I.
Koskematon, neitseellinen metsä levisi joka suuntaan, — meluisten huvinäytelmien ja hiljaisten murhenäytelmien paikka. Täällä käytiin taistelua olemassaolosta alkuaikaisella petomaisuudella. Englantilaiset ja venäläiset riitelivät vielä Sateenkaaren maan omistamisesta — ja tässä oli pääsyy, — sillä kultaa jänkit eivät vielä olleet näistä äärettömistä maa-alueista tavanneet. Susilaumat iskivät hirvilaumoihin valiten niistä heikkoja ja kantavia, ja seurasivat niitä samalla hellittämättömyydellä kuin tuhansia ja taas tuhansia sukupolvia takaperin. Vähälukuiset alkuasukkaat tottelivat noitiaan ja päälliköltään, karkoittivat pahojahenkiä, polttivat vanhuksiaan, taistelivat naapureitansa vastaan ja söivät vihollisiaan mielihyvällä, mikä seikka erinomaisesti todisti heidän vatsojensa ruuansulatuskelpoisuuden. Mutta tämä tapahtui aikana, jolloin kivikausi läheni loppuaan. Tuntemattomilla teillä ja kartalla näkymättömillä aavikoilla näyttäytyivät kansainvaelluksen etumaiset tiedustelijat — vaaleat, sinisilmäiset, lannistumattomat miehet, rauhattoman rotunsa ilmi-elävät edustajat. Sattumalta tahi aikomuksella, yksittäin, kaksittain tahi kolmittain he saapuivat, tietämätöntä mistä; taistelivat, kuolivat tahi kulkivat etemmäksi, tuntematonta mihin. Noidat ja poppamiehet koettelivat heitä tuhota, päälliköt lähettivät sotilaitaan taistelemaan heitä vastaan, kivi törmäsi teräkseen, mutta turhaan. Kuni vesi, joka juoksee tuntemattomista lähteistä, tunkeutuivat he läpi pimeiden metsien ja vuorensolien, sousivat yli jokien kömpelöissä veneissä, tahi mokkasiineihin puettuina tasoittivat latua koirilleen. He olivat suuren heimon edelläkävijöitä ja heitä oli monta, mutta nahkoihin kääriytyneet pohjolan asukkaat eivät sitä vielä tienneet. Monet tuntemattomista kulkijoista taistelivat viimeiseen saakka ja kuolivat revontulten kylmässä loisteessa, samoinkuin heidän veljensä tekivät troopillisten maitten tulisessa hiekassa; ja he tulevat samoin jatkamaan siihen asti, kunnes heidän rodulleen määrätty aika ja tehtävä on täytetty.
Oli keskiyön aika. Pohjoisella taivaanrannalla näkyi heleänpunaisia pilviä, jotka vaalenivat länteen ja tummenivat itään päin, ne osoittivat näkymättömän keskiyön auringon olemassaoloa. Hämärä ja valo sekaantuivat niin, että yötä ei ollut, — päivä yhtyi päivään.
Yukonin pinnalla huutelivat villit lintulaumat erilaisilla äänillään loppumattomia valituksia ja kaiku nauroi ivallisesti tyynen joen yläpuolella.
Hidasjuoksuisen joen rannalla seisoi kaksi, kolme puunkuorista tehtyä ruuhta. Norsunluupäiset keihäät, luiset väkänuolet, hirvennahkaisista hihnoista valmistetut jousen jänteet ja yksinkertaiset, kömpelöt vitsasverkot osoittivat, että joessa oli parhaillaan lohenkutu. Läheltä, epäjärjestyksessä olevista nahkateltoista, kuului kalanpyydystäjien ääniä. Nuorukaiset painiskelivat keskenään tahi pyörivät tyttöjen jälestä iäkkäämpien keskustellessa keskenään. Heidän jaloissaan leikkivät ja tappelivat alastomat lapset kieriskellen liassa yhdessä ruskeiden susikoirien kanssa.
Toisella puolen leiripaikkaa, mutta erillään siitä, oli toinen leiri, jonka muodosti kaksi telttaa. Se oli valkoisten miesten leiri. Ymmärrettävästikin leiripaikan valinta oli kokonaan valkoisten tekemä, niin että väärinkäsitysten sattuessa heidän leirinsä täydelleen hallitsi intiaanien asemapaikkaa; tappion sattuessa johti toisesta teltasta suora jyrkkä mäki alas rannalle, — veneille. Toisesta teltasta kuului sairaan lapsen kovaääninen itku ja äidin rauhoittava laulu. Nuotion ääressä keskusteli kaksi miestä, — puoliverinen ja valkoinen.
