IV.
Joan Lackland.
Luoteismyrskyn toista päivää raivotessa Sheldon oli menehtymäisillään kuumeeseensa. Tauti oli ovelasti käyttänyt hyväkseen hänen heikkouttaan, ja vaikka se oli vain tavallista malariakuumetta, niin se oli neljässäkymmenessäkahdeksassa tunnissa tehnyt hänet yhtä heikoksi kuin kymmenen kuumepäivää, jos hän olisi ollut voimissaan. Mutta punatauti oli Berandelta kuin poispuhallettu. Parikymmentä toipilasta oli vielä jäljellä sairaalassa, mutta heidänkin paranemisensa edistyi tunti tunnilta. Vain yksi ainoa mies oli kuollut myrsky-yön jälkeen — sama, jonka veli oli itkenyt hänen kurjaa tilaansa, sen sijaan että olisi karkoittanut kärpäsiä hänen luotaan.
Neljännen kuumepäivän aamuna Sheldon makasi verannalla katsoen raukein silmin myrskyiselle merelle. Tuuli oli tyyntymässä, mutta mahtavat hyrskyt löivät vielä Beranden rantaan ja kuohuvaa vaahtoa roiskui aina lipputankojen multatöyräille asti tarttuen veräjäpaaluihin. Hän oli ottanut kolmekymmentä graania kiniiniä, ja tämä lääke surisi nyt hänen korvissaan kuin mehiläispesä, sai hänen kätensä ja polvensa vapisemaan ja koko ruumiin kiusallisesti vavahtelemaan. Kerran avatessaan silmänsä hän näki jotakin, mitä hän ensiksi luuli näköhäiriöksi. Kappaleen matkan päässä, lähellä "Jessien" ankkuripaikkaa kohosi veneen keula vaahtopäisen aallon harjalla pilviä kohti ja katosi, niinkuin luonnollista oli, aivan kuin todellinen vene olisi kadonnut, aallon pohjaan. Hän tiesi, ettei yksikään hänen omista veneistään ollut vesillä, ja oli varma siitä, ettei ainoakaan Salomonin-saarten asukkaista olisi ollut kyllin hurjapäinen lähteäkseen liikkeelle tällaisen myrskyn raivotessa.
Mutta näköhäiriö ei kadonnut. Hetken kuluttua taas sattumalta avatessaan silmänsä hän näki selvästi koko veneen, jonka aalto juuri lennätti korkealle. Hän näki kuusi soutajaa täydessä työssä ja veneen perässä kookkaan miehen, joka selvästi erottautuen valkoista vaahtotaustaa vasten seisoi peräsimen ääressä nojaten siihen koko painollaan. Näiden lisäksi hän vielä näki kahdeksannen miehen, joka istui kokoonkyyristyneenä veneessä ja katsoi maalle päin. Mutta vielä enemmän Sheldon hämmästyi nähdessään naisen istuvan veneen perätuhdolla viimeisen soutajan ja peränpitäjän välillä. Se oli nainen, sillä hänen palmikkonsa oli päässyt irti ja hän kokosi paraikaa liehuvia suortuviaan hatun alle, joka hyvin paljon muistutti hänen omaa "Baden-Powelliansa."
Vene katosi näkyvistä aallon taakse ja ilmestyi jälleen seuraavan harjalle. Sheldon katsoi taas sinnepäin. Miehet olivat tummaihoisia ja kookkaampia kuin Salomonin-saarten asukkaat, mutta nainen — hän näki sen aivan selvästi — oli valkoihoinen. Kuka hän oli? Mitä hänellä oli täällä tekemistä? Nuo ajatukset kulkivat ristiin rastiin hänen aivojensa läpi. Hän oli liian sairas tunteakseen elävää harrastusta mihinkään, ja hänellä oli epämääräinen tunne, että kaikki oli vain unta, mutta hän huomasi, että soutajat lepuuttivat airojaan, sillä välin kuin nainen ja perämies tarkkaavaisesti katselivat takanaan vyöryviä aaltoja.
