KELTAINEN LIINA.
— En tietystikään halua sinua käskeä, — sanoi Charles minulle, — mutta olen jyrkästi sinun aikomustasi vastaan tehdä vielä yksi retki. Sinä olet ollut kovissa otteluissa epätoivoisten miesten kanssa, päässyt terveenä ja vahingoittumattomana, niin että olisi sääli, jos sinulle nyt lopussa jotain tapahtuisi.
— Mutta kuinka minä voin kieltäytyä viimeisestä retkestä? — kysyin nuorekkaan innostuneena. — Täytyyhän kaikella olla päättäjäiset, senhän te tiedätte.
Charles nosti toisen jalkansa toisen päälle, nojautui tuolin selustaan ja alkoi tuumia.
— Se on totta. Mutta miksi ei sanota päättäjäisiksi Demetrios Contosin vangitsemista? Sinä selviydyit hyvin, elävänä ja terveenä, huolimatta siitä, että kastuit läpimäräksi ja… ja…
Hänen äänensä katkesi ja hän ei voinut hetkeen puhua. — Enkä minä anna itselleni ikinä anteeksi, jos sinulle jotain tapahtuu.
Nauroin Charlesin epäilylle, mutta hän taivutti minut rakkaudellaan; minä suostuin ja päätin katsoa viimeisen retken jo tehdyksi. Olimme olleet yhdessä kaksi vuotta, ja nyt minä jätin kalavartion täydentääkseni kasvatustani. Olin ansainnut riittävästi rahoja kolmen vuoden oleskelua varten korkeakoulussa ja vaikka lukukausi alkoi vasta muutamien kuukausien kuluttua, päätin matkustaa valmistautuakseni sisäänpääsytutkintoon.
Tavarani olivat asetetut mukavaan laiva-arkkuun, ja kun aioin jo ostaa piletin matkustaakseni rautateitse Oaklandiin, saapui Neil Partington Beniciaan. "Pohjan hirveä" tarvittiin erääseen kiireelliseen toimeen Alalahdella, ja Neil sanoi haluavansa mennä suoraan Oaklandiin. Se oli hänen syntymäkaupunkinsa ja kun minun piti asua hänen perheessään korkeakoulussa oleskeluni ajan, pyysi hän minua tuomaan tavarani veneeseen ja lähtemään hänen mukanaan.
Tavarat tuotiin ja kahden, kolmen aikaan iltapäivällä nostimme suurpurjeen "Pohjan Hirvellä" ja läksimme. Oli kiduttavan tyyni. Merituuli, joka oli puhaltanut koko kesän, oli nyt lakannut ja sen sijaan puhaltelivat oikukkaat vihurit alituisesti selkeältä taivaalta, niin että ei ollut mitään mahdollisuutta arvioida perilletuloaikaa. Me lähdimme liikkeelle laskuveden aikana. Mennessämme alas Carquinez-lahtea katselin viimeisen kerran Beniciaan ja lahteen Turnerin veistämön luona, jossa me piiritimme "Lancashiren kuningatarta" ja sieppasimme kreikkalaisten kuninkaan Big Alekin. Lahden suulla katselin mielenkiinnolla paikkaa, jossa olisin muutamia päiviä aikaisemmin hukkunut, ellei kunnon Demetrios Contos olisi minua pelastanut. Sakea sumu tuli kuin seinä vastaamme San-Paulin lahdessa ja muutamien minuuttien kuluttua kulki "Pohjan Hirvi" umpimähkään harmaassa pilvessä. Perässä seisova Charles näytti vaistomaisesti arvaavan tien. Hän tunnusti, ettei itsekään tietänyt, kuinka se tapahtui, mutta hänellä oli oma tapansa ottaa huomioon tuuli, virta, välimatkat, aika, luovaukset ja kulun nopeus, — se oli suorastaan ihmeteltävää.
— Tuntuu kuin selviäisi hiukan, — sanoi Neil Partington noin kahden tunnin kuluttua siitä, kun sumu meidät yllätti. — Missä te luulette meidän olevan, Charles?
Charles katsoi kelloaan.
