XIX.
Leppirannan Lauri oli nyt siis isäntä.
Aluksi se häntä omituisesti ikäänkuin hävetti, ja hän olisi antanut sen pysyä salassa. Mutta salassakos tämä sitten pysyi. Seurapiireissä alettiin häntä kutsua isännäksi, ja tytöt alkoivat tarjoilla itseään hänelle emännäksi. Monta rattoisaa sukkeluutta laskettiin.
Se kesä kului loppuun ilman mitään muutosta. Isä toipui pian ja oli työssä niinkuin ennenkin. Sunnuntaisin vuoroin luki raamattua ja Pellervoa, vuoroin makaili tai kuljeskeli vainioilla.
Viljat korjattiin, maat kynnettiin ja Takanevan jo alulle pantua raivausta jatkettiin.
Tuli talvi.
Lauri alkoi perehtyä isäntäarvoonsa. Suunnitelmat alkoivat kypsyä.
Nyt se vihdoinkin tehdään tosi tuparakennuksen kuntoonpanosta.
He menivät isän kanssa hakemaan hirsiä Hoiskonpalolta.
— Tuon minä tuosta vielä kaadan, niin sitten on kylliksi kuormaa, sanoi isä ja alkoi hakata solakkaa kuusta. Puu alkoi huojua. Tuli tuulen puuska ja työnsi sen päinvastaiseen suuntaan kuin isä aikoi.
— Katsos nyt — — huusi hän Laurille, joka siellä karsi kaatamaansa puuta. Mutta samassa puu rusahtaen kaatui ja löi Laurin alleen.
Isän veret hyytyivät ja hengitys salpautui. Hän oli varma että Lauri on kuollut.
Vaivoin pääsi hän Laurin luo ja avutonna voihkien hapuili sinne tänne, ennenkuin älysi että Lauri on saatava rekeen ja vietävä kotiin. Kotimatkalla Lauri virkosi, mutta ei omin avuin päässyt liikahtamaan.
Lähdettiin heti lääkärille. Lääkäri määräsi Laurin makaamaan kolme viikkoa ja sitten vielä neljä kuukautta olemaan vähintäkin ruumiillista voimaa kysyvästä työstä vapaana.
Isä otti jälleen isännän velvollisuudet hartioilleen ja käski Laurin olla aivan huoletta. — Kyllä minä vielä jaksan. Ja otetaan renki, sanoi hän.
Otettiin renki, ja Lauri heittäytyi aivan huolettomaksi.
Nyt hänellä oli kerrankin aikaa lukea, ajatella ja — kirjoitella.
Vihdoin sai hän kaksi kirjoitusta siihen kuntoon että uskalsi ajatella niiden sanomalehdelle lähettämistä. Toisen nimenä oli "Herrat ja talonpojat"; sen pohjana oli hänen kerran seuralehdelle kirjoittamansa kirjoitus nimeltä "Parannussaarna". Toinen oli vanha taru eräästä entisaikaan eläneestä kauppanerosta.
Vielä kerran ne läpi luettuaan hän vapisevalla kädellä kirjoitti niiden alle nimen "Pontus". Siitä ei kukaan arvaa kirjoittajaa. Hän oli jo ennen ottanut selvän postin kulkuajoista ja nyt tavoitti itsensä siihen aikaan maantielle kävelemään. Posti tuli ja oli niin hyväntahtoinen että otti hänen kirjeensä ja pisti laukkuunsa. Paksuksi vain kirjettä ihmetteli, mutta ei kuitenkaan edes osotetta katsonut. — Nyt ei kukaan tiedä että hän on sanomalehdelle kirjoituksia lähettänyt.
Seuraavat päivät kuluivat levottomassa toivon ja epäilyksen vaihtelussa. Vavisten avasi hän joka kerta sanomalehden ja etsi siitä kirjoituksiaan.
Kului pari viikkoa, eikä kumpaakaan kirjoitusta ollut lehdessä. Jo alkoi epäilyttää että pettymyskö kohtasi tässäkin — —
Vihdoin tuli "Herrat ja talonpojat". Oli pantu pääkirjoitukseksi. Lauri tunsi päätään huimaavan, kun näki kirjoituksensa painettuna. Kaiken päivää oli mieliala omituisesti levoton ja ristiriitainen. Häntä huvitti ja hävetti yht'aikaa. Hän toivoi ettei kukaan saisi tietää kuka Pontus on, mutta samalla hän myöskin toivoi että sen tietäisi jokainen. Hän oli hyvillään, kun ei tullut panneeksi nimikirjaimiaan kirjoituksen alle, mutta samalla häntä kadutti kun ei yhtäkaikki pannut nimikirjaimiaan.
