VALKOISET JA KELTAISET.
San-Franziskon lahti on niin leveä, että myrskyt siinä ovat merenkulkijoille usein vaarallisemmat kuin valtamerellä pahimmillaankaan ollen. Lahdessa on kaikkia mahdollisia kaloja ja senpävuoksi hääriikin siinä alituisesti tavaton paljous kalastaja-aluksia ja kaikenkarvaisia kalastajia. Kalojen suojelemiseksi tältä kirjavalta, uivalta asutukselta on julkaistu joukko erinomaisia lakeja, joiden noudattamista pitää silmällä kalavartio. Kalavartion tehtävä ei ole helpoimpia, sen historia kertoo tappioistakin ja useampi kuin yksi vartiomies on saanut tuhonsa tässä vaarallisessa palveluksessa. On ollut tietysti voittojakin — luvattomasti kalastaessaan kalastajat vielä useammin kadottavat yhteenotoissa tovereitaan. Kaikista hurjimpina kalastajien keskuudessa pidetään kiinalaisia meriäyriäisten pyydystäjiä. Suuret äyriäislaumat ryömivät tavallisesti meren pohjaa myöten makeille vesille, palaten taas takaisin. Käyttäen hyväkseen luodetta ja vuoksea kiinalaiset pyydystävät äyriäisiä tiheisiin verkkoihin, joista saalis siirtyy heidän patoihinsa. Tästä ei olisi mitään sanottavaa, ellei verkoissa olisi liian kapeat silmukat.
Pieninkään äyriäinen, kaikista pienin, juuri syntynyt, ei vielä neljännes tuumankaan pituinen äyriäispoikanen, ei pääse verkon silmien läpi. Pedro- ja Paulo-niemien kauniit rannat, joissa äyriäisten pyydystäjät asuvat, ovat kauhean näköisiä ja hajuisia miljaardien mätänevien kalojen vuoksi. Kalavartion velvollisuuksiin kuuluu tämän varkain pyydystämisen, joka uhkaa puhdistaa lahden kokonaan äyriäisistä, ehkäiseminen.
Ollessani kuusitoista vuotias poikanen olin jo erinomainen merimies ja tunsin lahden pitkin ja poikin. Senvuoksi määräsi kalansuojeluskomitea minun veneeni "Pohjan Hirven" vartiopalvelusveneeksi ja minut itseni valittiin vartiomieheksi. Kun ensin työskentelimme Ylälahdella ja joissa kreikkalaisten kalastajien joukossa, missä veitset välähtelivät heti hälyytyksen sattuessa ja jossa miehet antoivat pidättää itsensä vain nähdessään heihin suuntautuneen revolverin piipun, tervehdimme ihastuksella määräystä siirtyä Alalahdelle kiinalaisia vastaan.
Meitä oli kuusi miestä kahdessa aluksessa. Välttääksemme epäluuloja menimme alaspäin pimeän tultua ja laskimme ankkurin vedestä pistävän niemekkeen luo, jota kutsuttiin Pinolin saareksi. Kun itä alkoi vaaleta, me nostimme ankkurin ja ohjasimme rantatuuleen pyrkiäksemme viistoon yli lahden Pedro-niemelle. Aamusumu syveni ja riippui yli veden, oli mahdoton nähdä mitään, ja me aloimme lämmittää itseämme kuumalla kahvilla. Samalla täytyi meidän ryhtyä hyvin epäkiitolliseen työhön, tyhjentämään alustamme vedestä, sillä jollain tuntemattomalla tavalla oli "Pohjan Hirvi" saanut huomattavan vuodon. Puoli yötä meni painolastin siirtoon ja sen tarkastukseen. Vesi tunkeutui ponnisteluistamme huolimatta alukseemme, vaikkakin keskitimme koko tarmomme sen poisheittämiseen.