— Kello on kuusi ja laskuvesi jatkuu kolme tuntia, — vastasi hän asiaan kuulumattomasti.
— Mutta missä me teidän mielestämme olemme? — tiukkasi Neil.
Charles tuumi hetken ja sanoi:
— Laskuvesi on hiukan loitontanut meitä oikeasta suunnasta, mutta jos sumu nyt selviäisi, — ja täytyyhän sen loppujen lopuksi selvitä, — niin huomattaisiin, että emme ole tuhannenkaan mailin päässä Mc-Near laiturilta.
— Olisitte joka tapauksessa voineet määrätä välimatkan joitakin maileja täsmällisemmin, — murisi Neil antaen ymmärtää olevansa tyytymätön.
— No, hyvä on, — sanoi Charles päättäväisesti, — ei lähempänä neljännestä, eikä kauempana puolta mailia.
Puhalsi pieni ajottainen vihuri ja sumu hälveni huomattavasti.
— Mc-Near on juuri tuolla kohdalla, — sanoi Charles, osoittaen peukalollaan sumuun.
Kaikki kolme katsoimme kiinteästi sinnepäin, kun "Pohjan Hirvi" kolahtaen törmäsi johonkin ja pysähtyi. Juoksimme keulaan ja näimme kokkapuun sotkeutuneen lyhyen, huonon maston likaisiin köysiin. Alus oli törmännyt kiinalaiseen dshonkkaan, joka seisoi ankkurissa.
Samalla hetkellä kun tulimme keulaan, viisi rääsyistä kiinalaista ikäänkuin mehiläisparven ajamina syöksyi kajuutasta.
Ensimmäisenä oli paksu, hyvillä lihaksilla varustettu mies, joka pisti silmiin rokonarpisten kasvojensa ja päässään olevan keltaisen liinan vuoksi. Se oli Keltainen Liina, — kiinalainen, jonka olimme vanginneet laittomasta kalanpyydystyksestä vuosi sitten ja joka sitten oli vähällä upottaa "Pohjan Hirven". Hän oli sen vähällä tehdä nytkin rikkoessaan laivakulun sääntöjä.
— Miksi te asetutte tähän keskelle reittiä ilman merkkilyhtyä? — huusi Charles kiukkuisesti. — Mitä hittoa te oikein ajattelette, keltanaamaiset moukat!
— Te haluatte tietää, mitä he ajattelevat? — huomautti Neil rauhallisesti. — Katsokaahan tuonne, niin asia teille selviää.
Katsoimme Neilin osoittamaan suuntaan ja näimme, että dshonkan avonainen ruuma oli täynnä äsken pyydystettyjä kaloja, joiden joukossa oli myriaadeja, neljännestuuman ja sitäkin pienempiä kalanpoikasia. Keltainen Liina ehti saada tämän saaliin nousuveden aikana ja käyttäen hyväkseen sumua, asettui rohkeasti ankkuriin, aikoen asettaa pyydyksensä laskuveden aikana vielä kerran.
— Nii-i-in, — sanoi Neil venyttäen sanoja. — Täytyy tunnustaa, ettei koko vaiherikkaan toimintani aikana kalavartion päällikkönä minulle vielä milloinkaan ole onnistunut niin helpolla siepata kalavarkaita kuin nyt. Mitä teemme heidän kanssaan, Charles?
— Hinaamme kai dshonkan San-Rafaeliin, — vastasi hän. Sitten kääntyi hän minun puoleeni.
— Meneppä, poikaseni, dshonkkaan, niin heitän sinulle köyden. Jos ei tule jälleen tyyntä, niin ehdimme lahden poikki ennen matalimman veden tuloa, olemme yötä San-Rafaelissa ja huomenna puolenpäivän aikaan olemme Oaklandissa.
Charles ja Neil alkoivat "Pohjan Hirvellä" hinata dshonkkaa. Minä menin sen perään ja otin saaliin haltuuni tarttuen peräsimeen.
Tällä aikaa hälveni sumu kokonaan ja Charlesin otaksuma olinpaikastamme osoittautui oikeaksi: noin puolen mailin päässä näimme Mc-Near'in laiturin. Purjehtien pitkin läntistä rantaa sivuutimme Pedron niemen kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien katsellessa rannalta. He nostivat kauhean melun nähdessään vartioveneen hinaavan yhtä heidän dshonkeistaan.
