CHARLESIN JUONI.
Naurettavin, mutta samalla kertaa vaarallisin kalavartion teko oli kahdenkymmenen kalastajan vangitseminen yhtaikaa. Charles kutsui tapausta nimeltä coop, jonka hän oli kuullut Neil Partingtonilta, mutta minä luulen, että hän käsitti sanan väärin ja ymmärsi sillä loukkuun saattamista, sieppaamista. Mutta oli miten oli, coup tahi coop, kalastajille se joka tapauksessa oli todellinen Waterloo. Se oli kovin isku, jonka kalavartio heille milloinkaan tuotti ja täydelleen ansaittu avonaisella ja häikäilemättömällä lain rikkomisella.
Niin sanotun "avonaisen sesongin" aikana kalastajat saavat pyydystää lohia niin paljon kuin haluavat ja niin paljon kuin heidän veneensä kestävät. Mutta oli yksi tärkeä rajoitus. Auringonlaskusta lauantai-iltana auringon-nousuun maanantaiaamuna ei verkkoja saanut asettaa. Tämän, kalastuskomitean tarkoituksenmukaisen säännön, oli aiheuttanut välttämättömyys antaa lohille tilaisuus kohota ylös jokea laskemaan mätiä. Ja tätä lakia, jota ainoastaan kerran rikottiin, noudattivat kreikkalaiset kalastajat kuuliaisesti pyydystäessään lohia säilyketehtaisiin ja vähittäiskauppoihin.
Eräänä sunnuntaiaamuna ilmoitettiin Charlesille puhelimitse Collinvillestä, että joukko kalastajia verkkoineen lähti liikkeelle. Minä ja Charles kiiruhdimme lohiveneeseemme ja läksimme tapahtumapaikalle. Kevyen myötätuulen puhaltaessa menimme Carquinezin salmen kautta Suinin lahden poikki ja sivuutettuamme majakan Laivasaarella, näimme edessämme koko venekunnan.
Mutta sallikaa minun ensiksi kuvata pyydystystapa. Tässä käytetyt pyydykset ovat nimeltään "nieluverkkoja". Se on tavallinen, vinokaiteinen verkko, jonka silmien väli on vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa. Sen pituus vaihtelee viidestä seitsemään, vieläpä kahdeksaansataankin jalkaan ja leveys on ainoastaan muutamia jalkoja. Sitä ei sidota yhteen paikkaan, vaan se ui virran mukana, jolloin yläreunaa kannattaa pinnalla korkit ja alareuna on veden alla lyijypainojen avulla, joten verkko pysyy seisovassa asennossa.
Tällainen tekotapa sallii verkon uida virrassakin pystyssä ja se näinollen kokonaan sulkee tien lohilta, jotka kohoavat virtaa ylös. Lohi, joka tavallisesti ui lähellä pintaa, joutuu verkkoon, joiden silmukoiden välitse se ei mahdu, eikä se voi mennä takaisinkaan päin — sitä estävät kidukset, jotka ovat tarttuneet verkon silmuihin. Tällaista verkkoa laskemaan tarvitaan kaksi miestä, toinen hoitaa airoja toisen seisoessa perässä ja heittäessä varovasti verkkoa veteen. Kun se on vedessä, kalastajat sitovat toisen pään veneeseen kiinni ja kulkevat sen mukana pitkin virtaa.
Jokainen vene meidän edessämme olevasta laittomasta kalastajalaivastosta oli toisesta kahden- tahi kolmensadan jaardin päässä. Joki oli kuin veneillä ja verkoilla kylvetty niin pitkälle kuin silmä kantoi, ja Charles sen nähtyään sanoi:
— Onpa sääli, poikaseni, ettei minulla ole tuhatta kättä siepatakseni kaikki yhdellä kertaa. Nyt voimme tavoittaa vain yhden veneen, sillä toiset tulevat katoamaan jäljettömiin sillä aikaa kun olemme tekemisissä yhden kanssa.
