NAISEN KESTÄVYYS.
Suden pää ahneine, välähtelevine silmineen ja huurteen peittämänä raoitti teltan verhoja.
— Hei! Pois! Siwash! Mene helvettiin, hornan sikiö! — kuului teltan sisältä tyytymättömiä ääniä. Bettles löi kiukkuisesti koiraa tinalautasella ja se katosi kiireesti. Louis Savoy kiinnitti paikoilleen teltan verhot, potkaisi tielleen osuneen paistinpannun kumoon ja palasi lämmittämään käsiään uunin luo. Ulkona oli hyvin kylmä. Kaksi vuorokautta sitten oli spriilämpömittari haljennut kuudenkymmenen kahdeksan asteen kylmyydestä ja siitä asti oli kylmyys vain kasvanut ja tullut terävämmäksi. Eikä kukaan voinut sanoa, milloin pakkanen hellittäisi. Hyvin varomatonta on tällaisena aikana poistua uunin luota tahi hengittää kylmää ilmaa avonaisen taivaan alla. Välistä ihmiset sen tekevät ja palelluttavat keuhkonsa. Ilmaantuu kuiva, heikko yskä, joka huomattavasti kovenee silavaa käristettäessä. Keväällä tahi kesällä avataan sitten jäätyneeseen maahan rako. Siihen lasketaan ihmisen ruumis, peitetään sammalella ja jätetään siihen, varmasti vakuutettuina, että hän herää viimeisenä päivänä — täysin säilyneenä. Heikkouskoisille, jotka epäilevät ruumiillista ylösnousemusta tuomiopäivänä, ei voi kuolemista varten suosittaa parempaa maata kuin Klondyke. Se ei kuitenkaan merkitse sitä, että tämä maa olisi sopiva elävien ihmisten vaatimuksille.
Ulkona oli hyvin kylmä, mutta ei sisälläkään ollut liian lämmin. Ainoan uunin ympärille kokoontuivat kaikki ja kiistelivät ujostelemattomasti oikeudesta käyttää sitä. Puolet lattiasta oli peitetty kuusen havuilla; niiden päällä olivat makuusäkit, ja alla kova, talvinen lumi. Muun osan lattiasta muodosti mokkasiineilla kovaksi tallattu lumi siihen asetettuine astioineen, kuppeineen ja muine napaseudun pysähdyspaikkaan kuuluvine tavaroineen. Uuni oli lämmitetty aivan punaiseksi, mutta kolmen askeleen päässä siitä oli jääkimpale niin kuivana ja teräväreunaisena, kuin olisi se juuri hakattu irti joesta. Ulkona olevan kylmyyden vaikutuksesta kohosi lämpö sisällä ylös. Aivan uunin yläpuolella, siinä, missä savutorvi kohosi katon läpi, oli pieni ympyrä kuivaa kangasta; etempänä savutorvesta, keskuksesta, oli ympyrä kosteata vaatetta muuttuen harmaaksi renkaaksi; ja vihdoin teltan muu osa, katto ja seinät olivat peittyneet noin puoli tuumaa paksulla, valkoisella, kristallimaisella huurteella.
— Oi! Oi! Oi! — kuuluivat kärsivän nuoren toverin vaikerrukset. Hän nukkui kääriytyneenä turkiksiin ja oli hyvin nääntynyt, kalpea ja parroittunut. Hän ei herännyt, mutta tuskalliset huudot tulivat yhä kovemmiksi ja voimakkaammiksi. Hänen ruumiinsa ojentautui ja vetäytyi värähdellen kokoon, ikäänkuin vuode olisi ollut nokkosista ja hän olisi tahtonut siitä vapautua.
— Täytyy hieroa! — käski Bettles. — Hänellä on kouristuskohtaus.
Silloin alkoi puolitusinaa tovereita, jotka sydämestään soivat hänelle apua, hieroa, hangata, puristella ja käännellä häntä hyväntahtoisesti, mutta säälimättömästi.
— Kirottu tie — mutisi sairas tuskin kuuluvasti heittäen päältään karvaisen nahan ja istuutuen. — Minä kiertelin maailmaa, kolme neljännesvuotta juoksin seiväs kädessä, karkaisin itseäni kaikin mahdollisin tavoin, ja nyt kun täytyy matkustaa tässä Jumalan hylkäämässä maassa, minä osoittaudun kapalolapseksi ilman miehuuden pisaraakaan.
Hän kumartui tulen ääreen ja pyöritteli käsissään savuketta.
— Minä en valita. Voinhan ottaa lääkettä, mutta minä häpeän omaa itseäni, siinä se. Suoritettuani nuo kirotut kolmekymmentä mailia olen niin väsynyt, nääntynyt ja sairas kuin joku suuren maailman keikari käveltyään viisi mailia valtamaantietä. Kas senvuoksi tunnen itseni noloksi! Antakaa minulle tikkuja!