Rannalta tuleva tuuli oli ajottainen ja puuskittainen. Olisi ollut meille parempi, jos tuuli olisi ollut voimakkaampi. Pikkuinen San-Rafaeljoki, jota myöden meidän täytyi purjehtia päästäksemme kaupunkiin ja jättääksemme vangit viranomaisille, oli osittain muodostunut soista ja vesiperäisistä niityistä ja oli hyvin vaikeasti kuljettavissa keskikorkuisen veden aikana, — mutta matalan veden aikana aivan mahdoton. Vesi oli jo vähentynyt puoleen ja meidän oli kiirehdittävä. Tätä esti raskas dshonkka, joka oli kuollutta painoa ja suuresti hidastutti "Pohjan Hirven" kulkua.
— Sano noille lurjuksille, että nostavat purjeen, — sanoi Charles minulle. — Meillä ei ole pienintäkään halua seisoa koko yötä paikoillamme.
Annoin käskyn Keltaiselle liinalle, joka tyytymättömän näköisenä murisi jotain miehilleen. Hänellä oli kuolettavan kylmä, hän värisi ja koukisteli kuin suonenvedossa silmien ollessa aivan tylsät ja verenpunaiset. Tämän vuoksi tulivat hänen kasvonsa vielä epämiellyttävimmiksi ja kun hän heitti minuun pahan, läpitunkevan katseen, hätkähdin muistaessani yhteenottomme viime vuonna.
Hänen miehistönsä veti vastahakoisesti köysistä ja omituinen vierasmaalainen, vino, ruskea purje kohosi ylös. Me kuljimme nyt hyvässä tuulessa, ja kun Keltainen liina kiinnitti purjenuoraa, dshonka syöksähti eteenpäin ja hinausköysi hölleni. Niin nopeasti kuin "Pohjan Hirvi" kulkikin, dshonka tavoitti sen kuitenkin, ja välttääkseni yhteentörmäystä nousin hiukan enemmän tuuleen. Mutta dshonka meni sittenkin nopeammin ja muutaman minuutin kuluttua minä olin "Pohjan Hirven" tasalla tuulen yläpuolella. Hinausköysi jännittyi suoraan kulmaan molempien alusten väliin ja tilanne oli melko naurettava.
— Päästäkää irti! — huusin.
Charles epäröi.
— Kaikki on kunnossa, — lisäsin minä. — Ei mitään tapahdu. Me menemme jokeen edeltä ja te seuraatte koko matkan San-Rafaeliin.
Charles päästi irti ja Keltainen liina lähetti yhden miehistään keulaan korjaamaan köyden. Lähestyvässä pimeydessä ehdin sivuuttaa joen suun ja purjehtiessani sitä pitkin saatoin vaivoin eroittaa matalikot. "Pohjan Hirvi" oli viiden minuutin matkan päässä takanamme ja me jätimme sen yhä kauemmaksi luoviessamme ylös pientä jokea. Ilman Charlesia minun täytyi olla varuillani viiden vankini suhteen, mutta pimeys vaikeutti heidän silmälläpitoaan, joten vedin housujen taskusta revolverin ja panin sen takin taskuun voidakseni saada sen nopeammin esille.
Pelkäsin ainoastaan Keltaista liinaa; hän tiesi sen ja niinkuin seuraavasta näkyy, käytti sitä hyväkseen. Hän istui muutamien jalkojen päässä minusta tuulenpuolisella laidalla, ja saatoin vain huonosti eroittaa hänen ruumiinsa ääriviivat, mutta pian varmistuin, että hän hitaasti vetäytyi minuun päin. Aloin pitää silmällä hänen liikkeitään. Pitäen peräsintä vasemmassa kädessä, laskin oikean taskuun ja tartuin revolveriin.
