XX.
Nuorisoseuratalon pihamaa ja pihalle johtava tie oli päätetty hiekoittaa. Lähin hiekan saantipaikka on Hiikolan vainiossa. Johtokunta velvoitti Laurin ottamaan selkoa, saapiko, ja millä ehdoilla, Hiikolan vainiosta ottaa hiekkaa.
Hiikolassa oli jo pari vuotta ollut isäntänä Alaniemen Miska ja emäntänä Katajiston Maiju. Eikä Lauri ollut vielä kertaakaan tullut heillä käyneeksi. Oli hän kyllä montakin kertaa ajatellut, että pitäisi sielläkin käydä, mutta käymättä se oli tähän saakka jäänyt.
Nyt hänen tuli mentäväksi.
Miska oli vielä työmaalla, kun Lauri tuli. Kylvi apilaa samana päivänä kylvettyyn, huolellisesti muokattuun ohrapeltoon samalla vainiolla josta hiekkaakin otetaan.
Siinä aitaan nojaillessaan Lauri ajoi asiansa. Miska lupasi hiekkaa puolella tavallisesta hinnasta kuorman.
— Kun ei tässä jouda, eikä pystykään, muulla tavalla sitä seuraa eteenpäin auttamaan, niin täytyy edes tällä tavalla, sanoi, taitteli tyhjän siemensäkin kylvyvakkaan ja otti vakan kainaloonsa.
— Mennään nyt tupaan.
Lauri koetti estellä.
— No eihän sulla nyt mihinkään niin ole kiirettä. Mennään nyt sinnekin katsomaan. Kun et ole vielä kertaakaan meillä käynyt ja ennen oltiin niin hyvät ystävät, nuhteli Miska.
— Eipä ole koskaan tullut käytyä, myönsi Lauri. Ei tahdo joutaa, kun on se eukkokin vielä etsittävänä.
— Noo — — Jätä nyt se eukon etsiskely toiseen iltaan. Mennään nyt vain!
Lauri myöntyi, ja lähdettiin tupaa kohti, Miska kylvyvakkaa kantaen ja Lauri pyöräänsä taluttaen.
Rauhallisella mutta lämpimällä tavallaan kertoili Miska kylvöistään. Toista kertaa kasvavaan kauralohkoon oli hän nyt kylvänyt hernettä kauran joukkoon.
— Sinulla on vuoroviljelys järjestettynä?
— Ei se vielä niin järjestettynä ole. Eikä taida hetkeen tullakaan. Jos sen väkirynnäköllä panee yht'äkkiä käyntiin, niin se tulee niin kalliiksi ettei siihen piisaisi piikivetkään. Vähän sinnepäin olen koettanut kokastella, että jos tuon joskus tulevaisuudessa saisi toimeenkin, selitteli Miska.
— Oletko sinä vihantarehua kylvänyt?
— No — olenhan minä vähän sitäkin kylvänyt. Ja kylvän vieläkin kesantopeltoon, kun tästä ehditään siihen saakka. Nyt pitää ensimäiseksi kylvää loput turnipsia ja istuttaa perunat. Oletko sinä vehnää kylvänyt?
Sitä ei Lauri ollut tehnyt. Miska oli kylvänyt sitäkin vähän kokeeksi.
Juhannusrukiin siemeniä Laurikin oli jo hankkinut.
Ei Miskalla juuri mikään ollut paremmin kuin Laurillakaan. Kartano hänellä oli huonompikin. Mutta sittenkin oli Laurille selvää, että Miska on talonpoika paremmin kuin hän. Heti ulkonaiselta olemukseltaan hän on sitä. Tanakat hiukan eteenpäin kumartuneet hartiat, pitkähkö suortuvina hatun alta riippuva tukka ja ajamaton parran sänki, rauhaisa verkkaisuus ja raskaus liikkeissä, kaikki ne ilmaisivat rehellistä, raskasta raadantaa ja jo huoliakin kokenutta nuorta talonpoikaa. Silmäin ilmekin osoitti lakastumisen oireita.
Tämä viimeinen havainto pani Laurin mielen hiukan apeaksi. Tällainen lakastuminenko se on, ja senkö pitää olla todellisen talonpojan osa — —? Hänen, jonka elämää niin ihannoidaan ja jonka työtä sanotaan niin siunausrikkaaksi?