Illalla kun isä ristivalkean valossa veisteli kirvesvartta, äiti kehräsi ja renki Jussi loikoi penkillä, luki Lauri sanomalehteä ääneen, kaiken aikaa miettien, lukeeko omaa kirjoitustaan vai jättääkö lukematta. Viimein hän luki senkin.
— Mutta siinäpä vasta sanottiin! ihmetteli isä. Kukahan tuon on kirjoittanut?
Laurin teki mieli sanoa kuka sen on kirjoittanut.
Isää ja äitiäkin se varmaan ilahuttaisi. Kuitenkin hän sanoi vain:
— Ei tiedä.
Ja alkoi katsella lehteä muualta.
— Oikea kirjoitus. Kuka hänet vain lie kirjoittanut, sanoi isä vielä ja alkoi lasipalasella kirvesvartta raaputtaa.
Sunnuntaina aamupäivällä tuli Alaniemen Miska. Ilmoista ja muista ensin puheltua kysyi Miska Laurilta:
— Oliko se kirjoitus, se Herrat ja talonpojat, sinun kirjoittamasi?
— Mistä niin meinaat?
— Meinaan vain. Se niin hyvin sopii sinun kirjoittamaksesi.
— Enhän minä sellaiseen kykene, esteli Lauri.
— Kyllä sinä kykenet. Kun ei se vain olisikin sinun kirjoittamasi, tutki Miska.
Lauri ei kehdannut valehdella.
— Se oli hyvä kirjoitus, sanoi Miska painokkaasti. Sitä ovat kehuneet paremmatkin kuin minä.
Laurin teki mieli kysyä kutka paremmat hänen kirjoitustaan ovat kehuneet, mutta kysymättä se kuitenkin jäi.
Isä kuuli tämän keskustelun, ja Miskan mentyä hän otti kartiinin nuoralta sen lehden, jossa Laurin kirjoitus oli, ja luki kirjoituksen moneen kertaan.
Samana sunnuntaina tulevan lehden viivan alla oli toinen hänen lähettämistään kirjoituksista. Samassa postissa tuli myöskin kirje, jossa pyydettiin edelleenkin lähettämään kirjoituksia palkkiota vastaan.
Elämä tuntui avoimelta, ja tulevaisuus näytti lupaavalta joka taholle. Kirjoitus toisensa perään alkoi syntyä ja lähteä menemään sanomalehdelle. Ne julaistiin melkein kaikki.
Pian alkoi, ensin salaisuutena mutta vähän ajan kuluttua aivan julkisena maailmalla kulkea tieto, että sanomalehden Pontus on Leppirannan Lauri.
* * * * *
Vaikka ei Lauri itse päässytkään töihin, tulivat tuparakennuksen kunnostamiseen tarvittavat hirret ja muut tarpeet, vieläpä vuorauslaudatkin laitetuksi. Kesällä rakennus sitten pantiin kuntoon. Painuneet nurkat suoristettiin, lahojen sijalle pantiin uudet hirret ja suutuvasta tehtiin kolme kamaria, joihin yhteen heti laitettiin lämmitysuunikin. Sen kamarin otti Lauri omiin nimiinsä. — Seuraavana kesänä pantiin kuntoon navetta-, talli- ja liiverirakennus, sitä seuraavana aitta- ja luhtirakennus, ja niin aina vuosi vuodelta. Ennenkuin neljäs vuosi oli loppuun kulunut, seisoivat Leppirannan huoneet kaikki suorina ja ryhdikkäinä, hyvin katettuina ja punaisiksi maalattuina.
Ensimäiset istukaskoivut olivat jo kokolailla kasvaneet, ja talo alkoi näyttää oikein somalta. Uusia puitakin taas alettiin istuttaa.
Samaan aikaan raivautti hän uutta maata ja pani ennen jo raivatuita maita kuntoon. Takaneva oli kaikki jo pelloksi tehtynä, Lupukan vanha luonnonniitty alkoi olla sarottuna ja kasvukunnossa, ja Pentinkorven raivausta varten oli jo suunnitelma tehtynä. Joka kesä oli hänellä urakkamies, toisinaan useampiakin maatöissä. Hän käsitti sellaisten pitämisen yhteiskunnalliseksi velvollisuudekseen. Hänellä on maata, mutta ei työvoimaa, ja on taas toisia joilla on työvoimaa, mutta ei ole maata. Maa kaipaa työvoimaa tullakseen hedelmälliseksi, ja työvoima kaipaa maata pysyäkseen hedelmöittävänä. Eikä hänellä ole oikeutta niiden yhtymistä estää. Jokaisella ihmisellä on synnynnäinen oikeus maahan. Hän koettaa tällä tavalla panna tätä oikeutta voimaan. Kun ei sitä muullakaan tavalla voi tehdä.
