OSTERIROSVOJA TAKAA-AJAMASSA.
Minusta tuntui — ja Charles Le-Grant oli samaa mieltä, — että paras vartiopäällikkö palvelusaikanamme oli Neil Partington. Hän oli oikeudenmukainen eikä mikään pelkuri, vaatien tosin meiltä palvelusvelvollisuuksiemme ankaraa täyttämistä, mutta samalla suhtautuen meihin aivan toverillisesti ja jättäen meille toimintavapauden, johon emme olleet juuri tottuneet. Siitä on esimerkkinä seuraava kertomus.
Neilin perhe asui Oaklannissa, Alalahdella, noin kuuden mailin päässä San-Franziskosta. Ollessamme kerran ottamassa selkoa kiinalaisten ankeriaanpyydystäjien puuhista Pedro-niemen luona, sai Neil tiedon, että hänen vaimonsa oli vakavasti sairaana, ja tunnin kuluttua "Pohjan Hirvi" suuntasi ripeän tuulen puhaltaessa kohti Oaklandia. Laskimme sinne ja asetuimme ankkuriin. Seuraavien päivien kuluessa, jotka Neil oli maissa, me tilkitsimme "Pohjan Hirven", järjestelimme uudelleen painolastin, puhdistimme ja laitoimme veneen täyteen kuntoon.
Tämän jälkeen emme tienneet, kuinka olisimme kuluttaneet aikaamme. Neilin vaimo oli yhä vaarallisesti sairas ja kuten selvisi, täytyi meidän viettää siellä ainakin viikko odottaessamme käännettä taudissa.
Kerran, kun minä ja Charles, kuluttaaksemme aikaa, kuljeskelimme pitkin rantoja, jouduimme me Oaklandin laiturille, jossa majaili osterilaivasto. Ne olivat enimmäkseen kauniita, puhtaita veneitä, nopeakulkuisia ja vakavia, ja me istuimme erään hirren päälle voidaksemme tarkastella niitä lähemmin.
— Erinomainen saalis, — sanoi Charles osoittaen osterikasoja, jotka olivat järjestetyt veneeseen kolmeen kasaan suuruuden mukaan.
Jälleenmyyjät saapuivat vankkureineen ja pysähtyivät laiturin päähän alkaen tinkiä, ja siten pääsin minä selville hinnoista.
— Tuossa veneessä on vähintäin kahdensadan dollarin arvosta tavaraa, — laskin minä. — Olisi hauska tietää, kuinka paljon aikaa on tarvittu niiden pyydystämiseen?
— Kolme tai neljä päivää, — vastasi Charles.
— Se ei ole mikään huono ansio kahdelle miehelle — kaksikymmentäviisi dollaria päivässä mieheen.
Vene, josta puhuttiin, oli nimeltään "Henki" ja oli se ankkurissa aivan meitä vastapäätä. Sen miehistöön kuului kaksi miestä. Toinen oli leveähartiainen, vantteran näköinen mies tavattoman pitkine käsivarsineen, ja toinen — pitkä, solakka, sinisilmäinen, päässä hattu, joka peitti tiheän, kiharaisen, mustan tukan. Hänen hiustensa ja silmiensä väri oli siksi erikoinen, että vasten tahtoamme jäimme sinne kauemmaksi kuin olimme aikoneet.
Ja siinä teimme hyvin. Paksu, elähtänyt mies, näöltään hyvinvoipa kauppias, tuli ja asettui rinnallemme katselemaan "Henkeä". Hän näytti suuttuneelta, ja mitä kauemmin hän katseli, sitä enemmän hän vihastui.
— Nuo ovat minun ostereitani, — tiuskasi hän lopuksi. — Tiedän, että ne ovat minun. Te tarkastitte viime yönä minun verkkoni ja varastitte ne.
Molemmat miehet "Hengen" kannella katsoivat häneen.
