TEIDEN EROTESSA.
"Minun täytyy tämä kaupunki jättää ja sinut, armaani, tänne heittää —"
(Schwaabilainen kansanlaulu.)
Laulajan kasvot olivat parrattomat, silmät katsoivat iloisesti; hän kumartui ja lisäsi vettä kiehuvaan hernekattilaan, otti sitten kekäleen palavasta nuotiosta ja alkoi häätää pois ruokatavaralaatikolle tunkeilevia koiria. Hänellä oli siniset silmät ja pitkät, kullanväriset hiukset. Oli hauska nähdä hänen nuorekasta reippauttaan.
Uusi kuu kohotti tuskin näkyvän sarvensa kumartuneiden, lumella peitettyjen mäntyjen yli, jotka ympäröivät leiriä eroittaen sen muusta maailmasta. Ylhäällä oli hyvin kirkasta ja kylmää, tähdet vilkuttivat nopeasti kylmällä valollaan. Luoteessa vihertävät pilvet ennustivat revontulten alkua. Kaksi miestä loikoi karhuntaljalla, joka toimitti vuoteen virkaa. Nahan ja lumen välille oli asetettu kuuden tuuman paksuudelta havuja. Huopapeitteet olivat kokoonkäärittyinä. Makaavien selän takana oli esirippu — kappale purjekangasta, joka oli jännitetty puiden väliin ja asetettu neljänkymmenen viiden asteen kulmaan. Se kokosi tulesta säteilevää lämpöä ja ohjasi sen alas makuupaikalle. Kolmas mies istui reessä ja paikkasi mokkasiinejaan. Oikealla osoitti kasa jäätynyttä, järeää hiekkaa paikan, missä he joka päivä suorittivat vaikean päivätyönsä saadakseen kultaa. Vasemmalla törrötti neljä paria lumikenkiä ollen kulkuneuvoina silloin, kun he halusivat poistua leirin tallatulta lumelta.
Kummallisen liikuttavana kaikui laulu kylmien pohjolan tähtien alla. Se ei saattanut raskaan työnsä jälkeen lepääviä miehiä paremmalle tuulelle. Heidän sydämissään aiheutti se rauhatonta kaipuuta sekä levottoman tunteen, joka muistutti nälkäisen vatsan kurnutusta ja ajoi heidän sydämensä etelään, maille, missä oli enemmän valoa ja lämpöä.
— Jumalan nimessä, Sigmund, lopettakaa! — murisi yksi joukosta. Hänen kätensä olivat puristuneet nyrkkiin, mutta hän peitti ne karhuntaljaan, jonka päällä hän loikoi.
— Minkävuoksi, Dave Wertz? — kysyi Sigmund. — Miksikä en saisi laulaa, kun sydämeni on iloinen?
— Senvuoksi, että siihen ei ole mitään aihetta, siinä syy. Katsokaa ympärillenne ja ajatelkaa ruokaa, jolla olemme turmelleet vatsamme jo kahdentoista kuukauden ajan, ja ajatelkaa, että elämme ja työskentelemme kuin juhdat.
Vaiennut Sigmund kultaisine hiuksineen silmäili ympärilleen huurteen peittämiin koiriin ja höyryyn, joka kohosi miesten hengittäessä.
