SEITSEMÄSTOISTA LUKU
Sokean Nalasun hitaasti astellessa kanoottivajalta toisella kädellään tunnustellen tietään ja toisella kantaen pää alaspäin riippuvaa jaloista sidottua Jeriä, Jeri kuuli koirien villin ulvonnan äkkiä yltyvän, sillä teurastaminen alkoi ja ne ymmärsivät olevansa kuoleman omia.
Mutta päinvastoin kuin Lamai-poika, joka ei ollut osannut menetellä paremmin, vanha mies ei kantanut Jeriä koko matkaa majalleen. Hän pysähtyi ensimmäisen, matalassa pensaikossa virtaavan puron ääreen ja laski Jerin maahan juomaan. Ja Jeri antautui kokonaan viileän veden sen suussa ja kurkussa herättämän nautinnon valtaan. Mutta samalla kertaa sen alitajunnassa ailahteli tunne, että tämä oli ystävällisin mustaihoinen, jonka se oli Somossa tavannut, paljon ystävällisempi kuin Lamai tai Agno tai Bashti.
Juotuaan niin paljon, ettei enää jaksanut enempää, se kiitti Nalasua kielellään, ei tosin niin lämpimästi eikä ihastuneesti kuin olisi kiittänyt kapteeninsa kättä, mutta kumminkin rehellisesti kiitollisena virkistävästä juomasta. Vanhus nauraa hihitti mielissään, vieritti Jerin paahtuneen ruumiin veteen ja pitäen Jerin päätä vedenpinnan yläpuolella hieroi vettä sen kuivaan nahkaan ja antoi sen maata siinä pitkiä, autuaita minuutteja.
Sangen pitkän taipaleen purolta kotiinsa Nalasu kantoi Jeriä yhä jalat sidottuina, mutta ei enää pää alaspäin, vaan toisella kädellään sitä rintaansa vasten puristaen. Nalasun tarkoitus oli saada koira kiintymään häneen. Sillä hän, joka oli monet vuodet istunut yksinäisessä pimeydessä, oli ajatellut paljon enemmän häntä ympäröivää maailmaa ja tunsi sen paljon paremmin, kuin jos hän olisi kyennyt näkemään sen. Hän tarvitsi koiran omia erikoisia tarkoituksiaan varten. Hän oli tehnyt kokeita useilla viidakkokoirilla, mutta ne olivat välittäneet vähät hänen ystävällisyydestään ja olivat poikkeuksetta juosseet tiehensä. Viimeinen oli pysynyt kauimmin sen tähden, että hän oli kohdellut sitä erikoisen hyvin, mutta menojaan sekin oli mennyt, ennen kuin hän oli ehtinyt harjoittaa sen palvelemaan tarkoituksiaan. Mutta valkoisen herran koira oli erilainen, niin hän oli kuullut. Se ei paennut milloinkaan peloissaan, ja sen sanottiin myöskin olevan älykkäämpi kuin Somon koirat.
Lamain tekemästä keksinnöstä, kun hän sitoi Jerin kepillä, oli puhuttu laajalti Somossa, ja samalla tavalla sidottiin Jeri nyt Nalasunkin majassa. Mutta kuitenkin oli tavassa eroa. Sokea mies ei ollut koskaan kärsimätön, ja hän istui joka päivä useita tunteja Jeriä hyväillen. Vaikkei hän olisi tätä tehnytkään, olisi Jeri, joka söi hänen ruokaansa ja oli tottunut vaihtamaan isäntää, kuitenkin hyväksynyt Nalasun herrakseen. Sitä paitsi Jeristä oli aivan ilmeistä, että sen jälkeen kun Agno oli sitonut sen ja heittänyt toisten avuttomien koirien joukkoon teurastuskentälle, noitamestarin isännyys oli kokonaan loppunut. Ja Jeri, jolla elämänsä ensimmäisistä päivistä alkaen aina oli ollut isäntä, tunsi vastustamatonta isännäntarvetta.
Niinpä sen päivän tultua, jolloin se vapautettiin kepistä, se jäi omasta tahdostaan Nalasun majalle. Päästyään varmuuteen siitä, ettei Jeri karkaisi, vanhus alkoi opettaa sitä. Päivä päivältä opetukseen käytetty aika piteni, kunnes sille omistettiin useita tunteja päivässä.
