III.
— Hitto soikoon, Baptiste, en olisi saattanut ajatellakkaan sitä, en hetkeäkään. On myönnettävä, että tämä mies on hullu ja merkitsee vähän asioiden kulussa, mutta kuitenkaan, ymmärrätte, en voi jättää häntä.
Hay Stockard vaikeni, koettaen nähtävästi sovittaa näihin sanoihin sydämensä karkean siveysopin.
— Hän on kyllästyttänyt minut aikoja sitten, kyllästyttää minua nytkin, ja enemmän kuin kerran on hän tuottanut minulle erilaisia ikävyyksiä, mutta te unohdatte, että me olemme hänen kanssaan samaa rotua — hän on valkoinen — ja… ja minulla ei ole oikeutta ostaa omaa elämääni hänen elämällään, vaikkapa hän olisi neekerikin.
— Olkoon niin, — vastasi Baptiste Punainen. — Minä osoitin teille armoa ja annoin mahdollisuuden valita. Tulen pian sotilaineni ja tapahtuu toinen tahi toinen, — joko minä tapan teidät tahi te kiellätte jumalanne. Jättäkää pappi minun haltuuni ja te saatte mennä rauhassa. Muuten täytyy teidän tuhoutua. Mieheni ovat valmiit aina lapsista alkaen nousemaan teitä vastaan. Katsokaa, lapset ovat vallanneet teidän ruuhenne.
Hän osoitti joelle. Alastomat poikaset kaalelivat vedessä kuljettaen ruuhia. Kun he olivat edenneet ulkopuolelle kiväärin kantaman, kiipesivät he veneisiin ja alkoivat soutaa.
— Antakaa pappi minulle ja te saatte ruuhenne takaisin. Ajatelkaa!
Sanokaa mielipiteenne, mutta älkää kiirehtikö.
Hay Stockard pudisti päätään. Hänen katseensa pysähtyi vaimoonsa, jolla oli lapsi rinnoillaan. Stockard epäröi eikä kohottanut katsettaan ympärillä oleviin ihmisiin.
Baptisten viimeisten sanojen aikana tuli paikalle pappi.
— Minä en pelkää, — sanoi hän. — Herra pitää minua kädessään ja olen yksin valmis menemään uskottomien leiriin. Vielä ei ole myöhäistä. Usko siirtää vuoria. Yhdennellätoista hetkellä voin kääntää heidän sydämensä oikealle tielle.
— Nyt on sopiva tilaisuus kaapata tuo kulkuri, — kuiskasi Bill vanhemman toverinsa korvaan, osoittaen silmillään Baptisteen. Tehkäämme hänestä panttivanki ja lopettakaamme hänet, jos hän vastustelee.
— Ei, — sanoi Stockard. Annoin hänelle sanani, että tulemme keskustelemaan rauhassa. Sodan säännöt, Bill, sodan säännöt. Hän on käyttäytynyt rehellisesti varoittaessaan meitä, senvuoksi en voi rikkoa sanaani.
— Hän täyttää joka tapauksessa uhkauksensa kuitenkin, siitä ei ole epäilystäkään.
— Se on totta, mutta en halua, että puoliverinen olisi minua kunniallisempi. Miksikä ei tehdä niinkuin hän haluaa, annetaan hänelle lähetyssaarnaaja ja niin on asia selvä?
— Ei, ei — venytti Bill epämääräisesti.
— Et siis halua!
Bill punastui kevyesti ja lakkasi väittelemästä. Baptiste Punainen odotti lopullista päätöstä. Stockard meni hänen luokseen.
— Kas näin on asia, Baptiste. Saavuin tänne tarkoituksella mennä Koyukukiin. Minä en tarkoita pahaa, enkä ajattele mitään huonoa, enempää nyt kuin silloinkaan. Yht'äkkiä ilmestyi tämä jumalanpalvelija, niinkuin te häntä nimitätte. Minä en häntä tuonut tänne. Hän olisi joka tapauksessa tullut olinpa minä täällä tahi en. Mutta kun hän on nyt täällä, niin olen velvollinen tukemaan häntä, koska hän on samaa rotua kuin minäkin. Jos te itsepäisesti pysytte päätöksessänne, niin kylänne hiljenee ja tyhjenee, teille jää vähemmän ihmisiä kuin nälän jälkeen. Totta on, että mekin kuolemme, teidän soturinne…
— Mutta ne, jotka jäävät jälelle, saavuttavat rauhan ja heidän korvissaan eivät tule kuulumaan vieraiden jumalien sanat eikä muukalaisten jumalanpalvelijoiden ääni.
