II.
— Niin, madame, tämä on oikea paikka. Yksi, kaksi, kolme saarta alempana Stuart-jokea. Tämä on kolmas saari.
Sanottuaan tämän ohjasi Pierre Fontaine veneen rannalle ja asetti sen perän virtaa vasten, joka työnsi veneen keulan maihin, Pierren, hänelle ominaisella reippaudella, hypätessä sitomaan veneen kiinni.
— Odottakaa vähän, madame, minä menen katsomaan.
Hän oli tuskin kadonnut rantapenkereen taa, kun kuului koiran haukuntaa ja minuutin kuluttua oli hän takaisin.
— Niin, madame, siellä on maja. Minä tutkin sitä, mutta en löytänyt sieltä ketään, mutta omistaja ei ole voinut mennä kauaksi, muuten ei hän olisi jättänyt koiria. Lyön vetoa, että hän palaa kohta.
— Auttakaa minua nousemaan, Pierre. Minä olen väsyksissä ja minun on vaikea nousta veneestä. Varovammin, olkaa hyvä.
Taljoista tehdyltä istuimeltaan nousi Karen Sayther ylös — solakkana ja kauniina. Mutta jos hän tekikin hennon liljan vaikutuksen tällä alkuaikaisella paikalla, niin notkeus, jolla hän nojasi Pierren käteen, puhui toista — pyöreiden, kiinteiden lihasten jäntevyys sekä täydellinen varmuus ja notkeus liikkeissä näyttivät, minkälainen voima kätkeytyi tuohon kauniiseen ruumiiseen.
Huolimatta rauhallisuudesta ja huolettomuudesta, jolla hän astui rannalle, hänen kasvonsa punastuivat ja sydän löi voimakkaammin. Hän lähestyi majaa jonkunlaisella kunnioittavalla uteliaisuudella ja hänen hehkuvat kasvonsa ilmaisivat voimakasta iloa.
— Katsokaa, katsokaa! — Pierre osoitti ympärille heiteltyihin lastuihin puupinon vieressä, — ne ovat aivan tuoreen näköisiä — kaksi- tai kolmepäiväisiä, ei enempää.
Mrs Sayther taivutti päätään hyväksymisen merkiksi. Hän koetteli heittää silmäyksen pienestä ikkunasta, mutta se oli tehty voidellusta pergamentista, joka kyllä päästi valoa, mutta sen läpi oli mahdotonta nähdä mitään. Tämän epäonnistumisen jälkeen hän meni majan ympäri ovelle, kohotti kömpelön säpin puoleksi, mutta muutti sitten aikomustaan, veti kätensä pois ja säppi putosi paikoilleen. Sitten hän yht'äkkiä laskeutui polvilleen ja suuteli karkeasti veistettyä kynnystä. Jos Pierre Fontaine olisi nähnytkin tämän, olisi hän koettanut salata ja unohtaa sen ainaiseksi. Heti sai yksi venemiehistä aiheen kummastella harvinaista ankaruutta päällikkönsä äänessä.
— Hei! Te! Le Goire! Tehkää pehmeämmäksi, mukavammaksi, — määräsi hän. Enemmän karhunnahkoja, enemmän peitteitä.
Veneen istuin olikin pian hajoitettu ja enin osa siitä heitetty rantaäyräälle, mihin mrs Sayther mukavasti sijoittautui ja alkoi odottaa.
Kallistuen kyljelleen hän katsoi edessään olevaa leveätä Yukonia. Toisella puolen olevien kaukaisten vuorten yllä oli taivas tumma näkymättömän metsäpalon savusta ja savupilvien läpi kuulsi heikosti iltapäivän aurinko heittäen maahan himmeän valon ja epäselvästi piirtyviä varjoja.
Mikään ei täällä todistanut ihmisen läsnäoloa, ainoakaan ääni ei rikkonut hiljaisuutta. Maa näytti vaipuneen entisaikojen tuntemattomuuteen, kietoutuneen selittämättömien salaisuuksien verhoon.
Ehkä mrs Saytherin hermostuneisuus johtui tästä; hän muutti usein asentoaan katsoakseen milloin ylös, milloin alas jokea, tahi jännittyneesti tähysteli synkkiä rantoja puoleksi peittyneine lisäjokien suineen. Kului tunnin verran ja venemiehet oli lähetetty laittamaan yöksi leiriä rannalle, mutta Pierre ja mrs jäivät paikoilleen.
