SEITSEMÄS LUKU
Seitsemän aikaan aamulla, kun kapteeni päästi Jerin peitteestä ja nousi makuulta, Jeri aloitti uuden päivän ajamalla villikoiran koloonsa ja houkuttelemalla kannella olevat mustaihoiset nauraa hihittämään, kun se muristen ja hampaitaan näyttäen pakotti Lerumien väistymään kauas sen tieltä kannella.
Se sai osansa kapteenin aamiaisesta, mutta kapteeni ei syönytkään, vaan ainoastaan huuhtoi kahvikupillisella kurkkuunsa viisikymmentä paperossipaperiin käärittyä kiniinijyvää ja valitti perämiehelle, että hänen oli kietouduttava peitteeseen ja hikoiltava pois kuume, joka oli tarttumassa häneen. Välittämättä väristyksestä, välittämättä siitäkään, että hänen hampaansa jo alkoivat kalista, vaikka polttava aurinko haihdutti kosteuden luikertelevina usvakiemuroina kansilaudoista, Van Horn hyväili Jeriä sylissään ja nimitti sitä pikku prinssiksi, kuninkaaksi ja kuninkaiden pojaksi.
Sillä Van Horn oli usein kuunnellut Tom Hagginin kertomuksia Jerin sukuluettelosta whisky-lasin ääressä, kun tukahduttava kuumuus oli estänyt heitä nukkumasta. Ja sukuluettelo oli niin kuninkaallinen kuin mahdollista irlantilaiselle terrierille, jonka rodun ihminen oli muinaisesta irlantilaisesta susikoirasta muovaillut ja kehittänyt vajaan kahden miespolven aikana.
Ensin oli Panu Väkevä, joka polveutui, kuten Van Horn muisteli, Amerikassa syntyneestä Droleenin Penusta, Antrimin kreivikunnan kuningattaren Muddlerin Millen jälkeläisestä. Tämä viimeksimainittu kuninkaallinen narttu, kuten jokainen kantakirjan tuntija tietää, polveutuu melkein tarumaisista spudeista, jotka eivät ole milloinkaan seurustelleet mustanruskeiden killency-koirien ja kantakirjaan merkitsemättömien walesilaisten kanssa. Ja eikö Timin sukuluettelo johtanut monien Mixerin Millen jälkeläisten kautta Eriniin, rodun kantaäitiin ja tähteen, joka itse oli Muddlerin Millen esiäiti? Myöhäisempien ylhäisen ylhäisten kantaäitien joukossa oli myös välttämättä mainittava Doolenin Moi.
Jeri tunsi jumalansa sylissä rakastamisen ja rakastettuna olemisen hurman, vaikkei se ymmärtänyt sellaisista sanoista kuin »prinssi» ja »kuningasten poika» muuta, kuin että ne merkitsivät rakkautta sitä kohtaan, samalla tavalla kuin Lerumien sihisevä ääni merkitsi vihaa. Yhden asian Jeri tietämättään tiesi, nimittäin että siinä lyhyessä ajassa, minkä se oli ollut kapteenin seurassa, se oli ruvennut rakastamaan tätä enemmän kuin oli rakastanut Derbyä ja Bobia, jotka mister Hagginia lukuunottamatta olivat ainoat sen ennen kapteenia tuntemat valkoiset jumalat. Se ei ollut siitä tietoinen. Se vain rakasti, toimi ainoastaan niistä vaikuttimista, joiden lähteenä oli sen sydän tai pää, tai mikä elin se lie ollutkaan, joka aiheutti siinä salaperäisen, suloisen ja sammuttamattoman nälän, rakkauden.
Kapteeni lähti kannelta. Hän ei huomannut, miten Jeri paapersi aivan hänen kantapäillään kajuutan portaille asti. Kapteeni ei huomannut Jeriä kuumeeltaan, joka kidutti hänen lihaansa ja värisytti hänen luitaan, joka sai hänen päänsä tuntumaan jättiläiskokoiselta, joka himmensi maailman hänen sumeissa silmissään ja teki hänen käyntinsä heikoksi ja horjuvaksi kuin juopuneen tai vanhuksen. Ja Jeri ymmärsi, että kapteenin laita oli hullusti.