Kun menimme lähemmäksi, niin emme huomanneet tavanmukaista touhua ja hätäilyä, jonka meidän ilmaantumisemme aina aiheutti, jokikinen vene jäi rauhallisesti verkkonsa luo, ja kalastajat eivät kunnioittaneet meitä pienimmälläkään huomiolla.
— Tämäpä on kummallista, — mutisi Charles. — Eivätköhän ne tunne meitä?
Sanoin, että se ei voinut olla mahdollista, ja Charles myönsi, sillä edessämme oli kokonainen laivasto ihmisiä, jotka tunsivat meidät liiankin hyvin, mutta kuitenkaan eivät välittäneet meistä enemmän kuin jostain huvialuksesta joella.
Mutta niin ei asia ollut, sillä lähestyessämme likimmäistä verkkoa kalastajat, joille se kuului, irroittivat siitä veneensä ja alkoivat hitaasti soutaa rannalle. Toiset veneet eivät osoittaneet mitään levottomuuden merkkiä.
— Tämä on merkillistä, — huomautti Charles. — Mutta me voimme kuitenkin takavarikoida verkon.
Laskimme purjeen, kiinnitimme verkon pään ja aloimme nostaa sitä alukseen. Mutta samassa vihelsi kuula ja sitä seurasi heikko laukauksen ääni. Kuula lensi ohitsemme ja iski veteen.
Kalastajat, jotka olivat menneet rannalle, ampuivat meitä. Kun tartuimme uudelleen verkkoon, lensi ohitsemme toinen kuula, mutta tällä kertaa lähempää. Charles päästi verkon ja istuutui. Laukaukset lakkasivat. Mutta tuskin oli hän uudelleen alkanut nostaa verkkoa, kun ammunta alkoi jälleen.
— Täytyy jättää, — sanoi hän heittäen verkon yli laidan. — Voitte pitää tämän, pojat, se lienee teille tarpeellisempi kuin meille.
Sousimme toisen verkon luo, sillä Charles tahtoi tietää, olimmeko tekemisissä järjestetyn vastarinnan kanssa.
Saapuessamme jättivät molemmat kalastajat verkkonsa ja ohjasivat rannalle, samalla kun ensimäiset kaksi palasivat takaisin ja sitoivat verkkonsa, jonka me olimme jättäneet, veneeseensä. Toisen verkon luona otettiin meidät myöskin laukauksilla vastaan ja hiljenivät ne vasta silloin, kun me peräydyimme ja ohjasimme kolmannen luo, jossa uusiutui sama näytelmä.
Silloin jätimme heidät ja, kärsittyämme täydellisen tappion, nostimme purjeet ja menimme vastatuuleen Beniciaan. Kului muutamia sunnuntaipäiviä ja kalastajat rikkoivat itsepintaisesti lakia. Ilman asestettua voimaa emme voineet tehdä mitään. Kalastajia nähtävästi miellytti tämä uusi keino ja he turvautuivat siihen joka kerta kun oli tarvis. Näytti ettei ole mitään keinoa, joka pakottaisi heidät antautumaan.
Sattui niin, että samaan aikaan saapui luoksemme Neil Partington Ylälahdelta, missä hän oli ollut useita viikkoja. Hänen mukanaan oli Nikolai — kreikkalainen, joka oli auttanut meitä retkellä osterirosvoja vastaan, — ja he liittyivät molemmat meihin. Laadimme suunnitelman huolellisesti. Päätettiin, että minä ja Charles kävisimme käsiksi verkkoihin, mutta toiset piilottautuisivat johonkin rannalle saadakseen kiinni meitä ampuvat kalastajat.
Se oli hyvä suunnitelma. Sitä mieltä oli Charleskin. Mutta kreikkalaiset olivat kuitenkin meitä viisaampia. He ennättivät ennen meitä, järjestivät Neilille ja Nikolaille väijytyksen ja ottivat heidät vangiksi. Kun me koetimme vallata verkkoa, viheltelivät kuulat korvissamme entiseen tapaan. Ja vasta kun peräännyimme, päästettiin Neil ja Nikolai vapaaksi. He olivat hiukan noloja ilmautuessaan luoksemme, ja Charles alkoi säälimättömästi heitä ivata. Mutta Neil ei jäänyt velkaan ja lausui ihmetyksensä siitä, että Charlesin kekseliäisyys oli viime aikoina näyttänyt lähteneen matkoille.