Näin, kuinka hän lähestyi muutamia tuumia ja valmistauduin juuri ärjäsemään, että hän palaisi omalle paikalleen, kuin minut yhtäkkiä voimakkaalla töytäyksellä kaadettiin kumoon: raskas ihmisruumis hyppäsi päälleni alatuulen puoleiselta penkiltä. Se oli eräs miehistöstä. Hän tarttui oikeaan käteeni niin, etten voinut vetää sitä taskusta ja toisella kädellään hän tukki suuni. Tietystikin minun olisi onnistunut vapauttaa käteni ja nostaa hälyytys, jos olisin voinut ryhtyä taisteluun, mutta samalla hetkellä syöksyi päälleni myöskin Keltainen liina.
Temmelsin avuttomana veneen pohjalla, missä käteni ja jalkani sidottiin. Suuni tukittiin likaisella paidalla, kuten myöhemmin näin. Keltainen liina tarttui peräsimeen, antaen kuiskaamalla käskyjä; mutta olopaikastamme ja purjeiden asennosta, jotka kuvastuivat epäselvinä tähtiä vastaan yläpuolellani, tiesin, että dshonkka meni pienen, matalan joen suuhun, joka laski tässä paikassa San-Rafaeliin.
Muutamien minuuttien kuluttua laskimme kauniisti rannalle ja purje laskettiin äänettömästi. Kiinalaiset vaikenivat, oli täydellinen hiljaisuus. Keltainen liina istui minun rinnallani koettaen pidättää tiheää, kähisevää yskäänsä. Kului ehkä seitsemän, kahdeksan minuuttia ja minä kuulin Charlesin äänen "Pohjan Hirveitä", joka meni ohi.
— En voi sanoa, kuinka tyytyväinen olen, että poikanen onnellisesti lopetti työnsä kalavartiossa, — kuulin hänen sanovan Neilille.
Neil sanoi jotain, mitä en eroittanut ja Charles alkoi jälleen:
— Pojalla on taipumusta merenkulkuun ja jos hän, lopetettuaan korkeakoulun, käy erikoisen purjehduskurssin sekä suorittaa valtamerimatkoja, niin mielestäni kykenee hän aikanaan parhaimmankin laivan päälliköksi.
Tämä kaikki oli minulle erittäin imartelevaa, mutta vähitellen äänet sumuun katoavalla "Pohjan Hirvellä" alkoivat kuoleutua ja minä, maaten tässä sidottuna omien vankieni vankina, en todellakaan ollut sellaisessa tilassa, että olisin voinut iloita hymyilevästä tulevaisuudestani. "Pohjan Hirven" mukana meni viimeinenkin toivoni. En voinut aavistaa, mikä minua odotti, sillä kiinalaiset olivat minulle vierasta rotua, mutta sen tiesin, että pilaa he eivät tällaisissa asioissa laske.
Odotettuaan muutaman minuutin miehistö nosti purjeen ja Keltainen liina ohjasi dschonkan alas San-Rafael joen suulle päin. Vesi oli yhä mataloitunut ja hänellä oli suuri työ välttäessään matalikolle tarttumista. Minä toivoin sitä, mutta hänen onnistui suoriutua kunnollisesti.
Päästyämme joesta nousi kiinalaisten kesken äänekäs kiista, joka nähtävästi koski minua. Keltainen liina puhui innokkaasti ja toiset vastustivat yhtä innokkaasti. Oli selvää, että hän tahtoi tappaa minut, mutta toiset pelkäsivät seurauksia. Tunsin riittävästi kiinalaisten luonnetta tietääkseni, että ainoastaan pelko pidätti heitä. Mutta mitä he esittivät Keltaisen liinan julman suunnitelman sijaan, sitä en käsittänyt.
Kohtaloni riippui hiuskarvasta ja ei ole vaikea kuvitella tunteitani sillä hetkellä. Tällä välin kehittyi kiista riidaksi; Keltainen liina tempasi yht'äkkiä raskaan puun ja hyppäsi luokseni. Mutta hänen neljä toveriaan heittäytyivät väliimme ja heidän kesken alkoi kova taistelu puun omistamisesta. Vihdoinkin täytyi Keltaisen liinan alistua; hän palasi vihaisena peräsimeen toisten kiinalaisten äänekkäästi nuhdellessa häntä varomattomuudestaan.