Kahvin jälkeen kolme miestä siirtyi toiseen alukseen — kolumbialaiseen lohiveneeseen — jättäen meidät toiset kolme "Pohjan Hirveen". Molemmat alukset purjehtivat päivännousuun saakka yhdessä. Kun aurinko nousi ja sen kuumat säteet hajoittivat sumun, aukeni eteemme eloisa kuva kalanpyydyslaivastosta, joka muodosti puolikuun muotoisen kaaren ja jonka äärimmäiset päät olivat kolmen mailin päässä toisistaan. Kukin "dschonka" oli lujasti sidottu puumerkkiin, joka näytti verkon paikan. Mutta ei ollut mitään ääntä, ei pienintäkään elämän merkkiä kuulunut.
Asema alkoi selvitä. Odottaessaan seisovaa vettä, jolloin saattaisi nostaa raskaat verkot, makasivat kaikki kiinalaiset aluksissaan. Me teimme nopeasti suunnitelmamme.
— Jokainen teistä heittäytyköön eri dschonkaan — kuiskasi minulle Le-Grant omasta veneestään. — Me teemme samalla tavoin, eikä ole mitään syytä epäillä, ettemme onnistuisi sieppaamaan ainakin kuutta dschonkaa.
Me erosimme. Minä käänsin "Pohjan Hirven", laskin tuulen alapuolelta erään dschonkan luo, hellitin isoapurjetta lopettaen vauhdin melkein kokonaan. Aluksemme lipui niin hiljaa dschonkan perän ohi, että eräs vartiomiehistämme helposti hypähti veneeseen. Tiukensin isoapurjetta, kohosin hiukan tuuleen ja aloin pyrkiä toisen dschonkan luo.
Tähän saakka ei ollut kuulunut pienintäkään ääntä, mutta tuskin oli aluksemme kohdannut seuraavan dschonkan, kun nousi melu. Kuului läpitunkevia itämaisia huutoja, revolverin laukaus ja melu yltyi.
— Hullusti kävi. He varoittavat toisia — sanoi George, toinen vartiomies, joka seisoi kanssani kannella.
Me olimme juuri laivaston keskuksessa, josta hälyytys leveni uskomattomalla nopeudella. Dschonkkien kansilla tunkeili puoleksi heränneitä pukeutumattomia kiinalaisia. Vihaiset merkkihuudot kajahtelivat yli veden ja jossakin lyötiin hälyytysmerkkiä kiivaasti merisimpukan kuoreen. Minä näin, kuinka oikealla meistä erään dschonkan päällikkö löi kirveellä poikki kiinnitysköyden ja ryntäsi auttamaan miehistöään kohottamaan suurta, karkeatekoista hamppupurjetta. Mutta vasemmalla, toisessa veneessä, olivat kiinalaiset juuri heränneet ja kurkistelivat kannelle. Käänsin "Pohjan Hirven", laskin kylki kylkeen ja George hyppäsi kannelle.
Koko laivasto oli nyt lähtenyt liikkeelle. Purjeiden avuksi lisäsivät he airot ja kiikkuvat dschonkat alkoivat hajaantua joka suuntaan lahdelle. Minä olin nyt yksin "Pohjan Hirvellä". Kuumeentapaisesti etsin tilaisuutta siepatakseni kolmannen dschonkan. Ensimmäisellä yrityksellä kohtasi minua huono onni. Kun ohjasin merkitsemälleni dschonkalle, pullistuivat sen purjeet ja se kohosi tuuleen tavattoman jyrkästi. Se kohosi puoli astetta ylemmäksi "Pohjan Hirveä" ja kunnioitukseni tähän kömpelön näköiseen alukseen kasvoi. Huomaten takaa-ajon toivottomaksi hellitin isoapurjetta ja laskin tuulen alapuolella minusta viistoon seisoviin dschonkoihin, sulkien ne tällä tavoin hyvin epäedulliseen asemaan.
