KREIKKALAISTEN KUNINGAS.
Kalavartion ei onnistunut kertaakaan vangita Big Alekia. Hän kerskui tällä sekä puhui, ettei antaudu elävänä kenenkään käsiin ja kertoi kalavartion monista epäonnistuneista yrityksistä ottaa hänet vangiksi! Mainittiin muun muassa, että kaksi vartiomiestä, jotka olivat päättäneet saada hänet kiinni, maksoi mitä maksoi, olivat tässä yrityksessä menettäneet päänsä. Eikä kukaan niin järjestelmällisesti ja tahallaan rikkonut kalastuslakeja kuin Big Alek.
Häntä kutsuttiin Big Alekiksi jättiläismäisen kokonsa, kuusi jalkaa ja kolme tuumaa, vuoksi. Hän oli vastaavan leveähartiainen mahtavine rintoineen ja erittäin voimakkaasti kehittyneine lihaksineen, jotka olivat kovat kuin teräs. Kalastajien kesken kulki paljon taruja hänen suunnattomista voimistaan. Hän oli yhtä rohkea ja vallanhimoinen mieleltään kuin voimakas ruumiiltaan ja sen vuoksi useimmat tunsivatkin hänet vain nimeltä "kreikkalaisten kuningas". Kalastajien keskuudessa oli paljon kreikkalaisia ja kaikki he katselivat häntä kunnioituksella ja tottelivat hänen käskyjään niinkuin oman päällikkönsä. Ja niinkuin päällikkö hän tappeli heidän puolestaan, suojeli heitä, auttoi heitä virastojen edessä, kun he joutuivat kiinni ja yhdisti heidät niin, että hälyytyksen sattuessa he kaikki seisoivat hänen takanaan omasta ja toistensa puolesta.
Erääseen aikaan kalavartio yhtämittaa koetti saavuttaa hänet, mutta onnistumatta, niin että lopuksi oltiin pakoitettuja luopumaan koko ajatuksesta. Kun siis kulki huhu, että hän oli saapunut Beniciaan, halusin kärsimättömästi nähdä hänet. Ahdistaa häntä en aikonut. Saavuttuaan hän tavallisella rohkeudellaan ensiksi tuli meidän luoksemme. Charles Le-Grant ja minä olimme siihen aikaan Carmintelin päällikkyyden alaisia ja kaikki kolme majailimme "Pohjan Hirvellä" valmistautuen pienelle retkelle, kun Big Alek astui alukseemme. Nähtävästi Carmintel tunsi hänet, sillä he tervehtivät toisiaan kädestä. Minuun ja Charlesiin ei Big Alek kiinnittänyt mitään huomiota.
— Tulin tänne pariksi kuukaudeksi pyydystämään kaloja, — sanoi hän
Carmintelille.
Hänen silmänsä välähtivät taisteluun vaativasti hänen puhuessaan ja me huomasimme, että päällikkömme katse laskeutui hänen edessään.
— Hyvä on, Alek, — sanoi Carmintel hiljaa. — Minä en teitä häiritse.
Menkäämme kajuuttaan ja puhukaamme asiasta siellä — lisäsi hän.
Kun he olivat menneet kajuuttaan ja sulkeneet oven jälkeensä, vilkutti Charles minulle merkitsevästi silmää. Mutta minä olin nuorukainen, en tuntenut ihmisiä enkä heidän tapojaan — ja en ymmärtänyt siis mitään. Charles ei koskaan minulle asiasta enempää puhunut, mutta minä tunsin, että siinä oli jotain vinossa.
Jättäen heidät neuvottelemaan me Charlesin ehdotuksen mukaan istuuduimme pieneen veneeseen ja sousimme vanhalle höyrylaiva laiturille, jossa seisoi Big Alekin "arkki". Arkki on laivatalo, ei erikoisen suuri, mutta hyvin mukava ja yhtä välttämätön Ylälahden kalastajalle kuin verkko ja veneetkin. Olimme hyvin uteliaita näkemään Big Alekin arkin, koska olimme kuulleet sen olleen monen tulisen ottelun näyttämönä ja olevan aivan kuulien repimä.
