"LANCASHIREN KUNINGATTAREN" PIIRITYS.
Minusta tuntuu, että vaikein tehtävä, joka kalavartion osalle sattui, oli suuren, nelimastoisen englantilaisen laivan kaksiviikkoinen piiritys, johon otti osaa kaksi miestä: minä ja Charles. Ennenkuin saimme sen kunnialla lopetetuksi, tuli meidän ratkaista omituinen matemaattinen tehtävä ja oikean ratkaisun löysimme aivan sattumalta.
Suoritettuamme retken osterirosvoja vastaan palasimme Oaklandiin ja vietimme siellä kaksi viikkoa, niin kauan kuin Neil Partingtonin vaimo oli sivuuttanut vaaran ja alkoi tervehtyä. Niin että vasta noin kuukauden poissaolon jälkeen ohjasimme viimeinkin Beniciaan. Kun kissa ei ole kotona, ovat hiiret herroja, ja näiden neljän viikon aikana oli kalavarkaiden röyhkeys kasvanut äärimmäisiin saakka. Kainostelematta ja aivan avoimesti rikkoivat he lakeja. Mennessämme Pedro-niemen ohi näimme paljon jälkiä ankeriaanpyydystäjien entistä innokkaammasta toiminnasta ja San-Paulin lahdella näimme laajalle levittäytyneen laivaston kalastajia Ylälahdelta. He kiskoivat kiireesti ylös pyydyksiään ja nostivat purjeita.
Se oli hyvin epäilyttävää ja me ryhdyimme takaa-ajoon. Ensimmäisessä ja ainoassa veneessä, joka meidän onnistui siepata, huomasimme laittoman verkon. Rautakalojen pyyntiä varten salli laki pitää vain sellaisia verkkoja, joiden silmien väli oli vähintäin seitsemän ja puoli tuumaa, mutta meidän saamassamme verkossa oli se hädin tuskin kolme tuumaa. Tämä oli selvää lain rikkomista ja molemmat kalastajat vangittiin heti. Neil Partington otti toisen heistä itselleen avuksi "Pohjan Hirveen", ja minä Charlesin kanssa menin toisen vangin kera takavarikoituun alukseen.
Mutta kalanpyytäjälaivasto purjehti tavattomalla kiireellä Petaluman rantaan päin ja koko matkalla San-Paul lahden kautta me emme enää nähneet ainoatakaan kalastajaa. Meidän vankimme, pronssinvärinen, parrakas kreikkalainen, istui itsepäisenä verkollaan meidän ohjatessamme hänen venettään. Se oli uusi, kolumbialainen lohivene, joka suoritti nähtävästi ensi matkaansa ja kulki suurenmoisesti. Vankimme oli aivan vaiti eikä kiinnittänyt meihin huomiota silloinkaan, kun Charles kehui venettä. Päätimme, ettei hän ollut seuranhaluinen mies.
Menimme Carquinezin salmen kautta Turnerin veistämön luona olevaan lahteen, sillä siellä oli vesi tyynempää. Useita englantilaisia teräspurjelaivoja seisoi siellä odottamassa vehnän korjuuta ja täällä, samassa paikassa, missä sieppasimme Big Alekin, me aivan äkkiarvaamatta törmäsimme veneeseen kaksine italialaisineen, jotka olivat laskeneet "kiinalaisen siiman" sammen pyydystämistä varten. Se oli molemminpuolinen yllätys ja olimme jo heistä sivu ennenkuin kukaan meistä ehti selvitä hämmästyksestään. Charles käänsi heti jyrkästi tuuleen ja ohjasi kiireesti heitä kohti. Juoksin keulaan ja heitin heille köyden käskien sitomaan sen. Toinen italialaisista kiinnitti sen veneensä keulaan ja minä kiiruhdin sillä välin päästämään alas purjeen.