Huolia ja lakastumisen oireita osoittavat piirteet olivat kuitenkin vielä heikompia ja tuntuivat yhä heikontuvan mitä likemmäksi kotia tultiin. Pohjavärinä silmissä ja koko olemuksessa oli sittenkin kukistumaton varmuus ja työtarmo, sekä leppeä siunausrikas rauhaisuus ja lämpö — juuri se jota Lauri omassa elämässään kipeimmin kaipasi.
Kylvyvakka Miskan kainalossa oli hänen elämänsä vertauskuva. Oman elämänsä vertauskuvaksi Lauri, hiukan säpsähtäen, huomasi — polkupyörän.
— Mennään nyt katsomaan meidän varsaa, sanoi Miska kun tultiin pihaan, ja kylvyvakan kaivon kannelle laskettuaan suuntasi askeleensa tallia kohti. Lauri asetti pyöränsä kaivon seinää vasten ja meni Miskan perässä talliin. Siellä oli karsinassa jonkun päivän vanha kirkassilmäinen varsa. Hännäntynkäänsä heiluttaen se hankaili päätään emänsä kylkeen. Hellyyteen vivahtavalla mielihyvällä Miska silitteli varsan päätä ja kertoi missä oli tamman astuttanut ja selvitti sen ominaisuuksia. Toinen hevonen, myöskin tamma, seisoi pilttuussa. Sen aikoi hän astuttaa tänä kevännä. Hevoset olivat puhtaiksi harjatuita, kohtuullisessa työlihassa ja lauhkean luontoisia. Miska silitteli ja taputteli niitä. Kävi sitten varistamassa niille heiniä ylisiltä.
— Mennään navettaankin katsomaan, koska siellä näytään vielä oltavan, sanoi Miska kun tallista pihalle tulivat.
— Mennään vain, myönsi Lauri.
Navetassa Maiju juuri lopetteli lypsyä.
— Iltaa! Jopa sinutkin viimeinkin vihdoin näkee meillä! huudahti hän vastaukseksi Laurin tervehdykseen. — Kumma kun nyt tulit lähteneeksi?
Lauri selitti miten oli tullut lähteneeksi.
Navetta ei ollut kaikkein uudenaikaisimpia. Kapea, puusta tehty rehupöytä pitkin seinäviertä ja sen etusyrjässä vesiruuhi. Parsien pohja savesta, olkipahna päällä. Toisella sivuseinällä oli vasikka- ja lammaskarsinat, kanakoppi ja perimmäisessä nurkassa kaksi karsinaa, joissa toisessa oli syöttiläspässi ja toisessa sianporsas. Kaiken navetan sisustustyön oli Miska itse tehnyt.
Lehmiä oli viisi, kaikki hyvinvoipia ja puhtaita.
Maiju emäntä oli lopettanut lypsyn, päästänyt sonnustetun hameensa suoraksi ja tuli esittelemään kunkin lehmän lypsykykyä ja muita ominaisuuksia, siveli kädellään lehmäin selkiä ja taputteli hyväillen kaulalle. Lehmät näyttivät pitävän emännästään ja emäntä lehmistään.
Lauri muisti oman navettansa, joka oli parempi kuin tämä — sementti-permanto ja sementti-pöydät — mutta jossa hoitajain ja lehmäin välinen suhde oli vain ruokkijan ja seinään kytkettyjen ruokittavain suhde, ja jossa hän ei ollut koskaan huomannut lehmäin katselevan hoitajiaan eikä hoitajan lehmiään sellaisella mielihyvällä kuin täällä.
Lapsentyttö tuli sanomaan että Mikku on herännyt. Maiju emäntä otti lypsinastiat ja kiiruhti pois. Mennessään vielä varoitti Lauria, että pitää vain tulla tupaan. Laurin huomio kiintyi tyhjässä parressa olevaan seinää vasten nojalleen asetettuun matalareunaiseen ruuheen, jossa oli pieni rautapiikeillä varustettu puomi.
— Mikäs se tuo laitos on? kysyi ja meni luo.
— Se on turpeen repijä, selitti Miska. Koetappas pyörittää!
Lauri tarttui puomissa olevaan kampiin. — Kuinka päin tätä pyöritetään? Näinkö?
— Toisinpäin, että turvekappale painuu pohjaa vasten ja tulee revityksi.