— Vai niin, Taft, — sanoi pienempi miehistä röyhkeällä äänensävyllä (kalastajien keskuudessa kutsuttiin häntä nimellä "Nelijalka" pitkien käsiensä vuoksi). — Vai niin, Taft, toisti hän samalla äänellä. — Sanoitteko te jotain?
— Ne ovat minun ostereitani, sen minä sanon. Te olette varastaneet ne minun matalikoiltani.
— Kylläpä te olette viisas, — vastasi Nelijalka. — Missä hyvänsä te näette ostereita, niin ne ovat teidän.
— Minusta tuntuu, — puuttui puheeseen toinen mies, — että osterit ovat ostereita, olkootpa missä hyvänsä, ja että ne ovat samanlaisia kaikkialla lahdessa, vieläpä meressäkin. Me emme halua riidellä kanssanne, herra Taft, mutta neuvomme teitä, niin kauan kuin ette voi todistaa niiden olevan teidän, olemaan valehtelematta, että me muka olemme rosvoja ja varkaita.
— Tiedän, että ne ovat minun. Antaisin pääni pantiksi! — huusi herra
Taft.
— Todistakaa se, vastasi pitkä mies, jota kutsuttiin, niinkuin jälkeenpäin kuulimme, "Merisiaksi", syystä, että hän oli tavattoman taitava uimari.
Herra Taft kohautti avuttomasti olkapäitään. Hän ei todellakaan voinut todistaa osterien olevan omiaan, vaikkakin itse oli siitä varmasti vakuutettu.
— En säälisi tuhatta dollaria pistääkseni teidät linnaan! — huudahti hän. Antaisin viisisataa dollaria päästä saadakseni teidät kiinni ja tuomituksi!
Naurunräjähdys seurasi tätä purkausta toisista veneistä, sillä toisetkin kalavarkaat olivat kuunnelleet keskustelua.
— Osterit maksavat enemmän, — huomautti Merisika myrkyllisesti.
Herra Taft kääntyi kärsimättömästi ja poistui.
Charles vilkasi pikimmältään mihinkä hän meni.
Muutamien minuuttien kuluttua, kun Taft oli kadonnut kulmauksen taa, nousi Charles laiskasti paikaltaan. Seurasin häntä ja me menimme päinvastaiselle suunnalle.
— Menkäämme nopeammin! — kuiskasi Charles, kun olimme päässeet osteriveneiden näkyvistä.
Me muutimme suuntaa ja menimme useita oikokatuja, siihen saakka, kunnes näimme herra Taftin kunnioitusta herättävän olemuksen.
— Aion puhua hänen kanssaan erikoisesti tästä asiasta, — selitti
Charles koettaessamme tavoittaa osterimatalikkojen omistajaa. — Neil
jää tänne koko viikoksi ja me voisimme sillä ajalla ehkä jotain tehdä.
Vai mitä luulet?
— Tietysti, tietysti, — sanoi herra Taft, kun Charles esitti hänelle aikomuksemme. — Nämä ryövärit vievät minulta tuhansia dollareita joka vuosi ja olisin iloinen päästessäni heistä millä hinnalla hyvänsä, — niin, sir, millä hinnalla hyvänsä. Kuten jo sanoin, annan viisisataa dollaria päästä, ja se on halpa. He ryöstävät minun matalikoiltani, repivät asettamani merkit, ahdistelevat vahtejani ja viime vuonna niistä yhden tappoivatkin. Minä en voinut todistaa mitään. Kaikki olivat kuin veteen kadonneet. Ainoa, mikä oli jälellä, oli murhatun vahdin ruumis. Etsivä poliisi ei voi niille mitään. Kukaan ei voi ryhtyä näitä olioita vastaan mihinkään. Kertaakaan meidän ei ole onnistunut vangita heistä yhtäkään. Niin, että herra — kuinka sanoittekaan nimenne olleen.
— Le-Grant, — vastasi Charles.