Charles aikoi mennä ottamaan saaliin lopullisesti haltuunsa, mutta kun minä, haluten saada italialaiset veneemme viereen, vedin nuorasta, päästivät he sen irti. Tuuli alkoi painaa meitä heti poispäin heidän ottaessaan esille kaksi paria airoja, joiden kuljettamana kevyt vene nopeasti lähti vastatuuleen. Tämä temppu saattoi meidät hetkeksi sekaannuksiin, syystä että veneemme oli leveä ja raskaasti lastattu, joten emme voineet toivoa saavuttavamme heitä airoilla. Mutta odottamatta ryhtyi vankimme avuksi. Hänen mustat silmänsä säihkyivät ja kasvot punehtuivat jännityksestä. Äkkiarvaamatta, yhdellä hyppäyksellä, oli hän keulassa ja nosti purjeen.
— Minulle on aina sanottu, että kreikkalaiset ovat italialaisia paremmat — nauroi Charles juosten peräsimeen.
En koskaan elämässäni ollut nähnyt, että joku haluaisi saada toisen kiinni niin innokkaasti kuin meidän vankimme ajaessamme takaa italialaisia. Hänen silmänsä kipinöivät ja sieramensa laajenivat ja värisivät. Charles hoiti peräsintä vankimme pidellessä purjenuoraa; ja vaikka Charles oli taitava ja liukas kuin kissa, niin kreikkalainen vaivoin pidätti harmiaan hänen hitautensa vuoksi.
Lähimmästä rannasta olivat italialaiset runsaan mailin päässä. Jos he pyrkisivät sinne, voisimme me laitatuuleen purjehtien saavuttaa heidät, ennenkuin he ehtisivät kahdeksatta osaakaan tästä matkasta. Mutta he olivat liian ymmärtäväisiä yrittääkseen sitä ja tyytyivät senvuoksi voimakkaasti soutamaan vastatuuleen suuren "Lancashiren kuningatar"-nimisen laivan oikeata sivua pitkin. Mutta laivan takana olevalle vastapäiselle rannalle oli ainakin kaksi mailia aukeata merta. He eivät siis uskaltaneet mennä suoraan, sillä olisimme tavoittaneet heidät, ennenkuin he olisivat ehtineet rannalle. Senpävuoksi, saavuttuaan "Lancashiren kuningattaren" keulan luo, heillä ei ollut muuta neuvoa kuin palata myötätuuleen takaisin pitkin laivan toista kylkeä.
Me purjehdimme jyrkästi vastatuuleen, sivuutimme laivan perän, teimme käännöksen ja kreikkalaisen hellittäessä purjetta ja kiristellessä hampaitaan, laskimme myötäiseen laivan vasenta kylkeä. Italialaiset olivat jo puolivälissä laivan kuvetta, mutta voimakas tuuli kuljetti meitä paljon joutuisammin kuin he saattoivat soutaa. Me tulimme yhä likemmäksi ja likemmäksi ja minä varustauduin jo tarttumaan kiinni veneeseen, kun se yht'äkkiä katosi "Lancashiren kuningattaren" suuren perän taa.
Ajo palautui lähtökohtaansa. Italialaiset sousivat vastatuuleen pitkin laivan oikeata kuvetta ja me menimme hankavastaiseen, etääntyen hitaasti laivasta, sillä meidän täytyi risteillä vasten tuulta. He sivuuttivat keulan ja alkoivat jälleen soutaa vasenta kylkeä ja me teimme käännöksen seuraten heitä myötätuuleen. Ja kun taas olimme saavuttamaisillamme veneen, kääntyi se perän ympäri ja vältti vaaran. Ja niin jatkui ajo, toista puolta ylös ja toista alas, ja joka kerran onnistui veneen luiskahtaa käsistämme.
Laivan miehistön mielenkiinto oli herännyt ja me näimme pitkän rivin päitä, jotka kumartuivat yli kaiteen tarkaten meitä. Joka kerran kun ahdistimme veneen perän taa, kohottivat he villin huudon ja syöksyivät toiselle puolelle laivaa katsoakseen, kuinka ajo kävi vastatuuleen. He nauroivat meille ja italialaisille koko ajan, antoivat pilkallisia neuvoja, vimmastuttaen kreikkalaisemme siihen määrin, että tämä ainakin yhden kerran joka kierroksella kohotti nyrkkinsä ja raivokkaasti pudisti sitä laivamiehille. Näitä tämä vimmastuminen vain huvitti ja joka kerran kun vene näyttäytyi, tervehtivät he sitä äänekkäillä, iloisilla huudoilla.