Kohta tämän jälkeen laskettiin purje ja dschonkka kulki airoilla. Tunsin, kuinka se hiljaa hajoitti pehmeitä meriruohoja. Sitten hypähti dschonkasta kolme kiinalaista — kaikilla oli pitkävartiset saappaat — toiset kaksi antoivat minut yli laidan. Keltainen liina tarttui jalkoihini ja kaksi hänen toveriaan olkapäihini ja kaikki lähtivät kulkemaan polviaan myöten vedessä, alinomaa kompastellen. Hetken kuluttua liikkuivat he jo kovemmalla pohjalla ja saatoin siitä päättää, että minua kannettiin jollekin rannalle. Arvelin meidän olevan jollakin "Merisaariksi" nimitetyn saariston kallioisella pienellä saarella.
Saavutettuaan kovan soran heittivät he minut ja täytyy sanoa, ettei se tapahtunut erikoisen hellävaroen. Keltainen liina potkasi minua kylkeen. Senjälkeen lähtivät kaikki takaisin dschonkkaan. Kuulin pian, kuinka kohotettu purje humisi heidän tiukatessaan nuoria. Sitten seurasi hiljaisuus ja minut oli jätetty omien voimieni varaan.
Muistin nähneeni sirkusihmisiä, jotka erinomaisen taitavasti vapautuivat köysistä, joilla heidät oli sidottu; mutta vaikka kuinka yritin ja koettelin mahdollisimman "taiteellisesti", eivät solmut kuitenkaan auenneet eivätkä köydet hellinneet. Kieriskellessäni jouduin simpukankuoriläjään. Se antoi minulle mielijohteen. Käteni olivat sidotut taakse ja tarttuen niillä simpukan kuoreen kieriskelin pitkin rantaa kallioille, joiden olopaikan tiesin.
Pitkän kierimisen ja etsiskelyn jälkeen löysin vihdoinkin kallionraon ja asetin kuoren siihen. Kuoren reuna oli terävä ja asettuen selälleni aloin sahata käsiäni yhdistävää nuoraa. Mutta hauras kuoren reuna särkyi, kun minä liian kovasti sitä painoin. Kieriskelin läjälle takaisin ja otin niin paljon simpukankuoria kuin saatoin pidellä molemmissa käsissäni. Särin niitä hyvin monta, leikkasin muutamista kohdin käteni, ja epämukavasta asennosta sekä ponnistuksista tuli jalkoihini suonenveto.
Kun minä, kärsien kovaa kipua, jäin makaamaan liikkumattomana, kuulin tutun "Halloo," joka kaikui yli veden. Charles etsiskeli minua. Mutta suussani oleva riepu ei sallinut minun vastata; jäin makaamaan avuttomana ja voimattomana, Charlesin veneen mennessä ohi saaren ja hänen äänensä häipyessä etäisyyteen.
Aloin jälleen sahata ja puolen tunnin kuluttua onnistuin vihdoinkin katkaisemaani nuoran. Loppu oli jo helppoa. Jalkojen päästäminen ja rievun suusta ottaminen oli vain muutamaa minuutin työ. Aloin juosta ympäri saaren varmistuakseni siitä, että se todella oli saari. Se oli "Merisaariin" kuuluva karkeahiekkainen merilehvien ympäröimä saari. Ei ollut muuta neuvoa kuin odottaa aamua ja koettaa pysyttäytyä lämpimänä. Oli kostea, kylmä kalifornialainen yö ja tuuli tunkeutui läpi luiden ja ytimien värisyttäen koko ruumista.
Pitääkseni yllä verenkiertoa aloin juosta ympäri saarta ja tein noin kaksitoista kierrosta, tuon tuostakin kaatuillen. Näiden ruumiinharjoitusten lomassa halusin tietää, olinko kadottanut mitään hiekassa kieriessäni. Tutkin taskuni ja huomasin revolverin ja taskuveitsen kadonneen. Ensinmainitun otti Keltainen liina, mutta jälkimäisen minä nähtävästi kadotin hiekassa.
