YHDESTOISTA LUKU
Laivalle palattuaan Van Horn nostatti heti purjeet ja ankkurin ja lähti purjehtimaan yli laguunin kymmenen mailin päässä tuulenpuolella sijaitsevaan Somoon. Matkan varrella hän pysähtyi Binussa tervehtiäkseen päällikkö Johnnyä ja laskeakseen maihin muutamia sinne palaavia villejä. Sitten purjehdittiin edelleen Somoon, missä Arangin ja monen siinä olleen retkeily päättyi ainaiseksi.
Somossa Van Horn sai osakseen aivan toisenlaista kohtelua kuin Langa-Langassa. Kun palaavat miehet oli saatettu rannalle, ja se oli suoritettu jo puoli neljän aikaan iltapäivällä, kutsui Van Horn päällikkö Bashtin laivalle. Ja päällikkö Bashti tuli, hyvin reippaana ja pirteänä iästään huolimatta ja hyvin ystävällisenä, niin ystävällisenä, että hän pyytämällä pyysi saada tuoda mukanaan laivalle kolme vanhinta vaimoaan. Tämä oli ennenkuulumatonta. Bashti ei ollut milloinkaan ennen sallinut ainoankaan vaimonsa näyttäytyä valkoiselle miehelle, ja Van Horn tunsi osakseen tulleen kunnian niin suureksi, että hän lahjoitti kullekin vaimolle kirjavan savipiipun ja tusinan tupakkatankoja.
Vaikka oli myöhäinen iltapäivä, puhalsi pasaatituuli vielä virkeästi, ja Bashti, joka oli ottanut kohtuuttoman osan kahden kuolleen pojan isille tulevista palkoista, osteli runsaasti tavaraa Arangin varastosta. Kun Bashti lupasi paljon uusia työmiehiä, vaati Van Horn tuntien villien nopeat mielenmuutokset saada merkitä ne heti kirjoihin. Bashti vastusteli ja ehdotti seuraavaa päivää. Van Horn väitti, ettei tullut toista niin sopivaa tilaisuutta, ja niin lujana hän pysyi, että vanha päällikkö lähetti kanootin rannalle keräämään plantaaseille määrättyjä miehiä.
»No, mitäs tästä ajattelet?» kysyi Van Horn Borckmanilta, jonka silmät olivat tavallista himmeämmät. »En ole milloinkaan nähnyt vanhaa veijaria näin ystävällisenä. Liekö hänellä joitakin metkuja mielessä?»
Perämies katseli laivan sivulla olevaa kanoottipaljoutta, pani merkille naisten suuren lukumäärän ja pudisti päätänsä.
»Kun niillä on jotakin tekeillä, ne lähettävät naisensa viidakkoon», hän sanoi.
»Näistä villeistä ei koskaan voi olla varma», mutisi kapteeni. »Kenties heiltä yleensä puuttuu mielikuvitusta, mutta joskus heillä on kekseliäisyyttä liiaksikin. Bashti on ovelin vanha villi, jonka milloinkaan olen nähnyt. Hän voi samaan aikaan näytellä enkeliä ja suunnitella piruja. Vaikka heillä ei ennen olekaan ollut vaimoja mukana kahakoissa, ei siitä voi päätellä, että he aina noudattaisivat samaa tapaa.»
»Ei edes Bashti ole kyllin ovela suunnitellakseen sellaista», väitti Borckman. »Hän tuntuu olevan hyvänahkainen ja tuhlaavainen. Hänhän on ostanut sinulta tavaraa jo neljänkymmenen punnan arvosta. Sen vuoksi hän tahtoo merkitä meille uuden ryhmän nostokkaita, ja lyönpä vetoa, että hän toivoo toisen puolen niistä kuolevan saadakseen niiden palkat.»
Borckmanin selitys oli hyvin järkevä, mutta Van Horn pudisti kuitenkin päätänsä.
»Ole kuitenkin hyvin valppaana», varoitti hän. »Ja muista, ettemme me kaksi saa olla alhaalla yhtaikaa. Eikä yhtään naukkua enää, muista se, ennen kuin olemme selviytyneet koko sakista.»