— Kas, sieltä hän palaa, — sanoi Pierre kuiskaten pitkän hiljaisuuden jälkeen, katsellen kiinteästi ylös jokea.
Ruuhi airoineen, jotka loistivat vuoroin kummallakin puolella, solui virran mukana. Perässä näkyi miesolento ja keulassa nainen tahdikkaasti kumartuen aironvetojen mukaan.
Mrs Sayther ei huomannut naista, ennenkuin ruuhi tuli rantaan, mutta silloin tämän ainoalaatuinen kauneus kiinnitti hänen huomiotaan.
Tiukasti vartaloa ympäröivä pusero, hirvennahasta koristettuna mielikuvituksellisilla ompeleilla, vartalon kauniisti pyöristyvät ääriviivat ja silkkinen, kirkasvärinen, aistikkaasti sidottu liina tuskin peitti suunnatonta paljoutta sinisenmustia hiuksia.
Mrs Saytherin nopea katse liukui naisen kasvoille ja pysähtyi. — Kasvot olivat kuin pronssista valetut. Silmät, läpitunkevat, mustat ja suuret, tuskin huomattavan vinot, katsoivat rohkeasti suorien, kauniisti muodostuneiden kulmakarvojen alta. Posket, korkeine ja ulkonevine poskipäineen, olivat kalpeat ja laihat, mutta ilman pienintäkään merkkiä sairalaisuudesta ja suu ohuine huulineen osoitti hellyyttä ja voimaa.
Kasvoissa näkyi hyvin heikkoja jälkiä vanhasta mongolilaisesta verestä, ikäänkuin olisi se aikonut palata pitkien vuosisatojen kuljeskelemisen jälkeen alkuperäisiin rotuominaisuuksiinsa. Tätä vaikutusta vahvisti miellyttävä kotkannenä ohuine, liikkuvine sieramineen, ja kotkan viileys näytti antavan leiman ei vain kasvoille, vaan koko hänen olennolleen. Hän oli todellakin metsäläistyypin täydellisimmän kauneuden ilmestys, ja punaisten heimo voi katsoa onneksi, että sen keskuudessa, vaikkakin harvoin, useiden sukupolvien perästä, syntyy tällaisia ainutlaatuisia olentoja.
Syvin ja voimakkain aironvedoin tyttö yhdessä miehen kanssa nopeasti käänsi pienen veneen vasten virtaa ja laski varovasti rannalle. Seuraavassa hetkessä seisoi hän jo rantaäyräällä nostaen nuoran avulla neljänneksen äsken tapettua hirveä. Mies yhtyi häneen ja he vetivät ruuhen yhdessä maalle. Koirat tunkeilivat vikisten heidän ympärillään, ja kun tyttö lempeästi kumartui niiden puoleen, sattui miehen katse mrs Saytheriin, joka oli juuri noussut paikaltaan. Hän katsoi, hieroi silmiään, ikäänkuin ei uskoisi näkemäänsä, ja katsoi taas.
— Karen, — sanoi hän yksinkertaisesti lähestyen tätä ja ojentaen kätensä, — minä luulin näkeväni unta. Yhteen aikaan keväällä olin sokeana keväisestä lumesta ja siitä saakka ovat silmäni tehneet minulle useasti erilaisia tepposia.
Puna yhä kohosi mrs Saytherin poskille ja sydän löi tuskallisen kiivaasti; hän oli odottanut mitä hyvänsä, paitsi ei tätä rauhallisesti ojennettua kättä; mutta kadottamatta itsehillintäänsä hän pidättäytyi ja puristi sydämellisesti miehen kättä.
— Te tiedätte, David, minä lupasin usein saapua ja yritin, mutta… mutta…
— Mutta en kirjoittanut sanaakaan. — David Payne nauroi ja katsoi intiaanityttöön, joka meni majaan.
— Oi, minä ymmärrän, David, ja teidän sijassanne olisin tehnyt samoin.