Me löysimme todellakin kuulien jälkiä (niiden reiät olivat paikatut puutapeilla ja maalatut), mutta niitä ei ollut niin monta kuin olin odottanut. Charles huomasi pettymykseni ja hymyili. Lohduttaakseen minua kertoi hän pitkän jutun vartiomiehistöstä, joka oli lähetetty ottamaan kiinni Big Alekia hänen uivassa talossaan. Oli päätetty ottaa hänet kiinni elävänä, mutta jos kävisi välttämättömäksi niin — kuolleena. Puoli päivää kestäneen ottelun jälkeen kalavartio lähti matkoihinsa seulaksi ammuttuine veneineen, mukanaan yksi kuollut ja kolme haavoittunutta. Ja kun he palasivat seuraavana aamuna apuväen kera, niin löysivät he vain seipäät, joihin arkki oli ollut kiinnitettynä; uiva talo piileskeli muutamia kuukausia jossakin tuntemattomilla vesillä.
— Mutta miksi ei häntä hirtetty murhasta? — kysyin minä. — Yhdysvallat ovat epäilemättä kyllin voimakkaita tuomitakseen mokoman miehen!
— Hän jättäytyi itse oikeuden käsiin, — vastasi Charles. — Hänelle maksoi viisikymmentätuhatta dollaria tämän jutun voittaminen, jossa häntä avustivat Valtojen taitavimmat lakimiehet. Jokainen kreikkalainen kalastaja oli osallisena tämän summan kokoamisessa. Big Alek kokosi rahaa ikäänkuin veroja kokoova kuningas. Yhdysvallat voivat olla täysivaltaisia, poikaseni, mutta tosiasiana pysyy, että Big Alek on Valloissa olevien kreikkalaisten kuningas ja on hänellä omat alamaisensa ja hallitusalueensa.
— Kuinka te aiotte menetellä häneen nähden nyt? Hän aikoo laskea "kiinalaisen siiman".
Charles kohautti olkapäitään.
— Katsotaan — sanoi hän arvoituksellisesti. "Kiinalainen siima" on sen kansan taitavaa valmistetta, josta se on nimensäkin saanut. Yksinkertainen järjestelmä painoja, korkkisia kannattimia ja tuhansia koukkuja, jokainen eri rihmasessa, riippuen noin kuuden tuuman tahi jalan välimatkan päässä toisistaan aivan pohjan yläpuolella. Huomattavimmat tässä pyydyksessä ovat koukut. Ne ovat ilman syöttejä, varustettuina eriskummallisilla, hyvin terävillä kärjillä. Nämä koukut ovat hyvin lähellä toisiaan ja riippuvat tuhansittain juuri pohjan yläpuolella neljänsadan metrin pituudelta, muodostaen täten syvällä uiville kaloille läpipääsemättömän esteen. Sampi ui aina syvällä, kyntäen pohjaa kuin sika ja sitä todella kutsutaankin usein "sikakalaksi". Tartuttuaan ensimmäiseen koukkuun, johon on koskettanut, se pelästyksissään hypähtää ja tarttuu puoleen tusinaan samanlaisia. Silloin alkaa se mielettömästi hyppiä ja temmeltää, ja koukku koukun jälkeen tunkeutuu sen pehmeään ruumiiseen ja kun niitä on joka taholla, niin onneton kala ei voi selviytyä, vaan sotkeutuu yhä enemmän, kunnes kuolee. Ei yksikään sampi voi mennä tämän pyydyksen läpi ja senpävuoksi tämä keksintö onkin lännessä kielletty, koska se uhkaa hävittää sukupuuttoon kaikki sammet. Ja me saimme tietää, että juuri tällaisen "kiinalaisen siiman" aikoi Big Alek laskea aivan avoimesti ja häikäilemättömästi ivaten lakeja.
Kului useita päiviä Big Alekin käynnistä ja koko ajan Charles ja minä tarkasti pidimme häntä silmällä. Hän jätti uivine taloineen vanhan laiturin ja pysähtyi Turnerin veistämön luo. Tiesimme, että tässä lahdessa oli paljon sampia ja olimme vakuutettuja, että kreikkalaisten kuningas aikoi ryhtyä työhön juuri täällä. Vesi tuli tähän lahteen ikäänkuin myllynrännistä, niin että nostaa, laskea ja asettaa "kiinalaista siimaa" saattoi vain nousu- ja laskuveden välillä. Niinpä siis minä ja Charles tarkastelimme tätä lahtea seisovan veden aikana lakkaamatta vanhalta laiturilta käsin.
