POHJOLAN TYTÄR.

— Te olette — kuinka sanoisin — laiska ihminen ja haluaisitte saada minut vaimoksenne. Se ei ole hyvin. Ei, ei koskaan laiska mies tule minun miehekseni.

Näin puheli Joy Molineau Jack Harringtonille, ja viime yönä oli hän puhunut samoin Louis Savoy'lle, mutta ranskaksi.

— Kuulkaa, Joy!

— Ei! Ei! Miksikä kuuntelisin laiskoja ihmisiä? Tämä ei ole kaunista: käytte luonani, koetatte voittaa suosiotani, ettekä tee mitään. Kuinka te voitte hankkia elatusta perheellenne? Miksi teillä ei ole kultahiekkaa? Onhan monilla muilla sitä liiaksikin.

— Minäkin olen työskennellyt ahkerasti, Joy. Joka päivä olen ollut tiellä tahi joella. Palasin juuri nyt. Koirani väsyivät. Toiset ovat onnellisia ja löytävät paljon kultaa, mutta minä — minä en ole onnellinen.

— Oh! Mutta kun se mies, muistatteko, Mc Cormack, intiaanivaimonsa kanssa löysi kultaa Klondykesta, te ette menneet. Toiset menivät ja ovat nyt rikkaita.

— Tehän tiedätte, että suoritin etsiskelyjä Tananan yläjuoksun varsilla enkä tiennyt Eldoradosta ja Bonanzasta mitään ennenkuin oli liian myöhäistä.

— Ne ovat vain verukkeita, te ainoastaan — miten sanoisin — kierrätte asiaa.

— Kuinka niin?

— Olette laiska. Ette viitsi työskennellä. Eldorado-joella on eräs hyvin rikas valtaus. Eräs mies löi sinne paalunsa ja lähti pois, eikä kukaan tiedä, minne hän on joutunut. Kuuteenkymmeneen päivään ei kukaan saa oikeuksia tähän valtaukseen. Senjälkeen toiset miehet, paljon toisia miehiä, lähtevät matkalle tuulen nopeudella saadakseen ennen muita valtauspaperit. Heistä tulee rikkaita. He voivat hankkia perheelleen elatuksen.

Harrington oli hyvin innostunut, mutta peitti sen ja kysyi välinpitämättömästi:

— Koska on määräaika?

— Puhuin tästä asiasta Louis Savoy'n kanssa — jatkoi tyttö kiinnittämättä huomiota kysymykseen. — Luulen hänen voittavan.

— Vieköön hänet piru!

— Niin, hän puheli minulle: — Joy, minä olen vahva, minulla on hyvät koirat. Minulla on hyvät keuhkot. Koetan voittaa. Sitten te menette kanssani naimisiin? Ja minä sanoin hänelle… sanoin…

— Mitä te sanoitte?

— Sanoin: "Jos Louis Savoy voittaa, tulen hänen vaimokseen".

— Mutta jos hän ei voita?

— Silloin ei Louis Savoy tule, niinkuin sanotaan, minun lapsieni isäksi.

— Mutta jos minä voitan?

— Te? Ha, ha! Ette ikinä.

Vaikkapa ärsyttävänäkin, kuten oli laita tässä tapauksessa, Joy Molineau'n nauru hyväili korvaa. Harrington ei siitä välittänyt. Hän oli kauan sitten tottunut tällaiseen kohteluun. Hän ei sitäpaitsi ollut poikkeuksena. Tyttö saattoi kaikki ihailijansa kärsimään samalla tavoin. Tällaisina hetkinä hän oli ihastuttava: huulet aukenivat, kasvot punehtuivat pakkasen kirpeistä suudelmista ja silmissä paloi sellainen ihana ilme, jonka näkee vain naisten silmissä. Hänen ajokoiransa tunkeilivat hänen ympärillään ja johtajakoira Wolf Fang asetti pitkän kuononsa hyväillen hänen polvilleen.

— No, mutta jos minä voittaisin? — tutki Harrington.

Tytön silmät siirtyivät koirista ihailijaan ja päinvastoin.

— Mitä sinä sanot, Wolf Fang? Jos hän on voimakas ja voittaa, rupeammeko hänen vaimokseen? Mitä? Mitä sinä sanot?

Wolf Fang teroitti korviaan ja haukkui Harringtonia.

— Hyvin kylmä, — lisäsi tyttö yht'äkkiä naisellisella epäjohdonmukaisuudella nousten ja laittaen valjakkoaan kuntoon.