— Niin että, herra Le-Grant, minä olen teille hyvin kiitollinen avusta, jota tarjoatte. Ja olen iloinen saadessani työskennellä kanssanne. Veneeni ja vahtimieheni ovat teidän käytettävissänne. Tulkaa käymään konttoriini San-Franziskoon tahi puhukaa kanssani puhelimitse. Minä en välitä kuluista. Maksan kaikki menot, kuinka paljon hyvänsä, — tietystikin, jolleivät ne ole aivan mielettömästi tehdyt. Tilanne, nähkääs, on epätoivoinen ja on välttämättömästi ryhdyttävä johonkin saadaksemme vihdoinkin selville, kuka on osterimatalikkojen omistaja, minäkö — vaiko tämä rosvojoukko.
— Nyt menemme tapaamaan Neiliä, — sanoi Charles, saatettuamme herra
Taftin San-Franziskoon menevään junaan.
Neil Partington ei ainoastaan ollut meitä estelemättä, vaan vieläpä tarjosi apuaankin. Minä ja Charles emme tienneet mitään osteripyynnistä, mutta hänen päänsä oli kuin suuri tietosanakirja täynnä yksityisseikkoja siitä ja kaikesta siihen kuuluvasta. Noin tunnin kuluttua oli hän hankkinut meille kreikkalaispojan, seitsemän- tahi kahdeksantoista ikäisen, joka erinomaisesti tiesi osterirosvojen kaikki tiet ja kulkupaikat.
Tässä lienee tarpeellista huomauttaa, että minä ja Charles olimme kalavartiostossa vapaaehtoisina. Neil Partingtonin saadessa toimestaan vakinaisen palkan, saimme me vain määrätyn osan niistä sakoista, joita langetettiin kiinni saamillemme kalavarkaille. Satunnaiset ansiot kuuluivat meille. Tarjouduimme Partingtonin kanssa jakamaan tasan sen, mitä mahdollisesti Taftilta saamme, mutta hän ei halunnut kuullakaan siitä. Hän oli omien sanojensa mukaan onnellinen voidessaan tehdä palveluksen ihmisille, jotka olivat tehneet niin paljon hänen hyväkseen.
Neuvottelimme kauan ja vihdoinkin teimme suunnitelman. Meitä itseämme ei henkilökohtaisesti Alalahdella tunnettu, mutta kun kaikki tiesivät, että "Pohjan Hirvi" oli vartiovene, niin päätettiin, että me kreikkalaisnulikan (hän oli nimeltään Nikolai) kanssa menisimme jollain tuntemattomalla aluksella Asparagus saarelle ja yhtyisimme siellä osteripyyntilaivastoon. Päättäen Nikolain tiedoista matalikoista ja rosvouksesta, saatoimme tällä tavoin tavata varkaat itse teossa ja vangita heidät. Tätä varten piti Charlesin olla valmiina rannalla poliisin ja herra Taftin vartion kanssa tullakseen meille apuun.
— Minäpä tiedän sattumalta erinomaisen veneen, — sanoi Neil, kun olimme päättäneet tämän kysymyksen, — vanhan, mädäntyneen alusrähjän, joka on nykyään Tiburonissa. Te voitte Nikolain kanssa mennä sinne höyrylaivalla, vuokrata sen pilahinnasta ja purjehtia suoraan matalikolle.
— Onnellista matkaa, pojat, — sanoi hän kahden päivän kuluttua, kun läksimme matkalle. — Muistakaa, että se on vaarallista joukkoa ja olkaa varovaisia!
Minun ja Nikolain onnistui vuokrata alus huokealla. Pilaa laskien nostimme purjeet ja olimme molemmat sitä mieltä, että vene oli vielä paljon kurjempi kuin miksi sitä oli kuvattu. Se oli kömpelö, tasapohjainen alus, leveine perineen, laivavene köysistöineen, haljenneine mastoineen, mädänneine purjeineen ja lahonneine irtaimistoneen, huonokäänteinen ja vaikeasti ohjattava; siitä levisi vastenmielinen kivihiilitervan katku, sillä alus oli töhritty tuolla vastenmielisellä aineella keulasta perään, kajuutan katosta köliin. Tämän kaiken lisäksi oli molempiin kylkiin koko pituudelta maalattu suurin valkoisin kirjaimin sen nimi "Terva Meggy".