Seuraava merkitsemäni dschonka kiikkui epävarmana edessäni ja kun aioin kääntää pois tuulesta lieventääkseni iskua yhteensattuessa, nousikin dschonka yht'äkkiä tuuleen ja pakeni, likaisten mongoolien päästellessä villejä huutoja kumartuessaan yli airojensa. Mutta minä olin tätä odottanutkin. Nousin heti tuuleen, heittäydyin koko painollani peräsimeen, tein jyrkän käännöksen ja hellitin äkkiä suurta purjetta lieventääkseni yhteentörmäyksestä koituvaa iskua. Dschonkan oikealla puolella olevat kaksi airoa katkesivat ja molemmat veneet törmäsivät rasahtaen yhteen. "Pohjan Hirven" kokkapuu pyyhkäsi ikäänkuin jättiläiskäsi reiästään dschonkan heikon maston ja repi sen suurpurjeen.
Tämä otettiin vastaan hurjalla, vimmastuneella kirkunalla. Paksu kiinalainen, epämiellyttävin, rasvaisin naamoin, päässään keltainen silkkiliina, otti seipään ja alkoi työntää "Pohjan Hirveä" etemmäksi. Odotin hetken voidakseni hellittää viistopurjeen ja juuri silloin, kun "Pohjan Hirvi" alkoi jäädä ja oli dschonkan perän kohdalla, hyppäsin minä siihen kädessäni kiinnitysnuora, jolla kytkin "Pohjan Hirven" siihen kiinni. Kiinalainen rasvaisine kasvoineen lähestyi uhkaavasti minua, mutta minä laskin käteni housujeni takataskulle ja hän pysähtyi. Minä olin aseeton, mutta kiinalaiset olivat oppineet kunnioittavasti suhtautumaan amerikkalaisten takataskuihin. Tällä tavoin toivoin voivani pidättää koko tämän villin joukon sopivan välimatkan päähän itsestäni.
Käskin kiinalaisen heittää ankkurin, mutta hän vastasi: "en ymmärrä". Hänen miehensä eivät myöskään olleet ymmärtävinään ja vaikka merkeillä selvästi ilmaisin heille toivomukseni, kieltäytyivät he ymmärtämästä. Havaitessani tämän kysymyksen edelleen pohtimisen hyödyttömäksi, menin itse keulaan ja laskin ankkurin.
— Nyt neljä teistä menee minun alukseeni — sanoin jyrkästi näyttäen samalla sormillani, että neljän oli tultava mukaani, mutta viidennen jäätävä dschonkaan. "Keltainen liina" epäröi, mutta toistin käskyn uhkaavasti (paljon uhkaavammin kuin tunsin) ja ohjasin käteni samalla takataskuun. Se vaikutti "Keltaiseen liinaan" ja synkin katsein muutti hän kolmen toverinsa kera "Pohjan Hirveen". Päästin kiireesti irti kiinnitysköyden ja viistopurjetta tiukentamatta ohjasin dschonkalle, jolla George oli. Täällä oli turvallisempaa, koska meitä oli kaksi ja Georgella oli sitäpaitsi revolveri, jolla äärimmäisessä tapauksessa saattoi suojella itseään. Tästä dschonkasta me otimme myöskin neljä kiinalaista alukseemme, jättäen yhden vartioimaan tavaroita.
Vielä lisäsimme kolmannesta dschonkasta neljä kiinalaista matkustajiimme. Sillä aikaa toinen vartiovene otti myöskin kaksitoista vankia ja tuli viereemme kuormitettuna aivan liiaksi. Tilannetta huononsi vielä se, että vene oli hyvin pieni ja vartiomiehet olivat puristetut niin kiinni vangittujen väliin, että häiriön sattuessa he tuskin olisivat olleet tilaisuudessa tekemään mitään.
— Teidän täytyy auttaa meidät pulasta — sanoi Le-Grant.
Katsoin omiin vankeihini, jotka tunkeilivat kajuutassa ja kannella.
— Voin ottaa kolme — sanoin minä.