Bashti oli uskomattoman laiha ja tavattoman vanha. Hän ei itsekään tietänyt, miten vanha hän oli, mutta sen hän tiesi, ettei ainoakaan hänen heimonsa nykyisistä jäsenistä ollut vielä syntynyt silloin, kun hän oli nuori poika. Hän muisti päivät, joina jotkut vanhat, vielä elossa olevat miehet olivat syntyneet, ja, päinvastoin kuin hän, nämä olivat nyt raihnaisia, vanhuuttaan vapisevia, sameasilmäisiä, hampaattomia, kuuroja tai halvaantuneita. Kaikki hänen kykynsä olivat jäljellä. Saattoipa hän kerskailla tusinasta ikenen tasalle kuluneesta hampaastakin, joilla vielä voi pureskella. Vaikkei hänellä enää ollutkaan nuoruutensa aikaista ruumiillista kestävyyttä, oli hänen järkensä yhtä kirkas ja selvä kuin se aina oli ollut. Hänen viisautensa ansiota oli, että hänen heimonsa nyt oli mahtavampi kuin hänen alkaessaan sitä hallita. Hän oli ollut pieni melaneesialainen Napoleon. Soturina hän oli älykkyytensä avulla kyennyt laajentamaan viidakkolaistensa aluetta. Hänen kuihtuneen ruumiinsa arvet todistivat, että hän oli taistellut eturivissä. Päällikkönä hän oli kehittänyt ja kasvattanut voimaa ja kuntoa heimossaan. Valtiomiehenä hän oli aina saanut läpi oman ajatuksensa ennen naapuripäälliköiden ajatuksia sopimuksien teossa ja etukysymyksissä.
Ja vielä täysin terävällä järjellään hän oli äskettäin kehitellyt suunnitelman yllättääkseen Van Hornin ja pettääkseen suurta brittiläistä valtakuntaa, josta hänellä oli hyvin vähän aavistusta ja josta hän tiesi vielä vähemmän.
Somolla oli historiansa. Siellä asui poikkeuksellisesti rannikkolaisheimo mantereen rannikolla, missä luultiin asuvan vain viidakkolaisia. Somon kansantarut valaisivat himmeästi menneitten aikojen pimeyttä. Eräänä päivänä, niin kauan aikaa sitten, ettei kukaan kyennyt sanomaan milloin, eräs Somo, Umbo-nimisen saarilinnoituksen päällikön Lotin poika, oli joutunut riitaan isänsä kanssa ja paennut tämän vihaa, mukanaan kaksitoista kanootillista nuoria miehiä. Kahden monsuunituulen ajan he olivat harhailleet milloin missäkin. Taru kertoi, että he olivat purjehtineet kahdesti Malaitan ympäri ja tehneet ryöstöretkiä aina Ugiin ja San Cristobaliin saakka yli aavan meren.
Vaimoja he olivat ryöstäneet menestyksellisten taistelujen jälkeen, ja kun lopuksi vaimoja ja jälkeläisiä oli karttunut liikaa retkillä kuljetettaviksi, oli Somo asettunut mantereen rannikolle, karkoittanut viidakkolaiset sisämaahan ja perustanut Somon merenrantalinnoituksen. Saarilinnojen tavoin se oli rannalla, ja merta ja merirosvoja vastaan sillä oli suojanaan koralliluodoille rakennettu muuri pitkiä kanootteja varten tehtyine portteineen. Maan puolelta, missä linnoitus tunkeutui viidakkoon, se oli samanlainen kuin kaikki hajanaiset viidakkokylät. Mutta Somo, uuden heimon kaukonäköinen isä, oli ulottanut alueensa rajat kauas viidakon matalille kukkuloille ja sijoittanut kylän joka kukkulalle. Hänen luokseen paenneista miehistä Somo oli sallinut ainoastaan uljaimpain liittyä uuteen heimoon. Heikot ja pelkurit oli heti syöty, ja kaameat kertomukset kanoottivajoja koristaneiden päiden paljoudesta muodostivat osan muinaistarustoa.