— Mutta miksei sydän silti voi olla iloinen? — nauroi hän. — Kaikki on hyvin. Mitä tulee ruokaan — hän nosti koukistetun kätensä ja tunnusteli mielihyvällä lihaksiaan, — jos emme eläisi ja työskentelisi juhtamaisesti, emme myöskään ansaitsisi työstämme kuninkaallisesti. Suoni antaa meille kaksikymmentä dollaria kattilallisesta ja mehän tiedämme sen paksuuden olevan kahdeksan jalkaa. Täällä on toinen Klondyke — ja sen tiedämme — kas, Jim Hawes tietää sen, eikä valita. Ja kas Hitchcock! Hän ompelee mokkasiinejaan kuten vanha akka ja odottaa aikaansa. Teillä ei ole vain voimia odottaa ja työskennellä kevään huuhtelukauteen asti. Silloin tulemme kaikki rikkaiksi, rikkaiksi kuin kuninkaat, mutta te ette saata odottaa. Te kiiruhdatte palaamistanne Valtoihin. Sitä minäkin haluan, sillä minä synnyin siellä, mutta minä voin odottaa, koska kulta päivä päivältä enenee kattilassa — keltaisena kuin voi kirnussa. Mutta te haluatte paremmille päiville ja itkette sitä nyt kuin lapsi. Miksikä en laulaisi:
"Kun aika joutuu, kypsyy rypäle,
Enkä minä kauemmaksi enää etene…"
Koirat, väristen ja ulvoen, tunkeutuivat lähemmäksi tulta. Kuului lumen narskuva ääni lumikenkien painuessa siihen. Sigmund keskeytti laulunsa ja heitti kiroillen koiria kekäleellä.
Nuotiotulen valaisemalle alueelle ilmestyi nahkoihin kietoutunut intiaanityttö, laskeutui lumikengiltä, heitti takaisin oravannahkaisen huppupäähineensä ja astui heidän luokseen. Sigmund ja tulen luona istuvat miehet tervehtivät häntä tavanmukaisella halloo-huudolla ja Hitchcock teki tilaa reessä, jotta tulija voisi istua hänen viereensä.
— Kuinka voit, Sipsu? — kysyi hän puhuen kuten tyttökin huonoa englanninkielen ja Chinook-intiaaniheimon murteen sekoitusta. — Onko leirissä nälkä? Minkä on poppamies huomannut syyksi siihen, että metsästys on huonoa eikä hirviä liiku missään?
— Nälkä on. Metsästys on huonoa ja olemme aikeissa syödä koirat. Ja poppamies löysi syyn onnettomuuteen; huomenna toimittaa hän uhrin ja puhdistaa leirin.
— Kenet hän on määrännyt uhriksi? Äskensyntyneen lapsen vaiko jonkun vapisevan ukon, joka on rasitukseksi heimolle ja jolle kuolema on itselleenkin paras?
— Tällä kertaa tapahtuu toisin. Koska hätä on suuri, niin ei hän valinnutkaan ketään muuta kuin päällikön tyttären, minut, Sipsun.
— Hirveätä! — sanoi Hitchcock. Hän tuumiskeli ja näkyi selvästi, että hän oli tavattoman hämmästynyt.
— Sen vuoksi seisomme nyt siinä, missä tiet eroavat — te ja minä, jatkoi tyttö rauhallisesti. Saavuin nähdäksemme vielä kerran toisiamme, vain yhden kerran.
Hän oli alkeellinen olento ja alkeelliset olivat hänen tapansa samoinkuin katsantokantansakin. Elämään hän suhtautui stooalaisesti katsoen ihmisuhreja asiain menoon välttämättä kuuluvaksi. "Voimat", jotka ohjasivat päivänvaloa ja pimeyttä, vesien juoksua ja pakkasta, lehtien liikuntaa ja tuulta, olivat pahoja ja tarvitsivat hyvittelemistä. Ne vaativat sitä monella tavalla — kuolemalla vedessä, kun heikko jää murtui alta; karhun käpälissä, sairauden vaivuttamana, joka saattoi kohdata ihmistä hänen omassa asunnossaan; ensiksi ilmaantui yskä ja sitten poistuu elämä keuhkoista suun ja nenän kautta. Silloin saivat "voimat" uhrinsa. Kiinteän johdonmukaisesti liittyivät seikat toisiinsa ja poppamies sai selville näiden "voimien" tahdon menetellen ilman sääliä. Se oli luonnollista. Kuolema saapui eri teitä, mutta loppujen lopuksi oli kaikki Tuntemattoman ja Kaikkivoivan tahdon ilmausta.
Mutta Hitchcock oli myöhäisemmän sivistyksen lapsia. Hänen katsantokantansa olivat vapaamielisempiä ja vapaita kaikenlaisesta auktoriteettiuskosta.