Matka Tiburonista Asparagukseen oli naurettava, vaikkakin ilman seikkailuja. Saavuimme sinne seuraavana päivänä puolenpäivän jälkeen. Osterirosvojen venekunta, johon kuului noin tusinan verran veneitä, seisoi ankkurissa "Hyljätyllä Matalikolla". Kevyen tuulen ajamana kellui "Terva Meggy" hiljalleen keskelle venekuntaa ja rosvot nousivat katsomaan meitä veneidensä kannelle. Nikolai ja minä olimme vanhan arkkimme hengen läpitunkemat ja ohjasimme mahdollisimman naurettavalla ja kömpelöllä tavalla.
— Mikä tuo on? — kysyi joku.
— Lue nimi, niin tiedät, — vastasi toinen.
— Vannon, että siinä on itse ukko Noan arkki! lisäsi Nelijalka
"Hengen" kannelta.
— Hei! Ohjatkaa tänne, kapteeni! — huusi toinen pilanlaskija. —
Mihinkä maanosaan käy matka?
Me emme kiinnittäneet huomiota pilailuun, vaan jatkoimme työskentelyämme kuin kokemattomat ainakin, ikäänkuin koko huomiomme olisi ollut kiintyneenä "Terva Meggy'yn". Minä ohjasin "Hengen" yläpuolelle ja Nikolai juoksi keulaan laskemaan ankkurin. Se ei ollut muuten niinkään helppoa ja siinä hommassa sotkeutui ketju, eikä ankkuri voinut tavata pohjaa. Näytti kuin olisimme olleet hyvin suuttuneita koettaessamme selvittää sitä. Oli miten oli, me petimme kalavarkaat täydellisesti, tuottaen heille suunnatonta hauskuutta naurettavalla esiintymisellämme.
Mutta ketju jäi sotkeuksiin ja keskellä ivasanoja ja myrkyllisiä neuvoja aloimme ajelehtia ja törmäsimme yhteen "Hengen" kanssa, jonka kokkapuu puhkasi meidän isonpurjeemme ja teki siihen ammottavan reiän. Nelijalka ja Merisika koukistelivat naurusta jättäen meidät itse selviytymään tästä tilanteesta.
Sen me teimmekin, merellä ennen näkemättömällä tavalla, ja samoin käyttäydyimme ketjun selvittämisessä, jota me sitten laskimme mereen noin kolmesataa jalkaa. Syvyys ei ollut kymmentä jalkaa enempää, joten "Terva Meggy" saattoi kuleksia kuudensadan jalan läpimittaista ympyrää ja täytyi sen tällä välillä törmätä ainakin puolen venekunnan kanssa yhteen.
Ilma oli kaunis, osterirosvot seisoivat rauhallisesti paikoillaan lyhyissä ankkuriköysissään ja kiroilivat meitä kovaäänisesti, koska me olimme tietämättömyydessämme heittäneet tällaisen kettinkipaljouden mereen. He eivät ainoastaan kiroilleet, vaan pakoittivatpa meidät vetämään ylös kettinkimme ja laskemaan vain kolmekymmentä jalkaa.
Senjälkeen, kun olimme tehneet heihin riittävän vaikutuksen täydellisellä tyhmyydellämme, menimme Nikolain kanssa kannen alle onnittelemaan toisiamme ja keittämään illallista. Tuskin olimme ehtineet syödä ja pestä astiat, kun "Terva Meggyn" viereen laski vene ja kannelta kuului raskaita askeleita. Näimme Nelijalan ja hänen toverinsa eläimelliset kasvot. He laskeutuivat kajuuttaan, mutta eivät ehtineet vielä istua penkille, kun saapui toinen vene ja sitten vielä yksi ja taas yksi, kunnes kajuuttaan oli kokoontunut koko laivaston edustajat.