Stockard ja Bill kohauttivat olkapäitään ja poistuivat, puoliverinen läksi takaisin leirilleen. Lähetyssaarnaaja kutsui seuralaisiaan ja he laskeutuivat polvilleen rukoukseen. Stockard ja Bill alkoivat hakata kirveillä muutamia suuria petäjiä ja laittoivat niistä rintavarustuksen, joka täydelleen vastasi tarkoitustaan. Lapsi nukahti ja nainen asetti sen nahkojen päälle ryhtyen auttamaan leirin vahvistamisessa. Kun nämä valmistukset oli suoritettu loppuun, valitsivat Stockard ja Bill avonaisen paikan ja alkoivat hakata pois pensaikkoa. Vihollisen leirin taholta kuului sotarumpujen ja noitien äänet, jotka rohkaisivat väkeä.
— Pahinta on, että he haluavat hyökätä yllättämällä, — valitti Bill heidän kirveet olalla palatessaan takaisin.
— He odottavat vain keskiyötä, jolloin ei näe ampua hyvin.
— Siinä tapauksessa lienee parasta alkaa toimia nyt heti.
Bill otti kirveen asemesta kiväärin.
Eräs poppamiehistä, joka seisoi korkeammalla muita heimolaisiaan, oli selvään näkyvissä. Bill tähtäsi häneen.
— Onko kaikki kunnossa? — kysyi hän.
Stockard avasi ampumatarvelaatikon, saattoi vaimonsa vaarattomaan paikkaan ja antoi merkin.
Bill laukaisi.
Poppamies kaatui. Hetkisen vallitsi hiljaisuus, sitten kohosi raivokas ulvonta ja joukko nuolia lenteli leiriin.
— Haluan tehdä sille kulkurille saman tempun, — huomautti Bill ladatessaan pyssyään. — Vannon osaavani häntä silmien väliin.
— Älä tee sitä, — virkkoi Stockard pudistaen päätään alakuloisesti.
Baptiste nähtävästi koetteli tyynnyttää sotaisimpia alamaisistaan, mutta sensijaan, että olisivat täydessä päivänvalossa heittäytyneet hyökkäykseen, jättivät intiaanit kylänsä ja kääntyivät pikaiseen pakoon, tuhoatuottavien laukausten saavuttamattomiin. Käännytysinnon vallassa oleva Sturges Owen päätti ensin mennä yksin pakanoiden luo yhtä valmiina voittoon kuin kidutukseenkin, mutta vähitellen uskonkiihko sammui ja luonnollinen itsesäilytysvaisto pääsi oikeuksiinsa. Ruumiillinen kauhu tuli uskon sijaan, rakkaus elämään oli suurempi kuin rakkaus Jumalaan. Tämä ei ollut uusi kokemus. Hänet valtasi ennestään tuttu heikkous. Hän muisti, kuinka hänen seuralaisensa ohjasivat, ikäänkuin mielipuolet, veneen keskelle uivaa jääpaljoutta ja kuinka hän vaarallisimmalla hetkellä heitti pois aironsa alkaen kiihkeästi rukoilla ja pyytää armoa. Nämä muistot eivät olleet mieluisia. Ne saattoivat hänet häpeämään itseään ja sieluaan, joka oli niin heikko, että ruumis saattoi saada ylivallan. Mutta rakkaus elämään! Rakkaus elämään! Hän ei voinut sitä tukahuttaa. Hänen urhoollisuutensa, jos sitä voi siksi kutsua, johtui uskonkiihkosta, kun taas Stockardin ja Billin rohkeus johti juurensa syvälle painuneista esikuvista. Heissä ei rakkaus elämään ollut sen vähäisempi, mutta rakkaus rodun perintätapoihin oli voimakkaampi; ei senvuoksi, että he eivät olisi pelänneet kuolemaa, mutta he eivät voineet ostaa elämäänsä häpeän hinnalla.