Hänen ihailijansa katsoi yhä tyhmänä häneen. Tämä tyttö riisui hänen älykkyytensä aseista jo heidän tuttavuutensa ensi päivänä, ja kärsivällisyys sai sijansa Harringtonin hyveiden joukossa.

— Hei! Wolf Fang! Eteenpäin! — huudahti tyttö hypäten rekeen ja koirat lähtivät. — Hei!

Ne kiisivät Forty Mileen tietä myöten ja Harrington seurasi kulmiensa alta tyttöä. Siellä, missä tie haaraantuu ja katkaisee joen Fort Cudahy'in, tyttö pysähtyi ja kääntyi.

— Ah, te herra Laiskuri, — huudahti hän, — Wolf Fang, sano hänelle "kyllä", jos hän voittaa.

Pian tiesi koko Forty Mile tulevasta taistelusta. Lyötiin vetoja ja ennustettiin, kuka voittaisi kamppailussa ja kumpaiseen kahdesta viimeisestä ihailijasta lankeisi Joy Molineaun vaali. Asukkaat jakaantuivat kahteen leiriin ja kaikki ponnistukset kohdistettiin siihen, että kumpaisenkin puolueen valittu ehtisi perille ensiksi. Alkoi taistelu hyvistä koirista, sillä niistä riippui suureksi osaksi kilpailun tulos. Paitsi naisen valloittamista, jonka rakkaus oli vielä voitettava, kilpailu koski valtausta, jonka arvo oli vähintäin miljoonan dollaria.

Kun huhu Mc Cormackin löydöistä Bonanzassa levisi, niin kaikki, Circle City ja Forty Mile mukaan luettuina, läksivät ylös Yukonia, lukuunottamatta niitä, jotka, kuten Jack Harrington ja Louis Savoy, suorittivat etsiskelyjä kaukana lännessä. Hirvien laitumet ja joet vallattiin ilman mitään järjestystä ja sattumalta tuli vallatuksi yksi kaikkein kultarikkaimpia paikkoja — Eldorado.

Olaf Nelson ilmoitti vaatimuksensa viiteensataan jalkaan, asetti merkkinsä ja katosi. Siihen aikaan sijaitsi lähin ilmoituskonttori poliisikasarmissa Fort Cudahy'ssa, joen toisella puolen vastapäätä Forty Milea, mutta kun laajalle levinnyt huhu tiesi, että Eldorado oli oikea kultamaa, niin pian huomattiin, että Olaf Nelson oli jättänyt tekemättä tuon matkan Yukonia alas saattaakseen valtauksen luetteloihin. Ihmiset katsoivat ahneesti omistajatta jäänyttä valtausta, jossa he tiesivät tuhannen tuhatta dollaria odottavan vain lapiota ja huuhtelupannua. Mutta kukaan ei voinut koskea valtaukseen, sillä laki määräsi kuusikymmentä päivää aikaa paalujen lyömisestä lailliseen ilmoittamiseen ja kaivosoikeuden saamiseen, — tämän ajan kuluessa oli paaluttajan oikeus koskematon. Kaikki tiesivät Olaf Nelsonin katoamisesta ja kymmenet miehet tekivät valmistuksia voidakseen kiireesti lähteä ja ehtiä ensiksi Fort Cudahy'in.

Mutta Forty Milessa suhtauduttiin tähän verrattain tyynesti. Asukkaat ponnistivat kaikki voimansa varustaakseen kaikella välttämättömällä Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n, eikä ollut niin mieletöntä, joka olisi päättänyt ryhtyä yksinään kilpailuun. Ilmoituskonttoriin oli sata mailia ja otaksuttiin, että molempien kilpailijoiden täytyi neljä kertaa vaihtaa välillä koiria. Luonnollisestikin oli viimeisellä valjakolla ratkaiseva merkitys ja näitä kahtakymmentäviittä mailia varten kilpailijat koettivat hankkia mahdollisimman voimakkaita eläimiä. Puolueiden taistelu oli niin kova ja koirien kysyntä niin suuri, että hinnat kohosivat ennenkuulumattoman korkeiksi. Silloin kääntyivät kaikkien katseet Joy Molineau'hon. Hän ei ollut ainoastaan koko jutun alkusyy, vaan hänellä oli myöskin parhain koiravaljakko Chilcootista Beringin mereen. Johtajakoirana ei Wolf Fangilla ollut vertaistaan. Se, jonka rekeen tämä olisi viimeisellä välillä valjastettu, olisi varmasti voittaja. Tästä ei ollut epäilystäkään. Enemmän kuin kerran kiusattiin, että Joy luovuttaisi jommalle kummalle kilpailijalle koiransa, — mutta hän oli taipumaton. Ja puolueet löysivät lohdutusta vain siitä tosiasiasta, että jos ei toinen saanut hyötyä koiran omistamisesta, ei sitä saanut toinenkaan.