— Älkää hätäilkö, nuori mies — sanoi Bettles ojentaen palavan tulitikun ja ottaen isällisen sävyn — en minä vielä ole unohtanut sitä aikaa, kun itse aloin täällä liikkua. Kuinka olinkaan näännyksissä! Välistä tarvitsin kymmenen minuuttia vain noustakseni seisomaan — jokainen jäsen vapisi ja oli sairas. Kouristus? Minulla oli sellaisia kohtauksia, että koko leirin täytyi kuluttaa puolipäivää vapauttaakseen minut niistä. Vasta-alkajaksi sujuu teiltä kaikki erinomaisesti, te olette oikealla tiellä. Tästä päivästä vuoden kuluttua voitatte te kävelemisessä koska vain meidät vanhat uroot. Enin teidän puolestanne puhuu se, että teillä ei ole taipumuksia rasvoittumiseen, joka on monia ihmisiä lähettänyt Abrahamin helmaan ennen määrättyä aikaa. — Rasvaa?
— Niin. Kysymys on paksuudesta. Paksut ihmiset eivät ole tiellä suinkaan parhaita kulkijoita.
— Siitä en ole koskaan kuullut.
— Ette ole kuulleet? Paksuus ei häiritse lyhyessä ja kovassa ponnistuksessa, mutta jatkuvassa ponnistuksessa vaaditaan kestäviä voimia, jotka eivät tarvitse lakkaamatonta kiihoitusta; siellä, missä vaaditaan lujuutta ja kestävyyttä, on paksuus haittana. Kun on yhtämittaa työskenneltävä ja tartuttava kiinni johonkin niinkuin koira tarttuu luuhun, siinä ovat keskikokoiset, jäntevät toverit parhaat. Kas senvuoksi, hitto vie, paksut ihmiset eivät kelpaa tähän.
— Se on totta, — sekaantui puheeseen Loyus. — Tunnen erään miehen, paksun kuin puhveli. Hänet tapasi Sutphur Creekissä ja joutui hänen kanssaan kulkemaan eräs pieni mies, — Lon Mc Fane. Tehän tunnette Lon Mc Fanen, pienen irlantilaisen punertavine hiuksineen. He kulkivat ja kulkivat, kulkivat kauan — yöllä ja päivällä. Paksu mies, joka oli hyvin väsynyt, paneutui useasti lumeen. Mutta pieni ivasi ja tyrkki häntä ja huusi hänelle kuin lapselle. Pienen täytyi ivata ja sysiä kauan ennenkuin he saapuivat minun majaani. Kolmeen päivään ei mies kohonnut peitteen alta. Lyön vetoa, etten ole koskaan nähnyt niin paksua miestä. En koskaan! Hänessä oli, niinkuin sanoitte, paljon rasvaa.
— Muistattehan Axel Gundersonin, — sanoi Prince. Tuo suuri skandinaavialainen ja ne surulliset tapaukset, jotka olivat sattuneet hänen kuolemansa yhteydessä, olivat tehneet syvän vaikutuksen kaivosinsinööriin. — Hän lepää jossakin tuolla. — Kaivosinsinööri osoitti kädellään epämääräisesti salaperäiseen itään.
— Hän oli paksuin mies, joka koskaan on pohjoisessa kuleksinut ja juossut hirven uuvuksiin — lisäsi Bettles; — mutta hän on poikkeus, joka vahvistaa säännön. Katsokaa hänen vaimoaan Ungaa — hän oli pieni, painoi kaikkiaan noin sata kymmenen naulaa, puhdasta lihaa — ei unssiakaan mitään liikaa. Hän oli kestävä ja luja, huolehti miehestään; vaali häntä tavalla, jota parempaa tuskin lie. Ei ole mitään maassa, maan päällä tahi maan alla, mitä hän ei olisi tehnyt miehensä takia.
— Mutta hän rakasti tätä, — huomautti insinööri.
— Ei se siinä ole. Tämä…
— Kuulkaa, veljet, — puuttui puheeseen Sitka Charley istuen ruokatavaralaatikolla. — Te puhuitte rasvasta paksujen miesten lihaksissa, naisen kestävyydestä ja rakkaudesta. Te puhuitte kauniisti, mutta minä muistin mitä tapahtui, kun maa oli nuori ja ihmisten nuotiotulet olivat kaukana toisistaan kuin tähdet. Silloin jouduin tekemisiin erään paksun, rasvaisen miehen ja erään naisen kanssa. Nainen oli pieni, mutta hänen sydämensä oli suuri, suurempi kuin paksun miehen sydän, ja hän oli kestävä. Jouduimme suorittamaan väsyttävän vaelluksen, tulemaan Suolaisen Veden luo. Kylmyys oli voimakas, lumi syvä ja meillä oli nälkä. Mutta naisen rakkaus oli kaikki voittava; tällaista rakkautta korkeampaa ei ole mitään.
Hän pysähtyi ja alkoi hakata kirveellä jääpalasia leveän pölkyn päällä, joka oli hänen lähellään ja heitti palaset pataan, missä keitettiin vettä. Miehet istuutuivat lähemmäksi toisiaan ja kouristusta poteva toveri koetteli löytää mahdollisimman mukavan paikan kangistuneelle ruumiilleen.