— Ei, Sipsu! — sanoi hän. — Sinä olet nuori ja vielä täynnä elämää.
Poppamies on tyhmä ja hänen valintansa kauhea. Se ei ole tapahtuva.
Tyttö hymyili ja vastasi:
— Elämä ei ole lempeä. Ensiksikin teki se toiset valkoisiksi, toiset punaisiksi, ja se on paha. Sitten antoi se teittemme yhtyä ja eroittaa ne nyt, emmekä me voi mitään tehdä. Kerran aikaisemmin, kun jumalat olivat vihassa, saapuivat teidän veljenne leiriin. Heitä oli kolme, he olivat suuria ja valkoisia ja puhuivat, että uhrausta ei tapahdu. Mutta he kuolivat ja kaikki jäi ennalleen.
Hitchcock nyökäytti päätään, kääntyi tovereihinsa ja sanoi kovalla äänellä:
— Kuulkaa, toverit. Jotain pirullisen kauheata valmistellaan intiaanikylässä. Ne aikovat tappaa Sipsun. Mitä sanotte siitä.
Wertz ja Hawes katsoivat toinen toiseensa eikä kumpikaan puhunut mitään. Sigmund taivutti päätään ja taputti polviensa välissä olevan koiran päätä. Hän oli tuonut sen mukanaan kaukaa ja piti siitä paljon. Itse asiassa oli eräs tyttö, jota hän usein muisteli ja jonka kuvaa hän kantoi povellaan, antanut hänelle koiran sekä siunauksensa heidän suudellessaan jäähyväisiksi, kun hän lähti äärimäiseen pohjolaan.
— Mitä sanotte siitä? — toisti Hitchcock.
— Ehkäpä ei asia ole niin vakava, — vastasi Hawes välinpitämättömästi. — On hyvinkin mahdollista, että se on vain tytön lorua.
— Se ei ole luultavaa! — Hitchcock tunsi tulista kiukkua nähdessään tällaista välinpitämättömyyttä. — Mutta jos asia on totta, niin on kysymys siitä, kuinka me siihen suhtaudumme? Mitä teemme?
— En näe mitään aihetta sekaantua asiaan — sanoi Wertz. — Jos asia on niin, niin se on, siinä kaikki, mitä voimme sanoa. Se on maan tapa, josta tämä kansa pitää kiinni; uskonto, eikä se liikuta meitä. Meillä on kylliksi tekemistä kultahiekan kokoamisessa voidaksemme mitä pikemmin matkustaa tästä Jumalan hylkäämästä maasta. Kelpaako tämä tyttö kenellekään muulle kuin pedoille? Ja eivätkö nämä punaiset pirut ole juuri petoja? Olkoon kaikenlainen intoileminen helvetissä!
— Sitä samaa sanon minäkin, — myönsi Hawes. — Meitä on täällä neljä ja olemme kolmensadan mailin päässä Yukonista ja siis valkoisista. Mitä voimme tehdä puoltasataa intiaania vastaan. Jos ryhdymme neuvomaan heitä, kiinnittävät he meihin huomiota ja jos aiomme tapella, tappavat he meidät. Sitäpaitsi löydämme täältä, Jumalan kiitos, kultaa. Yksistään senvuoksi en salli sekaantumista.
— Olen samaa mieltä — lisäsi Wertz.
Hitchcock kääntyi kärsimättömästi Sigmundiin, joka lauloi hiljalleen.
— He ovat oikeassa, Hitchcock — sanoi tämä, — olen samaa mieltä toisten kanssa. Jos kuusikymmentä miestä on päättänyt tappaa tytön, minkä te sille voitte? Hetkinen, eikä meistä jää jälelle ketään. Ja mitä hyötyä siitä on? Tyttö jää kuitenkin heidän käsiinsä. On toivotonta ryhtyä vastustamaan kansan tapoja, kun ei meillä ole kylliksi voimaa.
— Mutta voimaa on! — keskeytti Hitchcock, Neljä valkoista merkitsee sata kertaa enemmän kuin saman verran punaisia. Ja muistakaa tyttöä!