Aloin etsiä sitä, kun korviini sattui yhtäkkiä airojen loiske. Aluksi luulin sen olevan Charlesin, mutta käsitin heti, että hän olisi huudellut minua. Äkillinen vaaran tunne valtasi minut. "Merisaaret" olivat yksinäisiä ja autioita, tuntui melkein mahdottomalta odottaa satunnaisia kävijöitä tänne keskellä yötä. Entä jos se oli Keltainen liina! Airojen loiske kuului yhä selvemmin; painoin korvani hiekkaan ja aloin tarkasti kuunnella. Pieni vene (sen voin päättää airojen tiheistä vedoista) tuli meriruohojen läpi ja pysähtyi noin viidenkymmenen jalan päähän rannasta. Kuulin kuivaa, katkonaista yskää, ja sydämeni puristui kokoon. Se oli Keltainen liina. Hän janosi kostoa, josta hänen varovaisemmat toverinsa olivat hänet estäneet ja jätettyään salaa kylän, palasi yksin takaisin.
Ajatukset kihisivät aivoissani. Olin yksin, aseettomana ja avuttomana pienellä saarella ja keltainen raakalainen, jota pelkäsin, saapui tekemään minusta loppua. Oli jälellä vain yksi paikka, vaarattomampi kuin saari ja syöksyin vaistomaisesti veteen, tahi oikeammin liejuun. Kun Keltainen liina suuntasi askeleensa rannalle, tunkeuduin meriruohojen joukkoon ja kuljin kompastellen samoja jälkiä, joita kiinalaiset olivat kulkeneet tuodessaan minut ja palatessaan takaisin dschonkkaan.
Varmana siitä, että minä makasin lujasti sidottuna, Keltainen liina ei ottanut huomioon mitään varovaisuustoimenpiteitä ja lähestyi meluten rantaa. Ja tämän vuoksi onnistui minun varovasti ja hiljaa liikkuen kulkea noin viisikymmentä jalkaa eteenpäin, kunnes hän joutui rannalle. Laskeuduin, loikomaan liejuun. Se oli liukasta ja kylmää, värisin lakkaamatta, mutta en rohjennut kohottautua pelosta, että hänen tarkka silmänsä keksisi minut.
Hän meni suoraan sille paikalle, johon he olivat minut jättäneet, ja olin hetkisen pahoillani, etten ollut tilaisuudessa näkemään hänen kummastunutta naamaansa, kun ei minua löytynytkään. Mutta se tunne kesti vain silmänräpäyksen, sillä hampaani kalisivat vilusta.
Siitä, mihin hän nyt ryhtyi, voin saada selvää vain arvaamalla, sillä pimeä yö esti minua näkemästä. Mutta olen varma, että ensiksi hän kiersi ympäri saaren rannan nähdäkseen, oliko siellä käynyt muita veneitä. Sen saattoi helposti nähdä saveen painuneista jäljistä.
Varmistuttuaan, että veneellä ei minua oltu saarelta viety, hän alkoi etsiä. Alkaen simpukankuoriläjästä tutki hän, tulitikkuja sytyttäen, jälkiäni hiekassa. Saatoin nähdä selvästi hänen pirulliset kasvonsa, ja kun rikkitikkujen haju tunkeutui hänen keuhkoihinsa, saattaen hänet yskimään pahemmin, tunnustan, että vapisin kovasti.
Jälkeni saattoivat hänet hämmennyksiin. Silloin juolahti hänen mieleensä, että minä makaan liejussa. Vaikeasti nostaen jalkojaan hän kulki muutamia jalkoja minuun päin ja pysähtyi, kauan ja läpitunkevasti ympärilleen katsellen. Hän ei ollut kauempana kuin viidentoista jalan päässä, ja jos hän olisi sytyttänyt tulitikun, olisi hän ehdottomasti huomannut minut.
Palattuaan kompastellen rannalle, hän alkoi etsiä uudelleen koko ajan sytytellen tikkuja. Ajattelin piiloutuneeni liian likelle ja päätin mennä hiukan kauemmaksi. Uskaltamatta kohottautua ja kulkea liejua myöten, joka kuuluvasti loiskahteli jaloissa, aloin kulkea eteenpäin käsin.