Ja tämän heimon, linnoituksen ja maa-alueen oli aikojen kuluttua perinyt Bashti, ja hän oli kartuttanut perintöään, ja hän tahtoi sitä vieläkin kartuttaa. Kauan aikaa hän oli kypsytellyt aivoissaan suunnitelmaa, jonka hän toivoi voivansa nyt toteuttaa. Kolme vuotta sitten oli muutaman peninkulman päässä rannikolla asuva Ano-Ano-heimo vallannut värväyslaivan, tuhonnut sen ja koko sen miehistön sekä saanut satumaisen varaston tupakkaa, karttuunia, helmiä ja kaikenlaista kauppatavaraa, pyssyjä ja ampumatarpeita.
Saaliiseen verrattuna rangaistus oli ollut vähäpätöinen. Puoli vuotta myöhemmin sotalaiva oli pistänyt kokkansa laguuniin, pommittanut Ano-Anoa ja karkoittanut sen asukkaat viidakkoon. Maalle noussut joukko oli nähnyt turhaa vaivaa vainotessaan niitä viidakon poluilla. Lopuksi oli se tyytynyt ampumaan neljäkymmentä lihavaa sikaa ja kaatamaan satakunta kookospalmua. Tuskin sotalaiva oli loitonnut merelle, kun Ano-Anon väki palasi viidakosta kylään. Kranaattituli ei ole kevyille ruohomajoille tuhoisa. Muutamassa tunnissa olivat naiset korjanneet vähäiset vahingot. Niiden neljänkymmenen kuolleen sian taas kävi niin, että koko heimo tarrasi ruhoihin, paistoi ne kuumilla kivillä maakuopissa ja piti pitoja. Kaadettujen palmujen tuoreet latvat syötiin niin ikään, samalla kun tuhannet kookospähkinät kuorittiin, halkaistiin, kuivattiin auringossa ja savustettiin kopraksi, mikä myytiin ensimmäiselle ohikulkevalle kauppalaivalle.
Siten rangaistus oli muuttunut huviretkeksi ja juhlaksi, ja se kaikki vetosi Bashtin vireisiin, laskelmoiviin aivoihin. Mikä oli hyväksi Ano-Anolle, oli hänen arvostelunsa mukaan varmasti hyväksi Somollekin. Kun kerran brittiläisen lipun suojassa purjehtivat valkoiset miehet kostivat verivelat ja päänkatkomiset tappamalla sikoja ja hakkaamalla kookospähkinäpuita, ei Bashti nähnyt mitään pätevää syytä, mikä estäisi häntä hyötymästä samoin kuin Ano-Ano oli hyötynyt. Mahdollisesti joskus tulevaisuudessa maksettava hinta oli suhteettoman mitätön verrattuna nyt heti saataviin rikkauksiin. Sitä paitsi oli kulunut kaksi vuotta siitä, kun viimeinen brittiläinen sotalaiva oli näyttäytynyt Salomonin saarilla.
Ja sen tähden Bashti, jolla oli uusi oiva suunnitelma mielessään, nakkasi niskaansa suostuen siihen, että hänen kansansa saisi ryhmittäin tulla laivalle tekemään kauppaa. Hyvin harvat tiesivät, millainen Bashtin suunnitelma oli tai että hän suunnitteli jotakin.
Kaupanteko vilkastui sitä mukaa kuin kanootteja lisääntyi laivan kupeelle, ja mustia miehiä ja naisia tungeskeli kannella. Sitten saapuivat nostokkaat, nuoret, villit olennot, jotka pelkäsivät kuin peurat. Mutta totellen vanhempiensa ja heimon ankaraa määräystä he menivät vanhempiensa ja sukulaistensa seuraamina yksitellen alas Arangin kajuuttaan suuren valkoisen herran eteen, joka kirjoitti heidän nimensä salaperäiseen kirjaan, pani heidät vahvistamaan kolmen vuoden työsopimuksen oikean käden kosketuksella kynään ja joka maksoi ensimmäisen vuoden palkan etukäteen kauppatavarassa kullekin perheen päämiehelle.