Kapteeni oli jo siinä tilassa, että hän vuoroin oli tajuissaan, vuoroin houraili. Hän laskeutui portaita mennäkseen hyttiinsä vuoteeseen, ja Jeri pakottautui innostaan ja kaipauksestaan huolimatta olemaan vaiti ja katseli isäntänsä hiljaista laskeutumista toivoen, että kapteeni päästyään kajuuttaan ojentaisi kätensä ja nostaisi senkin sinne. Mutta kapteenin tila oli liian huono, jotta hän olisi muistanut Jerin. Hän hoiperteli kajuutan poikki pieneen hyttiin kädet ojossa ettei olisi kaatunut.
Jeri oli todellakin kuninkaallista sukua. Sen teki mieli huutaa ääneen ja pyrkiä mukaan. Mutta se ei tehnyt niin. Se hillitsi itsensä, tietämättä miksi, mutta sitä vallitsi jonkinlainen epäselvä tietoisuus siitä, että kapteenia täytyi kunnioittaa jumalana ja ettei nyt ollut sopivaa tunkeutua kapteenin seuraan. Kaipaus raastoi sen sydäntä, mutta se ei äännähtänytkään, se vain kurkotti käytävän suulta mahdollisimman alas kuunnellen, miten kapteeni kulki keulaa kohti.
Mutta myös kuninkailla ja heidän jälkeläisillään on rajoituksensa, ja neljännestunnin kuluttua Jeri oli kypsä luopumaan vaitiolostaan. Kun kapteeni poistui kannelta, vieläpä ilmeisesti kurjassa kunnossa, pimeni päivä Jeriltä. Se olisi saattanut ryhtyä villikoiraa ahdistamaan, mutta se ei huvittanut sitä. Lerumie kulki ohi, mutta oli Jerille pelkkää ilmaa, vaikka Jeri tiesi voivansa tyrannisoida mustaihoista ja saavansa tämän pötkimään pakoon. Lukemattomia maan tuoksuja tunkeutui Jerin sieraimiin, mutta se ei välittänyt niistä. Ei isopurjekaan, joka lepatti ja pullisteli sen yläpuolella Arangin keinuessa mainingeilla, saanut osakseen edes salaista syrjäsilmäystä.
Juuri kun sille tuli välttämätön pakko kyyristyä istumaan, nostaa kuononsa kohti taivasta ja päästää ilmoille sydäntäsärkevä tuskansa, se sai ajatuksen. On mahdotonta selittää, mistä tämä ajatus sai alkunsa. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin ihminen voi selittää, miksi hän tänään ruokapöydässä ottaa herneitä ja hylkää ranskalaiset pavut, kun hän vasta eilen otti ranskalaisia papuja ja hylkäsi herneet. Sitä ei voi selittää sen paremmin kuin tuomari tuomitessaan rikolliselle kahdeksan vuotta vankeutta viiden tai yhdeksän sijasta, jotka myöskin samaan aikaan ovat hänen mielessään, saattaa selittää, minkä vuoksi hänestä juuri kahdeksan vuotta oli sopiva ja riittävä rangaistusaika. Koska ihmisetkään, jotka ovat melkein puolijumalia, eivät voineet ymmärtää ajatusten syntymisen salaisuutta ja niitä vaikutteita, jotka ilmestyvät heidän tietoisuuteensa ajatuksina, niin eihän voi vaatia koiran tietävän, mistä tulevat ne ajatukset jotka kiihottavat sitä määrättyyn toimintaan määrättyine tarkoituksineen.
Niin oli Jerin laita. Juuri kun sen piti aloittaa ulvontansa, se tunsi, että pohjimpana sen tietoisuudessa olikin toinen, kokonaan erilainen ja pakottavan voimakas ajatus. Se totteli sitä kuin marionetti tottelee nyörejään ja porhalsi peräkannelle etsimään perämiestä.
Sen oli turvauduttava Borckmaniin. Borckmankin oli kaksijalkainen, valkoinen jumala. Borckman saattoi helposti nostaa sen alas äkkijyrkkiä portaita, jotka sille ilman apua olivat tabu, jonka rikkomista seurasi onnettomuus. Mutta Borckmanilla oli niukasti senlaatuista rakkautta, jota sanotaan ymmärtämykseksi, ja Borckmanilla oli kiire. Sen ohessa, että hän valvoi töitä: purjeiden hoitoa ja ruorimiestä, miehistön kannen pesua ja metalliosien kiilloitusta, hän kävi aina vähän väliä kallistelemassa kapteenin whiskyvarastosta puhaltamaansa pulloa, jonka oli kätkenyt mesaanimaston takana olevien säkkien väliin.