Nämä raivaus- ja rakennustyöt kysyivät varoja enempi kuin talo ehti niinä vuosina tuottaa. Täytyi tehdä velkaa.
Karja lisääntyi. Äiti alkoi valittaa vanhuuttaan ja työn paljoutta.
Täytyi ottaa toinenkin palvelustyttö.
Ihmiset hulluttelivat Lauria. Kun tuolla tavalla — — Pääsisihän sitä nyt vähän vähemmälläkin — — Ettei tarvitsisi velkaa tehdä — —
Mutta Lauri laski, että kun hän nyt pääsee kartanon kuntoonpanokustannuksista ja maan tulot yhä vain lisääntyvät, menojen pysyessä entisellään, niin viimeistään kymmenen vuoden kuluttua ovat hänen velkansa maksetut.
— Ja jos eivät olekaan, niin kaksi tästä! Poikamies — —! Taloni minä kuitenkin pidän, sanoi hän neuvojilleen.
Kesken uurastamista, suunnittelua ja järjestelyä saattoi tarmo toisinaan herpautua ja into väsähtyä. Silloin loiskahti mieleen kysymys: Mitä varten? Mitä varten tällä tavalla raataa, rynnistää ja elää? Ja itseään kiusata?
Hän pysähtyi miettimään ja etsimään vastausta. Mutta vastausta ei löytynyt. Mitään erikoista tarkoitusta jota varten elää ja ahertaa ei hän löytänyt. Jonkillainen rannaton pohjattomuus vain levisi eteen aina kun sitä alkoi etsiä.
Mutta jos ei mitään tee, niin silloin ainakin elämän täytyy olla tyhjää ja tarkoituksetonta. Sillä työ on elämän sisältö, henkisen ja ruumiillisen työn vaihtelu on huvia, ja työnilo on elämän valo ja lämpö.
Tällaisten selvittelyjen jälkeen hän tarttui entistä lujemmin lapion-, kuokan-, lantatarikon-, heinähangon-, sirpin-, auran- tai — jos oli sunnuntai tai ilta, niin — kynänvarteen, tai rupesi lukemaan tai oli lähdettävä nuorisoseuran asioille. Kysymys häipyi pois mielestä.
Hänet valittiin nuorisoseuran puheenjohtajaksi samana vuotena kuin otti talonkin haltuunsa ja pysytettiin siinä toimessa viisi vuotta yhteen menoon.
— Hän on niin uskollinen puheenjohtaja toimessaan ja niin mallikelpoinen sekä ihmisenä että nuorisoseuralaisena, että on synti päästää hänet puheenjohtajatoimesta pois. Jo hänen pelkkä läsnäolonsakin vaikuttaa kohottavasti toisiin, sanoi nuorisoseuran jäsenistön parhaimmisto.
— Eikä hän ole maanviljelijänäkään huono, sanoi maamiesseuran jäsenistön parhaimmisto.
— Mutta jos ei hän niin paljoa hääräisi siellä seurahuoneella, niin olisi vielä parempi. Tulisi paljoa enempi itseltään töitä tehtyä eikä tarvitsisi niin paljoa palkkaväkeä pitää, sanoivat eräät, jotka eivät olleet nuorisoseuralaisia eikä maamiesseuralaisia.
— Ihminen ei elä ainoastaan leivästä. Kyllä Lauri oikein tekee, kun ei rupea talolleen rengiksi, sanottiin nuorten puolelta.
— Onkos rahapomon renkinä sitten parempi olla?
— Mikä sen tietää, kuka siinä on renkinä ja kuka isäntänä. Sehän tavallisesti on isäntä, joka palkan maksaa. Korko on rahamiehen palkka, ja koron maksaa se joka rahoja lainaksi ottaa. Jos ei kukaan ottaisi rahaa lainaksi, niin mistä rahapössöt sitten saisivat korkoja, viisastelivat nuoret.
— Mistäs Laurikin, samoin kuin monet muutkin, saisi rahoja ellei kukaan lainaisi?
— Niin — — eiväthän kaikki isännät tule rengittä toimeen, sutkauttivat nuoret.
— Kyllähän te osaatte, hymähtivät vanhat.