— Tässäpä näytös! — huusi yksi. — Todellinen merihippodroomi! — lisäsi toinen.
— Kuusipäiväiset kilpa-ajot, olkaa hyvä! — ihasteli kolmas. — Kuka lyö vetoa italialaisia tikarinpistäjiä vastaan?
Seuraavassa käänteessä kreikkalainen tarjoutui vaihtamaan Charlesin kanssa paikkaa.
— Antakaa minun ohjata — pyysi hän. — Minä heidät tavoitan, varmasti minä ne sieppaan.
Tämä koski Charlesin ammattikunniaan — sillä hän ylpeili aina merikuntoisuudellaan, mutta antoi kuitenkin peräsimen vangille, ottaen itse tämän paikan. Teimme vielä kolme kierrosta ja kreikkalaisen täytyi tunnustaa, ettei lohivene kulkenut hänen käsissään nopeampaan kuin Charlesinkaan.
— Teette viisaammin, jos jätätte tuon — neuvoi eräs matruusi ylhäältä.
Kreikkalainen rypisti kiukkuisesti kulmakarvojaan ja tavallisuuden mukaan näytti nyrkkiään. Sillävälin eivät minun aivoni levänneet ja viimein keksin keinon.
— Koettakaa vielä, Charles — sanoin minä.
Kun me jälleen käännyimme myötätuuleen, sidoin minä naarausankkuriin nuoran. Nuoran pään kiinnitin veneeseemme ja odotin suotuisaa tilaisuutta saadakseni heittää vehkeen. Italialaiset olivat vielä kerran menossa "Lancashiren kuningattaren" vasenta sivua ja me tulimme jälestä. Pääsimme yhä likemmäksi ja minä teeskentelin ikäänkuin haluaisin tavoittaa heidät kuten ennenkin. Veneen perä oli meistä noin kuuden jalan päässä ja italialaiset nauroivat ivallisesti kadotessaan laivan taa. Tässä silmänräpäyksessä heitin naarausankkurin. Se tarttui mainiosti veneen laitaan ja minä vetäsin sen takaisin, kun nuora jännittyi, lohiveneemme mennessä eteenpäin.
Matruusien joukosta kuului huokaus, joka muuttui heti ihastuksen kiljunnaksi, sillä toinen italialainen tempasi kääntöpääveitsensä ja leikkasi poikki nuoran. Mutta kun me olimme vetäisseet heidät takaisin, eivät he olleet vielä päässeet vaarasta ja Charles hyppäsi paikaltaan perästä ja tarttui veneen perään. Tämä oli sekunnissa tehty, mutta toinen italialaisista antoi Charlesille airolla kovan iskun päähän. Huumaantuneena hoiperteli Charles ja kaatui lohiveneen pohjalle, italialaisten onnistuessa luiskahtamaan jälleen laivan perän suojaan.
Kreikkalainen tarttui peräsimeen ja purjenuoraan jatkaen ajoa, mutta minä jäin Charlesin luo, jonka päästä vuosi veri. Matruusit raivosivat ihastuksesta ja tervehtivät yhtenä miehenä italialaisia. Charles nousi, pitäen toisella kädellä päätään ja katsoi tylsästi ympärilleen.
— Nyt emme anna heidän mistään hinnasta livahtaa käsistämme — sanoi hän tarttuen revolveriinsa.
Kun teimme seuraavan kierroksen, uhkasi hän heitä revolverilla, mutta he sousivat vaieten eteenpäin, vetäisten airoillaan tiheästi ja säännöllisesti, omistamatta pienintäkään huomiota Charlesille.
— Jos te ette pysähdy, niin minä ammun — sanoi tämä uhkaavasti.
Mutta tällä ei ollut mitään vaikutusta, he eivät edes pelästyneet eivätkä aikoneetkaan antautua, vaikka Charles muutamia kertoja ampui vaarallisen läheltä heitä. Ei ollut luultavaa, että hän ampuisi aseettomia ihmisiä, italialaiset tiesivät sen yhtä hyvin kuin mekin, — ja jatkoivat itsepäisesti soutuaan ympäri laivan.