— Ottakaa neljä — sanoi hän — ja minä otan itselleni Billin (kolmannen vartiomiehen). — Meillä on ahdasta ja tappelun tullen on jokaista valkoista kohti pari keltaista ja se on ehkä juuri sopiva suhde.
Vaihto suoritettiin. Toisessa veneessä nostettiin keskipurje ja se alkoi mennä alas lahtea suunnaten San-Rafaelin vastapäätä oleville soille. Minä asetin paikoilleen viistopurjeen ja seurasin heitä. San-Rafael, jossa meidän piti jättää saaliimme viranomaisille, oli yhteydessä lahden kanssa pitkien, matalien jokien kautta, joita myöten saattoi kulkea vain nousuvedellä. Oli seisova vesi ja koska kohta alkaisi lasku, oli kiirehdittävä, jos mieli välttää puolipäiväistä odotusta.
Rantatuuli alkoi auringon noustessa hiljentyä ja nyt tuuli vain heikkoina henkäyksinä. Etumaisessa veneessä laskettiin airot ja se jätti meidät pian kauas taakseen. Muutamia kiinalaisia seisoi kajuutan oven luona ja kun kumarruin yli puomin korjatakseni purjetta, tunsin, kuinka joku kosketti housujeni takataskua. Tekeydyin niinkuin en olisi kiinnittänyt siihen mitään huomiota, mutta vilkaistuani "Keltaseen liinaan" ymmärsin, että hän oli huomannut, ettei taskussani ollutkaan revolveria, jonka pelko tähän saakka oli pitänyt heitä aisoissa.
Tilanne alkoi käydä vakavaksi, kun sitäpaitsi dschonkkoja pyydystäessä
"Pohjan Hirveen" oli tullut paljon vettä, joka tunkeutui jo kajuuttaan.
Kiinalaiset huomasivat sen ja katsoivat minuun kysyvästi.
— Niin — sanoin minä — te ette halua heittää pois vettä ja me hukumme kaikki kohta, ymmärrättekö?
Ei, he eivät ymmärtäneet; joka tapauksessa pudistivat he vastaukseksi päätään, vaikkakin heidän kurttuisilla naamoillaan näkyi levottomuuden ilme. Kohotin veneen pohjalta muutamia lautoja, otin laatikosta esille sankoja ja kehoitin merkeillä heitä heittämään vettä pois. Mutta he nauroivat ryhtymättä mihinkään.
Heidän naurunsa ei miellyttänyt minua. Siinä oli uhkaa, yhdistettynä pahaan aikomukseen, päättäen heidän synkistä kasvoistaan. "Keltainen liina" käyttäytyi röyhkeästi siitä lähtien kun huomasi, ettei minulla ollut revolveria, liikkuen vangin luota toiselle innokkaasti vakuuttaen heille jotain.
Pidättäen vihani aloin heittää pois vettä. Mutta tuskin olin alkanut, kun suuri purje täyttyi ja "Pohjan Hirvi" kallistui. Alkoi päivätuuli. George oli täydellinen "keltanokka" merimieheksi ja minun täytyi tarttua peräsimeen. Tuuli puhalsi Pedron niemestä ja sen takana olevilta korkeilta vuorilta ja oli senvuoksi hyvin epätasaista ja puuskittaista; purjeet joskus pullistuivat, joskus riippuivat velttoina.
George oli avuttomin ihminen, jonka koskaan olin tavannut. Ollen yleensä mihinkään sopimaton ja sangen vähän yritteliäs, hänellä oli sitäpaitsi keuhkotauti ja tiesin, että jos hän ryhtyisi heittämään pois vettä, voisi hän saada verensyöksyn. Sillä välin vesi yhä lisääntyi ja minä huomasin, että oli aivan välttämätöntä ryhtyä johonkin. Käskin vielä kerran kiinalaisten tarttua sankoihin. He nauroivat ilkkuen.
— Olisi paras, jos ottaisitte revolverin ja pakottaisitte heidät työhön — sanoin Georgelle.