Laurille itselleen muodostui nuorisoseurassa työskentely arvokkaammaksi ja sisällökkäämmäksi kuin pelkkä joutoaikain huvi. Siinä tarjoutui hedelmällinen ja tyydytystä tuova työmaa hänen sellaista kaipaamaan heränneille hengenvoimilleen. Puheenjohtajana oli hänen velvollisuutensa pitää avauspuheet ja muitakin puheita seuran kokouksissa ja iltamissa sekä monella muullakin tavalla julkisesti esiintyä. Se kehitti ajatuskykyä sekä johtamis-, itsensähallitsemis- ja esiintymistaitoa. Hänen entinen ujoutensa kehittyi maltilliseksi sanojen harkitsemis- ja punnitsemistaidoksi. Siten kasvoi hänestä taitava puhuja ja julkisen toiminnan mies.
Sai hän kokea pettymyksiäkin ja karvasta mieltä monta kertaa. Monta kertaa huokui yleisöstä häntä vastaan masentavaa kylmyyttä ja välinpitämättömyyttä, jopa joskus suoranaista uhmailuakin. Sellaisina iltoina meni hän mustin mielin kotiin. Kaikki tuntui niin turhalta, tyhjältä ja toivottomalta. Aatteelliset harrastukset olivat vain pelkkää narripeliä.
Mutta kun hän toipui ensi huumauksesta ja alkoi harkita asiaa, huomasi hän, että tällaisten kokemusten avulla myöskin voi itseään kasvattaa. Ja rauhoittui vähitellen. Ja alkoi muistella niitä mieltä kohottavia ja toivoa herättäviä kokemuksia, joita myöskin oli jo saavuttanut.
Jos hän kuitenkin olisi väittänyt, että yksinomaan valistus- ja sivistysharrastukset häntä nuorisoseuratalolle vetivät, niin hän ei olisi ollut täysin rehellinen. Kyllä häntä sinne yhtä paljon veti huvin- ja seuranhalu, sekä kaikista tukahuttamisyrityksistä huolimatta sydämen pohjassa värähtelevä salaperäinen kaiho ja ystävän kaipuu.
Usein, itseään nuorempain tanssia ja kuhertelua katsellessaan, hän vaipui miettimään omaa yksinäisyyttään ja sitä, että kuinkahan monta samallaista tarinaa täällä nytkin eletään, kuin oli se jonka hän eli silloin — —? Kuinkahan moni tästäkin tilaisuudesta menee kotiin haava sydämessä — —?
Tällöin hän muisti Niinilän Annin, joka nyt synnyinkodissaan eli nuoren, lapsettoman lesken rauhallista elämää.
Hän oli aikoinaan uskonut, että jos hänen suhteensa Anniin päättyisi niinkuin se päättyi, niin hän ei voisi sen jälkeen enää elää — —. Nyt on hän kuitenkin jo elänyt monta vuotta sen jälkeen — — Ja voi sitä asiaa jo katsella aivan kylmästi, vähintäkään tuskaa tuntematta — —. Onpa jo elänyt muitakin sentapaisia tarinoita.
Yksi niistä on jättänyt muita syvemmät jäljet häneen. Se jonka hän eli Supelan Katrin kanssa.
Katri oli silloin nuori, kaino, hymyileväsilmäinen, sopusuhtaisesti kehittynyt tyttö, jota ei poikain mielistely ollut vielä ehtinyt turmella. Kerran valittiin Lauri hänen kanssaan seuralehden toimittajaksi.
Ja silloin se syttyi.
He alkoivat tapailla toistensa katseita ja hymyillä toisilleen ja olla kaihomielellä kun piti jonkun aikaa olla toistaan näkemättä. Sivullinenkin jo voi huomata, että heidän välillään jotain kehittyi.
Usein tapasi Lauri itsensä haaveilemassa kansakoulunopettajan kotia, jossa Katri rouvana hyörii — —.
Tapahtui sitten se, mikä tapahtui silloin kun Marttusen Leena tuli kertomaan kuinka Anni on kaiket ajat itkenyt ja jotain toista ajatellut.
Sen jälkeen ei Lauri enää voinut olla Katrin kanssa niinkuin siihen saakka. Heidän suhteensa katkesi.
Usein he tämänkin jälkeen katsoivat toistaan silmiin. Ja Lauri näki aina Katrin silmistä, että hän on itkenyt ja tulee vieläkin itkemään. Ja Laurista tuntui että hänen itsensäkin pitäisi itkeä.
