DENETRIOS CONTOS.
Siitä, mitä tähän saakka olen puhunut kreikkalaisista kalastajista, ei seuraa, että he kaikki olisivat olleet huonoja ihmisiä. Kaukana siitä. Mutta he olivat rajua joukkoa, joka taisteli epätoivoista taistelua olemassaolostaan. He elivät kaukana laista ja sen toimintapiiristä, eivät ymmärtäneet sitä ja katsoivat jokaista sen ilmausta väkivallaksi. Erikoisen väkivaltaisilta näyttivät heistä lait kalanpyynnistä. Senvuoksi katsoivat he kalavartiossa palvelevia synnynnäisiksi vihollisikseen.
Me uhkasimme heidän elämäänsä, eli pikemmin heidän toimeentulonsa välineitä, joka useissa tapauksissa oli sama. Me takavarikoimme laittomia pyydyksiä ja verkkoja, jotka maksoivat heille paljon rahaa ja vaivaa. Emme antaneet pyydystää kaloja pitkiin aikoihin ja estimme siis heitä elämästä niinkuin he olisivat eläneet, ellei meitä olisi ollut. Ja kun me vangitsimme heidät, langetettiin heitä sakkoihin. Seurauksena oli, että he vihasivat meitä, säilyttäen sydämensä syvyydessä koston toivon. Kalavartio oli kalastajien luonnollinen vihollinen, niinkuin koira on — kissan luonnollinen vihollinen ja käärme — ihmisen.
Mutta tässä haluan osoittaa, että vaikka he saattoivatkin voimakkaasti vihata, niin voivat he olla valmiita jalomielisiinkin tekoihin. Demetrios Contosin historia vahvistaa sen.
Demetrios Contos asui Vallejossa. Big Alekin tavoin hän oli väkevin, urhoollisin ja vaikuttavin mies kreikkalaisten kesken. Hän ei meitä milloinkaan häirinnyt ja luulen, että minkäänlaista yhteenottoa ei olisi tullutkaan, jos ei hän olisi hankkinut itselleen uutta lohivenettä. Se oli syynä tapahtumaan. Vene oli tehty hänen omien ohjeittensa mukaan ja erosi jossain määrin tavallisista lohiveneistä.
Ylpeydekseen huomasi hän uuden veneensä virheettömäksi; itse asiassa se olikin paras vene lahdella ja hänen tyytyväisyytensä ja kehumisensa olivat rajattomat. Meidän sunnuntainen retkemme "Maria-Rebeccalla" herätti pelkoa kalastajien sydämissä ja juuri tämän jälkeen Demetrios lähetti meille haasteen suoraan Beniciasta. Kuulimme tästä paikallisilta kalastajilta. Heidän sanojensa mukaan kehui Demetrios Contos seuraavana sunnuntaina tulevansa Vallejoon ja asettavansa verkkonsa itse Beniciaan, sekä aikovansa pyydystää lohia, ja että Charles Le-Grant saisi siepata hänet, jos vain kykenisi. Minä ja Charles emme olleet kuulleet mitään uudesta veneestä. Meidän oma veneemme oli riittävän hyvä ja me emme pelänneet kilpailua minkä muun veneen kera tahansa.
Tuli sunnuntai. Haasteesta tiesivät kaikki; kalastajat ja merimiehet saapuivat yhtenä miehenä höyrylaivalaiturille. Kokoontui tavaton ihmispaljous ikäänkuin suureen jalkapallokilpailuun. Tähän hetkeen saakka minä ja Charles olimme epäilevästi suhtautuneet koko ilmoitukseen, mutta tämä tavaton kansanpaljous vakuutti meille, että Demetrios Contosilla todella oli jotain mielessään.