— Me saamme heidät lopultakin! — huudahti Charles. — Ajamme heitä niin kauan kunnes he uupuvat!
Ja ajo jatkui. Kiersimme "Lancashiren kuningattaren" yli kaksikymmentä kertaa ja näimme vihdoin, että heidänkin rautaiset lihaksensa alkoivat veltostua. He olivat väsyksissä, ja asia olisi ollut muutaman kierroksen jälkeen ratkaistu, mutta odottamatta saikin leikki uuden käänteen. Mennessään vastatuuleen he aina voittivat etumatkaa ja ehtivät mennä myötätuuleen puoleenväliin laivaa, ennenkuin me käännyimme keulasta. Mutta viimeisellä kerralla, kun sivuutimme keulan, näimme heidän juoksevan ylös nuoraportaita, jotka kiireesti laskettiin laivasta. Tämän tekivät matruusit nähtävästi kapteenin suostumuksella, sillä tultuamme paikalle, missä portaat olivat olleet, oli ne korjattu pois ja italialaisten vene riippui veneenkannattimien nostamana korkealla ilmassa.
Keskustelu meidän ja kapteenin välillä oli selvä ja lyhyt. Kapteeni ehdottomasti kielsi meitä astumasta "Lancashiren kuningattaren" kannelle, sekä kieltäytyi yhtä jyrkästi luovuttamasta italialaisia. Silloin raivostui Charles samoinkuin kreikkalainenkin. Charles ei ollut kärsinyt tässä naurettavassa takaa-ajossa ainoastaan tappiota, vaan olipa kaatunut tiedottomana veneenpohjalle iskusta, jonka antajat nyt livahtivat hänen käsistään.
— Saatte ottaa pääni, — huusi hän raivostuneena, iskien nyrkillä toisen käden kämmeneen, — jos nämä kaksi lurjusta pääsevät käsistäni! Minä seison ja vartioin heitä, vaikkapa siihen menisi koko jälellä oleva elämäni, ja jos en heitä ennen saavuta, niin lupaan elää sangen vanhaksi; — minä otan heidät tahi nimeni ei ole Charles Le-Grant!
Ja sitten alkoi "Lancashiren kuningattaren" piiritys, — piiritys, jonka muisto molemmilla kalastajilla ja kalavartiolla säilyy. Kun "Pohjan Hirvi" rautakalan pyydystäjien tuloksettoman takaa-ajon jälkeen palasi, pyysi Charles Neil Partingtonia toimittamaan hänen oman lohiveneensä villaisine peitteineen, ruokavaroineen ja kalastustarpeineen. Auringon laskiessa oli vaihto tehty ja me erosimme kreikkalaisesta, jonka täytyi lähteä Beniciaan kärsimään rangaistusta omasta rikoksestaan. Illallisen jälkeen pidimme minä ja Charles kumpikin neljä tuntia vahtia, kunnes päivä valkeni. Kalastajat eivät koettaneet karata tänä yönä, vaikka laiva lähetti veneen tiedustelemaan, oliko tie selvä.
Seuraavana päivänä huomasimme, että oli ryhdyttävä säännölliseen piiritykseen ja me teimme suunnitelman unohtamatta omia mukavuuksiammekaan. Tässä suhteessa auttoi meitä n.k. "Lämmin laituri", joka oli Benician rannalla. Sattui niin, että "Lancashiren kuningatar", Turnerin veistämön ranta ja "Lämmin laituri" muodostivat suuren, tasasuhtaisen kolmion kolme kulmaa. Kolmion sivu laivasta sille rannalle, jolle italialaiset saattoivat pelastautua, oli yhtä pitkä kuin matka "Lämpimältä laiturilta" samalle rannalle. Mutta kun me saatoimme purjeilla kulkea paljon nopeammin kuin he airoilla, voimme antaa heidän kulkea noin puoli matkaa, ennenkuin meidän tarvitsi lähteä liikkeelle. Jos annoimme heidän mennä enemmän kuin puoli matkaa, niin he voivat olla varmat joutuvansa rannalle ennen meitä; jos taas läksimme liikkeelle ennenkuin he olivat ehtineet puolimatkaan, kerkisivät he pelastua laivalle.