— Menkäämme sitten majaan ja hankkikaamme jotain syötävää, — sanoi David Payne iloisesti, kiinnittämättä huomiota tahi huomaamatta kevyttä moitetta naisen äänessä. — Ja te olette tietysti hyvin väsynyt. Mitä tietä te tulitte? Ylhäältä? Siis te olitte talven Dawsonissa tahi saavuitte sinne viimeisellä rekikelillä. Onko tämä teidän leirinne? — Hän katseli venemiehiä, jotka olivat asettuneet taivasalle tulen ympärille, ja piti auki ovea pyytäen mrs Saytheriä astumaan sisään.
— Minä matkustin jäitse Circle Citystä viime talvena, — jatkoi hän — ja asetuin toistaiseksi tänne. Aion suorittaa etsiskelyjä Henderson Creekissä ja jos ei siellä onnista, aion tutkia Stuart-joen rantaa.
— Te ette ole paljoakaan muuttunut, — huomautti mrs Sayther, ei erikoisen asiaankuuluvasti, koettaen johtaa keskustelun henkilökohtaiselle pohjalle.
— Hiukan vähemmän lihaa, mahdollisesti, ja hiukan enemmän lihaksia.
Sitäkö tarkoititte?
Mrs Sayther kohautti olkapäitään ja alkoi heikossa valaistuksessa katsoa intiaanityttöön, joka oli virittänyt tulen ja paistoi suuria hirvenlihapaloja ohuiden silavaviipaleiden kanssa.
— Olitteko te kauan Dawsonissa? — David Payne näperteli puukolla lautaa ja teki kysymyksen päätään nostamatta.
— Muutamia päiviä, — vastasi mrs Sayther seuraten silmillään tyttöä ja tuskin kuullen. — Mitä te sanoitte? Dawsonissa? Kuukauden — ja olin hyvin iloinen päästessäni sieltä. Äärimäisen pohjolan miehet ovat suorasukaisia olentoja, niinkuin tiedätte, ja jonkunverran vapaita tunteissaan.
— Niin, kaikki muodollisuudet jäävät kotiin yhdessä mukavuuksien kanssa. Te valitsitte viisaasti ajan matkailullenne. Te voitte matkustaa maasta ennen moskiittojen ilmestymistä. Se on tosiaankin onni, jota ette puuttuvan kokemuksenne vuoksi osaa kyllin korkeaksi arvioida.
— Niin. Mutta kertokaa itsestänne, omasta elämästänne. Ketä teillä on naapureina? Onko ketään?
Kysymyksiä tehdessään mrs Sayther ei hellittänyt katsettaan tytöstä, joka paahtoi tulen luona kahvia. David Payne huomasi vieraansa kiinteän katseen ja tuskin huomattava hymyily vilahti hänen kasvoilleen.
— Oli joitakin, — vastasi hän. — Muutamia miehiä Missourista ja pari
Cornvallista, mutta he läksivät työskentelemään Eldoradoon.
Mrs Sayther heitti tutkivan katseen tyttöön.
— Mutta ympärillä on paljon intiaaneja.
— Melkein kaikki intiaanit ovat jo aikoja sitten muuttaneet Dawsoniin. Ei yhtään alkuasukasta ole tuhatta mailia lähempänä, paitsi täällä asuvaa Winapieta, mutta hän on kotoisin Koyukukista.
Mrs Sayther tunsi yht'äkkiä heikkoutta ja vaikka hymy ei kadonnut hänen silmistään, näyttivät miehen kasvot olevan loppumattoman matkan päässä hänestä. Vihdoinkin pyydettiin häntä pöytään ja vasta päivällisen aikana hänelle selveni sen paikan tavat ja olosuhteet, jossa hän oli. Hän puhui vähän ja pääasiallisesti maasta ja ilmastosta, Silläaikaa kuin mies kertoi yksityiskohtaisia kuvauksia kaivoksista ja huuhtomoista kovina talvina.
— Te ette ole kysyneet minulta minkävuoksi minä saavuin, — sanoi mrs
Sayther. — Luultavasti te tiedätte.
He nousivat pöydästä ja David Payne palasi entiselle paikalleen.
— Saitteko te minun kirjeeni?
— Viimeisen? Tuskinpa olen saanut. On hyvin luultavaa, että se kuljeksii jossakin ympäri Birch Creekiä tahi makaa jonkun Alajoella olevan kaupustelijan talvileirissä. Postin kuljetus näissä paikoin on kurjaa. Ei järjestystä, ei suunnitelmaa, ei…
— Älkää olko tuollainen, David! Auttakaa minua. — Hän sanoi tämän jyrkästi, käyttäen entisiin suhteisiin perustuvaa oikeutta.