Puolipäivän jälkeen, kun merituuli oli voimakkaimmillaan, näyttäytyi taivaanrannalla hänen purjeensa. Purjehtien myötätuuleen hän käänsi veneensä, tuli noin kahdenkymmenen jalan päähän laiturista, teki kädellään juhlallisen eleen kuin ritari ryhtyessään taisteluun ja saatuaan vastaukseksi kehoittavia tervehdyksiä, pysähtyi lahdelle noin kahdensadan jaardin päähän. Sitten hän laski purjeen ja ryhtyi laskemaan verkkoa. Hän laski sitä vähän, ehkä viisikymmentä jalkaa, mutta siitä huolimatta olimme me Charlesin kanssa hämmästyneet hänen röyhkeydestään. Emme tienneet silloin, että hänen käyttämänsä verkko oli vanha ja arvoton, siitä kuulimme vasta myöhemmin. Sillä saattoi tosin pyydystää kaloja, mutta vähänkin suuremman saaliin sattuessa repeisi se palasiksi.
Charles pudisti päätään ja sanoi:
— Tunnustan, että tämä hämmästyttää minua. Hyvä on, hän heitti vain viisikymmentä jalkaa, mutta mitä siitä? Eihän hän mitenkään ehdi nostaa sitä veneeseen, kun me lähdemme liikkeelle. Ja minkävuoksi hän tuli tänne ylpeilemään lain rikkomisella? Meidän silmiemme edessä, meidän syntymäkaupungissamme?
Charlesin ääni oli loukkaantunut, häntä suututti Demetrios Contosin röyhkeys ja hän haukkui tätä herkeämättä muutamia minuutteja.
Sillä aikaa Demetrios huolettomasti loikoi veneensä perässä ja piti silmällä kohoja. Kun verkkoon joutuu suuri kala, alkavat kohot liikehtiä. Nähtävästi tapahtuikin niin, sillä hän nosti verkkoa noin kaksitoista jalkaa, piteli sitä hetken ilmassa ja heitti sitten veneeseen suuren, välkkyvän lohen. Väki rannalla tervehti häntä kehoittavilla huudoilla. Tätä ei Charles voinut enää sietää.
— Tule tänne, poikaseni, — kutsui hän minua.
Aikaa hukkaamatta hyppäsimme alukseemme ja nostimme purjeet.
Väkijoukko melusi, varoittaen Demetriota, ja kun loittonimme laiturilta, näimme, kuinka hän katkaisi puukolla arvottoman verkkonsa. Purje oli hänellä valmiina ja minuutin kuluttua komeili se jo auringossa. Demetrios juoksi perään, tiukkasi purjenuoraa ja kun purje täyttyi, suuntasi hän Contra Costaan.
Olimme hänestä vain kolmenkymmenen jalan päässä. Charles riemuitsi. Hän luotti täydellisesti veneeseemme ja tiesi, että purjehdustaidossa aniharvat saattoivat hänen kanssaan kilpailla. Hän oli vakuutettu, että me ehdottomasti tavoittaisimme Demetrion ja minä olin asiasta yhtä varma. Mutta tilanne saikin odottamatta uuden käänteen.
Oli hyvä purjetuuli. Kuljimme kevyesti, mutta Demetrios loittoni vähitellen meistä yhä enemmän. Hän ei ainoastaan purjehtinut meitä nopeammin, mutta puoli astetta jyrkemminkin tuuleen kuin me. Sivuutettuaan Contra Costan kukkulat, kääntyi hän toiselle sivulle ja jätti meidät ainakin sata jaardia jälelle. Se harmitti meitä suuresti.
— Oho! — huudahti Charles. — Sehän ei ole vene, vaan kummitus, tahi sitten on meidän köliimme sidottu viiden gallonin tynnyri kivihiilipikeä.
Ja näytti todella, kuin niin olisi ollut asian laita. Demetrion mennessä sivu Sonomin kukkuloiden lahden toiselle puolen, olimme niin toivottoman kaukana hänestä, että Charles kääntyi takaisin Beniciaan. Kun palasimme höyrylaivalaituriin ja kiinnitimme veneen, ottivat kalastajat meidät vastaan pilkallisin huomautuksin. Me nousimme nöyryytettyinä maihin. — Olkoon miten olkoon, mutta joka tapauksessa on miehelle, joka luulee omaavansa hyvän veneen ja uskoo voivansa sitä erinomaisesti ohjata, tuntuva kolaus, kun tuleekin toinen mies veneineen ja saattaa hänet häpeään.