Aivan ensiksi Jeri oppi itselleen uuden nimen, Boa, ja se opetettiin vastaamaan siihen yhä pitemmän matkan päästä huolimatta siitä, kuinka hiljaa se lausuttiin, ja Nalasu jatkoi äänensä hiljentämistä siksi, kunnes hän vain kuiskasi nimen. Jerin korvat olivat tarkat, mutta Nalasun olivat pitkäaikaisesta harjaantumisesta miltei yhtä tarkat.
Sitten Jerin kuuloa harjoitettiin entistä tarkemmaksi. Tuntikausia yhteen menoon se sai istua Nalasun vieressä tai seisoa jonkun matkan päässä hänestä, ja sitä opetettiin käsittämään heikoimpiakin ääniä ja rasahduksia viidakossa. Sitten se vielä opetettiin tuntemaan eri viidakkoäänet ja eri tavat, joilla sen piti murista varoituksia Nalasulle. Jos kuului kahinaa, minkä se tunsi sian tai kanan aiheuttamaksi, se ei murissut ollenkaan. Jos se ei tuntenut ääntä, se murisi vain pehmeästi. Mutta jos äänen sai aikaan mies tai poika, joka hiipi ja herätti sen tähden epäilyksiä, oli Jerin muristava äänekkäästi. Jos taas äänet olivat selvät ja huolettomat, oli Jerin murina pehmeää.
Jerin mieleen ei koskaan tullut ihmetellä, minkä vuoksi sille tätä kaikkea opetettiin. Se vain teki niin, koska sen uusi isäntä tahtoi niin. Kaiken tämän ja paljon muutakin Nalasu opetti sille hitaasti ja kärsivällisesti, ja hän kartutti Jerin sanavarastoakin, niin että he matkan päästä saattoivat käydä nopeita ja täydellisesti ymmärrettäviä keskusteluja.
Siten Jeri saattoi viidenkymmenen jalan päästä murahtaa pehmeästi »vuff» jolla se ilmoitti, että kuului ääni, jota se ei tuntenut, ja Nalasu saattoi viheltää erilaisilla suhuäänteillä sille käskyn pysyä hiljaa, murahtaa hiljemmin, olla ääneti tai tulla äänettömästi luokseen tai mennä viidakkoon tutkimaan oudon äänen syytä tai kovasti haukkuen hyökätä hiipijän kimppuun.
Jos Nalasun tarkat korvat yksin sieppasivat salaperäisen äänen vastakkaiselta taholta, saattoi hän kysyä Jeriltä, oliko tämä sitä kuullut. Ja Jeri varpaita myöten valppaana kuunnellen saattoi muuttamalla »vuff»-äänensä laajuutta ja laatua kertoa Nalasulle, ettei se kuullut sitä tahi että se kuuli sen, ja myöskin, että se oli vieras koira tai metsärotta tai mies taikka poika — kaiken tämän mitä pehmeimmillä äänillä, jotka olivat tuskin muuta kuin hengähdyksiä. Sitä voitiin sanoa äänelliseksi pikakirjoitukseksi.
Nalasu oli omituinen vanhus. Hän eli yksikseen pienessä ruohomajassa kylän laidassa. Lähin asumus oli melkoisen matkan päässä, ja hänen omansa seisoi aukeamalla keskellä tiheää viidakkoa, joka ei missään kohden ollut kuuttakymmentä jalkaa lähempänä majaa. Tämän raivatun alan hän piti aina vapaana nopeasti leviävästä kasvullisuudesta. Hänellä ei ilmeisesti ollut yhtään ystävää. Vieraita ei tullut milloinkaan hänen majalleen. Vuosia oli jo kulunut siitä, kun hän viimeiseltä riisti halun siihen. Sitäpaitsi hänellä ei ollut yhtään sukulaista. Hänen vaimonsa oli kuollut kauan sitten, ja hänen kolme poikaansa olivat vielä naimattomina menettäneet päänsä taistelussa Somon rajojen ulkopuolella korkeiden kukkuloiden viidakkopoluilla ja joutuneet surmaajiensa, viidakkolaisten vatsoihin.
Sokeaksi hän oli hyvin toimelias mies. Hän ei pyytänyt keneltäkään apua ja hankki itse toimeentulonsa. Maja-aukiollaan hän viljeli jamssia, makeita perunoita ja taroa. Hän ei pitänyt puista majan lähellä, ja niinpä hänellä oli toisella aukiolla pisanki- ja banaanipuita ja puoli tusinaa kookospalmuja. Hedelmiä ja vihanneksia hän vaihtoi kylässä lihaan, kalaan ja tupakkaan.