Vanha Bashti istui vieressä ottaen tavanmukaiset raskaat kymmenyksensä jokaisesta etumaksusta, ja hänen kolme vanhaa vaimoansa kyyrötti nöyrästi hänen jaloissaan ja herätti paljaalla läsnäolollaan luottamusta Van Hornissa, joka oli kovasti hyvillään kauppojen sujumisesta. Tähän tapaan jatkuessa hänen Malaitan retkensä tulisi lyhyeksi, ja hän pääsisi pian purjehtimaan pois täysi lasti mukanaan.
Jeri kuljeskeli kannella, missä Borckman piti vahtia, ja nuuski monilukuisten mustaihoisten jalkoja, joita se ei ollut milloinkaan ennen tavannut. Villikoira oli palaavien mustaihoisten mukana mennyt maihin, ja näistä oli yksi ainoa tullut takaisin laivalle. Se oli Lerumie, jonka sivuuttaessaan Jeri joka kerta kulki jalat jäykkinä ja niska pörrössä, mutta se ei saanut jälleentuntemisen merkkiäkään vastaukseksi. Lerumie esiintyi kylmän vieraana, kävi kerran kannen alla, osti käsipeilin ja ilmoitti silmäyksellä vanhalla Bashtille, että kaikki oli valmista ja kypsää yritykseen ensimmäisenä suotuisana hetkenä.
Borckman aiheutti kannella tämän suotuisan hetken; sitä ei olisi tullut, ellei hän olisi syyllistynyt huolimattomuuteen ja tottelemattomuuteen kapteeniaan kohtaan. Hän ei jättänyt naukkuja. Hänellä ei ollut aavistustakaan vaarasta. Perällä, missä hän seisoi, oli kansi miltei tyhjä. Keskilaiva ja keula olivat tungokseen asti täynnä laivamiesten kanssa lavertelevia mustia miehiä ja naisia. Hän meni mesaanimaston taakse kiinnitettyjen jamssisäkkien luo ja otti esille pullonsa. Juuri ennen ryyppäämistään hän silmäsi varmuuden vuoksi ympärilleen. Hänen lähellään seisoi vaaraton nainen, keski-ikäinen, lihava, lyhyt, epäsuhtainen rumilas, vyötäisillään hajareisin kaksivuotinen rintaaimevä lapsi. Siltä taholta ei varmasti tarvinnut pelätä yllätystä. Lisäksi nainen oli taatusti aseeeton, sillä hänellä ei ollut päällään riepuakaan, mikä olisi saattanut kätkeä aseen. Toisella puolella kymmenen askeleen päässä seisoi Lerumie laidan ääressä ja virnisteli peiliin, jonka äsken oli ostanut.
Siitä peilistä Lerumie näki, että Borckman kumartui jamssisäkkien taakse, nousi pystyyn ja taivutti päätään taaksepäin, pullon suu huulillaan ja sen pohja taivasta tähdäten. Lerumie nosti oikean kätensä merkiksi eräälle laivan kupeella kanootissa olevalle naiselle. Tämä kumartui nopeasti ja sieppasi jonkin esineen, minkä hän heitti Lerumielle. Se oli pitkävartinen sotakirves, jonka terä oli tavallinen kirveenterä ja varsi alkuasukkaan tekemä, mustaa, kiillotettua, kovaa puuta, johon oli upotettu kömpelöitä helmiäiskoristeita ja kiedottu kookoskuitua kädensijan kohdalle. Kirveen terä oli hiottu teräväksi kuin partaveitsi.
Aivan yhtä äänettömästi kuin kirves lensi läpi ilman Lerumien käteen, se seuraavassa silmänräpäyksessä lensi hänen kädestään läpi ilman lihavalle naiselle, joka lastaan imettäen seisoi perämiehen takana. Tämä tarttui varteen molemmin käsin, vyötäisillään olevan lapsen pidellessä hänestä kiinni molemmilla pienillä käsivarsillaan, jotka eivät läheskään ulottuneet ympäri häntä.