Lauri ymmärsi ja alkoi vääntää. Miska nosteli turvekappaleita puomin päälle. Hieno rauske vain kuului, kun puomin hampaat raatelivat turvekappaleen toisensa perästä hienoksi.
— Kuka tämän on tehnyt? kysyi Lauri.
— Itse minä olen puutyön, ja tuo meidän kylän seppä raudoitti.
— Tämä on näppärä vehe. Minä olen vain puimakoneella hienontanut, mutta ensi vuodeksi minäkin laitan tällaisen, puhui Lauri vääntäessään.
— Ei, mutta mennään nyt tupaan! huudahti Miska. Et suinkaan sinä ole tänne tullut turvepehkua hienontamaan.
Lauri lakkasi pyörittämästä. Pois mennessään vielä katsahti turpeenrepijäkonetta.
— Ensi vuodeksi laitan minäkin tuollaisen.
Pihalla makasi äes. Äsken sen nähdessään Lauri luuli sitä Hankmoksi.
Nyt hän tuli sitä lähemmin katsoneeksi ja huomasi, ettei se olekaan
Hankmo, eikä Vassi eikä Mullistajakaan.
— Mitäs äkeitä tämä on? hän kysyi.
— En tiedä miksi tuon ristisi, naurahti Miska.
— Kuka tämän on tehnyt? uteli Lauri äkeen teriä pyörittäen.
— Minä tulin Tiililän huutokaupassa saaneeksi vanhan rullaäkeen, jolla ei enää ollut mitään virkaa. Sen raameihin me viime kevännä sitten yhteisesti sepän kanssa suunnittelimme ja teimme tällaiset terät.
— Taitaa olla hyväkin.
— No ei se paljoa huonompi ole kuin Hankmokaan. Ja niin paljoa huokeampi. Ei se maksa minulle paljon muuta kuin viisikymmentä markkaa.
Lauri joutui yhä enemmän ihailemaan Miskan omintakeista yritteliäisyyttä ja kätevyyttä ja hänen oikeaa talonpoikaisuuttaan.
Kesken kaikkea, siinä ympärilleen katsellessaan, kysäsi hän Miskalta:
— Pidätkö sinä talonasumisesta?
— Mikäs siinä on muu kuin pitäminen, sanoi Miska. Ja kyllähän se nyt jo meneekin, kun on päässyt alkuun. Mutta kyllä se aluksi tuntui kamalalta. Kun aina vain piti ostaa ja ostaa milloin yhtä milloin toista. Ajattelutti jo että sitä velkaa ei saa ikinä maksuun. Mutta nyt minä jo uskon, että kyllä sen vielä maksetuksikin saa, enkä enää kovin vähillä tästä luovu. — Kuinkas sinä? Pidätkö sinä talonasumisesta?
— Kyllähän minä — —
— Sinä saitkin talon niin helpolla, että hätäkös sinun onkaan. Alkaa olla kuin herrastalo se sun talosi.
— Eihän minulle velkaa suuriakaan tullut, vaikka se siinä kartanon kunnostamisessa vähän lisääntyikin, mutta — en minä tiedä — ei siinä minun talonasumisessani tahdo olla oikein sitä sellaista lämpöä, tai miksi sen sanoisi.
— Hm, pani Miska siihen. Mennään nyt tupaan!
Tuvassa Maiju koetti rauhoitella ensimäisellä vuodellaan olevaa poikaa.
— Ota sinä nyt tämä nuorimies syliisi, sanoi hän Miskalle. Miska otti ja alkoi pojan kanssa leperrellä.
— Olisi sinullakin tällainen, niin kyllä talonasumisessasi olisi lämpöä, sanoi hän Laurille ja alkoi hypittää poikaa polvellaan.
— Taitaispa olla, naurahti Lauri.
Maiju hääri teenkeittopuuhissa ja nauroi herttaista naurua.
— Pomppis, pomppis. Niin se on, vakuutti Miska yhä hypittäen poikaa. Vaikka taitaa se sanomalehtiin kirjoittaminen käydä vain paremmin, kun ei tällaista ole häiritsemässä.
Samassa näkyi hän muistavan jotain ja asetti pojan istumaan polvelleen.