Neljän päivän kuluttua, loikoessani laiturin pölkyillä auringonsäteiden kuumasti polttaessa, huomasin veneen lähtevän vastakkaiselta rannalta ja ohjaavan lahdelle. Otin silmänräpäyksessä kiikarin ja seurasin veneen kaikkia liikkeitä. Siinä oli kaksi miestä, ja vaikka vene oli minusta ainakin mailin päässä, tunsin toisen Big Alekiksi, ja ennenkuin vene palasi rannalle, tulin aivan riittävästi vakuutetuksi siitä, että miehet laskivat siimaa.
— Big Alek laski "kiinalaisen siiman" lahdelle Turnerin veistämän luo, — sanoi Charles Le-Grant samana päivänä Carmintelille.
Mielipahan ilme vilahti päällikkömme kasvoilla ja hän sanoi ikäänkuin itsekseen: — Niinkö? — virkkamatta mitään enempää.
Charles pidätti kiukkuaan ja palasi huuliaan purren takaisin.
— Kuuleppas, nuori mies, oletko rohkea, mitä? — sanoi hän minulle myöhemmin illalla, kun lopetimme kannen puhdistamisen "Pohjan Hirvellä" ja valmistauduimme nukkumaan.
Mielenliikutukselta en saanut ääntäkään, saatoin vain nyökäyttää päätäni.
— Hyvä on, silloin, — ja Charlesin silmät loistivat päättäväisyyttä — me otamme Big Alekin kahden, minä ja sinä; teemme sen Carmintelin harmiksi. Suostutko?
— Se on vaikea yritys, mutta me voimme sen tehdä, — sanoi hän hetken vaitiolon jälkeen.
— Tietysti voimme, — sanoin minä ihastuneena.
Senjälkeen puristimme me toistemme käsiä ja menimme nukkumaan.
Mutta me olimme ottaneet todellakin vaikean tehtävän. Sitä varten, että voitaisiin saada mies edesvastuuseen laittomasta kalastuksesta, oli välttämätöntä tavoittaa hänet pyydystyspaikalta yhdessä todistuskappaleiden kera — koukkuineen, kaloineen y.m. Tämä merkitsi sitä, että meidän täytyi ottaa Big Alek avoimella merellä, missä hän saattoi nähdä meidän lähestyvän ja ehti valmistaa meille tavanmukaisen lämpimän vastaanoton, yhden niistä, joista hän oli kuuluisa.
— Se ei ole vältettävissä, — sanoi Charles eräänä aamuna. — Mennä kylki kylkeen on kyllä vaikeata, mutta se on ainoa, mitä voimme tehdä. Mennään, poika!
Me olimme kolumbialaisella lohiveneellä, sillä samalla, jolla olimme olleet kiinalaisia vastassa. Oli lasku- ja nousuveden välinen aika ja kun menimme vanhalle laiturille, näimme Big Alekin täydessä työssä; hän kulki pitkin pyydystään ja korjasi kaloja.
— Vaihtakaamme paikkoja, — käski Charles, — ja ohjatkaa häntä kohti ikäänkuin menisimme veistämölle.
Otin peräsimen ja Charles istuutui keskipenkille asettaen revolverin viereensä.
— Jos hän alkaa ampua, — varoitti Charles, — painautukaa alas ja ohjatkaa sieltä, niin että ainoastaan kätenne on näkyvissä.
Nyökäytin päätäni ja tämän jälkeen vallitsi hiljaisuus. Meidän veneemme lipui hiljalleen eteenpäin, ja Big Alek tuli lähemmäksi ja lähemmäksi. Me näimme hänet täysin selvästi; hän irroitti innokkaasti sammet ja heitti ne veneen pohjalle, samalla kuin hänen toverinsa puhdisti koukut ja heitti ne takaisin veteen. Kun olimme hänestä noin viidensadan jalan päässä, huusi hän meille:
— Hei! Te! Mitä haluatte?
— Jatkakaa ohjaamista ikäänkuin ette olisi kuullut mitään, — sanoi
Charles.
Seuraavat minuutit olivat hyvin jännittäviä.
Kalastaja seurasi silmillään tarkasti meitä joka hetki lähestyessämme häntä.