Hän viivytteli iskua, sillä Borckmanin pään ollessa taaksepäin taipuneena oli vaikea katkaista selkäydintä niskasta. Monet silmät katsoivat uhkaavaa murhenäytelmää. Jeri näki sen, mutta ei ymmärtänyt. Hän vihasi mustaihoisia koko sydämestään, mutta ei ollut osannut odottaa hyökkäystä ilmasta. Tambi, joka sattui olemaan lähellä kajuutanikkunaa, näki ja kurkotti samassa lee-enfieldiläistä. Lerumie näki Tambin liikkeen ja vihelsi naiselle kiirehtivästi.
Borckman, joka tiesi tästä elämänsä viimeisestä hetkestä yhtä vähän kuin oli tietänyt ensimmäisestä hetkestään, laski pullon suultaan ja kumarsi päätään. Hiottu terä suhahti maaliinsa. Mitä Borckman sinä välähtävänä hetkenä, jolloin hänen aivonsa erosivat muusta ruumiista, tunsi tai ajatteli, mikäli hän ollenkaan tunsi tai ajatteli, on elävälle ihmiselle ratkaisematon salaisuus. Ei kukaan, jonka selkäydin on siten katkaistu, ole sanalla eikä henkäykselläkään kertonut tunteistaan ja vaikutelmistaan. Kirves iski nopeasti, ja Borckmanin ruumis vajosi äänettömästi ja veltosti kannelle. Hän ei horjahdellut eikä sätkinyt. Hän suli kuin nopeasti tyhjentyvä ilmapussi, kuin äkkiä lävistetty rakko. Pullo putosi hänen elottomasta kädestään särkymättä jamssisäkeille, ja sen sisällön jäännös pulpahteli hitaasti kannelle.
Kaikki tapahtui niin nopeasti, että Tambin ensimmäinen laukaus oli ennättänyt mennä naisen ohi, ennen kuin Borckman oli kokonaan vajonnut kannelle. Toisen laukauksen ampumiseen nainen ei antanut tilaisuutta, vaan pudottaen kirveen ja pitäen lastaan molemmin käsin hän syöksyi laidalle ja hyppäsi sen yli keikuttaen kumoon alleen sattuneen kanootin.
Samaan aikaan alkoivat tapahtumat vyöryä. Laivan ympärillä olevista kanooteista alkoi sataa hohtavia ja välkkyviä helmiäiskoristeisia sotakirveitä, jotka putosivat kannella olevien somolaisten miesten odottaviin käsiin, ja naiset puikkelehtivat kannelle kyyristyen pois mylläkästä. Samassa kuin Borckmanin surmannut nainen hyppäsi yli laidan, kumartui Lerumie ottamaan hänen pudottamansa kirveen ja Jeri, joka ymmärsi verisen sodan alkaneen, iski hampaansa kirvestä tavoittavaan käteen. Lerumie kavahti pystyyn ja purki äänekkääseen ulvontaan kaiken pentua kohtaan tuntemansa, kuukausia tukahdutetun raivon ja vihan. Ja kun hän pääsi pystyyn ja Jeri hyökkäsi hänen jalkoihinsa, suuntasi hän koko voimallaan potkun, joka sattui Jerin keskiruumiiseen ja linkosi sen ilmaan.
Ja seuraavassa silmänräpäyksessä, kun Jeri lensi laidan piikkilanka-aidan yli ja snidereitä ojennettiin kanooteista laivaan, ampui Tambi toisen pikalaukauksen. Ja ennen kuin Lerumie oli ennättänyt laskea Jeriä potkaisseen jalkansa kannelle, hän sai kuulan suoraan sydämeensä ja vajosi kuoleman valtakuntaan yhtä äänettömästi kuin Borckman.
Ja ennen kuin Jeri putosi veteen oli Tambi unohtanut ilonsa onnistuneesta laukauksesta, sillä sinä hetkenä, jona hän painoi liipaisinta, kirves iski hänen päähänsä aivojen alapuolelle ja pimitti ainaiseksi hänen silmiltään merenhuuhtoman, auringossa kylpevän trooppisen maailman kirkkauden. Yhtä nopeasti — kaikki tapahtui samalla kertaa — nujerrettiin muutkin laivamiehet, ja kansi muuttui teurastamoksi.