— Veljet, ihoni on punainen niinkuin kaikilla sivasheilla, mutta sydämeni on valkoinen. Ensimainittuun on syynä esi-isieni puutteellisuudet, viimemainittuun — ystävieni hyvyys. Suuri valo selveni minulle, kun olin vielä poikanen. Ymmärsin, että maa oli annettu teille ja teidän rodullenne ja että sivashit eivät voi kilpailla teidän kanssanne ja ovat hirvien ja karhujen tavoin määrätyt kuolemaan kylmyyteen. Silloin menin minä lämpimään ja istuin teidän keskeenne, teidän tulenne luo ja, niinkuin näette, kelpasin teille. Olen nähnyt elämässäni paljon. Näin kummallisia asioita ja matkoillani kohtasin erilaisia ihmisiä. Ja senvuoksi suhtaudun asioihin niinkuin tekin, tuomitsen samalla tavoin ihmisiä ja ajattelen heistä samoin. Siis kun minä puhun jyrkästi teidän rotunne miehestä, tiedän, ettette te käsitä sitä väärin; ja kun kiitän jotakin omasta heimostani, te ette sano minusta — Sitka Charley on sivashi ja hän ei näe asioita oikeassa valossa, ei ole uskomista siihen, mitä hän puhuu. — Niin te ette sano. Läsnäolijat vahvistivat tämän yksimielisesti. — Nainen oli nimeltään Passuk. Sain hänet edullisella kaupalla heimon totemin luona. Minun sydämeni ei kaivannut naista enkä etsinyt hänen katsettaan. Hänen silmänsä olivat luodut alas, hän oli arka ja pelokas niinkuin tytöt yleensä jouduttuaan muukalaisen haltuun, jota he eivät koskaan ennen ole nähneet. Kun puhuin, ei minun sydämessäni ollut tilaa hänelle, sillä ajattelin suurta matkaa ja tarvitsin ihmisen ruokkimaan koiria ja soutamaan kanssani pitkillä jokimatkoilla. Sama peite saattoi lämmittää kumpaakin, ja valintani sattui Passukiin. Sanoinko teille, että olin hallituksen palveluksessa? Ellen, niin se teidän tulee tietää. Minut otettiin sotalaivaan rekien, koirien, ruokatarpeiden ja Passukin kera. Me ohjasimme pohjoiseen Beringin meren jäiden reunaan, jossa me nousimme laivasta — minä, Passuk ja koirat. Minä sain hallitukselta rahaa, kartan maasta, jota yksikään ihminen ei ollut tähän saakka nähnyt, sekä paketin. Paketti oli sinetöity ja taitavasti suojattu ilman vaikutukselta ja minun täytyi viedä se napaseudun valanpyyntilaivaan, joka oli jäätynyt suuren Mackenzien rannalle. Ei ole toista niin suurta jokea, paitsi meidän Yukon, kaikkien jokien äiti.
— Mutta tämä kaikki ei ole tärkeää, sillä kertomuksellani ei ole yhteyttä valaanpyyntilaivan eikä Mackenzien rannoilla viettämäni talven kanssa. Sitten, keväällä, kun päivät tulivat pitemmiksi ja lumi kovettui, Passuk ja minä menimme etelään Yukonin piiriin. Matka oli raskas, mutta aurinko osoitti meille tietä. Maa alkoi paljastua ja me kohosimme ylös virtaa airojen ja sauvoimien avulla, kunnes saavuimme Forty Mileen. Me menimme rannalle — hauskaa oli nähdä taas valkoisia kasvoja. Tämä talvi oli hyvin kova. Pimeys ja kylmyys painoivat meitä ja niiden mukana tuli nälkä. Jokaiselle ihmiselle antoi yhtiön edustaja neljäkymmentä naulaa jauhoja ja kaksikymmentä naulaa silavaa. Papuja ei ollut. Koirat ulvoivat kaiken aikaa, ihmisten vatsat olivat tyhjät ja heidän kasvonsa peittyivät syvillä rypyillä, vahvat tulivat heikoiksi ja heikot kuolivat. Paljon oli keripukkiin sairastuneita.
— Kerran yöllä menimme kaikki varastohuoneelle ja tyhjät hinkalot saattoivat meidät vielä kovemmin tuntemaan vatsojemme tyhjyyden. Me keskustelimme hiljaa nuotion valossa, sillä kynttilät säästimme niille, jotka ehkä kestäisivät kevääseen saakka.
— Neuvottelimme ja päätimme, että jonkun on lähdettävä Suolaisen Veden luo ja kerrottava maailmalle meidän onnettomuudestamme. Silloin kääntyivät kaikkien silmät minuun, sillä he tiesivät minut kokeneeksi taivaltajaksi. — Seitsemänsataa mailia — sanoin minä, Haines Missioniin ja koko tie viimeiseen tuumaan asti on suoritettava lumikengillä. Antakaa minulle parhaat koirat ja parasta ruokaa, mitä teillä on ja minä menen. Ja minun kanssani menee Passuk.