Sigmund taputteli tuumivasti koiraa.
— Tyttöä minä juuri ajattelenkin. Hänen silmänsä ovat siniset kuin kesäinen taivas, naurunsa helisee kuin meren laineet, hiukset keltaiset kuin minulla ja palmikko käsivarren paksuinen. Hän odottaa minua kaukana täältä, paremmassa maassa. Ja hän on odottanut kauan; nyt kun näen, kuinka paljon olen koonnut kultahiekkaa, en heitä työtä kesken.
— Minua hävettäisi katsoa tytön sinisiin silmiin ja muistaa toisen tytön mustia, tytön, jonka elämä oli minun kädessäni — vastasi pilkallisesti Hitchcock. Hänen luonteessaan oli synnynnäinen ritarillisuuden tunne ja valmius jaloihin tekoihin. Hän saattoi tehdä teon asian vuoksi, arvostelematta siitä tulevaa hyötyä tahi muita seurauksia.
Sigmund pudisti päätään.
— Te ette saa minua pois tolalta, Hitchcock. On olemassa kylmiä asiallisia olettamuksia ja tosiasioita. Enhän saapunut tähän maahan turhan takia ja sitäpaitsi olen vakuutettu, ettei kannata nostaa tästä juttua. Jos sen tekisimme, olisi se vain tytölle itselleen pahempi. Hänen kansansa tapa on sellainen, ja aivan sattumalta olemme täällä tämän tapahtuessa. He ovat tehneet niin tuhannen tuhatta vuotta, haluavat tehdä nyt ja tulevat niin vastedeskin tekemään. Sitäpaitsi, eiväthän he ole meidän rotuamme. Eikä tyttö myöskään. Ei, minä olen yhtä mieltä Hawesin ja Wertzin kanssa.
Koirat alkoivat murista ja hän vaikeni kuunnellakseen narinaa lumessa. Intiaani toisensa jälkeen ilmaantui valaistulle alueelle: korkeina, peloittavina, vaiteliaina ja nahkoihin käärittyinä kuvastuivat heidän varjonsa lumelle. Yksi heistä, poppamies, keskusteli Sipsun kanssa — kuului jyrkkiä kurkkuääniä. Miehen villit kasvot olivat maalatut kirkkain värein, olkapäiltä riippui sudennahka, jonka kuono ja välkkyvät hampaat kohosivat hänen päänsä yli. Vielä ei oltu sanaakaan lausuttu. Säilytettiin varovaisina rauha. Sipsu kohosi ja nousi lumikengilleen.
— Hyvästi, Hitchcock — sanoi hän. Mutta tämä seisoi vastaamatta ja liikkumattomana heidän kadotessaan valkeaan metsään.
Eroitukseksi monista miehistä Hitchcock ei milloinkaan ollut pyrkinyt yhtymään kehenkään pohjolan tyttäristä. Rotueroavaisuus ei suinkaan estänyt häntä käymästä avioliittoon maan tyttärien kanssa. Vaikkapa niinkin olisi ollut, ei hänen elämänviisautensa olisi siitä kuitenkaan lukua pitänyt. Mutta hän ei yksinkertaisesti tuntenut siihen mitään halua. Sipsu? Hän keskusteli mielellään tytön kanssa leiritulen ääressä, mutta ei niinkuin mies, joka tuntee, että hän on mies ja tuossa on nainen, vaan niinkuin täysikasvuisen lapsen kanssa. Siinä kaikki. Mutta tähän sekaantui ritarillisiakin tunteita; huolimatta esi-isistään ja Uuden Englannin vaikutuksesta oli hän niin luotu, että elämän arvosteleminen kauppiaan kannalta — oston ja myynnin — näytti hänestä häpeälliseltä ja oli vastenmielistä hänen syvimmille tunteilleen.
Hän istui siinä vaiti, pää eteenpäin kumartuneena, ikäänkuin esittäen keskitettyä voimaa, yhtä suurta kuin hänen rotunsa.