Sniderien pamahdellessa ja murhakiljunnan kaikuessa Jeri kohotti päänsä vedestä. Miehen käsi kurkottui eräästä kanootista ja tarttui sitä niskasta, ja vaikka se murisi ja koetti purra pelastajaansa, oli sen raivo vähäisempi kuin sen hirveä tuska kapteenin kohtalosta. Se tiesi, ajattelematta sitä, että Arangi oli joutunut sen hämärästi aavistamaan suurimpaan onnettomuuteen, jota kaikki elämä vaistomaisesti kammoaa, mutta jonka vain ihminen käsittää »kuolemaksi». Se oli nähnyt, miten Borckman iskettiin kumoon. Se oli kuullut, miten Lerumieta iskettiin. Ja nyt se kuuli kiväärien pauketta ja voitonriemun ja kauhun ulvontaa ja huutoa.
Niinpä sekin riippuessaan avuttomana niskasta ilmassa parkui ja ulvoi, nikotteli ja yski, kunnes mustaihoinen inhoten viskasi sen raa'asti kanootin pohjalle. Se kiipesi jaloilleen ja teki kaksi hyppyä: ensimmäisen kanootin reunalle, toisen — epätoivoisen ja itsesäilytysvaistoa halveksivan Arangin laitaa kohti.
Sen etujalat uupuivat laidasta yardin verran, ja se kiersi mereen. Se kohosi pinnalle, ui raivoisasti, nieli suolavettä, oli vähällä läkähtyä ja haukkui ja valitti ikäväänsä kapteenin luo.
Mutta eräässä toisessa kanootissa oleva kaksitoistavuotias poika, joka oli nähnyt mustan miehen seikkailun Jerin kanssa, löi sitä muitta mutkitta päähän ensin melan lappeella, sitten syrjällä, kun se vielä jatkoi uintiaan. Ja tiedottomuuden pimeys nieli sen älykkäät, pienet, rakkauden vuoksi kärsivät aivot, niin että villipoika veti kanoottiinsa velton ja liikkumattoman koiranpennun.
Tällä välin — Jeri ei ollut vielä pudonnut veteen Lerumien potkusta, vaan pyöriskeli ilmassa — Van Horn oli alhaalla Arangin kajuutassa leimahtavana, huimaavana silmänräpäyksen murto-osana tuntenut kuolemansa. Turhaan ei vanha Bashti ollut elänyt kauemmin kuin kukaan muu heimonsa elossa olevista miehistä ja hallinnut viisaammin kuin yksikään päällikköjen lukuisasta sarjasta Somon jälkeen. Jos aika ja paikka olisivat häntä paremmin suosineet, hänestä olisi saattanut tulla joku Aleksanteri, Napoleon tai mustaihoinen Kahehameha. Mutta näinkin hän suoritti osansa hyvin, loistavan hyvin rajoitetussa, pienessä kuningaskunnassaan Malaitan raa'an ihmissyöjäin saaren rannikolla.
Ja miten hän sen pani toimeen! Hyväntahtoisena ja rauhallisena, päällikön oikeuksistaan tarkasti kiinnipitävänä hän oli hymyillyt Van Hornille, antanut kuninkaallisen suostumuksensa nuorille miehilleen kolmivuotisen plantaasiorjuuden allekirjoittamiseen ja vaatinut jokaiselta osansa vuoden etumaksusta. Aora, jota voisi nimittää hänen pääministerikseen ja rahavarainhoitajakseen, oli ottanut vastaan kymmenykset, sitä mukaa kuin ne maksettiin, ja sullonut ne suuriin kookoskuidusta kudottuihin kukkaroihin. Bashtin selän takana penkin reunalla kyyköttävä solakka, hienohipiäinen, kolmetoistavuotias tyttö oli karkottanut kärpäset hänen kuninkaallisesta päästään kuninkaallisella kärpäshuiskalla. Hänen jaloissaan oli kyyröttänyt hänen kolme vanhaa vaimoansa, joista vanhin, hampaaton ja osaksi halvautunut, oli ojentanut aina hänen nyökätessään palmunlehdistä punotun korin hänen kätensä ulottuville.