— He suostuivat. Mutta yksi vastusti — Long Jeff, leveäluinen ja paksu. Hän puhui ylpeästi. Omien sanojensa mukaan hänkin oli tottunut taivaltaja, syntynyt lumikenkien käyttäjäksi ja kasvanut puhvelin maidolla. Hän sanoi lähtevänsä mukanani siltä varalta, että jos minä en kestä matkaa, hän toimittaa tiedon perille Missioniin. Olin nuori, enkä tuntenut ihmisiä. Mistä saatoin tietää, että hänessä puhui vain rasva ja että todellakin kokenut ja matkustanut mies ymmärtää pitää kielen hampaiden takana? Siis me otimme parhaat koirat ja parhaat kaikista ruokavaroista ja läksimme matkalle kolmen kesken — Passuk, Long Jeff ja minä.
— Tehän olette kulkeneet tuoretta lunta myöten, tehneet työtä sauvomalla ja tottuneet kulkemaan röykkiöihin kokoontunutta jäätä pitkin, senvuoksi en puhu teille tien vaikeuksista paitsi siitä, että toisina päivinä me teimme kymmenen mailia, toisina kolmekymmentä, mutta useimmin kumminkin kymmenen. Ja vaikka me olimme ottaneet parasta ruokaa mitä oli, niin sekään ei ollut riittävä, vaan meidän oli säännösteltävä kaikki alusta lähtien. Koirat olivat myöskin säälittävässä tilassa ja me tuskin saimme pysymään niitä jaloillaan. Joella, jonka nimi oli Valkoinen, kolmesta reestä jäi vain kaksi ja matkaa oli tehty vain kaksisataa mailia. Mutta me emme kadottaneet mitään: koirat, jotka eivät kestäneet, katosivat niiden vatsaan, jotka jäivät elämään.
— Ei kohtausta, ei savun hattaraakaan Pelly'n saakka. Täällä laskin saavani ruokaa ja tänne aioin jättää Long Jeffin, joka valitteli ja vaivoin jaksoi kestää matkaa. Saavuttuamme Pelly'n löysimme yhtiön edustajan raskaasti hengittävänä, mutta hänen silmänsä olivat vielä kuitenkin kirkkaat, elintarvekuoppa oli tyhjä ja hän näytti lähetyssaarnaajan tyhjän kuopan ja hänen hautansa, jolle oli ladottu paljon kiviä suojaksi koirilta. Siellä oli myöskin muutamia intiaaneja, mutta lapsia ja vanhuksia emme heidän joukossaan nähneet, ja oli selvää, että harvat heistä kestäisivät kevääseen.
— Ja me menimme eteenpäin kevyin vatsoin, mutta raskaalla sydämellä; puolituhatta mailia lunta ja hiljaisuutta oli meidän ja Haines Missionin välillä.
— Sitäpaitsi oli hyvin pimeä ja puolipäivän aurinko valaisi epäselvästi eteläistä taivaanrantaa. Mutta jääröykkiöitä oli vähemmän ja kulku helpompaa, minä ajoin väsymättä koiria ja vietin tiellä koko päivän aikaisesta aamusta myöhään iltaan.
— Niinkuin sanoin, Forty Milessä jokainen tuuma oli kuljettava lumikengillä. Ja lumikengät tuottivat kovaa kipua jaloillemme — jalat halkeilivat, peittyivät haavoilla, jotka eivät menneet umpeen. Joka päivä suurenivat kärsimykset ja kerran aamulla, kun sidoimme lumikenkiä, Long Jeff alkoi itkeä kuin lapsi. Voidaksemme jatkaa matkaa asetin hänet kevyen reen etupuolelle, mutta hän otti mukavuuden vuoksi pois lumikenkänsä. Mutta kun tie oli epätasainen, niin hänen mokkasiininsa jättivät syviä jälkiä ja näihin jälkiin putoilivat koirat. Sanoin hänelle siitä jyrkästi, ja hän lupasi olla varovaisempi, mutta ei pitänyt lupaustaan. Silloin löin häntä piiskalla, ja tämän jälkeen eivät koirat enää putoilleet. Hän oli lapsi, mikä johtui kärsimyksistä ja rasvasta.
— Kun mies makasi tulen luona ja valitti, Passuk keitti ruokaa, auttoi aamuisin valjastamaan koiria ja iltaisin riisumaan niitä. Hän varoi koiria, oli aina edessä, tasoitti tietä ja siten helpoitti matkaa.
— Minun mielestäni oli hänen velvollisuutensa niin tehdä, enkä minä sitä tuuminut. Minulla oli muuta työtä ja olin sitäpaitsi nuori ja tunsin naisia vähän. Ja vasta myöhemmin, silmätessäni takaisin, minä ymmärsin.