Lähetyssaarnaaja nousi ja hetkeksi hänet valtasi halu uhrautua. Hän ryömi jo puoleksi yli rintavarustuksen mennäkseen pakanoiden luo, mutta vaipui voihkien, käsien ja jalkojen vapistessa, takaisin.
— Kuinka heikko minä olenkaan! Kuka minä olen paetakseni Herran
tahtoa? Ennen maailman luomista on kaikki elämän kirjaan kirjoitettu.
Kuinka minä, maan mato, voin muuttaa sivuakaan tahi sen osaakaan siitä?
Tapahtukoon Herran tahto!
Bill tuli hänen luokseen ja sanaakaan sanomatta löi häntä kovasti. Sitten hän jätti tämän värisevän hermoläjän ja käänsi huomionsa Owenin seuralaisiin. Mutta heissä ei näkynyt pelkoa ja reippaasti ottivat he osaa taistelun valmistamiseen. Stockard puheli hiljaa vaimonsa kanssa.
— Tuokaa lähetyssaarnaaja tänne, — käski hän Billiä.
— Nyt, — määräsi hän, kun Owen seisoi tylsänä heidän edessään, — tehkää meidät mieheksi ja vaimoksi, mutta heti.
Sitten hän lisäsi, selittääkseen käytöstään Billylle. — Eihän saata tietää, kuinka tämä loppuu, senvuoksi aion saattaa asiani järjestykseen.
Nainen alistui valkoisen herransa toivomukseen. Hänelle ei näillä menoilla ollut mitään merkitystä. Omalta kannaltaan katsoen hän oli Stockardin vaimo ensimäisestä päivästä lähtien, kun he olivat yhtyneet. Läsnäolijat olivat todistajina. Bill seisoi lähetyssaarnaajan vieressä kiirehtien, kun hän viivytteli. Stockard sanoi naiselle vastaukset ja kun tuli aika, eikä ollut parempaa sormusta, kiersi hän naisen sormen oman sormensa ympärille.
— Suudelkaa morsianta! — käski Bill. Sturges Owen oli liian masentunut vastustaakseen.
— Nyt ristikää lapsi.
— Kaikkien sääntöjen mukaan, — määräsi Bill.
— Uudelle tielle on otettava mukaan kaikki tarpeellinen, — huomautti isä ottaessaan lapsen äidiltä. — Työskentelin kerran Kalliovuorilla ja minulla oli kaikkea muuta, paitsi ei suoloja. Ei ole milloinkaan sitä unohdettava. Ja jos nainen ja lapsi joutuvat yöllä vangeiksi, he voivat joutua ruuaksi intiaaneille.
Kuppi täytti kastemaljakon virkaa ja menojen loputtua vietiin lapsi vaarattomaan nurkkaukseen rintavarustuksen taa. Tehtiin tuli ja alettiin valmistaa illallista. Aurinko näkyi pohjoisessa laskeutuen likemmäksi taivaanrantaa. Taivas tällä suunnalla oli veripunainen. Varjot pitenivät, valo sammui ja metsän pimeydessä elämä hiljalleen vaimeni. Vieläpä lintujenkin äänet joella alkoivat hiljetä ja yö saapui. Mutta intiaanien luona melu vain kasvoi, lyötiin rumpuja ja laulettiin villejä sotalauluja. Mutta kun aurinko katosi taivaanrannan taa, lakkasi melu. Ympärille laskeutui puoliyön hiljaisuus. Stockard laskeutui polvilleen ja alkoi katsella hirsien välitse.
Lapsi rupesi itkemään ja kiinnitti hänen huomionsa. Äiti kumartui itkevän lapsen yli ja tämä nukahti uudelleen. Tuli hiljaisuus, syvä, loputon. Silloin kuului äkkiä puolikovaa laulua. Tummia haamuja näyttäytyi avoimella paikalla. Nuolet suhisivat, jänteet vongahtelivat. Heille vastattiin kiväärien laukauksilla. Yhtäkkiä voimakkaan käden heittämä keihäs lävisti Stockardin vaimon tämän kumartuessa lapsensa puoleen ja nuoli sattui lähetyssaarnaajan käteen.