— Miksi te ette kysy mitään minusta itsestäni? Siitä, jonka te tunsitte ennen aikaan? Tahi eikö teidän mieltänne kiinnitä enää mikään? Tiedättekö, että mieheni on kuollut?
— Minun on todellakin sääli. Kun…
— David! — hän oli valmis itkemään pettymyksestä ja loukkaantumisesta.
— Olettehan te saanut muutamia minun kirjeistäni? Joitakin niistä teidän on täytynyt saada, vaikka te ette koskaan vastannut.
— Todellakaan en ole saanut viimeistä kirjettänne, jossa nähtävästi kerrottiin miehenne kuolemasta, ja hyvin luultavasti on muitakin kirjeitä kadonnut, vaikka muutamia kyllä olen saanutkin. Minä luin niitä ääneen Winapie'lle saattaakseni hänet käsittämään valkeitten sisartensa turmeltuneisuuden. Ja luulenpa siitä olleen hänelle hyötyä. Mitä te ajattelette?
Mrs Sayther ei kiinnittänyt huomiota hänen äänensä ivallisuuteen, vaan jatkoi:
— Viimeisessä kirjeessä, jota te ette saanut, puhuin, kuten arvasitte, mieheni, eversti Saytherin kuolemasta. Se tapahtui vuosi sitten. Kirjoitin myöskin, että te ette matkustaisi luokseni, vaan että minä itse tulisin teidän luoksenne. Ja kun usein olin luvannut sen tehdä, niin matkustinkin.
— Minä en tiedä mistään lupauksista.
— Aikaisemmissa kirjeissä?
— Niin, te lupasitte, mutta minä en pyytänyt, enkä vastannut, joten asia jäi päättämättä. Mutta minä muistan toisen lupauksen, jonka tekin ehkä muistatte. Siitä on jo kauan.
Hän pani pitelemänsä puun lattialle ja kohotti päätään.
— Siitä on kauan — mutta minä muistan selvästi päivän, ajan ja jokaisen yksityisseikan. Me olimme kauniissa puistossa, te ja minä, — teidän äitinne ruusutarhassa. Kaikki heräsi, kukki, ja meissä oli kevät. Minä vedin teidät luokseni — se oli ensimmäinen kerta — ja suutelin teitä tulisesti huulille. Muistatteko?
— Älkää jatkako, David, älkää jatkako! Tiedän jokaisen piirron häpeällisestä menneisyydestä. Kuinka usein olenkaan itkenyt! Jospa tietäisitte, kuinka olen kärsinyt…
— Te lupauduitte silloin minulle, ja toistitte lupauksenne tuhansia kertoja sitä seuranneina ihanina päivinä. Jokainen silmistänne lähtevä katse, jokainen käsienne kosketus, jokainen huuliltanne tuleva ääni oli lupaus. Ja silloin — maksaako vaivaa puhua enää — ilmestyi mies. Hän oli vanha — te olisitte kelvannut hänelle tyttäreksi — ja jonkunverran kivuloinen, mutta yleisen mielipiteen mukaan erinomainen. Hän ei tehnyt erehdyksiä, seurasi lain kirjainta ja oli kunnioitettu. Lopetan kohta, — hän omisti parikymmentä huonoa huuhtomoa, sitäpaitsi oli hänellä muutamia maileja maata, hän oli useimpien yritysten johtaja ja omasi rahoja. Hän…
— Mutta silloin oli asia toinen, — keskeytti mrs Sayther. — Minä kerroin teille. Ahtaat olot — raha-asiat, — puute, — vanhempani, — huolet. Te käsitätte, että tämä kaikki muodosti raskaan tilanteen. En voinut sitä auttaa. Minut uhrattiin, tahi minä uhrasin itseni, niinkuin haluatte… Mutta, Jumalani! David, minä jätin teidät. Te ette ole koskaan ollut minulle oikeudenmukainen. Ajatelkaa, mitä kärsin!
— Eikö se riippunut teidän tahdostanne? Ahtaat olosuhteet? Taivaankannen alla ei saattanut olla mitään, joka olisi teidät pakottanut yhtymään tuohon mieheen.