Määräsimme puolivälilinjan vetäen sen laiturin päästä kauempana rannalla seisovaan tuulimyllyyn; tämä viiva oli juuri puolivälissä sitä kolmion sivua, jota italialaisten täytyi kulkea päästäkseen rannalle. Täten saatoimme helposti määritellä matkan, jonka italialaisten piti soutaa, ennenkuin me läksimme liikkeelle. Päivän toisensa jälkeen katselimme kiikarilla, kuinka he kiirehtimättä sousivat viivalle ja kun he pysähtyivät myllyn kohdalle, heittäydyimme alukseemme ja nostimme purjeet. Nähdessään meidän valmistelumme sousivat he hitaasti takaisin "Lancashiren kuningattareen", vakuutettuina, ettemme heitä saavuta.
Varustautuaksemme siltä varalta, ettemme tyynen vuoksi voisi käyttää lohivenettämme, olimme hankkineet kevyen soutuveneen kahdella airoparilla. Mutta tyynen sattuessa olimme pakoitetut lähtemään soutuveneellämme laiturilta samaan aikaan kuin he laivalta. Yöllä taasen meidän täytyi pitää vahtia aivan laivan luona ja me järjestimme senvuoksi nelituntiset vahtivuorot palaten aina aamuisin takaisin.
Italialaiset katsoivat kuitenkin parhaaksi koettaa paeta päivällä, niin että meidän yölliset ponnistuksemme olivat hyödyttömiä.
— Se minua erikoisesti raivostuttaa — sanoi Charles, — että samalla kuin meiltä puuttuu hyvät vuoteemme, nuo lurjukset nukkuvat suurenmoisesti joka yö. Mutta nukkukoot — uhkasi hän. — Minä pidän heitä tässä laivassa kunnes kapteeni toimittaa heidät pois, — se on yhtä varma kuin että särki ei ole hauki.
Meillä oli vaikea tehtävä. Niin kauan kuin vahdimme italialaisia, eivät he voineet pelastautua, mutta toiselta puolen emme voineet, niin kauan kuin he olivat varovaisia, heitä tavoittaa. Charles vaivasi lakkaamatta aivojaan löytääkseen ratkaisun tähän kysymykseen, mutta tällä kertaa näytti hänen kekseliäisyytensä jättäneen hänet pulaan. Nähtävästi tämän pulman ainoa ratkaisu oli kärsivällisyydessä. He olivat metsästäjiltä piiloutuvia saaliita, ja sillä, kuka odotti kauimmin, oli suurimmat mahdollisuudet voittaa peli. Senlisäksi kiusasi meitä se, että italialaisten rannalla olevat ystävät antoivat heille merkkejä, joten me emme voineet hetkeksikään jättää piiritystä. Sitäpaitsi kierteli "Lämpimän laiturin" ympärillä koko ajan yksi tahi kaksi epäilyttävän näköistä kalastajaa, jotka vakoilivat meitä.
Meille ei jäänyt muuta tehtävää kuin 'pureksia vaieten huuliamme', kuten Charles sanoi, samalla kuin tämä homma otti koko meidän aikamme niin, että me emme voineet ryhtyä mihinkään muuhunkaan.
Päivät kuluivat ja tilanne pysyi ennallaan, — ei senvuoksi, etteivät italialaiset olisi koettaneet sitä muuttaa. Eräänä yönä heidän rannalla olevat ystävänsä koettelivat saattaa meidät harhaan, antaakseen heille tilaisuuden sillä aikaa pelastautua. Tämä ei onnistunut senvuoksi, että veneenkannattimet laivalla olivat huonosti voidellut. Kun palasimme takaisin, seurattuamme kummallista venettä, kiinnitti meidän huomiotamme veneenkannattimien kitinä ja me tulimme "Lancashiren kuningattaren" luo juuri sillä hetkellä, kun italialaiset laskivat venettään. Seuraavana yönä kierteli meidän ympärillämme puoli tusinaa veneitä, mutta me pysyttelimme kuin iilimato laivan läheisyydessä ja teimme heidän suunnitelmansa tyhjäksi, kunnes he menettivät kärsivällisyytensä alkaen meitä haukkua.