Mutta miehet ovat, niin yksilöinä kuin kokonaisuutenakin, niin luotuja, että he kuluttavat elämänsä autuaassa tietämättömyydessä naisen sydämen hienoimmista ja syvimmistä ajatuksista. Näin oli Forty Milen miestenkin laita. He eivät voineet lukea Joy Molineau'n salaisimpia ajatuksia ja tunnustivat myöhemmin, ettei heidän onnistunut ymmärtää tämän Evan tyttären arvoituksellista käytöstä, tyttären, jonka isä kaupitsi maassa turkiksia, ennenkuin he edes unissaan olivat tätä maata nähneet. Mutta kaikki nämä olosuhteet eivät olleet vaikuttaneet häneen, eikä hän sen vuoksi ollut vähemmän nainen. Miehet tiesivät, että hän leikki heidän kanssaan, mutta he eivät tienneet hänen tarkoitustaan, eivätkä käsittäneet hänen pelinsä syvyyttä ja viekkautta. He näkivät vain avoimet kortit, niin että viimeiseen hetkeen saakka Forty Mile oli viattomassa tietämättömyyden tilassa, eikä ollut mahdollista tehdä johtopäätöksiä, ennenkuin hän löi esille viimeisen valttinsa.

Noin viikkoa ennen asukkaat lähtivät paikalle, josta Jack Harringtonin ja Louis Savoy'n matkan piti alkaa. Kilpailijat varasivat tarpeeksi aikaa ehtiäkseen Olaf Nelsonin valtaukselle muutamia päiviä ennen määräajan loppua, antaakseen koirille aikaa levätä. Tiellä he kohtasivat Dawsonin asukkaita, jotka varasivat jo koiravaljakoita kilpailutien varrelle.

Kaksi päivää kilpailijoiden lähdön jälkeen Forty Mile alkoi lähetellä omia valjakoitaan — ensimmäisen seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, toisen viidenkymmenen ja viimeisen kahdenkymmenenviiden. Valjakot viimeistä väliä varten olivat suurenmoiset ja niin valitut, että asukkaat viidenkymmenen asteen pakkasessa kokonaisen tunnin arvostelivat niiden ominaisuuksia, ennenkuin ne lähetettiin. Viimeisellä minuutilla ilmestyi reellään Joy Molineau. Hän lähestyi Lon Mc Fanea, jolle oli uskottu Harringtonin valjakko, eikä ehditty tointua, ennenkuin hän irroitti valjakostaan Wolf Fangin ja sitoi sen Harringtonin valjakon eteen.

— Louis Savoy parka! — puhelivat ihmiset, mutta Joy Molineau väläytti vain mustia silmiään ja palasi takaisin isänsä majaan.

Oli puoliyö. Olaf Nelsonin valtaukselle oli kokoontunut muutamia satoja turkiksiin puettuja miehiä, he eivät välittäneet kuudenkymmenen asteen pakkasesta, vaan olivat jättäneet lämpimät vuoteensa ja asumuksensa. Muutamat heistä valmistelivat merkkejä alueen valtausta varten. Kapteeni Constantinen ratsupoliisit valvoivat, että kaikki kävi sääntöjen mukaan. Oli määrätty, ettei kukaan saanut asettaa paaluja kuluvan päivän viimeiseen sekunttiin saakka. Pohjoisessa tällaisilla määräyksillä on Jehovan lain voima, sillä kuula on nopea ja sattuu maaliinsa kuin salama.

Oli kirkas ja kylmä. Revontulet valaisivat taivasta väreilevine, leiskuvine valoineen. Karhunnahkaturkkiin kääriytynyt poliisimies astui esiin pitäen kättään valmiina. Miehet tunkeilivat koiriensa joukossa, nostivat niitä, selvittelivät hihnoja ja korjailivat valjaita. Sitten lähestyivät he määrättyä paikkaa pitäen lujasti käsissään paaluja ja merkkejä. He olivat niin usein liikkuneet alueella, että saattoivat nyt tehdä kaikki vaikka sidotuin silmin. Poliisi kohotti kättään. Riisuen liiat turkit ja peitteet, jättäen vain kaikkein välttämättömimmän, osanottajat olivat valmiit.

— Valmiit!