— Mutta mies käyttäytyi arvottomasti. Koirat olivat jo ilmankin voimattomia, ja hän istui usein salaa rekeen kulkiessaan takana. Passuk sanoi, että hän ottaa hoitaakseen reen yksin, joten miehellä ei ollut mitään tehtävää. Aamulla minä annoin hänen osalleen tulevan ruuan ja pakoitin hänet menemään edelleen yksinään. Sitten nainen ja minä valjastimme koirat ja lähdimme liikkeelle. Puolenpäivän aikana, auringon nauraessa meille, saavutimme miehen; kyyneleet olivat jäätyneet hänen poskilleen. Mutta me jätimme hänet jälelle.
— Pysähdyimme yöksi, panimme syrjään hänen osalleen tulevan ruuan ja laitoimme hänelle paikan vuodetta varten; me suurensimme myöskin tulta, että hän voisi nähdä meidät. Muutamien tuntien kuluttua hän saapui ontuen, söi ruokansa vaikeroiden ja huokaillen sekä nukkui. Hän ei ollut sairas, tämä mies. Hän ainoastaan kesti huonosti matkaa, väsyi pian ja oli nälän uuvuttama. Mutta niin Passuk kuin minäkin väsyimme yhtä paljon kuin hän, mutta siitä huolimatta me teimme kaikki, hän ei mitään. Mutta hän oli rasvainen, niinkuin toverimme Bettles meille kertoi äsken… Kaikesta huolimatta me rehellisesti jaoimme ruuan hänen kanssaan.
— Eräänä päivänä kohtasimme kaksi haamua, jotka vaelsivat Hiljaisuuden maassa, — valkoisen miehen ja pojan. Kummallakin oli olkapäällään peite. Yöksi he laittoivat nuotion ja laskeutuivat aamuun asti peitteilleen. Heillä oli hiukan jauhoja, joita he sekoittivat lämpimään veteen ja joivat. Mies näytti minulle kahdeksan kupillista jauhoja — kaikki, mitä heillä oli ja Pelly'n, jossa ei ollut mitään, oli matkaa kaksisataa mailia. He kertoivat, että heidän jälestään tuli intiaani ja että he olivat rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, mutta hän jäi jälelle. Minä en uskonut heidän jakaneen rehellisesti, muuten ei intiaani olisi jäänyt. Ja minä en antanut heille ruokaa. He koettelivat varastaa kaikista lihavimman koiran, joka kuitenkin sekin oli hyvin laiha, mutta minä näytin heille revolveria ja käskin heidän lähteä. Ja he menivät kuin juopuneet Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n.
— Nyt oli meillä vain jälellä kolme koiraa ja yksi reki; koirat olivat äärettömän laihoja — pelkkää luuta ja nahkaa. Kun on vähän puita, niin tuli palaa huonosti ja huoneessa tulee kylmä. Niin oli meidän laitamme. Kun on vähän ruokaa, tuntuu pakkanen kovemmin, ja meidän kasvomme mustuivat ja kurtistuivat niin, ettei oma äitimmekään olisi meitä tuntenut. Ja jalkamme olivat hyvin kipeät. Aamulla, kun läksimme matkalle, kohosi minulle hiki ponnistuksesta koettaessani pidättäytyä huutamasta kivusta, jonka lumikengät minulle aiheuttivat. Passuk ei avannut suutaan, vaan meni eteenpäin tasoittaen tietä.
— Mutta mies itki.
— Thirty Milen juoksu oli hyvin vuolas, senvuoksi siinä oli paljon halkeamia ja avantoja. Saavuimme sille päivällä ja tavoitimme Long Jeffin, joka lepäsi lähdettyään tavallista aikaisemmin liikkeelle. Mutta meidän välillämme oli railo. Hän oli kiertänyt railon pitkin reunajäätä, mutta se oli niin kapea, ettei reki voinut kulkea siitä. Silloin me etsimme toisen jääsillan. Passuk painoi vähän ja meni edellä kädessään pitkä seiväs siltä varalta, että uppoaisi. Mutta hän oli kevyt, lumikengät leveät ja hän pääsi onnellisesti. Sitten alkoi hän kutsua koiria. Mutta niillä ei ollut lumikenkiä eikä seivästä ja ne upposivat. Pidin vahvasti rekeä kiinni takaa, kunnes koirat katosivat jään alle. Totta on, että niitä varten oli vähän ruokaa, vaikkakin laskin, että sitä riittäisi viikoksi, mutta koirat katosivat.