Charles nauroi istuessaan soutuveneen pohjalla.
— Tämä on hyvä merkki, poikaseni — sanoi hän minulle. — Kun ihminen kiroilee, voit olla varma siitä, että hän on kadottanut kärsivällisyytensä, ja se, joka kadottaa kärsivällisyytensä, kadottaa älynsäkin ja silloin me heidät otamme.
Mutta he eivät kadottaneet älyään ja Charlesin täytyi tunnustaa, että tässä oli yksi niitä tapauksia, jolloin kaikki merkit osoittautuivat paikkaansa pitämättömiksi. Heidän kärsivällisyytensä näytti vetävän vertoja meille, ja toinen viikko kului hitaasti.
Vihdoinkin Charlesin kekseliäisyys heräsi, osoittaen hänelle ratkaisukeinon. Pedro Boulen, uusi ja kalastajille tuntematon vartiomies, joutui sattumalta Beniciaan ja me otimme hänet toteuttamaan suunnitelmaamme. Koettelimme pitää sen salassa, mutta jollain kummallisella tavalla italialaisten rannalla olevat ystävät saivat tietää jotain ja kehoittivat näitä olemaan varuillaan.
Yöllä ryhdyimme toteuttamaan suunnitelmaamme; minä ja Charles sousimme tavallisuuden mukaan pitkin "Lancashiren kuningattaren" kupeita. Kun tuli aivan pimeä, Pedro Boulen lähti liikkeelle kevyellä kanootilla, sellaisella, jonka saattoi ottaa kainaloonsa ja kantaa. Kuultuamme hänen tulevan äänekkäästi airoilla loiskien, vetäydyimme lyhyen matkan päähän pimeyteen ja nostimme airot. Portaiden luona hän iloisesti huusi vahtia ja kysyttyään, missä seisoo "Skottlannin päämies" — toinen laiva, joka myös odotti vehnälastia — kömpelösti kaatui veneineen. Mies, joka oli vahdissa, juoksi portaille ja kiskoi hänet vedestä. Tätä hän tarkoittikin, — päästä laivaan; hän odotti, että hänet heti vietäisiin kannalle, annettaisiin lämmitellä ja kuivata vaatteet. Mutta kapteeni ei sallinut hänen tulla, ja hän jäi nuoraportaiden alimmalle askelmalle kylmästä värisemään. Me emme voineet pidättäytyä, tulimme pimeydestä ja korjasimme hänet.
Heränneen miehistön pilkka- ja ivahuudot kaikuivat epämiellyttävästi korvissamme. Molemmat italialaisetkin olivat nousseet kannelle ja nauroivat kauan ja pahansuovasti meille.
— Hyvä on — sanoi Charles niin hiljaa, että ainoastaan minä saatoin kuulla. — Olen iloinen, ettemme me nauraneet ensin. Se paraiten nauraa joka viimeksi nauraa, — eikö niin, poikaseni?
Tämän sanoessaan taputti hän minua olkapäälle, mutta minusta näytti, että hänen äänessään oli enemmän päättäväisyyttä kuin toivoa.
Me olisimme voineet turvautua viranomaisiin ja mennä englantilaiseen laivaan lain nimessä. Mutta kalastuskomitean ohjesääntöjen mukaan vartion tällaisissa tapauksissa täytyi välttää rettelöltä. Jos me olisimme kutsuneet tänne korkeampia viranomaisia, olisi siitä voinut olla seurauksena kansainvälisiä selkkauksia.
Piirityksen toinen viikko oli loppupuolella ja minkäänlaisia merkkejä tilanteen muuttumisesta ei ollut huomattavissa. Mutta neljännentoista päivän aamulla tuli muutos, — tuli muodossa, joka oli yhtä hämmästyttävä ja odottamaton niin meille kuin heillekin, joita koetimme tavoittaa.
Charles ja minä palasimme "Lämpimälle laiturille" tavanmukaiselta yölliseltä vahdiltamme "Lancashiren kuningattaren" luota.
— Hei! — huudahti Charles kummastuneena. — Terveen järjen nimessä, mitä tämä on? Oletko sinä kaikkien ihmeellisten laivojen joukossa nähnyt koskaan tuommoista?