Charles hautoi tapahtumaa muutamia päiviä. Sitten ilmoitettiin meille, kuten ennenkin, että seuraavana sunnuntaina Demetrios Contos uudistaisi kokeensa. Se koski Charlesiin. Meidän veneemme vedettiin maihin, puhdistettiin ja korjattiin joka kohdasta, ja Charles teki pienen muutoksen köliin. Yöllä sunnuntaita vasten oli kaikki laitettu kuntoon sekä veneeseen asetettu uusi, leveämpi purje. Se oli niin suuri, että oli välttämätöntä lisätä painolastia ja me asetimme veneen pohjalle noin viisisataa naulaa vanhoja ratakiskoja.
Valkeni sunnuntai ja sen mukana ilmestyi Demetrios Contoskin ilkkuvasti ja avoimesti rikkomaan lakia. Puolelta päivin alkoi jälleen merituuli ja Demetrios leikkasi taaskin poikki nelisenkymmentä jalkaa mädännyttä verkkoaan, kohotti purjeen ja lähti aivan nenämme alta. Mutta hän oli yllättänyt Charlesin. Hänen purjeensa kohosi korkeammalle kuin ennen ja takimaiseen purjeen kaistaan oli pantu lisää kokonainen lakana.
Tulimme Contra Costan kukkuloiden luo ja näytti, että kumpainenkaan meistä ei voita eikä häviä. Mutta kun käännyimme toiselle kyljelle, lähestyimme Sanomin kukkuloita samanlaisella nopeudella, mutta huomasimme, että Demetrios kohosi hiukan jyrkemmin tuuleen kuin me. Charles ohjasi erinomaisen taitavasti, ja veneemme kulki nopeammin kuin milloinkaan.
Hänhän olisi voinut ottaa revolverin ja ampua Demetriota, mutta olimme päättäneet, ettemme ammu pakenevaa miestä, joka on syyllinen vain pieneen rikokseen. Tässä suhteessa näytti kalastajilla ja kalavartiolla jo kauan sitten olleen ikäänkuin hiljainen sopimus. Ellemme me ampuneet heitä, kun he pakenivat, eivät hekään vuorostaan ryhtyneet taisteluun, kun me heidät saavutimme. Niin että Demetrios Contos pakeni ja me koetimme saavuttaa hänet, ei muuta. Ja jos meidän veneemme osoittautuisi nopeampikulkuiseksi kuin hänen, tahi jos ohjaisimme paremmin kuin hän, saatoimme olla vakuutettuja, että hän vuorostaan ei vastustelisi, jos hänet kerran tavottaisimme.
Kovassa tuulessa ja suurin purjein tuntui kulku meistä hauskalta. Meidän täytyi olla koko ajan varuillamme, ettemme kaatuisi. Charlesin ohjatessa minä pitelin kädessäni purjenuoraa vain yhden kerran tapin ympäri kierrettynä ja se saattoi päästä irti koska hyvänsä. Demetrios hoiteli omaa venettään yksin, ja saatoimme nähdä, että hänellä oli molemmat kädet kiinni.
Nähtävästi koettelimme turhaan häntä tavoittaa. Hänen veneensä oli todellakin parempi kuin meidän. Ja vaikka Charles ohjasi yhtä hyvin kuin hänkin, jollei paremminkin, niin ei mikään auttanut.
— Hellitä purjenuora, — käski Charles.
Veneemme kääntyessä myötätuuleen kuului korviimme Demetrion ivallinen nauru. Charles pudisti päätään sanoen:
— Huomaan, ettei tästä tule mitään. Demetriolla on parempi vene kuin meillä. Jos hän tulee ensi sunnuntaina uudelleen, täytyy keksiä joku uusi keino.
Tällä kertaa tuli minun kekseliäisyyteni avuksi.