— Korjatkaa luunne, jos toivotte hyvää itsellenne! — huudahti hän yht'äkkiä, ikäänkuin huomaten kenen kanssa oli tekemisissä. — Jos ette häviä, niin minä pakoitan teidät pysähtymään.
Hän asetti karbiinin olalleen ja tähtäsi minuun.
— Menettekö te nyt? — kysyi hän.
Kuulin, kuinka Charles huoahti pettyneenä.
— Palatkaamme, — kuiskasi hän, — tällä kertaa emme onnistu.
Käänsin peräsimen ja me loittonimme jonkun matkaa. Big Alek piti meitä silmällä, kunnes olimme ampumamatkan ulkopuolella ja palasi sitten työhönsä.
— Parempi olisi, jos jättäisitte Big Alekin rauhaan, — sanoi
Carmintel melko vihaisesti samana yönä Charlesille.
— Hän kävi siis teille valittamassa, niinkö? — sanoi Charles merkitsevästi.
Carmintel punastui kovin.
— Jättäkää hänet rauhaan, minä sanon, — toisti hän. — Mies on hyvin vaarallinen ja tietäkää, että hänen kanssaan on laskut lyhyet.
— Niin, — vastasi Charles hiljaa. — Kuulin, että hän maksaa paremmin, kun jättää hänet rauhaan.
Tämä oli suora haaste Carmintelille ja me näimme hänen kasvonilmeistään, että isku oli tarkkaan osuttu. Ei ollut kenellekään salaisuus, että Big Alek oli yhtä halukas lahjomaan kuin tappelemaankin ja että viime vuosina useampi kuin yksi vartiopäällikkö oli pannut taskuunsa kalastajien rahoja.
— Haluatteko sanoa… — alkoi Carmintel tuimasti.
Mutta Charles keskeytti hänet lyhyesti.
— En halua sanoa mitään, — vastasi hän. — Te kuulitte sanani ja muuta ei mitään…
Hän kohautti olkapäitään ja päällikkö katsoi vihaisesti häneen, mutta ei sanonut sanaakaan.
— Me nähtävästi olemme ryhtyneet mahdottomaan yritykseen, — sanoi
Charles kerran, kun olimme aamun vaaletessa koettaneet lähestyä Big
Alekia ja joutuneet tulen alle.
Ja tämän jälkeen, monien päivien kuluessa, koettelin tuumia keinoa, miten kaksi miestä saattaisi ottaa kiinni avoimella merellä kolmannen, joka hallitsi erinomaisesti karbiinia eikä jättänyt sitä koskaan. Säännöllisesti, kun vain lasku- ja nousuveden välinen aika tuli, saattoi nähdä Big Alekin pyydyksellään. Hän työskenteli, turvautumatta mihinkään viekkauteen, röyhkeästi ja avoimesti keskellä valoisaa päivää. Erityisesti herätti kiukkuamme se, että jokainen kalastaja Beniciasta Vallejoon saakka tiesi, että hän ei meitä pelännyt. Carmintel vaikeutti toimintaamme vielä sillä, että määräsi meidät pitämään silmällä rautakalan pyydystäjiä San Paulissa ja meille jäi näinollen hyvin vähän aikaa kreikkalaisten kuninkaan toimille. Mutta Charlesin vaimo ja lapset asuivat Beniciassa ja me teimme sen päämajaksemme ja alituisesti palasimme sinne.
— Minäpä sanon, mitä voimme tehdä, — sanoin kerran, kun monta viikkoa oli kulunut tuloksetta. — Me odotamme seisovaa vettä ja kun Big Alek koottuaan kalat vie ne rannalle, niin sieppaamme hänen pyydyksensä. Silloin täytyy hänen kuluttaa aikaa valmistaakseen toisen ja sillä aikaa tuumimme, kuinka otamme senkin. Vaikka emme voikaan napata häntä itseään, osaamme kumminkin estää hänet pyydystämästä.
Charles tuumi ja sanoi, että ehdotus ei ollut hullumpi. Me aloimme odottaa tilaisuutta ja tuskin oli seisova vesi tullut ja Big Alek koottuaan kalat palannut rannalle, kun läksimme liikkeelle. Tiesimme pyydyksen paikan rantamerkkien mukaan ja olimme varmat, että löydämme sen helposti. Alkoi juuri nousuvesi, kun tulimme paikalle, missä meidän otaksumamme mukaan pyydyksen täytyi olla ja heitimme naarausankkurin. Laskettuamme sen lyhyeen nuoraan, niin että se juuri tapasi pohjaan, sousimme sitä hiukan edestakaisin, kunnes se pidätti veneemme liikkumattomaksi.