Koettelin olla poistumatta kiinalaisten jäljiltä ja seurasin niitä, kunnes olin vähän syvemmällä vedessä. Kahlasin noin kolmen jalan syvyyteen ja loittonin syrjään rannan suuntaan.
Mieleeni vilahti mennä Keltaisen liinan veneelle ja pelastua siinä, mutta samassa palasi hän rannalle ikäänkuin arvaten tuumani ja kahlasi liejussa veneen ympäri varmistuakseen siitä, että se oli ehjä. Tämä saattoi minut kulkemaan päinvastaiseen suuntaan. Puoleksi uiden, puoleksi kahlaten, ainoastaan pää vedenpinnalla ja huolellisesti karttaen loisketta, siirryin noin sata jalkaa siltä paikalta, missä kiinalaiset olivat ennen olleet. Sitten paneuduin jälleen pitkäkseni liejuun.
Keltainen liina palasi rannalle, etsi minua pitkin saarta ja tuli takaisin simpukankuoriläjälle. Tiesin hyvin, mitä hän ajatteli. Oli mahdoton tulla saarelle tahi lähteä sieltä jättämättä jälkiä. Ja paitsi niitä, jotka veivät veneelle ja sinne, missä dschonkka oli seisonut, ei ollut mitään muita jälkiä. Minua ei saarella ollut. Siis minun oli täytynyt mennä toista näistä jäljistä, joista hän oli omalle veneelleen vievät jo tarkastanut ja oli varma, etten ollut sitä tietä mennyt. Oli selvää, että minun oli täytynyt kulkea jälkiä, jotka veivät dschonkalle. Päästäkseen siitä selville, hän alkoi kulkea tulitikkuja sytyttäen niitä myöten.
Saavuttuaan paikalle, missä olin maannut, hän, päättäen useista sytytetyistä tikuista, huomasi ruumiini siihen jättämän jäljen. Hän kulki suoraan veteen, mutta kolmen jalan syvyydessä jälet jo katosivat. Toiselta puolen, kun laskuvesi yhä jatkui, hän saattoi helposti eroittaa dschonkan keulan jättämät jäljet, ja tällä tavoin olisi hänen pitänyt helposti eroittaa jäljet toisestakin veneestä, jos tällainen olisi käynyt. Mutta tällaisia jälkiä ei ollut. Tiedän, että hän oli varmasti vakuutettu minun piilottelevan jossakin liejussa. Mutta etsiä pimeydessä käsiinsä poikanen meren liejusta — oli sama kuin olisi etsinyt neulaa heinäpieleksestä. Hän ei sitä yrittänytkään, vaan palasi rannalle ja kuljeskeli jonkun aikaa siellä. Odotin kärsimättömästi, että hän vihdoinkin poistuisi, sillä koko ajan värisin kylmästä. Lopuksikin hän meni veneensä luo ja lähti. Entä jos Keltainen liina petti minua? Jos hän teki tämän tahallaan houkutellakseen minut rannalle?
Mitä enemmän tuumin tätä, sitä epäilyttävämmältä alkoi minusta näyttää se seikka, että hän liiaksi kolisteli airoja lähtiessään ja minä jäin makaamaan, kylmästä väristen, liejuun. Värisin niin, että lihakset selässä tulivat kipeiksi ja tuottivat minulle yhtä paljon tuskia kuin kylmyyskin, ja ainoastaan tavattomalla tahdonponnistuksella onnistui minun pakottautua jäämään tähän kauheaan asemaan.
Se oli kumminkin viisaasti tehty, silliä noin tunnin kuluttua kuulin rannalta jotain hankausta. Kuuntelin ja pian eroitinkin hyvin tutun katkonaisen yskän. Keltainen liina palasi salaa saaren toiselta puolen ja kiersi sitä hiljaa paljastaakseen minut, jos olin palannut.