Wertz ja Hawes katsoivat tuon tuostakin kysyvästi häneen ja heidän käyttäytymistavassaan tuntui, vaikkakin heikko, mutta silti huomattava pelko. Sigmundilla oli sama tunne. Hitchcock oli voimakas ja hänen voimansa oli usein, heidän elämänsä monissa tilanteissa, tehnyt heihin vaikutuksen. Ja he odottivat jonkunlaisella pelolla ja uteliaisuudella, mihin toimenpiteisiin tämä ryhtyisi, kun päättäisi toimia.
Mutta vaitiolo jatkui kauan. Tuli oli melkein sammumaisillaan, kun Wertz nousi, haukotteli ja tuumaili menevänsä nukkumaan. Silloin kohottautui Hitchcock koko pituuteensa.
— Rankaiskoon Jumala teitä, pelkuriraukat! Minä en halua olla kanssanne tekemisissä! — Hän puhui verrattain rauhallisesti, mutta jokaisessa sanassa tuntui voima.
— Jakakaamme siis, — jatkoi hän, — sillä tavoin kuin katsotte itsellenne sopivimmaksi. Minulla on oikeus neljänteen osaan, se käy selville sopimuksestamme. Siis kaksikymmentäviisi tahi kolmekymmentä unssia tulee minulle. Tuokaa vaaka. Jaamme sen heti. Ja te, Sigmund, mitatkaa minulle neljäs osa ruokatavaroista ja pankaa ne syrjään. Neljä koiraa on minun, mutta tarvitsen useampia. Annan teille osani varustuksistani ja työkaluni maksuksi koirista. Ja lisään siihen kuusi tahi seitsemän unssia. Mitä sanotte siihen?
He menivät syrjään kolmen kesken ja alkoivat neuvotella. Heidän palattuaan ryhtyi Sigmund puhumaan.
— Me jaamme teidän kanssanne rehellisesti kaikki, Hitchcock. Jokaisesta tavarasta saatte teille kuuluvan neljännen osan — ette enempää, ettekä vähempää; te voitte sitten ottaa tahi jättää. Mutta meille ovat koirat yhtä tarpeellisia kuin teillekin, senvuoksi saatte neljä, ettekä muuta. Jos te jostakin syystä ette halua ottaa osaanne työkapineista ja varustuksista, niin on se teidän asianne. Jos haluatte, voitte ne viedä, jos haluatte, voitte ne jättää.
— Lain kirjaimen mukaan, — hymähti Hitchcock. — Mutta olkoon niin. Minä suostun. Minulla on kiire, enkä voi raahata mukanani kaikenlaista roskaa.
Jako suoritettiin ilman muita selityksiä: Hitchcock sitoi vähät tavaransa rekeen, valitsi neljä koiraa ja valjasti ne. Työkalu- ja varustusosaansa hän ei koskenut, kuitenkin heitti hän rekeensä puolisen tusinaa koiravaljaita katsahtaen uhmaavasti jälelle jääviin ikäänkuin tarjoten heille tilaisuuden vastustaa. Mutta he kohauttivat olkapäitään ja katselivat häntä kunnes hän katosi metsään.
Mies ryömi vatsallaan lumessa. Molemmin puolin näkyi epäselvästi hirvennahoista tehtyjä telttoja. Siellä täällä ulvoi joku koira surujaan tahi iski murahtaen kiinni naapuriinsa tämän sopimattoman käyttäytymisen vuoksi. Eräs koirista lähestyi ryömivää miestä, mutta tämä ei liikahtanut. Koira tuli lähemmäksi, haisteli ilmaa ja vetäytyi vielä lähemmäksi, kunnes sen kuono kosketti tuota kummallista olentoa. Silloin Hitchcock — se oli hän — ojentautui yhtäkkiä eteenpäin ja tempasi nopeasti paljaalla, rukkasesta vapautetulla kädellään eläintä kurkusta kiinni. Koira kaatui maahan kuoliaana ja mies kulki eteenpäin. Tällä tavalla ryömi Hitchcock päällikön majalle saakka. Hän makasi kauan lumessa, kuunnellen sisäpuolelta ääniä ja koettaen arvioida, missä Sipsu oli. Teltassa oli nähtävästi paljon ihmisiä ja äänistä päättäen he olivat hyvin kiihtyneitä.