— Kiinni on! — huudahti Charles. — Tule tänne ja auta minua vetämään.
Aloimme kahden kiskoa nuorasta ja ankkuri näyttäytyi pyydyksineen, joka oli tarttunut kiinni sen yhteen haaraan. Kymmenittäin kuolemaa tuottavia koukkuja kimalteli silmissämme, kun päästimme irti ankkurin. Me päätimme viipymättä nostaa pyydyksen ja menimme jo sitä pitkin sen alkupäähän, kun äkkinäinen isku veneeseen säpsäytti meitä. Katsoimme ympärillemme, mutta emme huomanneet mitään ja aloitimme työmme uudelleen. Minuutin kuluttua sattui uusi äkillinen isku ja puusirpaleet lentelivät Charlesin ja minun kasvoilleni.
— Tämä, poikaseni, muistuttaa hyvin paljon kiväärinkuulaa, — sanoi Charles tuumivasti. — Big Alek ampuu. Hän käyttää savutonta ruutia, — päätti hän katsottuaan rannalle, joka oli noin mailin päässä, — ja senvuoksi me emme kuule laukausta.
Minäkin katsoin rannalle, mutta en voinut nähdä jälkeäkään Big Alekista; hän nähtävästi piileskeli pensaikossa ja me olimme hänen vallassaan. Kolmas kuula iski veteen, kimmahti ylös ja lensi viheltäen yli päittemme painuen jälleen veteen.
— Luulen, että meidän täytyy jättää tämä homma, — sanoi Charles kylmäverisesti. — Mitä sinä ajattelet?
Ajattelin samoin ja sanoin, että ei ole syytä sääliä pyydystä. Nostimme ankkurin ja kohotimme purjeen. Heti lakkasivat kuulat viheltämästä ja me poistuimme epämiellyttävin tuntein tietäessämme Big Alekin nauravan tappiotamme.
Ja vielä enemmänkin; kun seuraavana päivänä tarkastimme kalastajien verkkoja laiturilla, katsoi hän asiakseen nauraa ja ivata meitä koko kalastajajoukon edessä. Charlesin kasvot mustuivat vihasta, mutta hän pidättäytyi, sanoen vain istuttavansa Big Alekin loppujen lopuksi linnaan. Kreikkalaisten kuningas alkoi kerskailla, että koskaan ei kalavartio ole häntä siepannut eikä sieppaa, ja kalastajat yhtyivät häneen. He alkoivat tulla levottomiksi ja hetkittäin näytti juttu saavan vaarallisen käänteen, mutta Big Alek säilytti kuninkaallisen arvonsa ja rauhoitti heidät.
Carmintel myöskin naureskeli Charlesta, tehden ivallisia huomautuksia, mutta tämä säilytti kylmäverisyytensä, vaikka salaisesti ilmoitti minulle aikovansa, maksoi mitä maksoi, ottaa kiinni Big Alekin, vaikkapa hänen siihen täytyisi käyttää koko jälellä oleva elämänsä.
— En tiedä, kuinka sen teen, — sanoi hän, — mutta niin minä kumminkin teen, se on yhtä varma kuin että olen Charles Le-Grant, — aikanaan minä sen keksin, älkää peljätkö.
Ja todellakin, aikanaan hän sen keksikin, vaikkakin meille aivan odottamattomalla tavalla. Kului enemmän kuin kuukausi, jona aikana me lakkaamatta risteilimme jokea ja lahtea pitkin sekä poikin, ilman että meillä oli mahdollisuutta saada vähääkään aikaa pitääksemme silmällä kuuluisaa kalastajaa "kiinalaisine aitoineen". Kerran jälkeen puolenpäivän, kun me olimme virka-asioissa Celbyssä, meille aivan odottamatta sattui suotuisa tilaisuus ajelehtivan aluksen muodossa, jossa ihmiset olivat merisairaita. Vasta äärimmilleen jännitettyämme aivojamme me huomasimme, että tämä alus tarjosi meille suotuisan tilaisuuden. Se oli suuri alus, joka oli joutunut ajelehtimaan pasaadituulten takia ja senvuoksi, ettei siinä ollut ainoatakaan kunnon merimiestä.