Tämän jälkeen, vaikka kului pitkä aika eikä Keltainen liina palannut, pelkäsin kuitenkin mennä rannalle. Toiselta puolen pelkäsin melkein yhtä paljon, etten kestäisi tätä kiduttavaa kylmyyttä, vaan kuolisin. En ollut koskaan kuvitellut kenenkään voivan sillä tavoin kärsiä. Vihdoinkin jäykistyin kylmästä niin, että lakkasin värisemästä. Nousuvesi oli alkanut jo kauan sitten ja vesi alkoi viedä minua rannalle. Korkea vesi kesti kolme tuntia ja sillä aikaa pääsin vain puoleksi elävänä rannalle; olin niin heikko, etten olisi voinut tehdä pienintäkään vastarintaa, jos Keltainen liina olisi hyökännyt päälleni.
Mutta Keltainen liina ei tullut. Hän jätti minut ja palasi Pedron niemeen. Siitä huolimatta olin kurjassa, vieläpä vaarallisessakin tilassa. En voinut seisoa, vielä vähemmin käydä. Likaset vaatteeni tarttuivat ruumiseen ikäänkuin olisin ollut taottu jääkuoreen. Sormeni olivat aivan tunnottomat ja niin voimattomat, että tarvitsin melkein tunnin riisuakseni saappaat. Minulla ei ollut voimaa avata nahkanauhoja, solmut eivät auenneet. Hakkasin muutamia kertoja käsiäni kiviin saadakseni niihin eloa. Ajottain luulin varmasti kuolevani.
Mutta vihdoinkin — tuntui kuin olisi siihen tarvittu vuosisatoja — olin minä aivan riisuuntunut. Ryömien ja kovasti ponnistellen konttasin veteen, joka nyt oli lähellä, ja pesin liejun pois ruumistani. Kuitenkaan en voinut seisoa enkä käydä, mutta pelkäsin myöskin maata liikkumattomana. Tavattomien tuskien hinnalla täytyi minun ryömiä edestakaisin hiekalla. Kun idässä kajasti valo, alkoivat voimani loppua. En voinut kauempaa kestää. Taivas tuli ruusunväriseksi ja kultainen auringonkehä löysi minut tiedottomana makaamassa simpukankuoriläjällä.
Näin ikäänkuin unessa "Pohjan Hirven" tuttuine suurine purjeineen kulkevan aamutuulessa San-Rafael joessa. Tässä keskeytyi uni. Silmätessäni takaisin päin en voi palauttaa useita kohtia muistiini. Muistan kuitenkin selvästi kolme asiaa: "Pohjan Hirven" suurpurjeen, seisomapaikan muutamia satoja jalkoja rannasta ja pienen veneen, joka lähti sen kyljestä; sitten tulipunaiseksi lämmitetyn uunin kajuutassa ja itseni peitteihin käärittynä; Charlesin, joka säälimättömästi hakkasi ja hieroi rintaani sekä olkapäitäni; palaneen suuni ja kurkkuni, johon Neil Partington oli kaatanut liian kuumaa kahvia.
Mutta paloipa suu tahi oli palamatta, minun täytyy sanoa, että kaikki meni hyvin. Kun tulimme Oaklandiin, olin jo aivan terve, vaikka Charles ja Neil Partington kauan pelkäsivät minun sairastuvan keuhkokuumeeseen, ja mrs Partington ensimmäisten kuuden kuukauden aikana korkeakoulussa ollessani tarkasti ja huolestuneesti valvoi, ilmestyisikö minuun mitään keuhkotaudin oireita.
Aika lentää. Minusta tuntuu, että vasta eilen olin kuusitoistavuotiaana poikana kalavartiossa. Kuitenkin tiedän, että juuri tänä aamuna saavuin Kiinasta "Harvester"-laivalla, jonka päällikkönä minulla on kunnia olla. Tiedän myöskin, että huomenaamuna kiiruhdan Oaklandiin tapaamaan Neil Partingtonia ja hänen perhettään ja sitten Beniciaan Charles Le-Grantin luo puhumaan vanhoista ajoista. Ei; muutan päätökseni, en menekään Beniciaan. Luulenpa olevani erinomaisen sopiva sulhanen ja täytyy viimeinkin vakaantua. Hänen nimensä on Alice Partington ja koska Charles on luvannut olla puhemiehenä, niin onkin hänen tultava Oaklandiin.