"Hyviä merimiehiä", arvosteli Sheldon nähdessään veneen hypähtäen kohoavan mahtavan hyökyaallon harjalle ja soutajien samassa silmänräpäyksessä painavan sukeltavan aironsa veteen pysyttääkseen veneen vyöryvän vesivuoren edellä, joka hurjaa vauhtia lähestyi rantaa. Se oli hyvin tehty. Vettä puolillaan vene lensi aallon heittämänä rannalle, miehet hyppäsivät maihin ja vetivät sen keula edellä veräjäpaaluihin päin. Sheldon kutsui turhaan palvelijoitaan, jotka sillä hetkellä sattuivat olemaan sairaalassa antamassa lääkettä jäljelläoleville potilaille. Hän tiesi, ettei kyennyt nousemaan paikaltaan ja kulkemaan polkua alas tulijoita vastaanottamaan; siksi hän vain nojautui taaksepäin lepotuolissaan ja odotti odottamistaan heidän huolehtiessaan veneestään. Nainen seisoi aitauksen luona nojaten siihen. Tuon tuostakin roiskui vettä hänen kumisaappaiden verhoamille jaloilleen. Hän tutki taloa tarkasti ja suuntasi hetkiseksi Sheldoniin itseensä järkähtämättömän katseen. Vihdoin viimein hän sanoi jotakin kahdelle miehistä, jotka kääntyivät seuraamaan häntä, ja lähti kulkemaan polkua ylös.
Sheldon yritti nousta, pääsi puoleksi ylös tuolistaan, mutta vaipui avuttomana takaisin. Hän hämmästyi nähdessään, miten jättiläiskokoisina nuo kaksi miestä näkyivät naisen takaa. He olivat varmasti kuuden jalan pituiset ja tanakat ruumiinrakenteeltaan. Tällaisia miehiä hän ei ollut koskaan nähnyt näillä mailla. He eivät olleet mustia niinkuin salomoninsaarelaiset, vaan vaaleanruskeita iholtaan; heidän piirteensä olivat suuremmat, säännöllisemmät ja kauniimmatkin.
Nainen — tai oikeammin sanoen nuori tyttö, mikäli hän ulkonäöstä saattoi päättää — astui parvekkeen poikki häntä kohti. Molemmat miehet pysähtyivät uteliaasti ympärilleen katsellen odottamaan portaitten juureen. Hän näki, että tyttö oli vihainen. Hänen harmaat silmänsä liekehtivät ja huulensa vapisivat. "Kiivas luonto", tuumi Sheldon. Mutta silmät saivat hänet aivan ymmälle. Hän tuli siihen johtopäätökseen, etteivät ne sittenkään olleet harmaat, tai ainakaan vain harmaat. Ne olivat suuret ja kaukana toisistaan ja katsoivat häneen korkean, tasaisen otsan alta. Hänen kasvonsa muistuttivat korkokuvaa, niin puhtaat olivat niiden piirteet. Lisäksi hänessä oli muutakin, mikä hämmästytti Sheldonia — cowboy-hattu, painavat, ruskeat hiuspalmikot ja pitkäpiippuinen Colt-revolveri, joka riippui tupessaan hänen vyöllään.
"Kaunista vieraanvaraisuutta, eipä voi muuta sanoa", tervehti tyttö. "Vieraathan saavat joko uida maihin tai hukkua juuri pihamaanne edustalle."
"Minä — minä pyydän anteeksi", sopersi Sheldon ja ponnisti kaikki voimansa päästäkseen seisomaan.
Mutta jalat pettivät, ja tuntien ikäänkuin tukehtuvansa hän alkoi vaipua lattialle. Hän tunsi laimeata tyydytystä havaitessaan tytön silmissä huolestuneen ilmeen; sitten kaikki musteni, ja samassa hetkessä hänen mieleensä välähti ajatus, että hän nyt viimein ensi kerran elämässään pyörtyi.
Hän heräsi siihen, että isoa kelloa soitettiin, avasi silmänsä ja huomasi makaavansa vuoteellaan huoneessaan. Hän katsahti kelloon ja näki, että se oli kuusi; huoneeseen tunkeutuvien auringonsäteiden suunnasta hän arvasi, että oli aamu. Hän tiesi, että jotain kiusallista oli tapahtunut, mutta ei voinut saada sitä palaamaan mieleensä. Sitten hän näki Stetson-hatun riippuvan seinällä ja sen vieressä täyden patruunavyön ja pitkäpiippuisen 38 kaliberin Colt-revolverin. Vyön hoikka ympärys juorusi, että omistaja oli nainen, ja äkkiä Sheldon muisti edellisenä päivänä näkemänsä valaanpyyntiveneen ja harmaat silmät, jotka olivat säihkyneet korkean otsan alta. Tuo nainen oli varmaan äsken soittanut kelloa. Plantaasin hoito lukemattomine huolineen syöksyi äkkiä Sheldonin mieleen. Hän nousi istualleen vuoteessaan ja tarttui tukea etsien seinään.