— Ajattelin teitä koko ajan, — puolustautui nainen.
— Minä olin tottumaton teidän tavoillenne arvostella rakkautta. Ja tähän päivään saakka en ole tottunut. En ymmärrä…
— Mutta nyt! Nyt!
— Me puhuimme miehestä, jolle te katsoitte sopivaksi mennä vaimoksi. Mikä oli tämä mies? Millä hän vangitsi sydämenne? Millä vastustamattomilla ominaisuuksilla hän oli varustettu? Totta, että hänellä oli kullan voima — kaikkivaltias kullan voima. Hän ymmärsi punnita mahdollisuudet puoleen ja toiseen sekä saada sata sadasta. Hänellä oli rajoitettu käsitys kaikesta muusta, paitsi tavasta vetää rahat lähimäisensä taskusta omaansa. Laki suojeli häntä. Siitä ei syytetä, meidän kristilliset tapamme kehoittavat siihen. Yleisen mielipiteen mukaan hän ei ollut huono mies. Mutta teidän mielestänne, Karen, minun, meidän ruusutarhamme mielestä, mikä hän oli?
— Muistakaa, hän on kuollut.
— Eihän se muuta asiaa. Kuka hän oli? Suuri, paksu olento, puhtaasti arkipäiväisine aherteluineen, kuuro laululle, sokea kauneudelle, kuollut sielunelämälle. Hän oli rasvainen mies, riippuvine, ryppysine poskineen ja pyöreine vatsoineen, joka todisti hänen mässäyksestään.
— Mutta hän kuoli. Me elämme. Te ette kuule? Niinkuin sanotte, minä olin häilyväinen. Minä tein syntiä. Hyvä! Mutta eikö teidänkin täydy huudahtaa: minä olen rikkonut? Jos minä rikoin lupaukseni, niin tekin teitte samoin. Teidän rakkautenne — ruusutarhan rakkaus — oliko se ikuinen? Missä se on nyt?
— Se on täällä nytkin! — huudahti David intohimoisesti ja löi rintaansa nyrkillään. — Ja on aina ollut.
— Teidän rakkautenne oli suuri, mikään ei voinut olla korkeampaa, — jatkoi nainen.. — Eikö teillä ole tarpeeksi jaloutta antaaksenne minulle, joka itken teidän jalkojenne juuressa, anteeksi?
Mies epäröi. Sanat kuolivat hänen huulilleen. Nainen saattoi hänet paljastamaan sydämensä ja sanomaan totuuden, jonka hän oli salannut itseltäänkin. Mrs Sayther katsoi intohimoa säteillen, varmana, palauttaen muistiin vanhoja muistoja ja molemminpuolisen tunteen. Mies käänsi kasvonsa, jotta toinen ei saattaisi niitä nähdä, mutta tämä kiersi hänet ja asettui hänen eteensä.
— Katsokaa minuun, David! Katsokaa minuun! Minä olen kaikesta huolimatta sama. Ja te myöskin, jos vain haluatte nähdä. Me emme ole muuttuneet.
Hänen kätensä jäi miehen olkapäälle, tämä tuskin kuuli hänen sanojaan. Tulitikun sähähtävä ääni saattoi miehen ennalleen. Winapie, käsittämättä tapahtuvaa, sytytti vaikeasti syttyvän rasvalampun. Hän eroittautui selvästi seinän mustaa taustaa vasten, ja lehahtava liekki valaisi hänen pronssista sulouttaan ja teki hänet kuninkaallisen kauniiksi.
— Te näette, se on mahdotonta, — voihkasi mies, varovasti työntäen luotaan vaalean naisen.
— Se on mahdotonta — toisteli mies — se on mahdotonta.
— Minä en ole tyttönen, David, tyttömäisine haaveineni, — sanoi hän pehmeästi, rohkenematta kumminkaan astua miehen luo. — Kuin nainen minä ymmärrän tämän. Miehet ovat aina miehiä. Yleinen maan tapa. En ole hämmästynyt. Näin tämän jo aikoja sitten. Mutta tällainen maan tavan mukainen avioliitto ei ole pätevä?
— Me emme tee Alaskassa sellaisia kysymyksiä, — vastasi mies hiljaa.