— Mistä te "pimititte" tämän vanhan kaukalon? — kysyi meksikolaisen näköinen jykevä, karkeatukkainen ja synkkäkatseinen mies.
— Emme me sitä mistään pimittäneet, — vastasi Nikolai äänensävyllä, joka antoi heidän todella luulla meidän varastaneen "Terva Meggyn". — Ja jos pimitimmekin, niin mitä siitä?
— Ei mitään, teidän makunne vain ei ole erikoisemmin ihastuttava, — nauroi meksikolaisen näköinen. — Minä mätänisin mieluummin rannalla ennenkuin ottaisin tuollaisen laatikon, joka ei liiku paikaltaan.
— Emmehän me voineet sitä tietää ennenkuin olimme koettaneet, — vastasi Nikolai niin viattomasti, että sitä seurasi yleinen nauru.
— Sanokaapa, kuinka te pyydystätte ostereita? — kysyi hän yht'äkkiä.
— Mekin tarvitsemme niitä ja senvuoksi olemme tänne saapuneetkin.
— Mitä te niillä? — kysyi Merisika?
— Ystävillemme, tietysti — vastasi Nikolai viekkaasti. — Te luultavasti tarvitsette niitä samaan tarkoitukseen.
Tämä aiheutti uuden naurun, ja kun vieraamme kävivät iloisammiksi, huomasimme, ettei heillä ollut pienintäkään epäilystä meihin nähden.
— Kuulkaapas, enkö nähnyt teitä viime viikolla Oaklannin laiturilla? — kysyi yht'äkkiä Nelijalka.
— Kyllä — vastasin minä rohkeasti. — Katselin teidän miehiänne ja tuumailin, kannattaako ryhtyä osterinpyyntiin vai eikö. Minusta näytti, että se ei ollut tyhmempää työtä ja senpävuoksi olenkin tässä. Tietystikin — kiirehdin lisäämään — jos ei teidän tovereillanne ole mitään sitä vastaan.
— Sanonpa teille erään asian — vastasi Nelijalka, — koettakaa pimittää itsellenne parempi vene. Me emme aio kuleksia tuommoisen arkin mukana kuin teillä nyt on. Ymmärrättekö?
— Tietysti — vastasin minä. — Kun vain saamme myydyksi jonkunverran ostereita, teemme sen, niin että olette tyytyväisiä.
— Jos osoittaudutte sopiviksi ja älykkäiksi miehiksi — jatkoi Nelijalka — niin en näe syytä, miksikä ette voisi kulkea kanssamme. Mutta jos toisin on, silloin (tässä hänen äänensä kävi ankaraksi ja uhkaavaksi) — silloin tulee tästä päivästä elämänne vähimmin kadehdittava päivä. Onko selvä?
— Selvä on — vastasin minä.
Tämän ja monien muiden samantapaisten varoitusten ja neuvojen jälkeen keskustelu kävi yleiseksi ja me saimme kuulla, että aiottiin tehdä tänä yönä retki osterimatalikoille. Kun he noin tunnin kuluttua asettuivat veneisiinsä, oli meitä pyydetty yhtymään retkeen, jonka ohessa vakuutettiin, että mitä enemmän ihmisiä, sitä hauskempaa tulisi.
— Huomasitteko tuon meksikolaisen näköisen veikon? — kysyi Nikolai heidän mentyään. — Se on Barchi "satamasakista" ja mies, joka oli hänen kanssaan, on Skilling. He ovat molemmat vapaina viidentuhannen dollarin takausta vastaan.
Olin kuullut satamasakista ennenkin. Se oli joukko roistoja ja rikoksentekijöitä, jotka pitivät koko ympäristöä pelon vallassa ja joista kaksi kolmatta osaa tavallisesti istui linnassa erilaisista konnankoukuista, alkaen väärästä valasta mitä vaihtelevimpiin rikoksiin ja lopettaen murhalla.