— Niin! Minä rakastan kirkkoa kuin uskollinen lapsi, Bien! Rakkauteni on niin suuri, että päiväni ovat kuluneet sitä paetessani ja yöt raskaissa unennäöissä tehdessäni itselleni tästä rakkaudesta selkoa. Kuulkaa!
Puoliverisen äänessä tuntui viha ja kosto.
— Olen syntyisin Punaiselta Joelta. Isäni oli valkoinen, — yhtä valkoinen kuin te. Mutta te olette jänkki, hän oli englantilainen ja gentlemanin poika. Äitini oli päällikön tytär. Niin, toisenkin kerran haluttiin tietää minkälaista verta virtasi suonissani, sentähden että asuin valkoisten luona ja isäni sydän sykki minussa. Siellä oli valkoinen tyttö, joka katsoi minuun ystävällisesti. Hänen isällään oli paljon maata ja paljon hevosia, hän oli tärkeä henkilö omiensa keskuudessa ja hänessä virtasi ranskalainen veri. Hän puhui, että tytöllä ei ole omaa mielipidettä, keskusteli paljon tyttärensä kanssa ja oli hyvin tyytymätön siihen, mitä tapahtui.
— Mutta tytöllä oli oma mielipide, sillä me seisoimme pian papin edessä. Mutta vielä pikemmin tuli hänen isänsä puhuen valheellisia sanoja ja antaen pettäviä lupauksia, loppujen lopuksi pappi peräytyi eikä halunnut siunata liittoamme. Niinkuin ei kirkko alussa siunannut syntymistäni, ei se halunnut myöskään siunata avioliittoani ja pakoitti minut tahraamaan käteni ihmisverellä, Bien! Tällä tavalla on minulla syytä rakastaa kirkkoa. Silloin löin minä pappia vasten ajeltua suuta, jonka jälkeen tyttö ja minä kiireesti ratsastimme Fort Pierreen, jossa kirkonpalvelija oli hyvä ihminen. Mutta jälkeemme ajoivat tytön isä, veljet ja ystävät. Taistelimme hevosten selässä siihen saakka, kunnes olin lyönyt alas satulasta kolme ja loput ratsastivat Fort Pierreen. Silloin käännyimme tyttä ja minä itään, metsiin ja vuorille. Niin ei meitä siis vihitty, — se oli hyvän kirkon ansio, kirkon, jota rakastan niinkuin uskollinen poika.
— Mutta huomatkaa naisen kummallisuus, naisen, jonka sydäntä ei yksikään mies koskaan voi ymmärtää. Yksi niistä, jonka löin satulasta, oli hänen isänsä, ja jälestä tulevien hevosten kaviot musersivat tämän. Sen me näimme, tyttö ja minä, mutta minä unohdin sen, eikä hänkään näyttänyt sitä muistelevan, mutta jälkeenpäin, hiljaisina iltoina, se nousi välillemme ja myöskin yön hiljaisuudessa, kun lepäsimme tähtien alla ja olimme yksin. Se oli aina kanssamme. Tyttö ei ajatellut sitä, mutta se istui tulemme ääressä ja saattoi meidät vieraantumaan toisistamme. Tyttö koetteli vapautua, mutta juuri silloin kohosi se hänen mieleensä; luin sen hänen silmistään ja epätasaisesta hengityksestään. — Sitten synnytti hän minulle lapsen — tytön, ja kuoli. Menin silloin äitini sukulaisten luo, antaakseni lapsen imettäjälle. Mutta käteni olivat tahratut ihmisen vereen, niin, kirkon ansiosta olivat ne ihmisveren tahraamat. Ja ratsastava poliisi etsiskeli minua, mutta äitini veli, joka silloin oli päällikkönä, piilotti minut antaen minulle hevosia ja ruokaa. Ja me matkustimme, tyttäreni ja minä, Hudsonin lahden rannalle, jossa oli vähän valkoisia, ja kysymykset, joita he tekivät, olivat harvalukuisia. Minä työskentelin yhtiön metsästäjänä, oppaana ja koirien ajajana, kunnes tyttäreni kasvoi naiseksi, — pitkäksi, solakaksi ja kauniiksi.
— Te tunnette pitkän, yksinäisen talven, joka synnyttää huonoja ajatuksia ja rumia tekoja. Varaston päällikkö oli kova ja rohkea mies. Hänessä ei ollut mitään, joka olisi voinut miellyttää naista, mutta hän kiinnitti huomionsa tyttäreeni, kun tämä tuli naiseksi. Jumalan Äiti! Hän lähetti minut koirien kanssa pitkälle matkalle, jotta voisi… te ymmärrätte, hän oli sydämetön ja kova mies. Tyttäreni oli aivan valkoinen ja hänen sydämensä oli valkoinen ja — hän kuoli.