Taistelu muuttui tulisemmaksi. Koko leirien välinen ala oli ruumiiden peittämä, mutta jälelle jääneet ryntäsivät eteenpäin ja tulvahtivat yli rintavarustuksen kuin valtameren aallot. Sturges Owen peittäytyi telttaan sillä aikaa kun ihmiset kaatuivat ja kuolivat. Stockard hallitsi jälleen tilannetta työntäen takaisin intiaaneja kuin vikiseviä koiria. Tumma käsi tempasi heikon lapsen äidin ruumiin alta ja löi sen voimakkaasti hirttä vasten.
Villien rengas tiukkeni peittäen hänet keihäillä ja luupäisillä nuolilla. Aurinko nousi ja valaisi kaikki punertavilla säteillään. Kahdesti syöksyivät intiaanit häneen ja kahdesti ajoi hän heidät kirveellään takaisin. He kaatuivat, ja hän tallasi heitä jaloillaan, kuolleita, ja kuolevia. Intiaanit pysähtyivät ja hän nojasi nääntyneenä kirveeseensä.
— Vannon kautta sieluni! — huusi Baptiste Punainen. — Sinä olet mies! Sano, ettei ole Jumalaa ja sinä saat elää.
Stockard pudisti kieltävästi päätään.
Sturges Owen vietiin puoliverisen luo. Taisteluun osaaottamatta hän oli jäänyt koskemattomaksi, mutta hänen silmänsä harhailivat täynnä kauhua sinne tänne. Jumalankieltäjän sankarillinen vartalo, haavojen ja nuolien peittämänä, nojautuen rohkeasti kirveeseen, välinpitämättömänä, lannistumattomana, ylpeänä, kiinnitti hänen harhailevan katseensa. Ja hän tunsi syvää kateutta tätä miestä kohtaan, joka seisoi niin tyynenä kuoleman kynnyksellä. Nähtävästi muistutti juuri Stockard Kristusta, eikä hän, Georg Owen.
Hän tunsi epämääräistä suuttumusta esi-isiinsä henkensä heikkoudesta ja hänet valtasi viha sitä kaikkivaltiasta voimaa vastaan, joka oli luonut hänet, palvelijansa, niin heikoksi. Voimakkaampikin mies olisi tällaisen kauhun vallassa kieltänyt uskonsa ja sellaiselle kuin Sturges Owen, se oli aivan itsestään selvää. Peläten ihmisiä hän saattoi päättää kapinoida Jumalaa vastaan. Hänellä oli usko ilman uskon voimaa, eikä hänellä ollut sielun voimaa.
— No, missä on nyt sinun Jumalasi? — kysyi puoliverinen.
— En tiedä. — Owen seisoi suorana ja vapisevana kuin lapsi, joka vastaa katkismustaan.
— Mutta sinulla on Jumala?
— Oli.
— Entä nyt?
— Ei ole.
Stockard kuivasi veren silmistään ja hymyili. Lähetyssaarnaaja katsoi häneen uteliaasti. Siihen, mitä tapahtui, hän ei ottanut osaa. Hän oli katsoja — matkan päässä. Baptisten sanat ulottuivat juuri hänen korviinsa.
— Hyvin hyvä. Katsokaa, tämä mies menee vapaana, eikä hänelle saa mitään pahaa tapahtua. Menköön hän rauhassa. Antakaa hänelle ruuhi ja ruokaa. Menköön hän venäläisten luo ja kertokoon heidän papeilleen Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole mitään Jumalaa.
He veivät hänet hiukan etemmäksi, missä seisahtuivat katsomaan, kuinka murhenäytelmä loppuisi. Puoliverinen kääntyi Hay Stockardiin.
— Täällä ei ole Jumalaa — toisti Baptiste.
Toinen hymyili vastaukseksi. Eräs nuorista sotilaista otti keihään varustautuen iskemään.
— Onko sinulla Jumala?
— On, minun isieni Jumala.
Baptiste Punainen antoi merkin ja keihäs lävisti Stockardin rinnan. Sturges Owen huomasi norsunluukärjen pistävän esiin selästä, näki miehen horjuvan, hymyilevän ja kuuli katkeavan keihään äänen, kun mies kaatui. Silloin lähti hän alas jokea viedäkseen venäläisille tiedon Baptiste Punaisesta, jonka maassa ei ole Jumalaa.