— He eivät ole osterirosvoja ammatiltaan — jatkoi Nikolai. — He ovat tulleet vain huvittelemaan ja ansaitsemaan vähän rahoja. Mutta meidän on pidettävä niitä silmällä.
Istuimme keulassa yhteentoista asti ja keskustelimme toimintasuunnitelmasta, kun kuulimme airojen loisketta "Hengen" taholta. Vedimme veneen luoksemme, heitimme siihen muutamia säkkejä ja läksimme. "Hengen" luona tapasimme kaikki veneet jo koolla, sillä retki oli päätetty tehdä yhdessä.
Kummastuksekseni vesi oli nyt vain jalan syvyinen, vaikka ankkurin olimme heittäneet kymmenen jalan syvyyteen. Oli suuri kesäkuun laskuvesi sekä täysikuu, ja kun laskuveden vielä piti jatkua noin puolitoista tuntia, saattoi odottaa, että ankkuripaikkamme ennen nousuveden tuloa olisi aivan kuiva.
Herra Taftin matalikot olivat noin kolmen mailin päässä seisomapaikastamme ja me sousimme kauan vaieten toisten veneiden jäljestä; aika-ajoin seisahtui veneemme karille ja airot löivät koko ajan pohjaan. Vihdoinkin jouduimme savipohjalle, jossa ei ollut vettä kahta tuumaa enempää, ja veneet eivät voineet kulkea, mutta rosvot hyppäsivät veneistään heti pois ja kiskoivat ne nopeasti yli matalikon meidän seuratessa rauhallisesti perästä.
Kuun eteen ajautui keveitä pilviä, tuli verrattain pimeä, mutta rosvot menivät pysähtymättä eteenpäin, varmuudella, jonka suuri paikallistuntemus heille antoi. Savea jatkui noin puoli mailia, jonka jälkeen tulimme suureen kanavaan ja aloimme jälleen soutaa. Molemmin puolin oli suuria kasoja kuolleita ostereita. Lopuksi saavuimme paikalle, missä ostereita lajiteltiin ja pyydystettiin. Kaksi miestä, jotka seisoivat eräällä matalikoista, kääntyi puoleemme käskien meitä poistumaan. Mutta Nelijalka, Merisika, Barchi ja Skilling menivät meidän muiden, noin kolmenkymmenen miehen seuraamana, viidellätoista veneellä suoraan vartioiden luo.
— On parempi, että korjaatte täältä luunne — sanoi Barchi uhkaavasti, — tahi me laitamme veneenne sellaiseen kuntoon, ettette halua enempää soudella.
Vartijat väistivät viisaasti näin suurta ylivoimaa ja sousivat kanavaa myöten rannalle päin. Tekemämme suunnitelman mukaisesti heidän oli näin meneteltävä.
Käänsimme veneet eräälle leveälle matalikolle ja ryhdyimme kaikki työhön täyttämään säkkejä ostereilla. Ajottain valaisi kuu ja silloin eroitimme selvästi suuret osterit. Lyhyessä ajassa täyttyivät säkit ja ne kannettiin veneisiin, joista haettiin tyhjiä. Minä ja Nikolai usein ja levottomina palasimme kantamuksinemme veneille, mutta tapasimme aina jonkun rosvoista joko tulemassa tahi menemässä sinne.
— Älkää hätäilkö — sanoi Nikolai — älkäämme kiirehtikö. He kulkevat yhä etemmäksi ja etemmäksi, joten tulee liian pitkä matka kiskoa joka säkki erikseen veneeseen. He jättävät ne matalikon rannalle ottaakseen ne nousuveden alettua, jolloin niiden luo voi päästä veneellä.