— Mitä tuumitte siitä, — sanoin minä seuraavana keskiviikkona, — jos minä ajan ensi sunnuntaina Demetriota ja te odotatte häntä Vallejon laiturilla?
Charles tuumi hetken ja iski kädellään polveensa.
— Hyvä ajatus! Ohoh, sinun aivosi alkavat jo toimia. Teet kunniaa opettajallesi. Mutta sinun ei pidä ajaa häntä liian kauas, — jatkoi hän hetken kuluttua, — muuten menee hän San-Pauliin sensijaan että ohjaisi Vallejoon, ja minä joudun turhaan häntä laiturilla odottamaan.
Lauantaina oli Charlesilla huomautettavaa suunnitelmaa vastaan.
— Kaikki saavat tietää minun menneen Vallejoon ja voit siitä päättää, että myöskin Demetrios saa siitä tiedon. Pelkään suunnitelmamme menevän myttyyn.
Tämä huomautus oli hyvin perusteltu ja koko jälellä olevan päivän olin hyvin levoton. Mutta yöllä välähti mieleeni uusi ajatus ja kärsimättömänä herätin raskaasti nukkuvan Charlesin.
— Mitä? Mikä hätänä? Tulipalo? — huudahti hän.
— Ei, — sanoin minä, — nähkääs, olen tuuminut asiaa. Kuulkaahan. Sunnuntaina olemme molemmat rannalla siihen saakka, kunnes Demetrion purje näyttäytyy. Se vie kaikki epäilykset harhaan. Ja kun Demetrios näyttäytyy, te menette kiirehtimättä kaupunkiin. Kalastajat luulevat teidän poistuvan senvuoksi, että teistä tuntuu nololta jäädä tappiomme jälkeen katsomaan laitonta pyydystystä.
— Tähän asti hyvin; — huomautti Charles, minun pysähtyessäni vetämään henkeä.
— Vieläpä sangen hyvin — jatkoin minä ylpeänä. — Te siis huolettomasti menette kaupunkiin päin, mutta tuskin olette päässeet kulman taa, kun alatte kaikin voimin kiirehtiä Dan Maloneyn luo. Ottakaa hänen pieni hevosensa — ja nelistäkää maantietä Vallejoon. Tie on hyvä ja te saavutte Vallejoon ennenkuin Demetrios on ehtinyt sinne vastatuuleen.
— Mitä hevoseen tulee, niin järjestän kaikki heti aamulla kuntoon, — sanoi Charles hyväksyen tuuman ilman muuta.
— Kuule, — sanoi hän hiukan myöhemmin, herättäen tällä kertaa minut raskaasta unesta.
Kuulin hänen naurunsa pimeässä.
— Kuule, ystäväiseni, sopiiko kalavartion miehen ratsastaa, mitä?
— Ennakkoluuloja, — vastasin minä. — Tämä on juuri sitä, mitä te aina opetatte: "koettakaa omata yksi mielijohde enemmän kuin vastustajanne ja te voitatte hänet ehdottomasti".
— Ha — ha, — nauroi hän. — Ja älköön nimeni olko Charles Le-Grant, ellei tällä kertaa mielijohde hevosesta vie lopullisesti sisua vastustajalta.
— Mutta kykenetkö sinä yksin hoitamaan venettä? — kysyi hän perjantaina. — Muista, että siinä on suunnaton purje.
Aloin todistaa kykyäni ja puolustaa sitä niin innokkaasti, että hän ei asiasta puhunut sen enempää, mutta lauantaina hän viittasi, että pitäisi ottaa takimaisesta kappaleesta kokonainen lakana pois. Luulen, että kasvoilleni ilmestynyt pettymyksen ilme saattoi hänet luopumaan tästä aikeesta. Minä olin hyvin ylpeä merimieskyvyistäni ja halusin tavattomasti päästä yksinäni suurin purjein ajamaan takaa pakenevaa kreikkalaista.