Hän istui yhä samassa asennossa taistellen pyörrytystä vastaan, kun hän äkkiä kuuli tuon naisen äänen.
"Heti makuulle jälleen, sir!" sanoi hän.
Ääni oli varma ja ankara; huomasi, että se oli tottunut komentamaan. Samassa tytön toinen käsi pakotti hänet laskeutumaan takaisin tyynylleen toisen tukiessa häntä takaapäin.
"Te olette ollut tainnoksissa neljäkolmatta tuntia", hän jatkoi, "ja minä olen hoitanut teitä. Kun minä annan luvan, niin saatte nousta, mutta ette sitä ennen. Mitä lääkettä olette ottanut? Kiniiniäkö? Tässä on kymmenen graania. Kas niin! Teistä tulee kyllä hyvä potilas."
"Mutta…", yritti Sheldon.
"Ette saa puhua", keskeytti tyttö, "tai oikeammin ette saa vastustella.
Muuten saatte kyllä puhua."
"Mutta plantaasi…"
"Puolikuolleesta miehestä ei plantaasilla ole mitään apua. Ettekö tahdo kuulla minusta? Te loukkaatte minun turhamaisuuttani. Tänne minä olen joutunut pelastuttuani hädintuskin ensimmäisestä haaksirikostani, ettekä te ole hituistakaan utelias, vaan puhutte vain viheliäisestä plantaasistanne. Ettekö näe, että minä olen halkeamaisillani halusta saada kertoa jollekulle, kenelle tahansa, haaksirikostani?"
Sheldon hymyili — ensi kertaa viikkokausiin. Hän ei oikeastaan hymyillyt sille, mitä tyttö sanoi, vaan sille tavalle, jolla hän sanoi sanottavansa — hänen kasvojensa veitikkamaiselle ilmeelle, hänen nauraville silmilleen ja suupielien vallattomalle värähtelylle. Hän mietti uteliaana mielessään, kuinkahan vanha tyttö mahtoi olla, ja sanoi ääneen:
"Niin, olkaa hyvä ja kertokaa."
"Mutta minäpä en tahdo — nyt", vastasi tyttö päätänsä keikauttaen. "Kyllä kai minä tapaan jonkun, jolle saan kertoa seikkailuni tarvitsematta pyytää häntä kyselemään. Ja sitäpaitsi minä tarvitsen teidän neuvoanne. Sain sattumalta selville, mihin aikaan minun piti soittaa miehet työhön. Mutta siinä onkin melkein kaikki. Minä en ymmärrä teidän työmiestenne naurettavaa kieltä. Mihin aikaan he pääsevät työstä?"
"Kello yhdeltätoista — ja aloittavat taas kello yksi."
"Hyvä on, kiitos vain! Ja sitten toinen asia! Missä teillä on varastohuoneen avain? Minä tarvitsen ruokaa merimiehilleni."
"Merimiehillenne!" toisti Sheldon. "Säilykkeitäkö heille. Eihän toki.
Antakaa heidän mennä syömään minun työmiesteni kanssa!"
Tytön silmät salamoivat aivan kuin edellisenä päivänä, ja Sheldon näki taas käskevän ilmeen hänen kasvoillaan.
"En ikimaailmassa! Minun mieheni ovat kunnollista väkeä. Olen käynyt katsomassa teidän kehnoja työväenasuntojanne ja nähnyt heidän syövän. Hyi! Perunoita! Ei mitään muuta kuin perunoita! Ei edes suolaa! Ei mitään! Vain perunoita! Ehkä minä erehdyin, mutta sen käsityksen sain heidän puheestaan, etteivät he koskaan saa mitään muuta ruokaa. Kaksi ateriaa päivässä ja jok'ainoa päivä viikossa pelkkiä perunoita."
Sheldon nyökäytti päätään.
"Sellaista ruokaa minun mieheni eivät kärsisi päivääkään, puhumattakaan viikkokausista. Missä avain on?"