Kului puolisen tuntia ja nousuvesi alkoi, kun tapahtui seuraavaa: Jätettyämme rosvot työhönsä me juoksimme veneille, työnsimme ne irti ilman pienintäkään melua ja sidoimme yhteen suureksi veneketjuksi. Juuri kun me työnsimme ulos viimeistä venettä, omaamme, tuli luoksemme eräs rosvoista. Se oli Barchi. Hänen terävät silmänsä välähtivät ja hän käsitti silmänräpäyksessä mistä oli kysymys ja hyppäsi luoksemme — mutta me tyrkkäsimme venettämme voimakkaasti ja onnistuimme luikahtamaan hänen käsistään jättäen hänet pulikoimaan veteen, joka ulottui yli pään. Heti matalikolle päästyään alkoi hän huutaa ja hälyyttää tovereitaan.
Me sousimme minkä jaksoimme, mutta matka edistyi hitaasti, koska hinattavanamme oli liian paljon veneitä. Matalikolta kajahti laukaus, sitten toinen ja kolmas, ja pian alkoi keskeytymätön ammunta. Kuulat eivät lakanneet viheltelemästä ympärillämme, mutta kuu peittyi tiheiden pilvien taa ja tällaisessa pimeydessä oli ammunta aivan tähtäyksetöntä.
— Toivoisin, että meillä olisi höyryvene — sanoin minä.
— Minä puolestani haluaisin, ettei kuu näyttäytyisi — vastasi
Nikolai.
Tämä oli vaikeaa ja hidasta työtä, mutta jokainen aironveto vei meidät etemmäksi matalikolta ja likemmäksi rantaa, kunnes ammunta vihdoin hiljeni, ja kun kuu jälleen näyttäytyi, niin me olimme ulkopuolella vaaraa. Pian huudettiin rannalta, ja kun me vastasimme, suuntautui luoksemme kaksi poliisivenettä, joissa kummassakin oli kolme soutajaa. Charlesin iloiset kasvot kumartuivat meihin päin ja voimakkaasti puristaen käsiämme huusi hän ihastuneena:
— Kunnon poikia, reippaita poikia molemmat!
Kun veneet oli laskettu rannalle, minä Nikolain ja erään vartijan kanssa istuuduin yhteen poliisiveneeseen, Charles tarttui peräsimeen ja me läksimme. Kaksi muuta poliisivenettä seurasi, ja kun kuu jälleen näyttäytyi taivaalle, saatoimme helposti eroittaa eristetyssä asemassa olevat osterirosvot. Lähestyessämme avasivat he meitä kohti kiivaan tulen ja me vetäydyimme kiireesti ampumamatkan ulkopuolelle.
— Odottakaamme vähän — sanoi Charles. — Nousuvesi jatkuu, — vielä vähän aikaa ja he ovat vedessä kaulaa myöten ja heillä on muuta ajateltavaa kuin ampuminen.
Me jäimme odottamaan, kunnes nousuvesi tekisi tehtävänsä. Rosvojen asema oli tällainen: Kovan nousuveden vuoksi vesi virtasi takaisin nopeasti kuin myllyn rännistä ja parhainkaan uimari ei voisi uida kolmea mailia vastavirtaan sinne, missä heidän aluksensa olivat. Rannan ja heidän välillään olimme me, riistäen heiltä mahdollisuuden pelastautua siihen suuntaan. Sitäpaitsi vesi peitti jo osan matalikoita uhaten hukuttaa heidät muutaman tunnin kuluttua.
Oli kaunista ja tyyntä. Kuun valossa tarkastimme heitä yökiikareilla ja kerroimme Charlesille matkastamme "Terva Meggyllä". Kului tunti ja toinen. Rosvot kokoontuivat matalikon korkeimmalle kohdalle vyötäisiään myöten vedessä seisten.