Kuusikymmentä paria käsiä heitti rukkaset, yhtämonta paria mokkasiineja tallasi lujasti lumeen.

— Eteenpäin!

He hajaantuivat lavealle alalle kaikille neljälle suunnalle, asettaen merkkejä joka kulmaan sekä keskelle, johon oli pantava kaksi keskuspaalua. Senjälkeen heittäytyivät he rekiinsä ja kiisivät pitkin joen jäätynyttä pintaa. Nousi tavaton melu ja huuto. Reki törmäsi rekeen, koiravaljakko heittäytyi toisen päälle hampaiden välkkyessä ja karvojen noustessa pystyyn. Kapea joki täyttyi tunkeilevista miehistä. Piiskojen ja pamppujen lyönnit kajahtelivat milloin siellä, milloin täällä. Hetki oli tärkeä ja jokaisella kilpailijalla oli tovereita, jotka koettivat auttaa häntä. Vähitellen, yksi toisensa jälkeen, tavattomilla ponnistuksilla, reet selviytyivät ja katosivat näkyvistä pimeyteen.

Jack Harrington näki tungoksen ja odotti rekensä luona, kunnes tie hiukan selveni. Louis Savoy, tarkkaavasti katsellen kilpatoveriaan, joka omasi suuren taidon koirien ohjaamisessa, odotti myöskin. Melu heikkeni, kun he lähtivät liikkeelle, ja noin kymmenen mailia oli kuljettava, ennenkuin he saavuttivat edellämenijät.

Molemmin puolin tietä oli pehmeä kristallin tapaisista lumikiteistä muodostunut hanki. Jos joku olisi tahtonut sivuuttaa toisen, olisi hänen valjakkonsa vaipunut vatsaa myöten lumeen. Senvuoksi miehet loikoivat hyppivissä reissään ja odottivat.

Mitään muutosta tilanteessa ei tapahtunut koko viidentoista mailin matkalla Bonanzasta ja Klondykesta Dawsoniin, jossa oli mentävä Yukonin poikki. Siellä odotti ensimmäinen vaihto. Mutta Harrington ja Savoy olivat asettaneet valjakkonsa pari mailia kauemmaksi kuin muut. Sekamelskassa, joka seurasi vaihtoa, sivuuttivat he puolet kilpailijoista. Ehkäpä noin kolmekymmentä miestä oli edellä, kun he laskeutuivat Yukonin avaralle lakeudelle. Tilanne oli jännittävä.

Kun joki oli jäätynyt, oli jäänyt noin mailin verran avonaista vettä molempien suunnattomien jäälohkojen väliin. Vasta äskettäin tämä paikka oli peittynyt jääkuorella ja muodosti nyt tasaisen, liukkaan pinnan, ikäänkuin vahatun tanssisalin lattian. Heidän saapuessaan tälle liukkaalle jäälle nousi Harrington polvilleen pitäen toisella kädellään rekeä piiskan vimmatusti, räikeiden kirousten säestämänä, suhistessa koirien päiden yli. Valjakko saapui sileälle pinnalle ja kiisi eteenpäin kuin tuuli. Vain muutamat koko pohjolassa osasivat ohjata koiria sellaisella taituruudella kuin Jack Harrington.

Äkkiä alkoi hän kiiruhtaa vielä nopeammin. Louis Savoy, lisäten vauhtia, seurasi ja hänen etumaiset koiransa kulkivat heti kilpailijan reen takana. Harrington ei siekaillut. Kadottamatta hetkeäkään hyppäsi hän odottavaan valjakkoon ja uhkaavalla huudolla kiihoitti levänneet koirat laukkaan. Savoy teki samoin ja jätetyt valjakot törmäilivät jälestä tuleviin ja aiheuttivat sekasortoa. Harrington näytti tietä. Savoy seurasi.

Kun pakkanen koveni kuuteenkymmeneen asteeseen alle nollan, niin miehet eivät voineet jäädä kauaksi paikoilleen ilman tulta tahi voimakasta liikettä. Senvuoksi Harringtonin ja Savoy'n täytyi turvautua vanhaan keinoon, juosta ja ajaa. Hypäten reestä piiska kädessä he juoksivat kunnes veri lämpeni, asettuivat jälleen rekiin ja ajoivat kunnes tuli kylmä.

Sillä tavoin, reessä ja juosten, he sivuuttivat toisen ja kolmannen vaihtopaikan. Viisi mailia pitkä takana oleva jono koetteli heidät sivuuttaa, mutta turhaan, ainoastaan Louis Savoy ei jäänyt Harringtonista.