Ja Bashti höristen valppaita vanhoja korviaan kuullakseen ensimmäisen kohtalokkaan äänen kannelta, oli tavan takaa nyökäyttänyt päätään ja upottanut kätensä tarjottuun koriin ottamaan milloin betelpähkinän, rasian ja vihreän lehden kääriäkseen siihen mällin, milloin tupakkaa täyttääkseen lyhyen savipiippunsa, milloin taas tulitikkuja sytyttääkseen piippunsa, joka näytti olevan huonovetoinen ja sammui tämän tästä.
Lopuksi kori oli siirtynyt aivan hänen kätensä viereen, ja hän pisti kätensä siihen viimeisen kerran. Se tapahtui samalla hetkellä, jolloin mustan naisen kirves oli iskenyt Borckmanin kannelle ja Tambi ampunut ensimmäisen laukauksen lee-enfieldiläisellä. Ja Bashtin kuihtunut vanha käsi, jonka selkä oli yhtenä suurien korkeiden suonien muodostamana verkkona ja josta ikä oli jäytänyt lihan, veti esille suunnattoman ison pistoolin, joka oli niin vanhaa mallia, että sitä kenties oli aikoinaan käyttänyt joku Cromwellin keropää tai sen tuonut Salomonin saarille Quiros tai La Perouse. Se oli piilukkoinen, miehen kyynärvarren pituinen, ja sen oli ladannut samana iltapäivänä ei sen vähäisempi henkilö kuin Bashti itse.
Vaikka Bashti oli ollut nopea, oli Van Horn melkein yhtä nopea, mutta se ei riittänyt. Samassa kun hänen kätensä tarttui hänen polvillaan olevaan kotelosta vedettyyn uudenaikaiseen automaattipistooliin, laukesi vuosisatoja vanha pistooli. Kun se oli ladattu kahdella metallimöhkäleellä ja pyöreällä kuulalla, oli sen teho yhtä suuri kuin poikkisahatun haulikon. Ja Van Horn tunsi kuoleman valon ja pimeyden, juuri kun »Jumalan kiitos!» kuoli lausumattomana hänen huulilleen, ja hänen sormensa herposivat jo kohotetusta pistoolista, joka putosi lattialle.
Liian voimakkaasti ladattu vanha ase sai muutakin aikaan. Se räjähti Bashtin kädessä. Sillä välin kuin Aora ties mistä siepattu puukko kädessään ryhtyi leikkaamaan valkoisen herran päätä, Bashti katseli ivallisesti oikean kätensä etusormea, joka riippui vain nahkasäikeen varassa. Hän tarttui siihen vasemmalla kädellään, kiskaisi sen irti nopealla nykäisyllä ja nakkasi pilkallisesti irvistellen kuin leikkikalun palmunlehtikoriin, jota hänen vaimonsa yhä piti hänen edessään toisella kädellään. Samalla hän painoi toisella kädellään vertavuotavaa otsaansa, jota sinkoava pistoolinsirpale oli haavoittanut.
Samaan aikaan oli kolme uutta nostokasta isineen ja setineen kaatanut ja surmannut ainoan alhaalla olevan laivamiehen. Bashti, joka oli elänyt niin kauan, että hän filosofin tavoin välitti vähät kivusta ja vielä vähemmän sormen menetyksestä, nauraa kikatti ja kirskui tyytyväisenä ja ylpeänä sankaritekonsa onnistumisesta, samalla kuin hänen kolme vanhaa vaimoansa, jotka elivät ainoastaan hänen päänsä nyökkäyksistä, mateli hänen jalkojensa juuressa lattialla kuin orjat esittäen onnittelujaan ja jumaloimistaan. Kauan he olivat eläneet, mutta he olivat eläneet kauan ainoastaan hänen kuninkaallisesta armostaan. He kieriskelivät soperrellen hänen jaloissaan, sillä hän oli elämän ja kuoleman herra ja usein osoittautunut yhtä viisaaksi kuin nytkin.
Ja laiha, kauhun valtaama tyttö katseli kontallaan sairashuoneen ovelta kuin säikähtynyt kaniini pesänsä suulta ja tiesi nyt joutuneensa keittopataan ja viimeisen hetkensä lyöneen.