhjä ja kolkko levollisuus.
Hän ymmärsi että siitä ei tule nytkään mitään.
Ja nyt ei voi luottaa siihenkään että onpahan vielä aikaa. Sillä sitä ei nyt enää ole.
Äiti oli opettanut että pitää rukoilla Jumalalta apua ja voimaa hädässä. Hän auttaa ja hän voi auttaa. Pikkupoikana hän oli useinkin rukoillut. Mutta rippikoulun jälkeen ei hän ollut pannut mitään huomiota äidin neuvoihin. Anteeksiantavasti vain hymähtänyt joskus.
Nyt hänessä kuitenkin heräsi voittamaton halu johonkin sellaiseen, halu kokonaan luopua omasta tahtomisestaan ja antautua jonkun toisen johdatettavaksi.
Ei hän pannut polvilleen, ei mitään puhunut, ei edes ajatellutkaan sanoilla. Hän vain avasi sydämensä ja nosti sitä painavan kysymyksen sieltä pois, jonnekin jonkun toisen harkittavaksi ja ratkaistavaksi.
Itse hän meni nukkumaan. Ja nukkuikin levollisesti ja tavallista myöhempään.
Kun hän aamulla heräsi, oli hänellä, aivan kuin jonkun sinne asettamana, valmis päätös mielessään. Ja se kuului: jään kotiin. — Vastaansanomatta hän hyväksyi sen ja pani talteen.
Näin kesäisenä sunnuntaiaamuna ei ole mitään kiirettä ylös nousta. Hän loikoi vuoteella ja mietti — tai, ei oikeastaan miettinytkään. Hän vain odotti jotain, aavisti että hänelle jotain tulee vielä —. Ja tulikin. Iloinen varmuus ettei tänne jäämällä tarvitse sitä toistakaan puolta itsestään tappaa. Voihan sitä ilman kouluakin kehittää. Itsekasvatuksen kautta. Onhan hänellä jo pitkän aikaa ollut etevimmän ja uutterimman seuralehdentoimittajan ja taitavimman keskustelijan maine nuorisoseurassa. Miksei voisi pyrkiä, ja myöskin päästä ylemmäksikin?
Uutta voimaa ja tarmoa tuntui virtailevan suonissa. Vielä hän kerran toteuttaa kaikki mitä on tähän saakka unelmoinut. Nyt on hänen aikansa tullut.
Päivemmällä meni hän isän luo kamariin. Isä nukkui. Hiljaa, varpaillaan astellen meni Lauri pöydän luo. Siinä oli raamattu avattuna ja sen vieressä Pellervon vihkoja. Oli jonkillaista vankkaa turvallisuutta siinä mielialassa, minkä tällainen rinnakkain olo hänen mielessään herätti.
Hän rupesi lukemaan raamattua ja syventyi siihen niin ettei huomannutkaan kun isä heräsi ja syväilmeisesti tarkasteli häntä.
Vihdoin hän nosti päänsä ja huomasi isän olevan valveilla.
— Joko olet laittanut sen kuulutuksen? kysyi isä heti.
— En minä ole.
— Eikös sun nyt aivan pian pidä mennä?
Lauri ei vastannut. Hetkisen kuluttua sanoi:
— Jos en minä menisi kouluun, niin möisittekö te sittenkin talon?
— E-een — mitäs minä siitä sitten möisin, vastasi isä. — Mutta kun sinä nyt kerran olet ajatellut kouluun mennä, niin mitäs tuota nyt enää takaisin ottaa. Kyllähän me äitisi kanssa — —.
Äitikin tuli kamariin juuri kun Lauri sanoi:
— Minä jään kotiin.
— Mutta jos sinun tekee mieli kouluun? arvaili isä.
— Ei minun enää tee mieli. En minä mene kouluun.
Äiti pillahti itkemään.
— Minne mekin olisimme joutuneet, jos sinäkin olisit meidät jättänyt!
Lauri hätkähti. Tätä hän ei ollut tullut ollenkaan ajatelleeksi.
— Saat heti talon haltuusi että voit ruveta asumaan oman mielesi mukaan. Tehdään vaikka huomenna kirjat. Maija saa tyytyä siihen mitä on jo saanut. Niilolle vain maksat kolme, neljä tuhatta ja meille syytingin niin… puheli isä kylmäverisyyttä tavoitellen.
— Mutta jos Samppa ja Maija suuttuvat, säikähti äiti.
— Suuttukoot, kivahti isä. Lauri tässä kuitenkin enimmän on työtä tehnyt. Täytyy sekin ottaa lukuun. Ja tottakai sillä Sampalla on kaikkea kyllin, kun sen kerran kannattaa virtsaakin hangelle ajaa! — Nuori mies — —! Sais se olla vähän uudenaikaisempi siinä talonpidossaan ja lukea Pellervoa. Minäkin meinaan sitä ruveta lukemaan, kun tästä oikein toivun.
— Niin, tehkää niinkuin tahdotte, en minä pyydä vastaan olla, myönsi äiti kädet sylissä tuolilla istuen.
Seuraavana päivänä tehtiin kauppakirjat. Alaiskylän opettaja ne kirjoitti, ja Niemisalon kauppias sekä Aappolan vaari olivat todistajina.
Hyvästellessä sanoi vaari Laurille:
— Emäntä meidän vielä pitää sulle hankkia.
— Siinä taitaa ottaa hietaan, sanoi Lauri.
— Eikä otakaan! Ja me hankimmekin sen sulle hyvän! Minä vanha kosijamies — ja meidän mamma, se vasta mestari on.
Vaari iski silmää, nyökäytti päätään, notkautti polviaan ja jokaisen nauraessa meni, itsekin nauraen, ulos.
Porstuassa tuli Marttusen Leena vaaria vastaan. Toi viimeisiä neulomuksiaan.
— Hohhooi, huokasi Leena kun sai kantamuksensa penkille.
— Hohooi hohooi, huokasi uudelleen. — Ei suinkaan täällä vielä tiedetäkään, että Niinilän vävy se Pieliskylän opettaja on kuollut.
— Kuollut! Koska?
— Tänä aamuna.
— Sus siunatkoon! Millä tavalla?
— Pyssyllä. Oli pyssynsä kanssa välästänyt, jotta huomenna tästä nyt mennään sorsia ampumaan, ja kuinka lie nolotellut kun pyssy oli lauennut ja suoraan sydämeen oli mennyt.
— Jumala siunatkoon!
— Hjoo joo. Sellaista se on. Ei sitä yhtään tiedä kuinka ja koska täältä pois kutsutaan.
— E'i!
— Nuori leski siinäkin jäi. Onni kuitenkin ettei ole lapsia, eikä näytä jotta tulisikaan. Puhuvat jotta — tässä Leena kääntyi puhumaan emännän korvaan ja teki äänensä hyvin kuuluvaksi sipisemiseksi — puhuvat jotta ei se Anni ole oikein tästä opettajasta tykännytkään. Itkeskellyt vain joka päivä. Ja kyllä se raukka niin laihtunut on ettei sitä oikein enää tahdo tuntea. Ja niin muhkea ja nätti kun se oli tyttönä ollessaan. — Taas muutti Leena äänensä sipisemiseksi. — Meinaavat jotta joku toinen sillä on mielessä ollut, mutta kuinka lie tähän opettajaan sekaantunut.
Lauri istui pöydän takana penkillä ja kuuli kaikki.