Hän käytti suuren osan ajastaan Jerin kasvattamiseen ja muulloin teki jousia ja nuolia, jotka hänen heimolaistensa keskuudessa olivat niin suuressa maineessa, että ne kävivät aina kaupaksi. Kului tuskin päivääkään hänen harjoittelemattaan jousella ja nuolella. Hän ampui vain äänen ohjaamana, ja milloin vain kuului ääntä tai kahinaa viidakosta ja Jeri oli ilmoittanut hänelle sen syyn, hän ampui sitä kohti nuolen. Sitten oli Jerin velvollisuus tuoda nuoli varovasti takaisin, jos se oli sivuuttanut maalin.
Omituista Nalasussa oli se, ettei hän nukkunut enempää kuin kolmisen tuntia kahdestakymmenestäneljästä, ettei hän koskaan nukkunut yöllä ja ettei hän lyhyttä päiväuntaan koskaan nukkunut asunnossaan. Ympäröivän viidakon sankimmassa tiheikössä hänellä oli jonkinlainen piilomaja, johon ei vienyt yhtään polkua. Hän ei koskaan mennyt sinne tai palannut sieltä samaa tietä, niin että hedelmällisen maan trooppinen kasvillisuus, kun sitä niin harvoin tallattiin, hävitti aina pienimmätkin jäljet hänen kulkemastaan tiestä. Ja hänen nukkuessaan Jeri oli opetettu pitämään vahtia hetkeksikään nukahtamatta.
Nalasun äärettömään varovaisuuteen oli omat syynsä. Vanhin hänen kolmesta pojastaan oli kerran sattuneessa riidassa tappanut erään Aon. Ao oli ollut yksi Annon perheen kuudesta veljeksestä, jotka asuivat eräässä isossa kylässä. Somon lain mukaan Annon perhe oli oikeutettu perimään verivelan Nalasun perheeltä, mutta sen oli tehnyt tyhjäksi Nalasun kolmen pojan kuolema viidakossa. Ja kun Somossa oli lakina elämä elämästä, ja kun Nalasu oli yksin elossa perheestään, tiesi koko heimo hyvin, että annolaiset eivät tyytyisi, ennenkuin olivat ottaneet sokealta mieheltä hengen.
Mutta Nalasu oli yhtä kuuluisa suurena taistelijana kuin kolmen sotaisan pojan isänä. Kahdesti annolaiset olivat yrittäneet kostaa, ensimmäisen kerran, kun Nalasulla vielä oli näkönsä. Nalasu oli huomannut heidän väijytyksensä, kiertänyt sen, tavannut vihollisten takana itse Annon, perheen isän, ja tappanut tämän tehden siten verivelan kaksinkertaiseksi.
Sitten oli tullut hänen onnettomuutensa. Hänen täyttäessään uudelleen käytettyjä sniderin patruunoita, ruudinräjähdys poltti hänen molemmat silmänsä. Heti sen jälkeen kun hän istui hoitamassa haavojaan, olivat annolaiset hyökänneet hänen kimppuunsa mutta sitä hän juuri oli odottanut. Sinä iltana Annon toinen poika ja kaksi hänen setäänsä astui myrkytettyihin orjantappuroihin ja sai kauhean kuoleman. Niin oli henkien luku, jotka hän oli annolaisille velkaa, kasvanut viideksi, ja ne saattoi periä vain yhdeltä sokealta mieheltä.
Tämän jälkeen annolaiset olivat pelänneet orjantappuroita niin kovasti, etteivät uskaltaneet tulla uudelleen, vaikka heidän kostonhimonsa kyti yhä ja he odottivat sitä päivää, jolloin Nalasun pää koristaisi heidän voitonmerkkisalkoaan. Siihen päivään saakka Nalasun ja annolaisten välillä ei vallinnut aselepo, vaan pakkorauha. Vanha mies ei kyennyt ahdistamaan vihollisiaan, eivätkä nämä uskaltaneet hyökätä hänen kimppuunsa. Eikä ratkaisupäivää tullutkaan, ennen kuin Jeri joutui Nalasun kasvatiksi, mutta sen jälkeen eräs annolainen vihdoin teki keksinnön, jonka vertaista ei koko Malaitalla oltu milloinkaan nähty.