Mutta hän pudisti päätään ja antoi liiankin selvästi ymmärtää, että hän pelkäsi. Kiinalaiset ymmärsivät sen yhtä hyvin kuin minäkin ja heidän röyhkeytensä kävi sietämättömäksi. Kajuuttaan jääneet vangit särkivät ruokalaatikoita ja heihin yhtyivät ulkopuolella olevat, jotka tunkeutuivat sinne sisään ja kaikki yhdessä järjestivät oikean mässäyksen meidän säilykkeillämme ja leivoksillamme.
— Mitä tehdään? — sanoi George hiljaa.
Minussa kiehui voimaton raivo.
— Jos emme heitä viipymättä aseta aisoihin, niin on myöhäistä tehdä mitään. Paras, mitä voitte tehdä, on saattaa heidät kuuliaisiksi heti.
Vesi kohosi korkeammalle ja korkeammalle ja puuskat, jotka ennustivat uuden tuulen tuloa, tulivat yhä kovemmiksi. Tuulenpuuskien välillä vangit, syöden koko viikoksi varaamiamme ruokavaroja, alkoivat kokoontua milloin toiselle, milloin toiselle laidalle ja "Pohjan Hirvi" kiikkui kuin kaukalo. Minun luokseni astui "Keltainen liina" ja, näyttäen kädellään Pedron niemessä olevaa kyläänsä, antoi minun ymmärtää, että jos laskisin heidät maihin sinne, he auttaisivat aluksen tyhjentämisessä vedestä. Tällöin vesi kajuutassa ulottui jo vyötäisiin saakka ja kaikki siellä olevat vaatteet olivat aivan märkinä. Kieltäydyin kuitenkin ja näin Georgen kasvoista, että hän oli hyvin tyytymätön päätökseeni.
— Jos te ette näytä niille nyrkkiä, ryntäävät ne päällemme ja heittävät meidät yli laidan — sanoin minä hänelle. — Jos haluatte säilyttää nahkanne, antakaa revolverinne minulle.
— Kaikista vaarattominta, — mutisi hän pelkurimaisesti, — olisi laskea heidät rannalle. — Minä en halua mennä pohjaan muutamain likaisten kiinalaisten vuoksi.
— Ja minä, minä en halua asettautua likaisten kiinalaisten pilkaksi, vaikkapa sillä voisinkin estää pohjaan menon, — vastasin kiivaasti.
— Senpä vuoksi te hukutatte "Pohjan Hirven" ja meidät kaikki, — sanoi hän itkevällä äänellä. — Ja mitä hyötyä siitä on, sitä en ymmärrä.
— Jokaisella on oma makunsa, — vastasin minä.
Hän ei vastannut mitään, mutta minä näin, että hän vapisi. Uhkaavien kiinalaisten ja lisääntyvän veden vuoksi hän oli suunniltaan kauhusta. Ja enemmän kuin kiinalaisia ja vettä pelkäsin minä häntä ja sitä, mihin kauhu saattaisi hänet johtaa. Minä näin, kuinka hän heitti kärsimättömiä katseita pieneen veneeseen, joka kulki jälestämme köydessä ja kun tuli sopiva aika, vetäsin sen laidan luo. Huomatessaan tämän välkkyivät hänen silmänsä toivosta. Mutta ennenkuin hän saattoi arvata aikomustani, rikoin minä kirveellä veneen heikon pohjan ja vene täyttyi laitojaan myöten vedellä.
— Me joko hukumme tai uimme yhdessä, — sanoin minä. — Mutta jos annatte minulle revolverin, niin on "Pohjan Hirvi" vapautettu vedestä aivan heti.
— Heitä on paljon enemmän kuin meitä, — vikisi hän. — Me emme voita heitä.
Tunsin kiukkua ja vastenmielisyyttä tuollaista miestä kohtaan ja käännyin häneen selin.