Kun he saapuivat kolmannelle vaihtopaikalle, seitsemänkymmenenviiden mailin päähän, ajoi Lon Mc Fane viereen; Harrington näki, että Wolf Fang oli etumaisena ja nyt hän tiesi voittavansa. Ei yksikään valjakko maailmassa voinut sivuuttaa häntä näillä viimeisillä kahdellakymmenelläviidellä maililla. Ja kun Savoy näki Wolf Fangin kilpailijansa valjakon etupäässä, tiesi hän hävinneensä. Hän kirosi itseään, kirosi naistakin. Mutta lumen tuprutessa kiisi Harrington, ja Savoy päätti olla jäämättä hänestä sekä päätti koettaa onneaan loppuun asti. Idässä alkoi vaaleta ja he lensivät eteenpäin kummastellen Joy Molineau'n tekoa.

Koko Forty Mile oli aikaisin ryöminyt makuunahoistaan ja kokoontunut tien viereen. Täältä näkyi Yukonin yläjuoksu muutamia maileja, aina ensimmäiseen käänteeseen saakka. Joen toisella puolella Fort Cudahy'ssa virkamies odotti kärsimättömästi kilpailun loppua. Joy Molineau seisoi muutaman sylen päässä tieltä. Hänen ja tien välinen alue oli vapaa. Kokoonnuttiin sytytettyjen nuotioiden ympärille ja lyötiin kultahiekalla vetoa koirista. Enimmin asetettiin Wolf Fangille.

— Tuolla he tulevat! — huusi intiaanipoika männyn latvasta.

Yukonilla näyttäytyi lumessa musta pilkku, heti sen takana toinen. Kun nämä pilkut suurenivat, näkyi vielä toisia mustia pilkkuja, mutta pitkän matkan päässä takana. Vähitellen alkoi näkyä koirat ja reet sekä miehet, jotka loikoivat niissä.

— Wolf Fang on etumaisena — kuiskasi poliisivirkamies kääntyen Joy'n puoleen. Tämä hymyili.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista — sanoi Birch Creekin kuningas kovalla äänellä, ottaen esille pussinsa.

— Onko teillä mukana kultahiekkaa? — kysyi Joy poliisivirkamieheltä.

Tämä avasi pussinsa. Tyttö vilkaisi sen sisältöön.

— Ehkäpä pari sataa, mitä? Hyvä on. Minä suostun. Eroittakaa.

Joy hymyili arvoituksellisesti. Virkamies ymmärsi ja katsoi tielle.

Kaksi miestä seisoi reessä polvillaan raivokkaasti hoputtaen koiriaan.

Harrington oli etumaisena.

— Kymmenen yhtä vastaan Harringtonista! — huusi Creekin kuningas ylvästelevästi heiluttaen kultapussiaan virkamiehen nenän edessä.

— Suostukaa, eroittakaa! — sanoi Joy.

Virkamies totteli kohauttaen olkapäitään merkiksi, että hän teki sen tytön vuoksi, vaikka se olikin hulluutta.

Joy nyökäytti päätään.

Melu hiljeni. Ihmiset lakkasivat lyömästä vetoja. Kallistellen, hyppien puolelta toiselle lensivät reet villisti heitä kohti. Vaikka Louis Savoy'n etumainen koira kulkikin heti Harringtonin reen takana, oli ranskalaisen kasvojen ilme toivoton.

Harringtonin suu oli tiukasti suljettu. Hän ei katsonut oikeaan eikä vasempaan. Hänen koiransa nelistivät säännöllisessä tahdissa pitkin tietä, ja Wolf Fang pää alaspäin painettuna ympärilleen katsomatta vei suurenmoisesti tovereitaan.

Forty Mile pidätti hengitystään.

Ei kuulunut pienintäkään ääntä paitsi jalasten kitinää ja piiskojen vinkumista. Äkkiä kajahti ilmassa Joy Molineau'n ääni!

— Hei! Hei! Wolf Fang! Wolf Fang!

Wolf Fang kuuli. Se jätti yhtäkkiä tien ja lähti suoraan emäntänsä luo.
Valjakko seurasi sitä, reki kaatui äkkiä ja Harrington lensi lumeen.
Savoy kiisi ohi kuin salama. Harrington hyppäsi jaloilleen ja näki
hänen lentävän poikki joen ilmoituskonttoriin.

— Niin, Louis Savoy ajaa todella hyvin — selitti Joy Molineau tällä välin virkamiehelle. — Hän voittaa.

Ja hän voitti.