— Mutta kuuleppas, Lauri! Tuosta sinun pitää kirjoittaa lehteen, kun ne aina vain kehtaavat ryypätä, vaikka meillä oikeastaan pitäisi nyt olla kieltolaki. Tämä laki ei kyllä voi pakottaa ketään olemaan ryyppäämättä, mutta minun mielestäni oikean kansallistunnon pitäisi siihen pakottaa. Kun Suomen kansa kerran on julkisesti itselleen kieltolain laatinut. Ja kun mikään ei voi pakottaa meitä ryyppäämään.
— Se on tuota asiaa hoipannut niin etten minäkään ole saanut moneen yöhön nukkua, sanoi Maiju naurua tehden.
— Ei se ole mikään naurun asia, sanoi Miska. Että nuo herran rutilaat juopottelevat, sitä minä en ymmärrä ihmetelläkään. Mutta kun rehelliset suomalaiset talonpojatkin! Ja pohjalaisetkin talonpojat sitä tekevät — — Ja vielä salapolttoakin harjoittavat — — Se on jo jotain niin kamalaa, että sitä ei enää voi ymmärtääkään. Minä olen todellakin tätä asiaa ajatellut niin, että olen joskus öitäkin sen takia valvonut. Ja jos minussa olisi vähänkin kynämiehen vikaa, niin minä olisin jo aikoja sitten siitä kirjoittanut. Mutta minulta ei lähde mitään sellaista. Mutta sinulta lähtee. Ota nyt ja kirjoita tästäkin oikein tulinen rippi!
Lauri lupasi koettaa.
— Minä olin jo viime sunnuntaina lähdössä sinne sinulle tästä asiasta puhumaan, mutta Niilo veikkosi tuli tähän ja niin se jäi lähtemättä. Eikä siinä mitään vahinkoa tullut, kun se nyt näin hyvin sattui että sinä tulit tänne. Nyt siitä asiasta jotain tulee, kun sinä sen otat haltuusi, puheli Miska hyvillään.
— Vai oli Niilo täällä viime sunnuntaina! kysyi Lauri saadakseen puheenaihetta vaihdetuksi.
— Oli. Tuli sanomaan kuinka monta säkkiä tilaa niitä luujauhoja, joita tässä on aikomus yhteisostolla hankkia. Samalla minä kosin häntä jäseneksi siihen uuteen osuuskauppaan, jonka nyt pitäisi syödä nämä meidän elämän ja kuoleman välillä häilyvät kyläkaupat.
— Saitkos Niilon jäseneksi?
— Sain. Totta kai sinä myöskin olet siihen ruvennut?
— Olen minä.
— Ei Reijolan isäntä ole siellä sinun luonasi ollut?
— Ei. Pitäisikö sen tulla?
— Pitäisi. On ollut sellaista mielipidettä että sinut pitää saada sen kaupan hallituksen puheenjohtajaksi. Ja Reijolaisen oli puhe tulla sinua edeltäkäsin puhuttelemaan.
— Ei. Älä nyt — —! Enhän minä ole mikään kauppa-asiain tuntija!
— Et, mutta siihen aijotaankin nyt saada johtoon sellaisiakin miehiä, jotka osaavat ottaa asian muultakin eikä vain halpain tavarainhintojen ja voittoprosenttien kannalta, ja jotka osaavat asiaa muillekin selvittää. Ja sinä olet yksi sellainen. Sinä olet siellä nuorisoseurassa niin tottunut sellaiseen.
— Niin, mutta — —
— Älä huoli yhtään vetää siihen muttia. Kyllähän se nyt on nähty että sinä siihen kelpaat. — Vai ei se Reijolainen ole vielä teillä ollutkaan. Sen oli puhe kehoittaa sinua kirjoittamaan tästä asiasta lehteenkin. Sanoi kuulleensa sinun kerran puhuvan osuustoiminnasta jossain iltamassa ja sanoi että se oli parhain puhe mitä hän on koskaan siitä asiasta kuullut.
Keskustelun katkaisi Maiju käskemällä kamariin.
— Mennään nyt maistamaan meidän emännän laittamaa teetä, kehoitti
Miska ja Mikku sylissä meni kamariin.
— Tämä on kotimaista, nauroi Maiju teetä laseihin kaataessaan. Kun siitä kotimaisuuden harrastuksesta nykyään niin paljon puhutaan, niin täytyy sitä koettaa toteuttaakin. Menkää nyt juomaan! Anna sinä se perintöruhtinas minulle, niin saat paremmin juotua.
Miska antoi.
— Uuppilis, sanoi Maiju ja nosti Mikun niin korkealle kuin ulettui, laski hänet sieltä kasvojaan vasten, nauroi ja jokelsi.