Etumainen aluksemme oli jo kauan sitten kadonnut näkyvistä pienen saariryhmän taa, joka tunnettiin nimeltä "Merisaaret" ja sieltä päin ei siis ollut apua odotettavissa. "Keltainen liina" lähestyi minua tuttavallisesti veden loiskiessa hänen jaloissaan. Hänen katseensa ei minua miellyttänyt. Tunsin, että sen hyväntahtoisen hymyn takana, jonka hän koetti saada naamalleen, piili jotain häijyä. Käskin hänen poistua edemmäksi ja tein sen niin jyrkästi, että hän totteli.
— Ja nyt muista paikkasi! — ärjäsin — ja älä tule enää likelleni!
— Mutta minkävuoksi? — kysyi hän tyytymättömänä. — Minä halusin vain sanoa… sanoa… auttaa…
— Sanoa — katkasin jyrkästi, sillä tiesin nyt hänen ymmärtäneen kaikki, mitä tapahtui minun ja Georgen välillä. — Mitä sanoa? Tehän ette ymmärrä mitään, ette osaa puhua kieltämme.
Hän ikäänkuin sairaaloisesti myhähti kiristellen hampaitaan.
— Tietysti… kyllä… minä ymmärrän hyvin. Olen kunniallinen kiinalainen.
— Hyvä on — vastasin minä. — Te osaatte puhua ja ymmärrätte, ottakaa siis ja heittäkää veneestä vesi pois. Puhella ehdimme myöhemmin.
Hän pudisti päätään samalla osoittaen olkansa yli tovereitaan.
— Eivät anna. Hyvin pahoja kiinalaisia, huonoja ihmisiä. Minä halusin…
— Pois! — karjasin minä, sillä huomasin hänen työntävän käden vyöhönsä ja aikovan hyökätä päälleni.
Hämmästyneenä meni hän takaisin kajuuttaan, nähtävästi neuvottelemaan toisten kiinalaisten kanssa, kuinka olisi meneteltävä, sillä heti hänen mentyään kuului sieltä hyvin vilkasta keskustelua. "Pohjan Hirvi" makasi vedessä hyvin syvällä ja liikkui raskaasti. Kovassa aallokossa alus ehdottomasti hukkuisi, mutta puuskittainen tuuli oli rannalta päin ja saattoi lahden pinnan vain hienoon väreeseen.
— Minusta tuntuu, että teidän olisi paras ohjata rannalle — sanoi George äkkiä sellaisella äänensävyllä, että arvasin kauhun saaneen hänen päättämään jotain.
— Sitä en tee — vastasin lyhyesti.
— Minä käsken teitä niin tekemään! — sanoi hän koroittaen ääntään.
— Minä olen saanut määräyksen kulettaa nämä vangit San-Rafaeliin — vastasin.
Me puhuimme hyvin kuuluvasti ja kiinalaiset, kuultuaan ääntä, tulivat kajuutasta.
— Nyt te ohjaatte rannalle!
Sen sanoi George ja minä näin revolverin piipun olevan suunnattuna itseeni, — revolverin, jota hän ei uskaltanut pelkuruutensa vuoksi kohdistaa kiinalaisiin, mutta kyllä minuun!
Tuntui kuin aivoni olisivat yht'äkkiä saaneet häikäisevän valon. Tilanne ja jokainen sen yksityiskohta oli selvästi edessäni: häpeä kadottaa vangit, Georgen alhaisuus ja pelkuruus, kohtaus Le-Grantin ja muiden vartiomiesten kanssa, riittämättömät puolustussyyt. Sitten muistin, minkälaista vaivaa olin nähnyt saadessani voiton, joka nyt liukui käsistäni — liukui hetkellä, jolloin olin siitä aivan varma. Ja silmieni edessä olivat kiinalaiset kokoontuneina kajuutan oven eteen iskien toisilleen riemastuksissaan silmää. Ei, niin ei saisi koskaan tapahtua!