Sunnuntai tuli ja Demetrios Contos ilmestyi. Me olimme jo tottuneet siihen, että silloin kokoontuivat kalastajat höyrylaivalaiturille tervehtimään häntä ja nauramaan meidän tappiollemme. Hän laski purjeen parin sadan jaardin päähän meistä ja heitti, kuten ennenkin, viisikymmentä jalkaa mädännyttä verkkoa.
— Arvelen tämän hulluuden jatkuvan niin kauan kuin hänellä riittää mädännyttä verkkoa, — sanoi Charles tahallisen äänekkäästi, niin että monet kreikkalaiset kuulivat sen.
— Silloin annan minä hänelle oman vanhan verkkoni, — huomautti eräs heistä ilkeästi.
— Samantekevää, — vastasi Charles. — Minulla on itsellänikin muutamia vanhoja verkkoja ja hän voi ne saada, jos haluaa.
Kaikki nauroivat tälle hyväntahtoisesti, sillä Charlesin vastauksesta kävi selville, että hänet oli nolattu.
— No, hyvästi sitten, poikaseni, — sanoi Charles minulle hetkeä myöhemmin, — arvelen olevan ajan mennä kaupunkiin Maloneyn luo.
— Saanko minä viedä veneen? — kysyin.
— Miksei, vie vain, — vastasi hän, kääntyi ja lähti hitaasti menemään.
Demetrios nosti verkosta kaksi suurta lohta ja minä hyppäsin veneeseen. Kalastajat tunkeilivat ivaten ympärilläni, ja kun minä valmistauduin nostamaan purjetta, heittelivät he myrkyllisiä neuvoja ja letkauksia. He tarjosivat toisilleen mielettömiä vetoja, että minä varmasti tavoitan Demetrion ja kaksi heistä, otettuaan itselleen ratkaisijan osan, totisina pyysi päästä mukaan ollakseen henkilökohtaisesti pidättämisen tapahtuessa läsnä.
Mutta minä en kiirehtinyt. Odotin sen ajan, minkä luulin Charlesin tarvitsevan ehtiäkseen Vallejoon ja, näyttäen muka tyytymättömältä purjeen asentoon, tein pienen korjauksen köysissä, joiden avulla kahveli nostettiin. Ja vasta silloin, kun olin varma siitä, että Charles oli jo ehtinyt Maloneyn luo ja istui ratsailla, loittonin laiturista ja nostin purjeen. Kova vihuri täytti sen äkkiä ja vene otti hiukan vettä. Se oli pikku asia, joka saattaa tapahtua parhaimmallekin merimiehelle ja vaikka minä viipymättä hellitin purjenuoraa ja vene palautui asentoonsa, nauroivat kalastajat hyvin ivallisesti ikäänkuin olisin tehnyt anteeksiantamattoman virheen.
Kun Demetrios näki vartioveneessä vain yhden miehen, melkeinpä poikasen, halutti häntä leikkiä minun kanssani. Tehtyään lyhyen käännöksen ja jätettyään minut jäljelle noin kolmekymmentä jalkaa, hän hellitti hiukan purjetta ja palasi höyrylaivalaiturille. Täällä hän risteili lyhyin kääntein myötätuntoisten katsojien suureksi ihastukseksi. Olin koko ajan hänen takanaan ja tein kaikki hänen liikkeensä, silloinkin, kun hän kääntyi myötätuulen ja heitti purjeen toiselle puolelle, — se on hyvin vaarallista sellaisessa tuulessa.
Hän toivoi, että minä tekisin haaksirikon, koska voimakkaan laskuveden aikana oli kova tuuli, joka nostatti jyrkkiä, teräviä laineita. Mutta minä olin innoissani, enkä ole koskaan ohjannut niin hyvin kuin tuona päivänä. Aivoni toimivat nopeasti ja helposti, käteni pitelivät nuoria kevyesti ja varmasti, huomasin vaistomaisesti tuhansia pikkuseikkoja, joita veneen hoitajan on otettava huomioon.