— Yö, jolloin palasin, oli kylmä; ei näkynyt kuuta ja koirat ontuivat. Intiaanit ja valkoiset katselivat minuun vaieten ja minä tunsin kauhua tietämättä minkävuoksi, mutta en sanonut sanaakaan, ennenkuin olin ruokkinut koirat ja syönyt itse, kuten tulee miehen, jonka on pidettävä huolta asioista. Sitten puhuin pyytäen selitystä, mutta he vetäytyivät etemmäksi peläten vihaani ja sitä, mitä saatoin tehdä; kuitenkin tuli asia kerrotuksi, surullinen asia, sana sanalta, ja he ihmettelivät, että olin niin rauhallinen.
— Kun he olivat puhuneet, menin päällikön taloon rauhallisempana kuin nyt siitä kertoessani. Hän pelästyi ja kutsui apuun valkoisia, mutta ne eivät hyväksyneet hänen tekoaan ja jättivät hänet selviytymään yksin. Hän juoksi papin taloon. Seurasin sinne. Mutta tullessani taloon asettui pappi tielleni ja alkoi lempeästi vakuuttaa minulle puhuen, että vihastunut ihminen ei saa mennä oikeaan eikä vasempaan, vaan on hänen maltettava mielensä ja muistettava Jumalaa. Vaadin isän oikeudella, että hän antaisi minun kulkea eteenpäin, mutta hän vastasi, että voin mennä vain hänen ruumiinsa yli ja pyysi, melkeinpä rukoili minua. Niin, tässä oli kirkko, taaskin kirkko, ja… minä menin hänen ruumiinsa yli sekä lähetin päällikön kohtaamaan tytärtäni hänen jumalansa luokse, tämän valkoisten miesten huonon jumalan luo. — Alempana olevaan leiriin oli annettu tieto. Nousi melu ja minä poistuin Suuren Orjajärven alueen kautta, Mackenzien laaksoa alas, yli Valkoisten Vuorten, ohi Suuren Yukonin lisäjoen ja tulin tänne. Siitä päivästä tähän saakka ovat teidän kasvonne ensimmäiset, jotka näen isäni heimoon kuuluvalla miehellä. Mahdollisesti viimeisetkin! Nämä ihmiset — minun kansani — ovat yksinkertaista väkeä ja minulla on heidän keskuudessaan vaikutusvaltaa. Minun sanani on heille laki ja heidän jumalanpalvelijansa täyttävät vain minun käskyjäni. Kun puhun heille, puhun itselleni. Me vaadimme, että meidät jätetään yksiksemme. Emme tarvitse teitä. Jos sallimme teidän jäädä tuliemme luo, tulee teidän jälkeenne kirkkonne, pappinne ja jumalanne… Ja tietäkää — jokaisen valkoisen miehen, joka saapuu asuinsijoillemme, pakoitan minä kieltämään jumalansa. Te olette ensimmäinen ja minä osoitan teille hyväntahtoisuutta. Olisi senvuoksi parasta, jos te lähtisitte ja mitä pikemmin, sitä parempi itsellenne.
— Minä en ole vastuunalainen veljistäni — sanoi toinen mies täyttäen ajatuksissaan piippunsa.
— Mutta minä tunnen teidän rotunne, — vastasi puoliverinen. — Teidän veljiänne on paljon, ja te sekä seurueenne olette vain muiden edellä. Ajallaan tulevat toiset vallatakseen maan, mutta minun aikanani se ei tapahdu. Olen kuullut, että he ovat jo Suuren joen alkuvarsilla ja kaukana alajuoksun luona ovat venäläiset.
Hay Stockard — jänkki — katsoi kummastuneena puoliveriseen. Se oli hämmästyttävä maantieteellinen paljastus. Fort Yukonissa olevassa Hudsonin lahden asutuspaikassa oli kokonaan toiset tiedot joen suunnasta. Otaksuttiin sen laskevan Jäämereen.
— Siis Yukon laskee Beringin mereen? — kysyi hän.
— En tiedä, mutta alempana on venäläisiä, paljon venäläisiä. Voitte mennä etemmäksi ja näette sen itse, voitte myöskin palata takaisin veljienne luo, mutta ylös Koyukukiin teidän ei pidä lähteä, sillä sotilaat ja noidat tottelevat minun määräyksiäni. Niin käsken minä, Babtiste Punainen, jonka sana on laki, koska minä olen tämän kansan päällikkö.
— Mutta jos minä en menisi alas venäläisten enkä takaisin veljieni luo?
— Silloin joutuisitte pian jumalanne luo, huonon jumalan luo, valkoisten miesten jumalan luo.
Punainen aurinko näyttäytyi taivaanrannalla, himmeänä ja verisenä. Baptiste Punainen nousi, nyökäytti kevyesti päätään ja meni takaisin omaan leiriinsä keskelle punertavia varjoja ja satakielen lauluja.