— Tiedän, mutta…
— Hyvä on, tämä on täällä tavanmukainen avioliitto — ei muuta.
— Onko lapsia?
— Ei.
— Ja ei ole…
— Ei, ei, ei mitään sellaista, mutta se on mahdotonta…
— Mutta silloinhan ei ole avioliittoakaan. — Hän tuli jälleen miehen luo ja hänen kätensä kosketti lempeästi ja hellästi tämän ahavoituneita poskia.
— Tunnen paikalliset tavat hyvin. Miehet tekevät niin alituisesti. Jos he eivät aio jäädä tänne, eroittautua ainaiseksi maailmasta, tilaavat he yhtiöltä vuoden ruokatavaramäärän, antavat rahaa ja tyttö on tyytyväinen. Sitten mies… — hän kohautti olkapäitään. — Samoin on tytön laita täällä. Me voimme tehdä tilauksen yhtiöltä, ei vain vuodeksi, mutta koko hänen iäkseen. Mikä hän oli, kun te hänet löysitte? Raaka, lihaa syövä villi, ruokana kesällä kala, talvella hirvenliha, juhlien aikana ylensyöminen, tavallisesti — nälkä. Ilman teitä hän olisi pysynytkin sellaisena. Teidän ilmautuessanne hän tuli onnellisemmaksi, teidän pois matkustaessanne hän, kun hänen elämänsä on turvattu, tulee luultavasti onnellisemmaksi kuin jos teitä ei olisi ollenkaan ollut.
— Ei, ei, — vastusti mies. — Se ei ole oikein.
— Tulkaa järkiinne, David, avatkaa silmänne. Te olette eri tasolla hänen kanssaan. Hän ei ole teidän rotuanne. Hän on alkuasukas, kasvanut maassa, kiinteästi sidottu tähän maahan ja on mahdoton häntä siitä irroittaa. Synnyttyään villinä, hän kuolee villinä. Mutta me — te ja minä — hallitseva, kasvava rotu, — olemme maan suola ja sen herrat! Me olemme luodut toisillemme. Korkein ääni — rodun ääni, kuuluu meissä. Järki ja tunne sanovat sen. Teidän vaistonne vaativat sitä ja te ette voi sitä kieltää. Te ette peittäydy mihinkään sukupolvilta, jotka ovat takananne. Teidän esi-isänne elivät tuhansia vuosisatoja, ehkä satojatuhansia vuosisatoja ja teidän rotunne ei saa sammua. Se ei ole mahdollista: esi-isänne eivät sitä salli. Vaisto on tahtoa voimakkaampi. Rotu on voimakkaampi kuin te. Tulkaa ennalleen, David, matkustakaamme. Me olemme nuoria ja elämä on ihana. Tulkaa järkiinne.
Winapie, mennessään majasta ruokkimaan koiria, kiinnitti miehen huomion. Hän pudisti päätään, toisti tämän liikkeen veltosti useamman kerran. Mutta naisen käsi liukui hänen niskaansa ja tämän poski lähestyi hänen poskeaan. Hänen raskas elämänsä kohosi hänen eteensä ja valtasi hänet — lakkaamaton taistelu luonnon säälimättömiä voimia vastaan, surulliset vuodet — kylmät ja nälkäiset; raa'at ja julmat yhteenotot villin luonnon kanssa; tuskastuttava autius, jota yksinäinen, elävä olento ei voinut täyttää. Ja kiusaus kuiskaili kirkkaasta, lämpimästä maasta, musiikista, valosta ja riemusta; toi hänen eteensä menneisyyden, joka oli kuin elävä. Väki tunkeili, väikkyivät unohtuneet näyt, muistuivat iloiset hetket, kuuluivat naurun purskahdukset ja laulu…
— Tule, David, tule. Varoja on minulla riittävästi meille molemmille.
Tulevaisuus on turvattu.
Nainen katsoi ympärilleen köyhästi sisustetussa majassa.
— Maailma on jalkojemme juuressa ja kaikki riemut ovat meidän. Tule!
Tule!
Hän oli miehen sylissä rakastavana, värisevänä ja tämä puristi häntä lujasti.
Nälkäisten koirien ärinä ja Winapien käskevät huudot hänen koettaessaan rauhoittaa tappelevia, kuuluivat onttoina paksujen hirsiseinien läpi.