— Seuraavana aamuna jaoin kaiken ruuan, jota oli hyvin vähän, kolmeen osaan, ja sanoin Long Jeffille, että hän voi kulkea meidän kanssamme tahi ilman niinkuin parhaaksi katsoo, sillä nyt menimme nopeasti. Mutta hän nyyhkytti ja alkoi surkutella kipeitä jalkojaan ja kovia kärsimyksiään puhuen hyvin vihaisesti. Minun ja Passukin jalat olivat myöskin kipeät ja kovemmin kuin hänen, sillä me olimme työskennelleet koirien kanssa. Long Jeff vannoi mieluimmin kuolevansa kuin menevänsä eteenpäin; silloin otti Passuk nahkapeitteen ja minä keittoastian sekä kirveen ja aioimme mennä. Mutta Passuk katsoi miehen osalle jääneeseen ruokaan ja sanoi: — Ei pidä tuhlata hyvää ruokaa pienelle lapselle. Hänen on parempi kuolla. — Pudistin päätäni, enkä vastannut mitään — toveri on sittenkin toveri. Silloin puhui nainen ihmisistä, jotka jäivät Forty Mileen; puhui, että heidän joukossaan on paljon hyviä, ja että he odottavat minulta ruokaa kevääksi. Kun minä tälläkin kertaa vaikenin, sieppasi hän vyöstäni revolverin, ja niinkuin veljemme Bettles sanoi, Long Jeff meni Abrahamin helmaan ennen aikaansa. Nuhtelin tästä Passukia, mutta hänessä ei ollut katumuksen jälkeäkään, eikä hän näyttänyt lainkaan surulliselta. Ja sydämessäni minä tiesin, että hän oli oikeassa.
Sitka-Charley vaikeni ja rupesi heittämään jääpaloja pataan, joka seisoi uunilla. Miehet vaikenivat, ja heidän selkäänsä värisytti kylmä ulkona olevien koirien ulvoessa, jotka siten ilmaisivat omia kärsimyksiään.
— Päivän toisensa jälkeen me kuljimme, yösijalta toiselle, kuin kaksi haamua — Passuk ja minä — ja me tiesimme voivamme olla tyytyväisiä tähänkin, jos ei tulisi huonompaa, ennenkuin saapuisimme Suolaiselle Vedelle. Silloin kohtasimme me intiaanin, joka meni Pelly'n!
— He, mies ja poika, eivät olleet rehellisesti jakaneet hänen kanssaan, kertoi hän: eivät olleet jättäneet hänelle jauhoja kolmeksikaan päiväksi. Hän keitti joka yö kupissaan mokkasiinien palasia ja söi niitä. Mutta mokkasiineista oli jälellä vain vähän. Hän oli merenrannalta ja kertoi meille siitä Passukin välityksellä, joka puhui hänen kieltään. Hän oli vieras Yukonilla, eikä tiennyt tietä, mutta hänen kasvonsa olivat käännetyt Pelly'n. Kuinka pitkä oli matka? Kaksi päivää? Kymmenen? Sata? — hän ei tiennyt, mutta meni Pelly'n. Takaisin palaaminen oli mahdoton, täytyi siis kulkea vain eteenpäin.
— Hän ei pyytänyt ruokaa, sillä hän näki, että myöskin me olimme vaikeassa asemassa. Passuk katsoi minuun ja mieheen epäröiden ikäänkuin naaraspeltopyy, jonka poikue on vaarassa. Silloin käännyin häneen ja sanoin: — "Tämä mies on ryöstetty. Minä annan hänelle osan varastostamme". Näin, että Passukin silmissä vilahti hetkeksi mielihyvä. Hän katsoi kauan mieheen ja minuun, hänen suunsa oli suljettu ja päättäväinen.
— Ei, — sanoi hän. — Suolainen Vesi on täältä kaukana, mutta kuolema lähellä. On parempi, jos se ottaa tämän vieraan miehen ja menee ohi minun Charley'ni!
— Mies meni Hiljaisuuden maan kautta Pelly'n. Sinä yönä itki nainen.
En koskaan ollut nähnyt hänen itkevän tähän saakka…
— Eikä se johtunut savusta, sillä puut olivat kuivia. Ihmettelin hänen suruaan ja ajattelin, että naisen sydän pehmeni tien pimeydestä ja kärsimyksistä.
— Elämä on kumma asia. Olen ajatellut sitä paljon ja punninnut kauan; kuitenkin tulee arvoitus joka päivä vain suuremmaksi. Mistä johtuu tämä kummallinen halu elää? Elämähän on peliä, missä kukaan ei voita. Elämä merkitsee kovaa työtä ja syvää kärsimystä, kunnes raskas vanhuus saavuttaa meidät, ja me laskemme kätemme loppuunpalaneen tulen kylmään tuhkaan. Raskasta on elää! Kärsien ilmestyy lapsi maailmaan ja kärsien päästää vanhus viimeisen huokauksensa ja kaikki hänen päivänsä ovat täynnä levottomuutta ja huolta; kuitenkin menee hän kuoleman avattuun syliin kompastellen, kaatuillen, takaisinpäin katsovin kasvoin, valmiina taistelemaan viimeiseen hengenvetoon. Mutta kuolema on hyvä. Ainoastaan elämä ja kaikki elävä on pahaa. Kuitenkin me rakastamme elämää ja vihamme kuolemaa. Se on hyvin kummallista!