Celbyn laiturilta me huolettomasti seurasimme sen epäonnistuneita ja nurinkurisia liikkeitä, joiden tarkoituksena oli saada alus ankkuroiduksi ja vene lähetetyksi rannalle. Säälittävän näköinen mies likaisissa, purjekankaisissa vaatteissa läheni meitä veneellä, joka kovan aallokon vuoksi milloin painui hyvin syvälle, milloin taas kohosi tavattoman korkealle. Mies heitti meille köyden ja kompuroi veneestä. Hän heilahti puolelta toiselle ikäänkuin laituri hänen allaan olisi heilunut ja kertoi meille onnettomuudestaan. Ainoa kokenut, hyvä merimies, — mies, josta kaikki riippui, oli sähköteitse kutsuttu San-Franziskoon ja he koettelivat jatkaa matkaa ilman häntä. Mutta he olivat voimattomia myrskyn ja San-Paulin lahden leveyden edessä; kaikki sairaina, kukaan ei tiennyt, mitä olisi tehtävä, ja niin he päättivät lähettää jonkun maihin etsimään miehen, joka voisi viedä aluksen Beniciaan, muussa tapauksessa täytyisi heidän jättää se. Emmekö ehkä me voisi neuvoa miestä, joka veisi aluksen Beniciaan?
Charles katsoi minuun. "Pohjan Hirvi" seisoi tyynessä paikassa. Meillä ei ollut mitään tekemistä ennen puoliyön vahtipalveluksen alkamista. Tällä tuulella veisimme aluksen perille parissa, kolmessa tunnissa, viettäisimme hetken rannalla ja palaisimme iltajunassa tänne.
— Hyvä on, kapteeni, — sanoi Charles masentuneelle merenkulkijalle, joka alakuloisesti hymyili kuullessaan nimityksen.
— Minä olen vain laivan omistaja, — selitti hän.
Sousimme hänet alukseen, paljon nopeammin ja paremmin kuin hän oli rannalle tullut, ja varmistauduimme omin silmin matkustajien avuttomuudesta. Heitä oli noin tusina, miehiä sekä naisia, ja kaikki olivat niin sairaita, etteivät jaksaneet edes iloita meidän tulostamme. Oli kova syrjätuuli ja tuskin oli aluksen omistaja astunut kannelle, kun hän suistui jaloiltaan ja yhtyi muihin. Heillä ei ollut kenelläkään voimia liikauttaa kättäkään ja meidän täytyi kahden nostaa ankkuri, kohottaa purjeet y.m.
Se oli raskasta, vaikka nopeata kulkua. Carquinezin lahti muodosti riehuvan ryöpyn vaahtoa. Me kiisimme myötätuuleen kokkapuun kohotessa joskus suoraan ilmaan, joskus taas laskeutuessa syvään vesikuiluun. Kaksi tai kolme, omistaja mukaan luettuna, virui kannella vavahtaen joka kerran kun alus heittäytyi päätäpyörryttävällä nopeudella ylös ja alas. Aika-ajoin heittivät he murheellisia silmäyksiä rannalle. Toiset loikoivat kajuutan lattialla tyynyjen keskellä. Välistä kuului sieltä vaikerrusta, mutta suurimman osan aikaa lepäsivät he kuin kuolleet.
Kun meidän eteemme aukeni lahti Turnerin veistämön luona, ohjasi Charles aluksen sinne, sillä siellä oli tyynempää. Edessämme näkyi Benicia ja olimme verrattain rauhallisella vedellä, kun äkkiä näimme edessämme, sillä suunnalla, johon olimme menossa, veneen, joka hypähteli aallokossa. Oli matalan veden aika. Charles ja minä katsoimme toisiimme. Ei sanaakaan vaihdettu välillämme, mutta yhtäkkiä alus otti ihmeellisen suunnan kallistellen puolelta toiselle ja kääntyen sinne tänne ikäänkuin peräsimessä seisoisi aivan kokematon maamyyrä. Merimiehelle tarjosi se hauskan näyn. Näytti kuin karannut alus mielettömästi nelistäisi yli lahden, ajoittain jonkun sitä pidättäessä ja toivottomasti koettaessa ohjata Beniciaan.