Yht'äkkiä muistui miehen mieleen toinen kuva. Taistelu metsässä suunnattoman karhun kanssa, suurikäpäläisen ja julman; koirien ulvonta, Winapien käskevät huudot usuttaessaan niitä petoon; hän itse keskellä temmellystä, hengästyneenä, voimakkaasti lyövin sydämin, kuoleman kynnyksellä, koirat, katkaistuine selkärankoineen ja raadeltuine sisuksineen, kieriskellen tuskissaan, tummanpunainen vuo ihmisen ja eläinten verta neitseellisen valkoisessa lumessa, peto, ärtyneenä, villiytyneenä, valmiina puremaan viimeiseen hengenvetoonsa ja lopuksi Winapie, iskien pitkällä metsästyspuukolla…
Hiki nousi hänen otsalleen. Hän vapautui naisen syleilystä ja vetäytyi takaisin. Ja nainen, tuntien, että hetki oli ohi, mutta aavistamatta, mitä miehelle oli tapahtunut, ymmärsi vaistomaisesti, että kaikki liukui pois hänen käsistään.
— David! David! — huudahti hän. — Minä en jätä teitä! En jätä teitä! Jos ette halua matkustaa kanssani, me jäämme tänne. Minä jään kanssanne. Mitä on minulle koko maailma ilman teitä? Tulen täällä teidän vaimoksenne. Keitän teille ruokaa, ruokin teidän koirianne, matkustan kanssanne, soudan kanssanne. Voin tehdä sen. Uskokaa minua, olen voimakas.
Mies ei epäillyt sitä katsoessaan häneen ja työntäessään hänet luotaan, mutta miehen katse oli tuima ja silmät näyttivät kylmiltä.
— Minä maksan Pierrelle ja venemiehille, he saavat lähteä. Mutta minä haluan jäädä kanssanne. Olen valmis menemään kanssanne kaikkialle. David! David! Kuulkaa minua. Te sanoitte, että minä menneisyydessä erehdyin — se on totta, mutta sallikaa minun nyt korjata se, sovittaa syntini. Jos minä arvostelin ennen rakkautta väärin, sallikaa minun nyt näyttää, että osaan arvostella sitä oikein.
Hän laskeutui polvilleen ja syleili nyyhkyttäen miehen jalkoja. — Säälikää minua. Säälikää! Ajatelkaa! Minä odotin monia pitkiä vuosia ja kärsin! Te ette sitä voi ymmärtää.
Mies kumartui ja nosti hänet ylös.
— Kuulkaa, mitä sanon teille, — alkoi mies avaten oven ja auttaen häntä menemään ulos.
— Se on mahdotonta. Me emme saa välittää vain itsestämme. Teidän täytyy matkustaa. Toivon teille onnellista paluuta. Ylimeno Sixty Milen luona tuottaa teille suuria vaikeuksia, mutta teillä on käytettävänänne maailman parhaat venemiehet ja te voitatte kaikki esteet. Ehkä nyt haluatte sanoa — hyvästi?
Mrs Sayther hillitsi itsensä ja katsoi häneen epätoivoisesti.
— Jos, jos Winapie… — hänen äänensä värähti ja hän vaikeni.
Mutta mies ymmärsi ajatuksen ja vastasi: — Kyllä.
Hämmästyen tämän tunnustuksen kummallisuutta kuiskasi nainen:
— Se on käsittämätöntä. Uskomatonta. Ei maksa vaivaa puhua siitä.
— Suudelkaa minua, — sanoi hän hiljaa ja ojensi kasvonsa lähelle miestä.
Sitten hän kääntyi ja meni.
— Hajoittakaa leiri, Pierre, — sanoi hän kääntyen tähän — hän yksin ei ollut nukkunut. — Me matkustamme.
Nuotion valossa Pierren terävät silmät huomasivat murheen ilmeen hänen kasvoillaan; mutta Pierre suhtautui tähän odottamattomaan määräykseen kuin olisi se maailman luonnollisin asia.
— Hyvä, madame, — suostui hän. — Mitä tietä? Dawsoniin?
— Ei, — vastasi mrs Sayther verrattain rauhallisesti, — ei
Dawsoniin, vaan Dyeaan.