— Kulkiessamme Passukin kanssa päivällä, me puhuimme vähän. Yöllä me makasimme lumessa kuin kuolleet ja jatkoimme aamulla matkaamme; me kuljimme kuin kuolleet ja kaikki ympärillämme oli kuollutta. Ei oravaa, ei myyrää, — ei mitään. Joki valkoisessa puvussaan — ei äännähtänytkään. Mehu puissa oli jäätynyt. Oli kylmä niinkuin nytkin; yöllä laskeutuivat tähdet alas ja olivat suuria; ne hyppivät ja tanssivat, yöllä revontulet nauroivat meitä; syttyi paljon aurinkoja, koko avaruus loisti ja säteili, lumi oli kuin timanttitomua. Mutta ei lämmintä, ei ääntä, ainoastaan kylmyys ja hiljaisuus. Niinkuin sanoin, me kuljimme kuin kuolleet, niinkuin unessa, emmekä laskeneet aikaa. Meidän kasvomme olivat vain käännetyt Suolaiselle Vedelle, meidän sielumme halasivat Suolaiselle Vedelle ja meidän jalkamme veivät meitä sinne.
— Pysähdyimme Takheenan luona, mutta emme tienneet sitä. Silmämme katsoivat White Horseen, mutta eivät nähneet sitä. Jalkamme kulkivat Canyonin epätasaista pintaa, mutta eivät tunteneet sitä. Me emme huomanneet mitään. Ja kaatuessamme tielle me käänsimme kasvomme Suolaiseen Veteen päin.
— Meidän viimeiset ruokavaramme olivat menossa, ja me jaoimme ne tasan, Passuk ja minä, mutta hän kaatuili useammin ja Caribou Crossingissa uupui hän kokonaan.
— Mutta aamulla me makasimme saman peitteen alla, emmekä menneet etemmäksi. Ajattelin jäädä tähän ja kohdata kuoleman Passukin kanssa yhdessä, sillä minä olin vanhentunut ja oppinut arvostelemaan naisen rakkautta. Tämä tapahtui kahdeksankymmenen mailin päässä Haines Missionista, ja suuri Chilcoot kohotti kaukana yli metsän reunan avonaisen, tuulille alttiin huippunsa. Passuk puhui hiljaa lähentäen huulensa minun korvaani, jotta voisin kuulla. Nyt, kun hänen ei tarvinnut pelätä minun vihaani, puhui hän koko sydämestään, kertoi rakkaudestaan ja paljosta muusta, jota en ollut ymmärtänyt.
— Hän puhui: "Sinä olet minun mieheni, Charley, ja minä olin sinulle hyvä vaimo. Viritin aina sinulle tulen, keitin ruokaa, ruokin sinun koiriasi, sauvoin sinulle, enkä valittanut. Minä en sanonut, että isäni majassa oli lämpimämpi tahi että siellä oli enemmän ruokaa. Kun sinä puhuit, minä kuuntelin. Kun sinä käskit, minä tottelin. Eikö ollut niin, Charley."
— Ja minä sanoin: "Niin oli".
— Hän jatkoi: "Kun sinä tulit ensimmäisen kerran luoksemme, sinä et katsonut minuun, ostit minut, niinkuin ostetaan koira ja veit mukanasi; sydämeni nousi sinua vastaan ja täyttyi murheella ja pelolla. Mutta siitä on kauan. Sinä olit minulle lempeä, Charley, niinkuin hyvä isäntä on lempeä koirilleen. Sinun sydämesi oli kylmä, — siinä ei ollut tilaa minulle, kuitenkin sinä kohtelit minua hyvin ja käyttäydyit oikeudenmukaisesti. Ja minä olin sinun mukanasi, kun sinä taistelit suurien asioiden puolesta ja menit suuriin vaaroihin. Minä vertasin sinua toisiin miehiin ja näin, että heidän keskellään sinä olit rehellinen, sinun sanasi oli viisas, sinun kielesi totinen. Ja minä aloin ylpeillä sinusta, sinä täytit minun sydämeni, ja minun ajatukseni olivat sinussa. Sinä olit kuin aurinko keskellä kesää, joka lähettää ympärilleen kultaisia säteitä, eikä koskaan poistu taivaalta. Ja mihin minun katseeni sattuikaan, kaikkialla näin auringon. Mutta sinun sydämesi oli kylmä, Charley, siinä ei ollut paikkaa minulle."
— Silloin minä sanoin: "Se on totta. Se oli kylmä. Siinä ei ollut paikkaa. Mutta se aika on mennyt. Sydämeni on keväällä putoavan lumen tapainen, kun aurinko paistaa. Kaikki sulaa, vedet kuohuvat, vihreä ruoho kasvaa ja nousee. Peltopyyt huutavat, kultarintakertut laulavat, kun talvi on ohi; Passuk, minä olen oppinut tuntemaan naisen rakkauden."