— Tästä näkyy, mitä merkitsee kekseliäisyys — puheli Charles. — Taft koetteli vuosikausia saada heitä kiikkiin, mutta hän halusi tehdä sen ylivoimalla, eikä onnistunut. Me työskentelimme päällämme…
Tällä hetkellä kuulin vedestä hiljaista loisketta ja kohottaen käteni vaiteliaisuuden merkiksi käänsin veneen ja sousin hitaasti vasten virtaa. Loiske kuului noin viidenkymmenen jalan päästä. Olimme hiljaa ja odotimme. Minuutin kuluttua kuului voimakas isku veteen. Kuuden jalan päässä meistä kuun valossa näyttäytyi musta pää ja valkoiset hartiat. Ikäänkuin ihmetyksen ja hämmästyksen jähmettämänä uimari silmänräpäyksessä katosi veden alle.
Me vetäisimme pari kertaa voimakkaasti airoilla ja annoimme sitten virran viedä venettä. Neljä paria silmiä tarkasteli tiukasti vettä, mutta pienintäkään värettä ei näkynyt, eikä mitään muutakaan, joka olisi osoittanut mustan pään ja valkoisten hartiain olinpaikan.
— Se oli Merisika — sanoi Nikolai. — Hänet meidän on siepattava päivänvalolla.
Neljännestä vailla kolme antoivat rosvot ensimmäisen merkin, että olivat valmiit antautumaan. Me kuulimme Nelijalan päästävän avunhuutoja ja tällä kertaa meitä ei enää vastaanotettu tulella. Nelijalka oli todella vaarassa. Hänen toveriensa päät ja hartiat olivat näkyvissä vedestä ja he olivat, voidakseen seisoa vasten virtaa, tarttuneet toisiinsa ja pitelivät häntä hartioillaan.
— Kas niin, pojat — sanoi Charles iloisesti, — te olette käsissämme, ettekä mene mihinkään. Jos aiotte rimpuilla, jätämme teidät yksin ja vesi tekee teistä selvän. Mutta jos antaudutte hyvällä, otamme teidät kaikki toinen toisenne jälkeen heti veneisiin ja te olette pelastetut. Mitä tuumitte?
— Oi! — huusivat he kaikki kuorossa värisevin äänin ja hampaiden kalistessa.
— Tulkaa siis yksitellen, mutta pienikasvuiset ensin.
Nelijalka otettiin ylös ensimmäisenä; hän oli nöyrä, vaikkakin pani vastaan, kun poliisi asetti hänelle käsiraudat. Hänen jälkeensä tuli Barchi aivan tyynenä ja hiljaisena märissä vaatteissaan. Kun meidän veneeseemme oli koottu kymmenen miestä, vetäydyimme etemmäksi ja toinen vene täytettiin. Kolmanteen veneeseen tuli vain yhdeksän vankia; — kaikkiaan oli siepattu kaksikymmentäyhdeksän miestä.
— Mutta Merisikaa te vain ette siepanneet — sanoi Nelijalka ylpeillen, ikäänkuin tämän pako olisi suuresti alentanut onnistumisemme merkitystä.
Charles nauroi.
— Mutta me näimme hänet kuitenkin, kun hän aivastellen ja päristen kuin sika ui rannalle.
Nöyrän, kylmästä värisevän rosvojoukon kera astuimme maihin ja tulimme osterivartiolle. Charles koputti, ovi avautui ja miellyttävä lämpö ympäröi meitä.
— Kas täällä, pojat, voitte kuivata vaatteenne sekä saada lämmintä kahvia — sanoi Charles, kun he olivat kaikki astuneet huoneeseen.
Ja ikkunan luona istui Merisika surullisena, pitäen käsissään höyryävää kuppia. Minä ja Nikolai katsoimme yht'aikaa Charlesiin. Hän nauroi iloisesti.
— Tämä on kaikki kekseliäisyyttä — selitti hän. — Kun te näette jonkun asian, on sitä katsottava joka puolelta. Asian joka puolelta näkeminen merkitsee paljon! Minä näin niemekkeen ja asetin sinne sopivalle paikalle pari poliisia. Siinä kaikki.