Vihdoinkin kuuli hän tytön äänen ja ryömi ympäri telttaa niin, että heitä eroitti vain hirvennahka. Silloin kaivoi hän lumeen kuopan ja työnsi hitaasti päänsä ja hartiansa teltan reunan alle. Kun lämmin sisäilma tulvehti hänen kasvoilleen, pysähtyi hän odottamaan. Jalat ja suurin osa ruumiista oli ulkopuolella. Hän ei nähnyt mitään, eikä rohjennut nostaa päätään. Hänen toisella puolellaan oli kasa nahkoja. Sen saattoi päättää hajusta, vaikka hän varovaisesti koettelikin niitä varmistuakseen asiasta. Toiselta puolen kosketti hänen kasvonsa nahkapukuun, jonka hän tiesi ympäröivän ruumista. Siinä täytyi olla Sipsu. Vaikka häntä haluttikin odottaa, että tämä olisi puhunut vielä kerran, niin hän päätti kuitenkin uskaltaa.
Hän kuuli päällikön ja poppamiehen väittelevän tulisesti keskenään ja etäisimmässä nurkassa vikisi nälkäinen lapsi.
Hitchcock alkoi varovasti kohottaa päätään, kunnes kosketti nahkapukuun. Hän kuunteli hengitystä, se oli naisen hengitys. Hän alkoi toimia suuremmalla varmuudella. Hän painoi tyttöä kupeeseen varovasti, mutta voimakkaasti, ja tunsi, kuinka tämä värähti kosketuksesta. Hän odotti, kunnes epäröivä käsi luisui pitkin hänen päätään, eikä pysähtynyt hiuksissa. Seuraavassa hetkessä nosti käsi hiljaa hänen kasvojaan ja hän katsahti Sipsun silmiin.
Tyttö hillitsi itsensä täydellisesti. Muuttaen asentoaan ikäänkuin sattumalta, asetti hän kyynärpäänsä mukavasti turkisläjälle ja järjesteli pukuaan.
Sillä tavoin oli mies kokonaan peitetty. Jälleen ikäänkuin sattumalta, kumartui tyttö miehen puoleen, niin että tämän täytyi hengittää tytön käsivarren ja rinnan välitse, ja päätään painaen asetti hän korvansa miehen huulille.
— Kun käy päinsä, lähde ulos asunnosta, — kuiskasi mies, — mene pitkin lunta myötätuuleen petäjien luo joen mutkassa. Siellä ovat koirani ja reki laitettuna matkakuntoon. Tänä yönä lähdemme Yukoniin ja koska matkustamme nopeasti, niin ota mukaasi koirat, jotka sattuvat tiellesi, ja tuo ne reen luo.
Sipsu pudisti kieltäen päätään, mutta hänen silmänsä loistivat riemusta: hän ylpeili siitä, että tämä mies osoitti niin suurta kiintymystä häneen. Mutta hän oli, kuten kaikki rotunsa naiset, luotu alistumaan miehen tahdon alle ja kun Hitchcock toisti "menkäämme" ja teki sen käskevällä äänensävyllä, niin vaikkakaan tyttö ei vastannut mitään, tiesi mies käskynsä olevan hänelle laki.
— Äläkä unhoita koiravaljaita, — lisäsi mies lähtiessään. — Minä odotan, mutta älä hukkaa aikaa. Yötä seuraa aina päivä, eikä se viivyttele ihmisen tahdon takia tuloaan.
Puolen tunnin kuluttua, Hitchcockin koputellessa jalkojaan ja heilutellessa käsiään, näki hän tytön tulevan taluttaen koiraa kummassakin kädessään. Niiden lähestyessä Hitchcockin omat koirat tulivat hyvin kiukkuisiksi ja useamman kuin kerran täytyi hänen käyttää piiskaansa ennenkuin ne rauhoittuivat.