— Onko tämä puolukanlehdistä vai mistä? kysyi Lauri teetä maistettuaan.
— Puolukanlehdistä se on.
— Tämä on hyvää.
— Hyväksi me ainakin olemme sen huomanneet.
— Ei tämä ole huonompaa kuin ostoteestäkään laitettu.
— Ja ensi vuonna me saamme vehnäsetkin jo oman pellon viljasta.
Silloinkos, muija, meidän kelpaa, rehenteli Miska.
— Kun ei vain halla söisi sinun vehnääsi, nauroi Maiju.
— Eikä syö. Silloin me kasvatamme perintöruhtinaalle kaksi leukaa.
Miska nauroi ja pudisteli päätään Maijun sylissä olevalle pojalle.
— Tä tä tä, sanoi poika ja kurotti käsiään Miskaa kohti.
— Isälle se tulee. Kuka sitä äidin sylissä kehtaisikaan istua miesten aikana.
Miska meni ottamaan poikaa syliinsä. Siitä kehittyi näiden kolmen välille kohtaus, jonka aikana Lauri tunsi olevansa tässä huoneessa liikaa ja unohdettu.
Hämilläoloaan peittääkseen alkoi hän katsella pöydällä olevia kirjoja. Siinä oli "Pienviljelijän käsikirja", joka näkyi olevan Miskan oma, sekä pari muuta kunnankirjastosta lainattua kirjaa.
— Oletko sinä hiljattain Rantakorvessa käynyt? kysyi Maiju Laurilta, kun hymyillen ja punoittavin poskin toi lisää teetä.
— En aivan hiljattain.
— Niiden tyttö kuuluu olevan sairaana.
— Niinpä se Niilo sanoi, kun tässä toissa päivänä käväsi siellä meillä.
— Jos kuolisi niinkuin se ensimäinenkin — —
Maijun ääni hiukan värähti.
— Anna nyt se taas minulle ja mene juomaan sinäkin, sanoi sitten
Miskalle ja otti pojan syliinsä.
Miska teki niinkuin Maiju käski.
— Siitä Niilosta tuli oikein kunnon mies, vaikka sillä nuorempana oli niin paljon niitä kaikellaisia haljun vehkeitä. Eikö se ryypiskellytkin? sanoi Miska teetä sekoitellessaan.
— Eiköhän se ryypiskellyt, myönsi Lauri.
— Ja nyt niin kova raittiusmies, ettei juo enää kahviakaan, eikä polta tupakkaa, innostui Miska sanomaan. Eikä se itaruuden takia sellainen ole, mutta sanoo että kun ilmankin tulee aivan yhtä hyvästi toimeen. Maansa se poika panee kuntoon. Pane nyt vain sokeria ja ota tuosta noita Holppa-mummon korppuja!
— Älä nyt paljasta teetä juo, varoitti Maijukin.
— Meneehän tämä nyt näinkin, sanoi Lauri ja jatkoi: — Se aikainen naimisiin meno Niilon pelasti. Sen kautta hän joutui pois sen Hakaperän Jussin koulusta. Niilo tunnustaa sen itsekin.
— Kuinkas — muistin tuossa kun tuli Jussista puhe — pitääkö sen
Jussin käräjiin? kysyi Miska.
— Eiköhän sen pidä.
— Sen Rantusen piian kanssa?
— Niin. Sanovat että haaste on jo annettu.
— Hm hm, pani Miska. Ruma juttu. Mitähän Saviston Lissu nyt sanoo?
— Mitäs Lissu sitten sanoo. Väittää vain että ihmiset valhettelevat.
— Jos minä olisin Lissun sijassa, niin — — Kaukaa minä jo viskaisin kihlat Hakaperän pihaan ja käskisin Jussin sieltä ne poimia, kiivaili Maiju.
— Niinhän sitä tekisi moni muukin, mutta — — Lissulla on myös entisyytensä.
— Ja se taitaa olla vähän kirjava, hymähti Miska.
— Se on kirjava. Ja sanovat vielä, ne joita asia enempi huvittaa, että Lissun on paha nyt enää mennä eroa tekemään.
— Hm hm, pani Miska taas. Vai siihen sitä tultiin. Kyllä se Jussi olikin aika hummeri jo siihen aikaan kun minäkin joukossa kuljin.