Kohta tarttui Pierre nukkuviin saattomiehiin, tyrkkien heitä vihaisesti ja pannen heidät työhön. Hänen voimakas äänensä kaikui yli leirin. Hetkessä oli mrs Saytherin pieni teltta korjattu pois, padat ja astiat koottu, peitteet kääritty, ja miehet kompastellen mättäisiin menivät veneelle. Täällä rannalla seisoi mrs Sayther odottamassa, kun matkatavarat asetettiin veneeseen ja hänelle laitettiin paikka.
— Me nousemme saaren yläpäähän — selitti Pierre puuhaten pitkän kiinnitysnuoran kimpussa. Sitten ohjaamme takimmaiseen lahteen, missä virta ei ole niin nopea. Luulen, että se onnistuu meille.
Hänen herkkä korvansa kuuli viimevuotisessa ruohossa astuvien jalkojen äänen ja hän käänsi päätään. Intiaanityttö tuli heidän luokseen. Mrs Sayther huomasi, että tytön kasvot, jotka olivat olleet välinpitämättömän näköiset kohtauksen aikana majassa, olivat nyt punehtuneet, näyttivät vihaisilta.
— Mitä te teitte hänelle? kysyi tyttö jyrkästi mrs Saytherilta. — Hän paneutui pitkälleen penkille ja on synkän näköinen. Minä sanoin: "Mitä on tapahtunut, David? Oletteko sairas?" Hän vaikenee. Sitten sanoo: "Ole hyvä, Winapie, ja mene pois." Mitä te teitte hänelle? Te olette paha nainen.
Mrs Sayther katsoi uteliaasti intiaanityttöön, joka sai jakaa sen miehen elämän, jota hän rakasti, silloin kun hänen itsensä täytyi matkustaa yksin pimeään yöhön.
— Te olette paha nainen, — toisti Winapie hitaasti ja täsmällisesti niinkuin tavallisesti lausutaan vähän tunnettuja sanoja vieraalla kielellä.
— Teidän on parasta matkustaa pois ja olla palaamatta tänne enää. Mitä te ajattelette? Minulla on vain hänet. Minä olen intiaanityttö? Te olette amerikkalainen nainen. Te olette kaunis. Te löydätte paljon miehiä. Teidän silmänne ovat siniset kuin taivas. Teidän ihonne on valkea ja niin pehmeä.
Tummalla sormellaan siveli hän valkoisen naisen pehmeää poskea. Ja Karen Saytherin ikuiseksi ansioksi on luettava, ettei hän väistynyt. Pierre epäröi ja astui puoliaskelta eteenpäin, mutta mrs Sayther antoi hänelle merkin poistua, vaikka salaa oli sydämessään kiitollinen hänelle.
— Ei mitään — sanoi hän. — Olkaa hyvä, menkää vähän etemmäksi.
Pierre astui kunnioittavasti muutamia askeleita takaisin, ettei kuulisi, ja pysähtyi mietiskellen.
— Valkea, pehmeä, aivan kuin lapsella.
Winapie kosketti toista poskea ja veti pois kätensä.
— Pian ilmestyvät moskiitot. Iho peittyy pilkuilla; ajettumia, ah, kuinka suuria; lyöttymiä, ah, miten paljon. Paljon moskiittoja, paljon täpliä. On parempi, jos matkustatte ennen kuin moskiitot ilmestyvät. Tämä tie — hän näytti alas virtaa — vie St Michaeliin, tämä tie — näytti hän ylös — vie Dyeaan. Teidän on parempi matkustaa Dyeaan. Hyvästi.
Ja se, mitä mrs Sayther teki silloin, saattoi Pierren mitä suurimpaan kummastukseen. Mrs Sayther syleili intiaanityttöä, suuteli häntä ja itki.
— Rakastakaa häntä — kuiskasi hän.
Sitten laskeutui hän kasvot alaspäin käännettyinä rannalta ja huudahti taakseen:
— Jääkää hyvästi — ja asettautui keskelle venettä. Pierre seurasi häntä ja asetettuaan peräsimen paikoilleen, antoi lähtömerkin.
Le Goire veteli vanhaa ranskalaista laulua; tähtien heikossa valossa kumartuivat miehet kuni haamut yli sauvoimien, peräsinairo halkaisi nopeasti mustaa vettä, ja vene katosi yön pimeyteen.