Hänellä oli syytä kummastella. Laituriin kiinnitettynä seisoi kummallisin parkaasi, jonka koskaan olin nähnyt. Sitä ei oikeastaan voinut kutsua parkaasiksi, mutta se muistutti kuitenkin enemmän sitä kuin mitään muuta alusta. Se oli seitsemänkymmentä jalkaa pitkä, mutta niin kapea ja ilman kaikkea taklausta, että näytti paljon pienemmältä kuin olikaan. Se oli kokonaan teräksestä rakennettu ja maalattu mustaksi. Kolme savupiippua, huomattavan etäällä toisistaan ja sangen paljon taaksepäin kallistuneina, savusi samassa linjassa keskellä laivaa; keula, pitkä, ohut ja terävä, näytti selvästi, että alus oli hyvin nopeakulkuinen. Mennessämme ohi perän, luimme pienillä valkoisilla kirjaimilla merkityn nimen "Lentäjä".
Minä ja Charles paloimme uteliaisuudesta. Hetken kuluttua olimme laivalla ja keskustelimme koneenkäyttäjän kanssa, joka tarkasteli kannelta auringon nousua. Hän tyydytti hyvin mielellään uteliaisuutemme kertoen, että "Lentäjä" saapui illalla San-Franziskosta ja että tämä oli n.k. koe-ajo ja että se kuului Silas Tatelle, nuorelle kalifornialaiselle miljonäärille, jonka intohimona olivat nopeakulkuiset alukset.
— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa; te ette ehkä voi kuvitella sitä, mitä? — lopetti koneenkäyttäjä ylpeästi.
— Toistakaa se vielä, ystäväni! Toistakaa vielä kerran! — huudahti
Charles innostuneena.
— Neljätuhatta hevosvoimaa ja neljäkymmentäviisi mailia tunnissa, — toisti koneenkäyttäjä hyväntahtoisesti naurahtaen.
— Missä on omistaja? — oli Charlesin seuraava kysymys. — Voinko jollain tavoin saada keskustella hänen kanssaan?
— Ei, luulen, ettei se käy päinsä. Hän nähkääs paraikaa nukkuu.
Samalla hetkellä nousi kannelle nuori mies sinisessä puvussa ja seisahtui perään katsomaan auringonnousua hänkin.
— Se on hän — mr Tate — sanoi koneenkäyttäjä.
Charles meni hänen luokseen ja puhutteli häntä; nuoren miehen kasvoilla oli miellyttävä hymy Charlesin innokkaasti kertoessa. Mr Tate nähtävästi tiedusteli veden syvyyttä rannalla Turnerin veistämön läheisyydessä, sillä minä näin Charlesin tekevän sen tapaisia merkkejä ja selittävän. Muutamien minuuttien kuluttua palasi hän iloisena takaisin.
— Menkäämme, poikaseni, — sanoi hän. — Menkäämme! Ne ovat nyt käsissämme!
Meillä oli onni, — jätimme "Lentäjän" juuri oikeaan aikaan, sillä hiukan myöhemmin näyttäytyi laiturilla eräs vakoilevista kalastajista. Minä ja Charles otimme tavallisen paikkamme hirsillä hiukan "Lentäjän" ja oman veneemme edessä, josta meidän oli mukava tarkastella "Lancashiren kuningatarta". Kello yhdeksään mennessä ei tapahtunut mitään, mutta sitten huomasimme, että italialaiset jättivät laivan ja ohjasivat kolmion omanpuoleista sivua rannalle. Charles seurasi tätä niin välinpitämättömästi kuin saattoi, mutta ennenkuin he olivat menneet neljännestäkään välimatkasta, hän kuiskasi minulle:
— Neljäkymmentäviisi mailia tunnissa… mikään ei voi heitä pelastaa… he ovat meidän!
Italialaiset sousivat hitaasti ja olivat melkein samassa linjassa tuulimyllyn kanssa. Tällöin me tavallisesti hyppäsimme lohiveneeseemme ja nostimme purjeet; italialaiset, nähtävästi odottaen tätä, olivat hyvin kummastuneita, kun emme liikahtaneet paikaltamme.