"Riippuu tuossa vaatenaulassa kellon alapuolella."
Sheldon ei paljoakaan vastustellut, mutta avainta ottaessaan tyttö kuuli hänen sanovan:
"Säilykkeitä neekereille, sepä vasta jotakin!"
Tällä kertaa tyttö suuttui todenteolla. Veri syöksähti hänen poskiinsa, ja hän kääntyi Sheldonin puoleen.
"Minun mieheni eivät ole neekereitä. Mitä pikemmin opitte ymmärtämään sen, sitä parempi meidän tuttavuudellemme! Ja mitä säilykkeisiin tulee, niin minä kyllä maksan kaiken, mitä he syövät. Älkää olko huolissanne siitä. Se ei ole teille terveellistä. Ja minä en aio viipyä kauemmin kuin on välttämätöntä — juuri tarpeeksi kauan saadakseni teidät jaloillenne. Sillä minä en tahdo lähteä tieheni tuntien jättäneeni valkoisen miehen avuttomana oman onnensa nojaan."
"Te olette amerikkalainen, eikö totta?"
Kysymys tuntui saavan tytön hetkiseksi hämilleen.
"Olen", vastasi hän sitten uhkamielisesti. "Mitä siitä?"
"Ei mitään. Minä vain arvelin sitä."
"Ettekö muuta?"
Sheldon pudisti päätään.
"En — mitä tarkoitatte?" kysyi hän.
"En juuri mitään. Arvelin vain, että ehkä tahtoisitte sanoa jotakin kohteliasta."
"Nimeni on Sheldon, David Sheldon", sanoi mies äkkiä huomaten velvollisuutensa ja ojensi laihan kätensä.
Tytön käsi ojentautui silmänräpäyksessä häntä kohta mutta pysähtyi puolitiehen.
"Ja minun nimeni on Lackland, Joan Lackland." Sitten hän todenteolla ojensi kätensä. "Emmekö voisi olla ystäviä?"
"Kuinkas muuten", aloitti Sheldon laimeasti.
"Ja minä saan ottaa niin paljon säilykkeitä kuin tarvitsen miehilleni?" jatkoi tyttö innokkaasti.
"Kunnes lehmät tulevat kotiin", vastasi Sheldon yrittäen päästä tytön kevyeen äänilajiin ja lisäsi sitten: "Tarkoitan, kunnes ne ehtivät Berandelle. Katsokaas, meillä ei ole täällä yhtään lehmää."
Tyttö katsoi häntä kylmästi kasvoihin.
"Oliko tuo olevinaan onnistunutta pilaa?" kysyi hän. "Sitä en todellakaan tiedä — ehkä — minä luulin, mutta tiedättehän, että olen sairas."
"Te olette englantilainen, eikö totta?" oli tytön seuraava kysymys.
"Ei, kuulkaas, tuo on toki liikaa sairaallekin miehelle", huudahti
Sheldon. "Te tiedätte aivan hyvin, että olen."
"Vai niin!" sanoi tyttö hajamielisellä äänellä. "Siis te olette englantilainen?"
Sheldonin otsa rypistyi ja huulet puristautuivat tiukasti yhteen, mutta äkkiä hän purskahti nauruun, johon tyttö yhtyi.
"Se oli oma syyni", tunnusti Sheldon. "Minun ei olisi pitänyt ärsyttää teitä. Mutta kyllä pidän varani vastedes."
"Jääkää te nyt tänne nauramaan, siksi aikaa kuin minä menen hankkimaan aamiaista. Onko teillä mitään toivomuksia siihen nähden?"
Sheldon pudisti päätään.
"Ruoka tekee teille hyvää. Kuumetta teillä ei enää ole, olette vain heikko. Odottakaahan hetkinen!"
Hän kiiruhti huoneesta keittiöön päin, oli oven luona kompastumaisillaan sandaaleihin, jotka olivat hänelle useita numeroita liian suuret, ja katosi näkyvistä nolostunut ilme kukoistavilla kasvoillaan.
"Kautta Jupiterin, nuohan olivat minun sandaalini!" ajatteli Sheldon itsekseen. "Tytöllä ei tietysti ole muita vaatteita kuin ne, mitkä hänellä oli yllään maihin astuessaan, ja silloin hänellä varmasti oli merisaappaat."