Borckman oli juuri menossa ottamaan jälleen naukkua uhattuaan ankarasti rangaista ruorissa olevaa mustaihoista, jos tämä ohjaisi väärään, kun Jeri ilmestyi hänen eteensä ja sulki häneltä tien kaihottuun päämäärään. Mutta Jeri ei sulkenut hänen tietänsä samalla tavalla kuin esimerkiksi Lerumien. Se ei näyttänyt hampaitaan eikä pörhistänyt niskakarvojaan. Se oli pelkkää lempeyttä ja sävyisyyttä, ja vaikka siltä puuttui tavallinen puhekyky, se puhui koko ruumiillaan, liehuvasta häntätöpykästä ja kiemurtelevista kyljistä alkaen niskalle painuneisiin korviin ja inhimillistä tunnetta ja ymmärrystä loistaviin silmiin asti, jotka pyysivät ja anoivat.
Mutta Borckman näki edessään ainoastaan nelijalkaisen eläimen, järjettömän maailman edustajan, jota hän häikäilemättömässä raakuudessaan piti itseään eläimellisempänä. Hän ei kyennyt iloitsemaan kauniista näystä: sievästä koiranpennusta, joka palaa halusta saada huomiota ja on pakahtua hartaihin pyyntöihinsä. Hän näki ainoastaan nelijalkaisen eläimen, joka oli potkaistava syrjään, jotta hän itse saattoi jatkaa ylhäistä, kaksijalkaista kulkuaan kohti pulloa, joka täytti hänen aivonsa ihmeellisillä mielikuvilla ja sai hänet uneksimaan, että hän oli prinssi eikä talonpoika, aineen herra eikä sen orja.
Ja Jeri potkaistiin syrjään paljaalla jalalla yhtä tylysti ja tunteettomasti kuin eloton tyrsky lyö tunteettomaan rantakallioon. Jeri kompasteli liukkaalla kannella, pääsi taas tasapainoon ja jäi hiljaa seisomaan katsellen valkoista jumalaa, joka oli kohdellut sitä niin häikäilemättömästi. Mutta tämä halpamielinen vääryys ei saanut Jeriä murisemaan uhkaavaa kostoa, niin kuin se olisi tehnyt Lerumielle tai jollekin toiselle mustaihoiselle. Sen aivoissa ei ollut edes koston ajatustakaan. Tämä ei ollut Lerumie. Tämä oli mahtava jumala, kaksijalkainen ja valkoihoinen niin kuin kapteeni ja mister Haggin ja ne molemmat muut mahtavat jumalat, jotka se oli tuntenut. Mutta se tunsi katkeruutta kuin lapsi, jota kovasydäminen äiti aiheetta kurittaa.
Ja tähän tunteeseen sekoittui vastenmielisyyttä. Se vaistosi, että oli olemassa kahdenlaista rajuutta. Oli rakkauden ystävällistä rajuutta, sellaista kuin kapteenin, kun tämä puristi sitä kuonosta ja pudisti niin, että sen hampaat ratisivat, ja tuuppasi sen pois samalla, selvästi kutsuen uudelleen pudisteltavaksi. Sellainen rajuus oli Jeristä ihanaa. Se oli rakastetun jumalan puolelta ystävän kosketus, jolla jumala tahtoi ilmaista keskinäistä rakkautta.
Mutta Borckmanin rajuus oli toisenlaista. Se oli rajuutta, jossa ei ollut lämmintä kiintymystä eikä rakkauden tunnetta. Jeri ei oikein ymmärtänyt, mutta se tunsi näiden rajuuden osoitusten eron ja paheksui jälkimmäisen väärämielisyyttä ja epäoikeudenmukaisuutta ilmaisematta sitä sentään teossa. Niin se seisoi paikoillaan päästyään taas tasapainoon koettaen turhaan ymmärtää ja katseli vakavasti perämiestä, jonka huulilla oli pullon suu, niin että sen pohja tähtäsi taivasta, ja jonka kurkku kävi ja kulisi. Ja vakavasti se yhä katseli perämiestä, kun tämä meni perälle vannoen laulattavansa »Korkean veisun» ja koko Vanhan Testamentin mustaihoisella ruorimiehellä, jonka hampaiden hymy oli yhtä nöyrän altis ja lepyttelevä kuin Jerin hetkeä aikaisemmin.