Kun he olivat täsmälleen samassa linjassa tuulimyllyn kanssa, yhtä pitkän matkan päässä rannalta kuin laivastakin ja lähempänä rantaa kuin koskaan ennen, tulivat he hyvin epäluuloisiksi. Me tarkastimme heitä kiikareilla ja näimme, kuinka he nousivat seisomaan veneessään, koettaen arvata meidän aikomustamme.
Vakoilijakalastaja, joka istui hirrellä vieressämme, oli nähtävästi myöskin pois tolalta. Hän ei voinut ymmärtää toimettomuuttamme. Italialaiset alkoivat uudelleen soutaa lähemmäksi rantaa, mutta pysähtyivät äkkiä ja katselivat sinne tarkkaavasti ikäänkuin epäillen, että me saatoimme piillä jossakin rannalla. Mutta rantaäyräälle tuli joku mies, joka huiskutti nenäliinaa merkiksi, että tie oli vapaa. Tämä rauhoitti heitä. He kumartuivat airoihin ja kiisivät eteenpäin. Tätä oli Charles odottanutkin. Kun he olivat menneet kolme neljännestä matkasta "Lancashiren kuningattaresta" rannalle päin ja heillä oli jälellä vain neljännes maili saavuttaakseen rannan, löi Charles minua olalle ja huusi:
— He ovat meidän! He ovat meidän!
Me juoksimme "Lentäjän" portaille ja hyppäsimme laivaan. Keula- ja peräköydet olivat irroitetut ja "Lentäjä" syöksyi eteenpäin. Kalastaja, jonka olimme jättäneet hirrelle, tempasi revolverinsa ja ampui viisi laukausta ilmaan, yhden toisensa jälkeen. Italialaiset kiinnittivät heti huomionsa tähän varoitukseen ja alkoivat soutaa epätoivoisesti kuin mielipuolet.
En tiedä, kuinka kutsua meidän vauhtiamme. Me suorastaan lensimme. Kiisimme vedessä sellaisella kauhealla nopeudella, että keulan molemmin puolin kohosi suunnaton vaahtoinen laine samalla kuin perässä seurasi korkea vesimuuri, ikäänkuin valmiina syöksymään kannelle ja nielaisemaan meidät. "Lentäjä" vapisi, sähisi ja ulvoi kuin elävä olento. Me kiisimme tuulen mukana, joka muistutti myrskyä — neljänkymmenenviiden mailin myrskyä. Emme voineet seisoa, hengityksemme salpautui. Savu kohosi piipuista suoraan taaksepäin, muodostaen niiden kanssa suoran kulman. Lensimme pikajunan vauhdilla.
Charles, myöhemmin kertoessaan tästä ajosta, sanoi, me otimme heidät "lennossa", ja täsmällisempää sanontatapaa en minäkään keksi.
Mitä tulee veneessä oleviin italialaisiin, näytti, että me tuskin ehdimme lähteä, kun olimme jo heidät tavoittaneet. Tietysti meidän täytyi hiljentää vauhtia ja palata takaisin, ennenkuin tulimme heidän luokseen. Mutta silloinkin me liian nopeasti kiisimme sivu ja olimme pakoitetut tekemään ympyrän muotoisen kehän heidän ja rannan välillä. He sousivat voimakkaasti, kohottautuen penkeiltään joka airon vedolla, aina siihen saakka, kunnes menimme sivu, ja he tunsivat minun ja Charlesin. Se saattoi heidän kätensä heti vaipumaan. He panivat airot syrjään ja antautuivat umpimielisinä ja vihaisina.
— Hyvä on, Charles — sanoi Neil Partington, kun keskustelimme tästä asiasta laiturilla. — Mutta haluaisin tietää, mihin oli teidän kehuttu kekseliäisyytenne matkustanut tällä kertaa?
Mutta Charles oli itselleen uskollinen.
— Kekseliäisyys? — kysyi hän näyttäen "Lentäjää" — Katsokaa tuota! Ei, katsokaapa sitä oikein tarkoin! Jos ei tuo laitos ole kekseliäisyyttä, niin haluaisinpa tietää, mikä sitä on.
— Tietystikin — lisäsi hän, — sen keksi joku toinen, mutta tulos oli sama.