Minun sijastani oli Demetrios vähällä kärsiä haaksirikon. Jotakin tapahtui hänen kahvelilleen ja se ei voinut laskeutua tarpeeksi. Lyhyen välimatkan päästä, jonka hän oli minulta voittanut taitavalla käänteellä, huomasin, kuinka hän kärsimättömästi työskenteli koettaen laskea kahvelia. En antanut hänelle kauan aikaa ja hän oli pakoitettu palaamaan peräsimen luo.
Kahveli tuotti hänelle levottomuutta. Hän lakkasi leikkimästä kanssani ja suuntasi, yhä luovien, Vallejoon. Suureksi kummastuksekseni huomasin voivani kohota enemmän tuuleen kuin hän. Jos veneessäni olisi ollut toinen mies, olisimme saavuttaneet edun kreikkalaisesta, senvuoksi, että ollessaan vain muutamia jalkoja minun edelläni hän ei uskaltanut jättää peräsintä saadakseen kahvelin lasketuksi.
Kun Demetrios ei voinut kohota jyrkästi tuuleen, alkoi hän hellittää purjetta koettaen edetä. Sen hän saattoikin tehdä niin kauan kuin minä kohosin tuuleen. Mutta sitten käännyin ja tultuani lähemmäksi hän tekeytyi ikäänkuin aikoisi muuttaa suuntaa. Hellitin purjetta ehtiäkseni ennen. Mutta se olikin vain viekas juoni, hän otti heti entisen suunnan — ja minä kiiruhdin voittamaan takaisin kadotettua välimatkaa.
Hän purjehti ehdottomasti minua taitavammin. Tuon tuostakin olin hänet tavoittamaisillani, mutta joka kerran luiskahti hän jollain keinolla pois. Senlisäksi kiihtyi tuuli, ja kumpaisenkin meistä täytyi varoa, ettemme kaatuisi. Minun veneeni pysyi pystyssä vain ylimääräisen painolastin vuoksi. Istuin tuulenpuoleisella laidalla ja pitelin käsissäni purjenuoraa ja peräsintä. Olin pakoitettu kiivaiden vihurien tullessa usein hellittämään purjetta, joka joutui pois tuulesta ja minä kadotin vauhtia sekä aikaa. Ainoa lohdutukseni oli se, että Demetrion täytyi tehdä samoin ja yhtä usein.
Voimakas laskuvesi aiheutti tavattoman myrskyisän aallokon, ja vesi tuon tuostakin tuli yli laidan. Minä kastuin ja vieläpä purjekin oli melkein puoliväliin saakka märkä. Kerran onnistui minun saavuttaa Demetrios ja keulani iski hänen veneensä keskelle. Tässä juuri olisi tarvittu toinen mies. Juoksin eteenpäin hypätäkseni hänen veneeseensä, mutta hän tyrkkäsi nauraen veneen airolla etemmäksi.
Saavuimme lahden suulle ja eteemme aukeni mittaamaton meri. Tässä yhtyvät Vallejon ja Carquinezin lahdet. Edelliseen laskee Napan ja muiden rantajokien vedet ja jälkimmäiseen vedet Seynsenin lahdesta sekä Sacramento ja Joaquin joista. Yhtyessään nämä eri suunnilta tulevat vedet muodostavat kauhean ristiaallokon. Kaiken lisäksi puhalsi tuuli viidentoista mailin päästä San-Paulin lahdelta ja ajoi tänne suunnattomia vesivuoria.
Vastakkain tulevat vedet törmäsivät villillä pauhulla yhteen joka puolelta, muodostaen kuohuvia vesiputouksia ja syviä kuiluja, raivokkaiden aaltojen vieriessä yli kannen sekä tuulen ylä- että alapuolelta. Tähän sekaantui eteenpäin kiitävien vesivuorien jyminä ja tuntui kuin olisi käynyt kova ukkonen.
Olin jonkinlaisessa mielettömyyden tilassa. Vene kiisi nopeasti, nousten ja laskien kuin kilpa-ajohevonen. Vaivoin pidätin ihastustani purkautumasta. Suunnaton purje, ulvova tuuli, raivokkaat aallot, tuon tuostakin sukeltava vene, — ja minä, hiekkajyvänen, kiisin kaiken tämän kaaoksen keskellä eteenpäin voittoisana ja ylpeänä.