— Odottakaahan, se palaa aikanaan — lupasi Charles.
— Luultavasti — myönsi Neil. — Mutta minä pelkään, että silloin ei ole jälellä ainuttakaan lohta ja teidän kekseliäisyytenne ei ehkä ole enää tarpeen.
Hyvin tyytymättömänä tähän seikkailuun läksi Neil Partington Ylälahdelle ottaen Nikolain mukaansa, ja me jäimme kahden, omien voimiemme varaan. Se merkitsi sitä, että kalanpyynti sunnuntaisin tulisi jatkumaan siksi, kunnes Charles keksisi hyvän keinon. Minä vaivasin kauan aivojani kysymyksellä, kuinka nöyryyttää kreikkalaiset, Charles samoin; mietimme tuhansia keinoja, jotka kumminkin lähemmin tarkastettuamme huomasimme kelvottomiksi.
Kalastajat rohkaistuivat ja kehuivat pitkin jokea voitostaan. Aloimme huomata kalastajaväestön keskuudessa kasvavaa tottelemattomuutta laillista valtaa kohtaan. Me olimme perääntyneet ja he kadottivat kaiken arvonannon meihin. Kadotettuamme heidän kunnioituksensa alkoivat he suhtautua meihin halveksivasti. Charlesin he ristivät "vanhaksi ämmäksi" ja minä sain nimen "pieni kili". Tilanne kävi sietämättömäksi, ja meille selvisi, että täytyi antaa kreikkalaisille tuntuva isku, jotta he jälleen tuntisivat meitä kohtaan entistä kunnioitusta.
Vihdoinkin eräänä aamuna meille valkeni. Olimme höyrylaivalaiturilla, missä jokihöyrylaivat purkivat lastiaan ja satuimme satamatyömiesten ja rantajätkien joukkoon, jotka tunkeilivat erään pitkävartisissa saappaissa olevan nuoren miehen ympärillä. Mies kertoi omasta onnettomasta kohtalostaan. Hän oli omien sanojensa mukaan jonkinlainen urheilukalastaja ja pyydysti vain Berkleyssä olevaa paikallista kalahallia varten, joka sijaitsi kolmenkymmenen mailin päässä Alalahdella. Viime yönä hän laski verkkonsa ja paneutui hiukan levähtämään veneen pohjalle. Herättyään hän huomasi, että oli jo aamu ja näki, että hänen veneensä rauhallisesti keinui höyrylaivalaiturin luona Beniciaan. Hänen edessään seisoi jokihöyrylaiva "Apache", jossa kaksi matruusia irroitti höyrylaivan siivistä hänen verkkonsa kappaleita. Lyhyesti sanoen: heti hänen nukuttuaan sammui veneestä lyhty ja "Apache" ajoi hänen verkkoonsa ja vaikkakin se paloitteli verkon kappaleiksi, oli tämä jollain tavoin sotkeutunut ja näin tuli mies hinatuksi kolmekymmentä mailia syrjään tiestään.
Charles nykäisi minua kyynärpäällään. Ymmärsin hänen ajatuksensa, mutta vastasin:
— Emmehän me voi vuokrata höyrylaivaa.
— En sitä halua tehdäkään — vastasi hän, — mutta me menemme Turnerin veistämölle. Minulla on päässäni jotain ja ehkäpä saamme yhtä ja toista järjestetyksi.
Menimme veistämölle ja Charles meni tokassa seisovan "Maria-Rebecan" luo, jota puhdistettiin ja laitettiin kuntoon. Se oli meille tuttu tasapohjainen alus, joka otti lastia sataneljäkymmentä tonnia ja jolla oli suurempi purjepinta-ala kuin yhdelläkään toisella aluksella koko lahdella.
— Terve, Olle! — tervehti Charles paksua, sinipuseroista ruotsalaista, joka siveli siannahkalla suurmaston kahvelia.