Aluksen omistaja unohti sairautensa ja alkoi rauhattomasti katsella ympärilleen. Kaukana huomaamamme pilkku kävi yhä selvemmäksi ja selvemmäksi, ja lopuksi tunsimme me Big Alekin ja hänen toverinsa. He ivasivat meitä ja tervehtivät meitä sillä halveksimisella, jota ammattimerimies tuntee aloittelijoita kohtaan, eritoten silloin, kun alottelija itse saattaa itsensä naurettavaan asemaan.
Me purjehdimme kalastajien sivu ilman minkäänlaista ohjausta. Charles naurahti nähdessään kasvoillani hämmästyksen ilmeen ja huusi sitten:
— Tiukkaa purjetta!
Hän heittäytyi koko painollaan peräsimeen ja alus alkoi kuuliaisesti kääntyä; isopurje lensi humisten toiselle puolelle. Alus kallistui vesirajaan saakka ja sairaiden matkustajien keskuudesta kuului äänekäs valitus, kun he lensivät kajuutan lattialle, kaikki yhteen kasaan; mutta meillä ei ollut aikaa huolehtia heistä.
Alus, suoritettuaan tämän liikkeen, meni jälleen myötätuuleen ja palautui tasapainoon. Jatkoimme kulkuamme ohjaten suoraan venettä kohden. Minä näin, kuinka Big Alek hyppäsi yli laidan ja hänen toverinsa tarttui meidän kokkapuuhumme. Silloin kuului räiske, alus iski voimakkaasti veneeseen, joka katosi kölimme alle ja särkyi.
— Nyt ei hänellä ole tilaisuutta tarttua karbiiniin, — sanoi Charles hypätessään kajuutan kannelle katsomaan, olisiko Big Alek jossain meidän perässämme.
Sillä välin tuuli ja meri kiireesti pysähdyttivät kulkumme eteenpäin ja me aloimme risteillä sille paikalle, missä vene oli. Big Alekin musta pää ja tummat kasvot näyttäytyivät hyvin läheltä, niin että saattoi tarttua häneen kiinni. Mitään aavistamatta, vihastuneena kaikesta siitä, mitä hänen täytyi kärsiä ymmärtämättömien maamoukkien tyhmyyden takia, vedettiin hänet kannelle. Hän saattoi tuskin vetää henkeään, sillä hänen oli täytynyt sukeltaa syvälle ja olla kauan veden alla, jottei olisi joutunut kölimme alle.
Minuutin kuluttua, aluksen omistajan suureksi kummaksi ja kauhuksi, Charles makasi Big Alekin päällä ja minä autoin häntä sitomaan tämän köysiin. Omistaja juoksi levottomana ympärillämme pyytäen meitä selittämään, mitä tämä merkitsi, mutta samalla ryömi Big Alekin toveri kokkapuuta myöten ja ikäänkuin jotain aavistaen katseli yli etukojun. Charles sieppasi häntä kauluksesta ja pian lepäsi hänkin Big Alekin vieressä.
— Lisää köyttä! — huudahti Charles ja minä kiiruhdin tuomaan.
Haaksirikon kärsinyt vene ajelehti hitaasti tuulen mukana lyhyen matkan päässä. Kiristin purjetta ja Charles ohjasi sen luo.
— Nämä kaksi miestä ovat vanhoja rikollisia, — selitti hän suuttuneelle aluksen omistajalle, — mitä suurimpia kalastus- ja pyydystyslakien rikkojia. Te näitte, kuinka me sieppasimme heidät itse teossa ja voitte odottaa, että teidät valtion puolesta pyydetään oikeuteen todistajaksi.
Sillä aikaa saavuimme veneelle, jonka perässä riippui kappale repeytynyttä pyydystä. Charles kiskoi sitä neljä-, viisikymmentä jalkaa kannelle kaloineen, jotka olivat sotkeutuneet koukkuihin, leikkasi pyydyksen poikki veitsellään ja heitti vangittujen viereen.
— Kas tässä todistuskappaleet yleisöä varten, — jatkoi Charles. — Katsokaa näitä tarkoin, jotta voitte ne tuntea oikeudessa ja mainita täsmälleen ajan ja paikan, mistä ne otettiin.
Sen jälkeen, enää puolelta toiselle kääntelemättä, ohjasimme riemukulussa Beniciaan, mukanamme kreikkalaisten kuningas, joka ensi kertaa oli kalavartion vankina.