Hitchcock oli tullut leirille tuulen alta, sillä pieninkin ääni oli vaarallinen ja saattoi paljastaa hänen läsnäolonsa.
— Valjasta ne reen eteen, — määräsi hän tytön asettaessa tuomilleen koirille vetohihnoja. — Etumaisiksi valjastan omani.
Tytön täyttäessä käskyä iskivät irti riistäytyneet koirat kiinni vieraisiin. Vaikkakin Hitchcock riehui nostettuine kiväärinperineen niiden keskellä, kuului koirien aikaansaama melu nukkuvaan leiriin.
— Nyt saamme koiria liiaksikin, — huomautti Hitchcock yksitoikkoisesti vetäen reestään kirveen.
— Sinä valjastat, sikäli kun minä heittelen niitä sinulle ja väliajoilla puolusta valjakkoa.
Hän astui muutamia askeleita eteenpäin ja alkoi odottaa kahden petäjän välillä. Koirat leirissä olivat kuulleet melun ja hän odotti niiden ilmautumista. Nopeasti suureneva musta pilkku näkyikin epäselvästi lunta vasten. Se oli lauman ensimmäinen koira, joka kevyesti loikaten ja suden tapaan ulvoen osoitti tietä toisille. Hitchcock seisoi varjossa. Kun koira juoksi hänen ohitseen, tarttui hän sen hypätessä kiinni etujalkoihin ja heitti sen maahan. Senjälkeen iski hän sitä korvien väliin ja heitti Sipsulle. Sipsun valjastaessa suojeli hän kirveellä kulkutietä petäjien välissä, siksi kunnes valkohampainen, kiiluvasilmäinen, raivokkaasti temmeltävä lauma vetäytyi etemmäksi. Sipsu työskenteli nopeasti. Kun hän oli valmis, hyppäsi Hitchcock eteenpäin, sieppasi kiinni ja huumasi toisen koiran heittäen sen Sipsulle. Hän toisti sen vielä kolmasti, ja silloin oli kymmenkoirainen valjakko kunnossa.
— Riittää! — sanoi hän.
Mutta samalla hetkellä nuori intiaani, joka oli juossut ensimmäisenä, tarkkaavaisena ja nopeana, tunkeutui läpi koiralauman ja koetteli lähestyä rekeä. Isku Hitchcockin kivääristä suisti hänet polvilleen ja siitä vierähti hän kyljelleen. Poppamies, joka oli juossut hänen jälessään, näki, kuinka hän kaatui saamastaan iskusta.
Hitchcock käski Sipsua ajamaan. Tämä huusi läpitunkevalla äänellä uu-u-uh, ja eläimet kiisivät eteenpäin kuin vimmastuneina tytön tuskin ehtiessä heittäytyä hyppelehtivään rekeen. "Voimat" olivat nähtävästi suuttuneita poppamieheen, koska hän sattui juuri tällä hetkellä olemaan tiellä. Etumainen koira sotkeutui lumikenkiin ja kaasi hänet, yhdeksän seuraavaa tallasivat hänet jalkoihinsa ja reki kulki hänen ylitseen. Mutta hän nousi nopeasti ja yö olisi saattanut loppua herra ties miten, ellei Sipsu olisi pitkällä piiskalla ehtinyt huitaista häntä silmien väliin. Senjälkeen siihen saapunut Hitchcock antoi hänelle sellaisen iskun, että hän vaivoin pääsi ryömimään jälleen tielle. Ja tämä alkuperäinen teologi kömpi päällikön asunnolle viisastuneena kokemuksesta, mikäli se koski valkoisen miehen nyrkin voimaa.
Kun hän kertoi tapahtuman neuvotellessaan toisten kanssa — oli hän hyvin suuttunut kaikkiin valkoisiin.
Valkoisten leirillä heräsi sillä välin ensiksi Sigmund.
— Nouskaa, laiskurit! Nouskaa! Ruoka on valmis ennenkuin saatte kengät jalkaanne.