Jättäen tämän jumalan, jota ei saattanut rakastaa eikä ymmärtää, Jeri meni surullisena takaisin kajuutankäytävän suulle ja kurkotti siihen suuntaan, mihin oli nähnyt kapteenin katoavan. Se kaipasi kapteenin luo, joka ei ollut entisellään ja varmasti oli hädässä. Se tahtoi kapteenin luo. Se halusi olla tämän luona ensiksi — ja selvästi sen tuntien — siksi, että rakasti tätä, toiseksi — hämärästi tuntien — siksi, että luuli voivansa auttaa tätä. Ja kaivatessaan kapteenia se avuttomana ja maailman menoon tottumattomana nyyhkytti ja itki sydämensä haikeutta käytävän suulla, ja sen suru oli liian lapsellinen ja todellinen, jotta se olisi voinut sen kestäessä osoittaa suuttumustaan kannella ja kajuutassa oleville mustaihoisille, jotka nauraa kikattivat ja pilkkasivat sitä.
Käytävän kynnykseltä kajuutan lattialle oli seitsemän jalkaa. Jeri oli vasta muutama tunti sitten kiivennyt ylös samoja jyrkkiä portaita, mutta se tiesi, että oli mahdotonta laskeutua niitä alas. Ja kuitenkin se lopulta uskalsi yrittää. Sen sydämen halu päästä kapteenin luo millä hinnalla hyvänsä oli niin voimakas. Mutta niin selvästi se käsitti mahdottomaksi pää alaspäin kiipeämisen ja kiinnipitelemisen säärillään, käpälillään ja lihaksillaan samalla tavalla kuin ylösnoustessa, ettei se koettanutkaan niin tehdä. Se hyppäsi alas suurenmoisesti ja sankarillisesti. Se tiesi siten loukkaavansa elämän tabua, aivan samalla tavalla kuin se olisi loukannut tabua, jos se olisi hypännyt Meringen laguuniin, missä ui hirvittäviä krokotiileja. Suuri rakkaus kykenee aina uhraukseen. Ja vain rakkaudesta, ei mistään vähemmästä syystä, Jeri uskalsi hypätä.
Se paiskautui kyljelleen ja päälleen. Ensimmäinen sysäys salpasi siltä hengityksen, toinen huumasi sen. Tajuttomana kyljellään maatessaan ja valittaessaan se teki nopeita, suonenvedontapaisia liikkeitä jaloillaan, ikään kuin olisi juossut kapteenin luo. Mustaihoiset katselivat ja nauroivat, ja vielä sittenkin, kun se ei enää sätkinyt jaloillaan eikä valittanut, ne nauroivat. Kun ne olivat syntyneet villiin ja raakaan elämään eivätkä olleet oppineet mitään muuta, oli niiden huumorintajukin sen mukainen. Niistä tajuttoman, mahdollisesti kuolleen koiranpennun näkeminen oli pakahduttavan hupainen tapaus.
Vasta kolmen minuutin kuluttua Jeri palasi tajuihinsa, niin että se kykeni nousemaan hajasäärin jaloilleen ja huimauksesta huolimatta mukautumaan Arangin kiikuntaan. Jo ensimmäisten pilkahdusten aikana siinä eli voimakkaana ajatus, että sen täytyi päästä kapteenin luo. Entä mustaihoiset? Sen tuskan, huolen ja rakkauden rinnalla ne eivät merkinneet sille mitään. Se ei ollut tietävinäänkään kikattavista ja irvistelevistä villeistä, jotka tunkeilivat sen ympärillä ja jotka, ellei se olisi ollut pelottavan valkoisen herran mahtavassa suojeluksessa, olisivat riemumielin tappaneet ja syöneet pennun. Kääntämättä päätään ja vilkaisemattakaan mustaihoisiin ja siten itsetietoisesti osoittaen, että nämä olivat sille pelkkää ilmaa, se riensi kajuutan permannon poikki hyttiin, missä kapteeni lepäsi houraillen vuoteessaan.