Lentäessäni eteenpäin kuin voittaja, vene sai hirmuisen iskun ja pysähtyi heti. Tulin heitetyksi eteenpäin ja putosin pohjalle. Kun hyppäsin ylös, vilkkui silmieni edessä viheriähkö simpukoilla peittynyt esine ja ymmärsin heti, mitä oli tapahtunut; — siinä oli vedenalainen paalu, merenkulkijan kauhu. Kukaan ei voi varoa sitä. Se oli veden alla ja voimakkaan aallokon vuoksi oli mahdoton sitä aikanaan nähdä ja karttaa.
Nähtävästi koko veneen keula oli murtunut, sillä muutamien sekunttien kuluttua oli vene puolillaan vettä. Sitten tuli sisään pari kolme aaltoa ja vene alkoi raskaan painolastin vuoksi painua suoraan pohjaan. Tämä kaikki tapahtui niin nopeasti, että minä sotkeuduin purjeeseen ja jouduin veden alle. Kun pääsin jälleen pinnalle, vetäen henkeä niin, että keuhkot olivat haljeta, ei airoista näkynyt jälkeäkään. Ne oli nähtävästi virta vienyt. Näin Demetrios Contosin katsovan taakseen ja kuulin hänen kostonhimoisen, ilkkuvan naurunsa, joka kaikui riemuiten yli veden. Hän jatkoi rauhallisesti kulkuaan, jättäen minut kuolemaan.
Ei ollut muuta tehtävää kuin odottaa loppua, joka tällaisessa hirmuisessa myllerryksessä oli vain muutamien minuuttien kysymys. Pidättäen hengitystä ja voimakkaasti työskennellen käsillä,, onnistuin riisumaan pitkävartiset saappaani ja takkini. Siitä huolimatta oli hengitykseni hyvin lyhyttä ja pian varmistuin siitä, että vaikeus ei ollut niin paljon uimisessa kuin hengittämisessä.
Suunnattomat aallot heittelivät minua puolelta toiselle ja vyöryivät yli pääni; ne tukahduttivat minut, täyttivät silmät, korvat ja suun. Sitten tunsin ikäänkuin jalkojani olisi puristanut ja minua alkoi vetää alaspäin. Mutta samassa tulin jälleen heitetyksi ylös kiehuvaan vesiputoukseen ja kun aioin vetää henkeä, syöksyi suuri, vaahtoharjainen vesivuori ja peitti pääni.
Kauemmin oli mahdoton kestää. Hengitin enemmän vettä kuin ilmaa ja tuon tuostakin painuin veden alle. Suonenvedontapaisesti, vaistomaisesti ponnistelin vielä ja puoleksi tiedottomassa tilassa tunsin, kuinka minuun tartuttiin olkapäistä ja nostettiin veneeseen.
Makasin jonkun aikaa poikittain penkillä, kasvot alaspäin, ja vesi juoksi suustani. Käännyin sitten voimattomasti haluten nähdä, kuka minut pelasti. Ja perässä, toisessa kädessä purjenuora ja toisessa peräsin, hyväntahtoisesti hymyillen, istui Demetrios Contos. Hän ei halunnut minua pelastaa, kertoi hän myöhemmin, mutta hänen parempi puolensa pääsi voitolle ja ohjasi hänet takaisin.
— Kuinka on, kaikki hyvin? — kysyi hän.
Koettelin sanoa "kyllä", mutta en vielä voinut.
— Te ohjaatte venettä erinomaisesti, — sanoi hän. — Niinkuin aikuinen.
Demetrion Contosin kohteliaisuus oli hyvin arvokas ja minä kuuntelin ahnaasti hänen jokaista sanaansa, mutta saatoin ainoastaan nyökäyttää päätäni kiitokseksi.