— Olikos Lissu sitten parempi? kysähti Maiju.
— Tämäntapaista loppuahan siitä oikeastaan on saanut odottaakin, sanoi Lauri.
— Niin — Se on sillä tavalla että ihminen se on itse, joka joko kaivaa haudan tai luo kukkaisen kummun elämälleen, sanoi Miska.
— Niin — — Mutta jos ei ole ryhtiä niin paljon että saisi kumpaakaan tehtyä? arvaili Lauri.
— Silloinkin saa syyttää itseään. Minä nyt kuitenkin uskon, että jokainen ihminen jommankumman itselleen saa. Toiset vain valmistavat niitä perinpohjaisemmin kuin toiset ja sen vuoksi viipyvät kauemmin ennenkuin saavat valmiiksi.
Kun Lauri alkoi tehdä poislähtöä, muistutti Miska vielä siitä lehteen kirjoittamisesta ja Maijun kannattamana varoitti ettei saa panna vastaan kun osuuskaupan hallituksen esimieheksi valitaan.
Lauri tunsi ylpeyden sekaista tyydytystä. Osuuskaupan hallituksen esimies — — Ympäristönsä ajatuksien ja tunnelmien maailmalle tulkitsija — —. Ihminen alkaa herättää huomiota ja saavuttaa luottamusta. —
Niinilän kohdalla tullessaan Lauri näki Annin. Anni oli vielä puutarhassa, kai istutushommissa, koska oli kumartuneena penkin ylitse selin maantielle. Hänen teki mieli huutaa Annille. Ei kuitenkaan huutanut. Katsoi vain. Anni ei nähnyt häntä ollenkaan. —
Kun Lauri ajoi pihaan, kuului piikain huoneesta naurun kikatusta ja viheltelyä ja ikkunassa vilahti pari nauravaa päätä. Se masensi Laurin mielialan. Elämä tuntui yht'äkkiä niin surullisen yksinäiseltä, että oikeastaan teki mieli palata takaisin kylille.
Ajatus kiiti Miskan luo. Kun Miska joskus tulee näin kotiin, on siellä kaksi, jotka häntä odottavat ja hymyillen vastaanottavat.
Häntä ei odota kukaan. Isä ja äiti nukkuvat huoneissaan. Piiat ja renki virnistelevät hänelle — vanhallepojalle.
— Miskalla on koti, minulla on vain talo.
Pitkän aikaa istui Lauri pukeissaan vuoteellaan, keväisen yön salamyhkäisesti huumaavassa hämyssä.
Istui ja eteensä tuijotti.
Hän oli uskonut jo ijäksi kahlinneensa sen nuoruutensa kaihon ja kaipuun. Mutta nyt se heräsikin kuin pitkästä unesta, entistä voimakkaampana.
Ei pitkään aikaan hän ollut yksinäisyyttään tuntenut niin kipeästi kuin nyt. Eikä pitkään aikaan elämä ollut näyttänyt niin tyhjältä kuin se näytti nyt.
Hän ei saanut pois mielestään sitä mitä oli Hakolassa nähnyt ja kuullut. Eikä Annia, joka puutarhassa oli penkin yli kumartuneena.
Hän alkoi jälleen haaveilla Annista ja itsestään niinkuin silloin — —
Jonain iltana läksi hän polkupyörällä ajelemaan sitä varten vain että jos taas näkisi Annin. Ja näkikin. Anni oli nytkin puutarhassa. Aivan maantien vierellä puhdisteli sireenipensaita. Nyt Annikin näki hänet. He tervehtivät toisiaan, ja Anni kysyi että minnekä pitää.
Jonkun matkaa ajettuaan Lauri yht'äkkiä hyppäsi satulasta maahan, kynsäsi päätään ja näytteli ihmistä joka on unohtanut jotain mikä välttämättä olisi pitänyt tulla mukaan. Hän käänsi pyöränsä kotiin päin, hyppäsi satulaan ja alkoi kiivaasti ajaa. Annia ei ollut enää puutarhassa.
Samana iltana kirjoitti hän Annille pitkän kirjeen jossa tunnusti kaikki. Mutta kun hän sen luki, pani hän sen pöytälaatikkoon ja kirjoitti uuden:
Alaiskylä 30/5.
Anni hyvä!
Saanko tulla luoksesi ensi tiistai-iltana?
Lauri L—ta.