Jeri, joka ei koskaan ollut sairastanut malariaa, ei sitä ymmärtänyt. Mutta sydämessään se tunsi suurta ahdistusta sen tähden, että kapteenin laita oli huonosti. Kapteeni ei tuntenut sitä, vaikka se hyppäsi vuoteeseen, kulki yli hänen huohottavan rintansa ja nuoli kuumeen kitkerää hikeä hänen kasvoiltaan. Päinvastoin kapteenin rajusti liikahtelevat käsivarret huitaisivat sen pois ja paiskasivat ankarasti vuoteen reunaa vasten.
Tämä rajuus ei ollut rakkauden aiheuttamaa. Ei se myöskään ollut samanlaista kuin Borckmanin potkaiseminen. Se oli osa kapteenin tilaa. Jeri ei tehnyt tätä johtopäätelmää. Mutta se toimi aivan kuin olisi tehnyt sen. Kielen ilmaisukeinojen puutteellisuuden takia voi vain sanoa, että Jeri vaistosi tämän rajuudenilmauksen erikoisuuden.
Se istuutui niin kauaksi, että oli juuri ja juuri levottomana huitovan käden ulottumattomissa, ja kaipasi lähemmäksi saadakseen taas nuolla jumalan kasvoja, jumalan joka ei sitä tuntenut, mutta — sen Jeri tiesi — rakasti sitä. Ja sydän pakahtumaisillaan Jeri jakoi ja kärsi kaikki kapteenin vaivat.
»Hoi, Clancey», houraili kapteeni. »Tänään meillä on kaunis tehtävä, emmekä nyt kaivakaan tavallisia autonkuljettajia... Ota kolmen numeron väkivipu, Clancey. Aseta se etuosan alle.» Ja painajaiset vaihtuivat: »Hiljaa, lemmikkini, älä puhu tuolla tavoin isällesi, joka kampaa sinun kaunista, kultaista tukkaasi. Minäkö en muka osaisi. Olenhan kammannut sen näinä seitsemänä vuotena — paremmin kuin äitisi, lemmikkini, paremmin kuin äitisi. Minä olen ainoa, joka on saanut kultaisen mitalin suloisen tyttönsä kauniin tukan kampaamisesta. — Nyt joudutaan pois suunnasta! Ole hereillä, siellä ruorissa! Jalustakaa viistopurje ja keulapurje! Kohti tuulta, siellä! Suoraan tuuleen!... Nähkääs nyt, miten mennään! Yrittäköötpä kilpailla muut! — Nostan heti paikalla ... se on varma — rajaa, kun maksat yhtä paljon nähdäksesi korttini kuin minä nähdäkseni sinun. Saat varmasti nähdä kortit!»
Ja hajanaisten muistumien sekamelska muuttui kapteenin huulilla herkeämättä sanoiksi, joilla hän säesti ruumiinsa liikkeitä ja käsiensä huitoilua sillä aikaa kun Jeri kyyristyneenä vuoteen laitaa vasten suri ja murehti sitä, ettei kyennyt mitenkään auttamaan. Kaikki, mitä kapteenin mieleen johtui, oli Jerille käsittämätöntä. Se tiesi yhtä vähän pokerikorteista kuin laivan ohjaamisesta, raitiovaunun pirstaleitten kaivamisesta New Yorkissa tai rakkaan tyttären pitkien, keltaisten hiusten kampaamisesta kotona Harlemissa.
»Molemmat kuolleet», sanoi kapteeni hourekuvien jälleen vaihtuessa. Hän sanoi sen rauhallisesti, aivan kuin ilmoittaen, paljonko kello oli, mutta valitti sitten: »Voi hänen kauniita, kauniita kultaisia hiuspalmikoitaan!»
Kapteeni makasi hetkisen liikkumattomana ja nyyhkytti sydän pakahtumaisillaan. Silloin Jeri piti varansa. Se ryömi kapteenin kainaloon vavahtelevan käsivarren alle, painautui mahdollisimman lähelle, asetti päänsä poskelle ja tunsi käsivarren koukistuvan ympärilleen ja puristavan. Käsi taipui ranteesta ja hyväili Jeriä suojelevasti, ja tämän samettisen ruumiin lämmin kosketus sai kapteenin sairaat unet taas vaihtamaan uraansa, sillä hän alkoi mutista katkeran pahaenteisesti: »Varjele sitä villiä, joka pahalla silmällä vilkaiseekaan tähän pentuun!...»