Emme puhuneet enempää, sillä minä en ollut vielä toipunut ja Demetriolla oli täysi työ veneen hoitamisessa. Hän ohjasi Vallejoon laituriin, sitoi veneen kiinni ja auttoi minua nousemaan. Samassa astui siihen Charles ja pani kätensä hänen olkapäälleen.
— Hän pelasti minun henkeni, — vastasin minä, — ja minusta tuntuu, että häntä ei pidä vangita.
Charles hämmästyi ensin, mutta sitten hänen kasvonsa valkenivat, kuten tavallisesti, kun hän päätti jotain.
— En voi sille mitään, poikaseni, — sanoi hän lempeästi. — En voi toimia velvollisuuttani vastaan ja se sanoo selvästi, että minun on hänet vangittava. Tänään on sunnuntai ja hänellä on veneessään kaksi tänään saatua lohta. Mitä minä voin tehdä?
— Mutta hän pelasti minut, — toistin minä, kykenemättä tuomaan muuta puolustusta esiin. Demetrion kasvot mustuivat vihasta kuullessaan Charlesin päätöksen. Hänellä oli tunne, että häneen nähden ei menetelty oikeudenmukaisesti. Parempi puoli hänessä riemuitsi, että oli tehnyt jalomielisen teon, pelastanut avuttoman vihollisensa, ja nyt tämä vihollinen vei hänet putkaan.
Charles ja minä emme olleet hyvällä tuulella palatessamme Beniciaan. Minä nojasin lain henkeen, mutta Charles sen kirjaimeen. Omalta näkökannaltaan katsoen ei hän voinut muuta tehdä. Laki sanoi selvästi, että lohenpyynti oli sunnuntaisin kielletty. Hän oli vartiomies ja hänen velvollisuuksissa kuului valvoa, että lakia noudatettiin. Siinä kaikki. Hän täytti velvollisuutensa ja hänen omatuntonsa oli puhdas. Siitä huolimatta kaikki tämä tuntui minusta epäoikeudenmukaiselta ja tunsin itseni Demetrios Contosin edessä syylliseksi.
Kahden päivän kuluttua matkustimme Vallejoon oikeuteen. Olin todistajana ja vahvistin oikeuden edessä nähneeni, kuinka Demetrios sai kaksi lohta, jotka Charles häneltä löysi pidättäessään hänet. Tämä oli vihatuin velvollisuus, joka minulla koskaan elämässäni oli ollut.
Demetriolla oli asianajaja, mutta tämä oli toivoton tapaus. Jury neuvotteli vain viisitoista minuuttia ja julisti hänelle langettavan tuomion. Hänet tuomittiin maksamaan sata dollaria sakkoa, tahi olemaan vankeudessa viisitoista päivää.
Charles astui tuomarin sihteerin luo.
— Minä maksan sakon, — sanoi hän asettaen pöydälle viisi kahdenkymmenen dollarin kultarahaa. — Tämä… tämä on ainoa pääsy tilanteesta, — sanoi hän kääntyen minuun.
Kyyneleet juoksivat silmistäni ja minä tartuin hänen käteensä.
— Minä maksan, — aloin minä.
— Puolet, — keskeytti hän. — Tietysti, niin arvelinkin.
Samaan aikaan sai Demetrios tietää asiamieheltään, että Charles oli maksanut hänen sakkonsa.
Hän meni Charlesin luo, pusersi tämän kättä ja kaikki hänen kuuma, nuori verensä tulvahti kasvoihin. Haluamatta jäädä jälkeen jalomielisyydessä, hän alkoi vaatia, että saisi itse maksaa asiamiehen palkkion sekä sakon ja suuttui, kun ei Charles sallinut hänen sitä tehdä.
Luulen, että tämä Charlesin teko selvensi kalastajille lain merkitystä enemmän kuin mikään muu. Sen jälkeen tunsivat he häntä kohtaan suurta kunnioitusta; minä taas puolestani kuljin hyvän merimiehen maineessa. Demetrios Contos ei ainoastaan jättänyt lain rikkomista, vaan tuli hyväksi ystäväksemme ja pistäytyi usein Beniciaan juttelemaan kanssamme.