Piippua suustaan päästämättä Olle murisi jotain jatkaen työtään. Pienen aluksen kapteenin täytyy työskennellä kuin matruusin.
Olle Erikson vahvisti Charlesin otaksuman, että heti kun
"Maria-Rebecca" tulee puhdistetuksi, se lähtee Joaquin jokea myöten
Stocktoniin hakemaan vehnälastia. Silloin Charles ilmaisi hänelle
aikomuksensa, mutta Olle Erikson pudisti päätään.
— Niin, koukku, yksi ainoa hyvä koukku, — selitti Charles.
— Ei, se ei käy päinsä, — sanoi Olle Erikson. — "Maria-Rebecca" tarttuu tämä koukku mukanaan jok'ikiseen matalikkoon. Minä en halua sitä kadottaa. Siinä on kaikki, mitä omistan.
— Ei, ei, — kiirehti Charles selittämään. — Me voimme ulkopuolelta työntää koukun pään aluksen pohjaan ja kiinnittää sen sisäpuolelta mutterilla. Senjälkeen kun se on asiansa toimittanut, ei tarvitse muuta kuin ruuvata mutteri irti ja koukku putoaa pois. Syntyneeseen reikään asetamme puisen tulpan ja "Maria-Rebecca" on taas samanlainen kuin ennenkin.
Pitkään aikaan ei Olle Erikson suostunut, mutta vihdoinkin, kun olimme syöneet hänen kanssaan päivällistä, saimme hänet taipumaan.
— Päinsä käy, hitto soi! — huusi hän lyöden suunnattomalla nyrkillään toisen kätensä kämmeneen. — Mutta kiiruhtakaa koukkuinenne. "Maria-Rebecca" lasketaan vielä tänä yönä veteen.
Oli lauantai ja Charlesin oli kiiruhdettava. Menimme veistämön pajaan ja siellä valmistettiin Charlesin neuvojen mukaan teräksestä vahva taivutettu koukku. Senjälkeen kiiruhdimme takaisin "Maria-Rebeccaan" ja porasimme reiän köliin, perän luo. Koukun pää työnnettiin sisään ulkopuolelta ja sisäpuolelta ruuvasi Charles sen vahvasti kiinni mutterilla. Tiukasti kiinnitettynä ulottui se jalkaa alemmaksi aluksen pohjaa. Se oli taivutettu sirpin muotoiseksi.
Samana iltana laskettiin "Maria-Rebecca" veteen ja kaikki valmistukset oli tehty sen lähtemiseksi seuraavana aamuna jokea ylös. Charles ja Olle tutkiskelivat tarkasti iltataivasta saadakseen selville, minkälainen tuuli olisi seuraavana päivänä, sillä ilman hyvää tuulta meidän suunnitelmamme raukeaisi. He tulivat siihen tulokseen, että oli olemassa kaikki merkit voimakkaaseen länsituuleen, ei tavalliseen puolipäivän merituuleen, vaan puolimyrskyyn, joka jo oli nousemassa.
Valkeneva aamu näytti, että he eivät olleet erehtyneet. Aurinko paistoi kirkkaasti, mutta Carquinezin salmessa ärjyi puolimyrsky, ja "Maria-Rebecca" lähti matkalle kaksi reiviä isossa purjeessa ja yksi etupurjeessa. Salmissa ja Seycenin lahdella meitä kohtasi oikea rajuilma, mutta kun rannat tulivat lähemmäksi, heikkeni tuuli, vaikkakaan purjeet eivät hetkeäkään lepattaneet.
Laivasaaren majakan takana reivit aukaistiin ja Charlesin neuvosta pidimme valmiina kalastaja-harjuspurjeen, jonka saattoi nostaa minä hetkenä hyvänsä, ja keskimäinen märssypurje mastonlatvaan käärittynä oli myöskin valmis levitettäväksi yhdessä minuutissa.