— Hän hymyili ja vetäytyi luokseni, jotta voisin hänet puristaa itseeni. Ja hän sanoi: "Minä olen iloinen". Senjälkeen lepäsi hän kauan, hiljaa hengittäen, pantuaan päänsä minun rinnalleni. Sitten hän kuiskasi: "Tie loppuu tähän ja minä olen väsynyt. Mutta nyt haluaisin puhua muusta. Se tapahtui kauan sitten, kun olin vielä pieni tyttö. Minä leikin yksin nahkanippujen keskellä isäni majassa; miehet olivat metsästämässä, naiset ja lapset kantoivat lihaa. Oli kevät ja minä olin yksin. Suuri, ruskea karhu, juuri talviunesta herännyt, nälkäinen, karva riippuen suurina takkuina luuksi laihtuneella ruumiilla, pisti päänsä majaan ja sanoi: 'uuh'. Veljeni oli juuri palannut takaisin ensimmäisten pyydystettyjen liharekien mukana. Hän alkoi taistella karhua vastaan tulinen kekäle kädessään, ja valjaissa olevat koirat iskivät siihen takaa. Oli suuri taistelu ja paljon melua. He astuivat nuotioon, kekäleet lensivät ympäri ja maja kaatui. Lopuksi makasi karhu tapettuna ja veljeni kasvoilla oli sen kynsien jäljet. Huomasitko intiaanissa, joka meni Pelly'n, että hänen rukkasissaan ei ollut peukaloa, eikä kädessäkään, jota hän lämmitti tulen luona? Hän oli minun veljeni. Ja minä sanoin, ettei tarvitse antaa hänelle ruokaa. Ja hän meni Hiljaisuuden maahan ilman ruokaa."
Sellainen, veljeni, oli Passukin rakkaus, hänen, joka kuoli lumeen Caribou Crossingin luo. Hän rakasti kaikki kestävällä rakkaudella uhraten veljensäkin miehen vuoksi, joka otti hänet vaivaloiselle matkalle ja saattoi katkeraan kuolemaan. Ja sellainen oli tämän naisen rakkaus, että hän uhrasi itsensäkin. Ennenkuin hänen silmänsä sulkeutuivat lopun edellä, hän tarttui käteeni ja vei sen oravannahkaisen vaatetuksensa alle. Tunsin siellä täyteläisen pussin ja ymmärsin syyn hänen heikontumiseensa. Joka päivä me jaoimme kaikki tasan pienimpäänkin palaan saakka; ja joka päivä hän söi vain puolet osastaan. Toisen puolen hän eroitti tähän pussiin. Ja hän sanoi: "Tässä on Passukin tien loppu, mutta sinun, Charley, vie kauemmaksi ja kauemmaksi, yli suuren Chilcootin Suolaiselle Vedelle. Ja monien vuosien kuluessa se vie sinua etemmäksi, vieraiden maiden ja tuntemattomien vesien kautta ja täyttää sinun vuotesi kunnialla ja suurella maineella. Ja se vie sinut naisten luo, monien hyvien naisten majaan, mutta milloinkaan et löydä suurempaa rakkautta kuin oli Passukin."
— Ja minä tiesin naisen puhuvan totta. Mutta hulluus tarttui minuun, minä heitin täysinäisen pussin luotani ja vannoin, että minun tieni oli loppunut. Hänen väsyneet silmänsä katsoivat hellästi ja hän sanoi: "Ihmisten keskellä Sitka-Charley oli tunnettu rehellisyydestään eikä koskaan pettänyt sanaansa. Onko hän sen nyt unohtanut ja puhuu turhia sanoja Caribou Crossingin luona? Eikö hän muista enää ihmisiä Forty Milessä, jotka antoivat hänelle parhaat ruokansa ja valituimmat koiransa? Passuk oli aina ylpeä omasta miehestään. Nouskoon hän, sitokoon lumikengät jalkoihinsa, että Passuk voisi nytkin säilyttää ylpeytensä."
— Ja kun hän kylmeni minun käsiini, nousin ja etsin täysinäisen pussin, sidoin lumikengät jalkaani ja jatkoin horjuen tietäni; polveni olivat heikot, päätäni pyörrytti, korvissa suhisi ja silmäni pimenivät. Unohtunut nuoruus palasi luokseni. Minusta tuntui, että istuin täysinäisten patojen luona juhlien aikana, lauloin ja tanssin laulavien ja rumpua lyövien miesten ja naisten kanssa.
— Ja Passuk piteli minua kädestä ja meni minun kanssani. Kun minä nukuin, hän herätti minut. Kun minä kompastuin ja kaaduin, hän nosti minut. Kun minä jouduin syvään lumeen, hän vei minut tielle. Ja sellaisessa tilassa, ikäänkuin järjetön mies, joka näkee kauheita näkyjä ja horjuu kuin juopunut, tulin minä Haines Missioniin meren luo.
Charley rajoitti teltan verhoja. Oli puolipäivä. Etelässä, tuskin valaisten jylhää Hendersonia, näkyi kylmä auringonkehä. Sen kummallakin puolella leiskuivat auringonkoirat. Ja lähellä tietä ulvoi valittavasti huurteinen koira kohottaen pitkän kuononsa aurinkoa kohti.