Nyt on Katrista tullut tyttö, joka siirtyy yhdeltä pojalta toiselle ja josta puhuessaan pojat aina ilkeäkurisesti vilkuilevat ja naurahtelevat.
Se viiltää Laurin sydäntä. Hän ei voi vapautua siitä uskosta että hän on tähän yksi suurin syyllinen. Häneen imeytyy usko että hän on koko ijäkseen yksinäisyyteen tuomittu.
Saadakseen unohdusta siitä johtuvalle orpouden tunteelle ja löytääkseen tyydytystä, tarttuu hän yhä lujemmin työhön ja uppoutuu yhä syvemmälle nuorisoseura-, kotiseutututkimus- ja muihin valistusharrastuksiin.
* * * * *
Tyyni talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärä laskeutuu vainioille.
Hiipi tuvan seinustalle ja katsoo ikkunoista tupaan.
Tuvassa on Lauri yksin. Istuu ja odottelee kylillä olevaa palvelusväkeään kotiin ilta-askareille.
Hämärä alkoi soitella viihdyttävän rauhan ja kaihomielisen levottomuuden sekaisia säveliään.
Syntyi se hetki jolloin ihminen syvimmin tuntee tunnettavansa.
Jos on jollakin omantunnon tuskia, niin iltahämyn hetkinä yksin ollessaan tuskat häntä repivimmin raatelevat.
Jos joltakin on mielen rauha poissa, niin iltahämyn hetkinä hän sen kipeimmin tuntee.
Suru on suurimmillaan, kuume korkeimmillaan ja sairauden tuskat vihlovimmillaan iltahämyn hetkinä yksin ollessa.
Jos joku on yksin elämässä, niin yksinäisinä iltahämyn hetkinä hänen yksinäisyytensä on orvoimmillaan.
Jos joku tuntee elämänsä tyhjäksi, niin yksinäisen iltahämyn hetkinä hän tuntee sen niin tyhjäksi, että itse tyhjyyskään ei voi niin tyhjä olla.
Mutta myöskin:
Ilo kohoo kauneimpaan kauneuteensa, rauha tyyneimpään tyyneyteensä hiljenee, ja sydämen kaiho syvimmästä pohjattomuudestaan aavistuksen antaa, kun ihminen yksin istuu tyynen talvisen sunnuntai-iltapäivän hämärässä.
Ei koskaan ihminen näe itseensä niin syvälle kuin silloin.
Lauri näki elämänsä kuin keskeneräisenä olevan työn ja itsensä kuin muovailun alaisena olevan raaka-aineen.
Kenen työ se on joka on kesken, kuka se on joka raaka-ainesta muovailee, ja mitä siitä muovaillaan — sitä hän ei tiennyt.
Eikä hän tiennyt sitäkään, onko hänen elämänsä parempi näin kuin se nyt on mennyt, vai niinkö kuin hän itse olisi sen pannut menemään.
Jos hän olisi saanut Annin silloin, niin olisiko hänen henkinen puolensa päässyt kehittymään siksi kuin se nyt on? Olisiko hän silloin onnellisempi kuin nyt? Kuka sen tietää — — Hän olisi silloin onnellinen sillä tavalla, nyt hän on onnellinen tällä tavalla.
Jos hän olisi päässyt kouluun, niin hänellä epäilemättä olisi tietoja enempi kuin mitä niitä hänellä nyt on. Mutta olisiko hän silloin ihmisenä parempi ja hyödyllisempi kuin nytkään? Ja olisiko tietojen hankkiminen silloin tuottanut sitä tyydytystä minkä se nyt, muun työn ja ahdingon lomassa tehtynä on tuottanut?
Hän mietti, kyseli ja vertaili. Oli niin paljon jo hänenkin elämässään tapahtunut sellaista, joka tapahtumahetkellään tuntui ehdottomalta onnettomuudelta, mutta josta nyt jälestäpäin joutui kyselemään että: oliko se onnettomuus vai oliko se — onni?
Ehkä sittenkin on olemassa joku, jolla ihmisiin nähden on omat tarkoituksensa ja joka toteuttaa nämä tarkoituksensa ihmisten vastarinnastakin huolimatta — —. Ja eikö oikeastaan liekin ihmisen onnen pohjana se, että pääsee selville mitä tarkoitusperiä tällä jollakin hänen suhteensa on, ja itsekin alkaa pyrkiä samoja tarkoitusperiä toteuttamaan. Vastarinta kun tuottaa vain tuskaa ja tarpeetonta nöyryytystä.
Kun se joku kuitenkin joka tapauksessa ajaa tahtonsa lävitse.