Me lensimme myötätuuleen kuin siivillä, keulapurje oikealla, isopurje vasemmalla puolella, ja huomasimme jo kaukaa lohenpyydystäjät. Samoinkuin ensimmäisenäkin sunnuntaina, jolloin he meidät karkoittivat, oli siellä paljon veneitä ja verkkoja, ja nyt, samoinkuin silloinkin, he olivat hajaantuneet pitkin jokea niin pitkälle kuin silmä kantoi. Kapea ala oikealla puolella oli jätetty vapaaksi hörylaivoja varten, koko muu joki oli leveälle heitettyjen verkkojen täyttämä. Oli selvää, että meidän olisi pitänyt mennä kapeata väylää, mutta Charles peräsimessä seisoen ohjasi "Maria-Rebeccan" suoraan verkkoihin.
Se ei herättänyt kalastajissa levottomuutta, sillä purjelaivat, jotka menivät jokea ylös, olivat varustetut kölin kohdalta "kengillä", joten ne saattoivat kulkea yli verkkojen niitä sotkematta.
— Kohta tarttuu! — huusi Charles, kun menimme yli korkkinuoran, joka osoitti verkon paikan. Verkon toiseen päähän oli kiinnitetty pieni tynnyrinmuotoinen poiju ja toisessa päässä oli vene kalastajineen. Poiju ja vene alkoivat ajautua yhteen ja kalastajat kohottivat kovan huudon huomatessaan, että me kiskoimme heitä mukanamme. Kahden minuutin kuluttua tartuimme toiseen, sitten kolmanteen ja niin ohjasimme läpi laivaston keskuksen.
Kalastajat olivat suorastaan tyrmistyneet. Tuskin olimme tarttuneet verkkoihin, kun niiden molemmat päät, poiju ja vene vetäytyivät perän taakse ja tällä tavoin yhtyi useita veneitä ja poijuja, joita me hinasimme pyörryttävällä nopeudella; veneet hyppivät ja törmäilivät yhteen ja kalastajien täytyi tarkasti katsoa, etteivät murskaisi toinen toisiaan.
He huusivat kuin mielipuolet, että ohjaisimme pois tuulesta, ajatellen tämän olevan juopuneiden merimiesten tekoa, epäilemättä ollenkaan, että laivalla oli kalavartio.
Yhdenkin verkon hinaaminen oli verrattain raskasta, ja Charles Ollen kanssa päätti, että tällaisessakaan tuulessa "Maria-Rebecca" ei kykenisi hinaamaan kymmentä verkkoa enempää. Niin että saatuamme tarttumaan kymmenen verkkoa veneineen, joissa oli kaksikymmentä miestä, käännyimme vasemmalle ja, vetäen saalista perässämme, ohjasimme Collinvilleen.
Me riemuitsimme. Charles piti perää kuin olisi hän ohjannut kilpailussa voittanutta alusta.
Kaksi matruusia, jotka muodostivat "Maria-Rebeccan" miehistön, nauroivat itsensä näännyksiin. Olle Erikson hieroi suuria käsiään ihastuksesta ja iloitsi kuin lapsi.
— Luulenpa, ettei teitä, vartiopublikaaneja, koskaan ole vedellyt niin hyvin kuin Olle Eriksonin seurassa — sanoi hän. Mutta silloin kuului takaa laukaus ja kuula, satuttuaan uudesti maalattuun kajuuttaan, iski naulaan ja kimposi läpitunkevalla vihellyksellä etäisyyteen.
Tämä oli liikaa Olle Eriksonille. Nähdessään oman erinomaisen työnsä tällaisen kohtelun alaisena, hyppäsi hän paikaltaan ja alkoi pudistella nyrkkiään kalastajille; tällöin iski kajuuttaan toinen kuula, tuskin kuuden tuuman päähän hänen päästään, ja hän paneutui kiireesti pitkälleen kannelle kaiteen suojaan.
Kaikilla kalastajilla oli kiväärit ja he avasivat kiivaan tulen. Olimme kaikki pakoitetut piilottautumaan, myöskin Charles, jonka täytyi jättää peräsin. Jos ei takanamme olisi ollut raskaita verkkoja, olisimme joutuneet pois tuulesta ja jääneet vimmastuneiden kalastajien käsiin. Mutta "Maria-Rebeccan" pohjaan tarttuneet verkot pitivät meitä oikeassa suunnassa ja alus jatkoi eteenpäin menoaan, vaikkakin jonkun verran mutkitellen.