Dave Wertz heitti päältään karhunnahkan, istuutui ja haukotteli.
Hawes ojenteli paljastaen ohuet käsivarsilihaksensa ja hieroi niitä.
— Haluaisin tietää, missä Hitchcock vietti tämän yön? — sanoi hän ottaen mokkasiininsa. Ne olivat kovat ja hän astui varovasti sukkasillaan tulen luo sulattaakseen niitä.
— Olipa hyvä, että hän lähti — lisäsi Hawes — vaikka hän olikin voimakas ja hyvä työmies.
— Niin. Hän piti vain vähän liiaksi käskemisestä. Se vika hänessä oli.
Sipsun asiat on huonosti. Miksikä Hitchcock niin huolehti tytöstä?
— En usko siinä olleen mitään vakavampaa. Periaate, ei muuta. Hän ajatteli, että se ei ollut oikein — ja tietystikään se ei ole oikein — mutta eihän se ole mikään syy, että meidän pitäisi sekaantua asiaan.
— Periaatteet periaatteina, ne ovat aikanaan hyvät, mutta on paras jättää ne kotiin Alaskaan lähtiessä. Vai mitä?
Wertz yhtyi toveriinsa ja molemmat ryhtyivät pehmittämään mokkasiinejaan.
— Mihin ryhdymme nyt? — kysyi Sigmund. Hän oli hyvin huolissaan. Suklaanvärinen vaahto näkyi kahvikattilassa ja olisi pitänyt ruveta käristämään silavaa. Sitäpaitsi ajatteli hän tyttöä nauravine, kesäisen meren tapaisine silmineen ja lauleskeli hiljaa.
Hänen toverinsa, jotka olivat vaihtaneet muutamia sanoja, vaikenivat. Vaikka kello oli yli seitsemän, oli päivän nousuun vielä kolme tuntia. Revontulet taivaalla sammuivat ja leiri oli keskellä synkkää pimeyttä. Nuotiotulen valossa noiden kolmen miehen ääriviivat kuvastuivat selvinä. Hiljaisuuden kehottamana alkoi Sigmund hyräillä lauluaan kovemmin.
Huumaava kiväärien yhteislaukaus rikkoi yön hiljaisuuden. Hawes voihkasi, koetti nousta ja kaatui voimattomana maahan. Wertzin pää painui alas ja hän laskeutui polvilleen. Hän huohotti ja suusta virtasi tumma vuo. Mutta Sigmund kultaisine hiuksineen ja lauluineen, joka ikäänkuin jatkuvasti kuului hänen korvissaan, kohotti molemmat kätensä ylös ja kaatui nuotioon.
Poppamiehen silmät olivat kuin tummat pisteet ja hän oli hyvin huonolla tuulella, sillä hän riitaantui päällikön kanssa Wertzin pyssyn omistamisesta ja otti pussiinsa enemmän herneitä, kun hänen osalleen olisi tullut. Hän otti myöskin karhunnahan haltuunsa ja se aiheutti kuiskailua heimon keskuudessa. Lopuksi koetteli hän tappaa Sigmundin koiran, mutta se pakeni ja hän kompastui kantoon nyrjäyttäen olkapäänsä.
Kun leiri oli ryöstetty, menivät he takaisin omille asunnoilleen ja naisten kesken vallitsi suuri riemu. Sitten saapui etelästä hirvilauma, joka joutui metsästäjien saaliiksi ja poppamiestä alettiin kunnioittaa entistä enemmän. Ihmiset kuiskailivat keskenään, että hän neuvotteli jumalien kanssa.
Myöhemmin, kun kaikki olivat menneet, Sigmundin koira hiipi takaisin tyhjään leiriin ja ulvoi koko päivän ja yön kuolleiden luona. Tämän jälkeen se katosi ja muutamien vuosien kuluttua intiaanimetsästäjät huomasivat muutoksen susien lajissa. Niihin ilmaantui sellaisia pilkkuja ja sellaisia erikoisia ruumiinominaisuuksia, joita ei aikaisemmin oltu huomattu.