Charles onnistui kannella maaten pääsemään käsiksi ohjauspyörän alempiin kädensijoihin, mutta saattoi tällä tavoin ohjata vain hyvin puutteellisesti. Olle Erikson muisti, että ruumassa oli leveä kappale teräspeltiä. Se oli kotoisin "New-Jersey"-nimisestä höyrylaivasta, joka kärsi haaksirikon "Kultaisten porttien" luona ja jonka pelastamiseen "Maria-Rebeccakin" otti osaa.
Varovasti ryömien molemmat matruusit, Olle ja minä toimme paksun teräspellin ja asetimme sen pystyyn kannelle kalastajien ja ohjauspyörän väliin.
Kuulat iskivät teräspeltiin ja se alkoi helistä kuin tamburiini, mutta Charles nauroi pilkallisesti, tarttuen tämän suojustimen takana kylmäverisesti peräsimeen.
Ja sillä tavoin laskimme eteenpäin, raivoavien kreikkalaisten ärjyessä ja ulvoessa takana, Collinvillen ollessa edessämme ja kuulien viheltäessä sivuillamme.
— Olle, — sanoi Charles masentuneella äänellä. — En ymmärrä, mitä meidän tulisi tehdä.
Olle Erikson makasi kannella aivan kaiteen vieressä katsellen taivaalle. Hän hymyili ja kääntyi katsomaan Charlesiin.
— Minun käsittääkseni me menemme Collinvilleen, — sanoi hän.
— Mutta emme voi pysähtyä — huokasi Charles. — En tullut kertaakaan sitä ajatelleeksi, mutta niin se on.
Kauhun ja äärimäisen kummastuksen ilme levisi Olle Eriksonin leveille kasvoille. Niin oli todellakin asia. Nyt surisivat kuulat kuin mehiläiset ympärillämme, mutta jos pysähtyisimme Collinvilleen, surisisivat ne aivan korvissamme.
— Niillä on kivääri joka lurjuksella — huomautti toinen matruusi iloisesti.
— Ja veitsi myöskin — lisäsi toinen.
Nyt oli Olle Eriksonin vuoro huokaista.
— Mikä helvetti saattoikaan minut, ruotsalaisen miehen, tarttumaan vieraaseen asiaan? — puheli hän itsekseen.
Kuula sattui perään ja lensi oikealle puolen, suristen kuin mehiläinen.
Olimme juuri silloin Collinvillen kohdalla ja menimme aaltojen vaahdotessa aivan läheltä laiturin ohi.
— Toivon vain, että tuuli kestäisi — sanoi Charles, heittäen katseen vankeihimme.
— Mitä sanoit tuulesta? — kysyi Olle päästään pyörällä. — Joki ei meitä vastusta, ja silloin… silloin…
Änkyttäen alkoi Olle tuoda esille otaksumisiaan mitä tapahtuisi, kun tulemme joen suuhun.
Sillä aikaa tulimme paikalle, missä joki haaraantui. Vasemmalla oli Sackramento-joen suu ja oikealta alkoi pyhä Joaquin. Iloinen matruusi meni ryömien eteenpäin ja muutti keulapurjeen Charlesin kääntäessä peräsintä, ja me poikkesimme oikealle Joaquin jokeen. Tähän saakka ei "Maria-Rebecca'" ollut kallistellut, mutta nyt painui se vasemmalle kyljelleen ikäänkuin haluten kaatua.
Siitä huolimatta kuljimme eteenpäin hinaten kalastajia. Heidän verkkojensa arvo oli suurempi kuin luvattomasta kalastuksesta maksettava sakko, niin että heittää verkot ja itse paeta — jonka he helposti olisivat voineet tehdä — ei olisi tuottanut heille mitään etua. Sentähden jäivät he yhtä vaistomaisesti verkkojensa kuin matruusi laivansa luo. Sitäpaitsi oli heissä herännyt kostonhimo ja saatoimme olla varmat, että he tulisivat kanssamme maailman loppuun, jos vain meillä olisi halua hinata heidät niin kauas.
Ammunta lakkasi ja me käännyimme katsomaan, mitä vankimme tekivät. Veneet kulkivat jälestämme epätasaisten matkojen päässä toisistaan, mutta huomasimme, että neljä lähinnä olevaa kulki yhdessä. Ensimäinen vene heitti seuraavalle köyden ja kun se oli tavoitettu, he vähitellen kohosivat sitä myöten ensimäisen veneen luo. Mutta me kuljimme hyvin kovasti ja se vaikeutti suuresti heidän työtään. Ajottain onnistui heidän vaivalla lähestyä tuuma, toisin ajoin vähän enemmän.
Kun nämä neljä venettä pääsivät niin lähekkäin, että saattoi mennä veneestä toiseen, muutti meitä lähinnä olevaan veneeseen jokaisesta seuraavasta yksi kreikkalainen ottaen kiväärin mukaansa. Sillä tavoin kokoontui ensimäiseen veneeseen viisi miestä ja oli selvää, että he aikoivat hyökätä päällemme. He ryhtyivät toteuttamaan tätä aikomusta tarttuen uivan verkon yläreunaan ja jännittäen kaikki voimansa alkoivat vetää siitä, lähestyen hitaasti alusta. Ja vaikka se kävikin hyvin vaivaloisesti ja heidän täytyi usein pysähtyä huoahtamaan, tulivat he siitä huolimatta kuitenkin yhä lähemmäksi ja lähemmäksi.
Charles hymyili katsellessaan heidän ponnistuksiaan ja sanoi:
— Päästä märssypurje, Olle.
Avattu märssypurje otti tuulta, touvit vonkuivat ja joka veneestä kuuluvien laukausten säestämänä kallistui "Maria-Rebecca" kyljelleen syöksyen eteenpäin nopeammin kuin ennen.
Mutta kreikkalaiset olivat hellittämättömiä. Kun he eivät nopean kulun vuoksi olleet tilaisuudessa vetämään itseään laivan luo käsin, aikoivat he toteuttaa tuumansa niin sanotun "vetohinauksen" avulla. Erään heistä kumartuessa kauas yli veneen keulan toisten toverien häntä pidellessä jaloista, onnistuikin heidän kiinnittää väkipyörä verkon laitaan, mutta silloin komensi Charles:
— Päästäkää haruspurje!
Olle Erikson katsoi kallistelevaan "Maria-Rebeccaan" ja pudisti päätään.
— Tällä tavoin jäämme ilman mastoja, — sanoi hän.
— Jos ette tee niinkuin sanoin, niin jäättepä ilman laivaakin, — vastasi Charles.
Olle katsoi huolestuneesti mastoon, heitti sitten silmäyksen asestettuihin kreikkalaisiin ja suostui.
Kaikki viisi kalastajaa olivat veneen keulassa, — huono paikka, kun laiva on hinaamassa! Minä pidin silmällä mitä tapahtui, kun suuri haruspurje, jota käytettiin vain heikolla tuulella, äkkiä avattiin. "Maria-Rebecca" hypähti eteenpäin, veneen keula sukelsi ja kalastajat heittäytyivät villissä paossa perään pelastaakseen veneen, joka uhkasi joutua kokonaan veden alle.
— Se rauhoittaa heitä, — huomautti Charles, samalla huolestuneesti tarkaten "Maria-Rebeccaa", jolla oli paljon enemmän purjeita kuin se oikeastaan sieti.
— Seuraava pysäkki Antiokia! — ilmoitti iloinen matruusi matkien rautatiejunailijaa. — Sitä seuraava Merryweather.
— Tule tänne, — sanoi Charles minulle.
Ryömin kantta pitkin hänen luokseen ja asetuin hänen viereensä teräslevyn taa.
— Otappa minun sivutaskustani muistikirja. Kas niin. Repäise siitä puhdas lehti ja kirjoita mitä sanon.
Ja minä kirjoitin seuraavaa:
"Ilmoittakaa puhelimella Merryweatherin sheriffille, poliisille tahi tuomarille. Sanokaa heille, että me tulemme, ja tulkoon koko kaupunki meitä aseet mukanaan vastaan laiturille, muuten olemme hukassa."
— Sido nyt paperi tiukasti tähän puukapulaan ja asetu tuonne heittääksesi sen laiturille.
Tein niinkuin hän sanoi. Sillä aikaa lähenimme Antiokiaa. Tuuli ulvoi mastoissa, "Maria-Rebecca" makasi kyljellään vimmatusti kiitäen eteenpäin. Antiokian merimiehet, silmäten meidän märssy- ja haruspurjeeseemme — ne olivat suorastaan hulluutta tällaisessa tuulessa — kokoontuivat pieniin joukkoihin rannalle koettaen arvata, mitä oli tekeillä.
Me kiisimme kaikkine purjeinemme eteenpäin ja Charles alkoi ohjata rannalle. Kun olimme niin lähellä, että olisi voinut hypätä maihin, antoi hän minulle merkin ja minä heitin kapulan. Se iski kovasti laituriin, ponnahti viisitoista, kaksikymmentä jalkaa eteenpäin, ja kummastuneet katsojat korjasivat sen.
Tämä tapahtui silmänräpäyksessä, sillä minuutin kuluttua oli Antiokia jo takanamme ja me kiisimme Joackim jokea pitkin Merryweatheriin, joka oli kuuden mailin päässä. Tässä joki tekee mutkan itään ja me menimme myötätuuleen, etupurje oikealla puolen.
Olle Erikson näytti vaipuneen epätoivoon. Charles ja molemmat matruusit olivat hyvin toivorikkaita ja tähän heillä oli täysi syy. Merryweather oli kaupunki, jossa pääasiallisesti asui hiilenkaivajia, ja sunnuntaipäivän vuoksi saattoi odottaa, että he olivat kotonaan. Sitäpaitsi vihasivat hiilenkaivajat kreikkalaisia kalastajia ja heistä olisi varmaan mieluista auttaa meitä.
Tarkastelimme jännityksellä kaupunkiin päin ja ensimäinen näky, jonka näimme, rauhoitti meidät heti. Rantamat olivat täynnä väkeä. Kun saavuimme lähemmäksi, huomasimme työmiehiä tulevan yhä lisää, juosten pitkin pääkatua kivääreineen. Charles vilkaisi takana oleviin kalastajiin voittajan ilmeellä. Kreikkalaiset olivat perinpohjin pelästyneet nähdessään tämän asestetun joukon ja piiloittivat omat kiväärinsä.
Me korjasimme pois märssy- ja haruspurjeen, laskimme alas keulapurjeen ja laskiessamme päälaituriin otimme pois isonpurjeen. "Maria-Rebecca" liukui laituriin, me heitimme köyden ja kiinnitimme aluksen. Tämä kaikki tehtiin hiilenkaivajien meluavasti ja vilkkaasti osoittaessa suosiotaan.
Olle Erikson huokasi syvään.
— Minä en enää luullut näkeväni vaimoa ja lapsia, — tunnusti hän.
— Minkävuoksi? — Mehän emme ollenkaan olleet vaarassa, — sanoi
Charles.
Olle katsoi häneen kummastuneena.
— Sitä minä juuri tarkoitan, — jatkoi Charles. — Meidän olisi vain tarvinnut vapauttaa verkot koukusta, jotta nämä kreikkalaiset olisivat saaneet ne selvitelläkseen; sen aion nyt tehdä.
Hän laskeutui ruumaan, ruuvasi auki mutterin, jolloin koukku solahti pohjaan. Kreikkalaisten kootessa verkkojaan ja asettaessa niitä veneisiinsä, luovutimme heidät kaupungin poliisin haltuun, joka saattoi heidät putkaan.
— Luulenpa olleeni suuri, paksu tolvana, — sanoi Olle Erikson.
Mutta hän muutti mieltään, kun laivalle kokoontui joukko kaupunkilaisia, jotka ihastuneena puristivat hänen kättään ja kun muutamat aikaansa seuraavat sanomalehtimiehet valokuvasivat "Maria-Rebeccan" ja sen kapteenin.