Kohotin nopeasti käteni ja laskin pääni alas. Ensimmäisellä liikkeellä väistin revolverin suun ja toisella — väistin pääni kuulalta, joka viheltäen lensi ohitse. Toisella kädellä tartuin Georgen käteen ja toisella revolveriin. "Keltainen liina" rosvojoukkoineen syöksyi eteenpäin. — Nyt tahi ei koskaan — ajattelin minä. Jännittäen kaikki voimani minä äkkiarvaamatta tyrkkäsin Georgen kiinalaisia vastaan iskien hänet nurin ja temmaten häneltä revolverin. Hän putosi "Keltaisen liinan" jalkoihin, joka kompastui, ja molemmat pyörivät vedessä veneen pohjalla. Samassa silmänräpäyksessä uhkasin heitä revolverillani; villit kalavarkaat laskeutuivat veneen pohjalle ja alkoivat nöyrästi kumarrella.
Mutta minä huomasin pian, että on suuri ero ihmisten välillä, jotka ryhtyvät suoranaiseen vastarintaan ja ihmisten, jotka vain yksinkertaisesti kieltäytyvät tottelemasta ilman mitään muuta. Kun käskin heitä uudelleen vetäytymään kajuuttaan, he kieltäytyivät. Uhkasin heitä revolverilla, mutta he istuivat yksipäisesti tylsinä veneen pohjalla vedessä, haluamatta liikahtaa mihinkään.
Kului neljännes tunti. "Pohjan Hirvi" painui yhä syvemmälle; isopurje liikehti laiskasti edestakaisin. Mutta Pedron niemen takaa näin vedessä tumman viivan, joka läheni meitä. Se oli pysyvä tuuli, jota olin niin kauan odotellut. Kutsuin kiinalaiset ja näytin heille viivan. He tervehtivät sitä huudoilla. Silloin osoitin minä purjeita ja aluksessa olevaa vettä ja selitin merkeillä, että kun tuuli saavuttaa purjeen, niin veneessä olevan veden vuoksi me kaadumme. Mutta he nauroivat ivallisesti tietäen, että minä voin kääntyä päin tuuleen, jolloin vältämme haaksirikon.
Mutta minä olin jo päättänyt. Kiristin purjenuoraa, niin että sain sitä käsiini jalan tahi kaksi ja tukien laidasta jaloillani nojasin selälläni peräsimeen. Toisella kädellä pitelin purjenuoraa ja toisessa oli minulla revolveri. Tumma viiva läheni ja kiinalaiset katsoivat milloin minuun, milloin aseeseen, pelolla, jota he huonosti kykenivät salamaan. Minun järkeni, tahtoni ja itsepäisyyteni olivat asetetut heidän tahtoaan ja itsepäisyyttään vastaan ja kysymys oli siitä, kuka saattoi kauemmin katsella edessä olevaa välttämätöntä kuolemaa antamatta perään.
Silloin puhalsi tuuli. Purjenuora vetäytyi kitisten tiukalle, purje pullistui ja "Pohjan Hirvi" alkoi kallistua yhä enemmän ja enemmän. Oikea laita oli jo veden alla, kajuutan ikkuna peittyi ja vesi alkoi virrata yli keulakatoksen. Alus kallistui niin nopeasti, että kiinalaiset alkoivat toinen toisensa jälkeen hyppiä kajuutasta kannelle; he kaatuilivat, kompastelivat ja tungeksivat oikeanpuoleisten penkkien luona aivan märkinä, samalla kuin alimmaiset heistä olivat vaarassa tukehtua veteen.
Tuuli alkoi piristyä ja "Pohjan Hirvi" kallistui yhä enemmän. Tänä hetkenä arvelin, että vene menisi pohjaan ja minä tiesin, että vielä yksi sellainen puuska ja me uppoisimme varmasti. Minun tuumiessani, antaisinko perään tahi en, alkoivat kiinalaiset rukoilla armoa. Minusta tuntui kuin olisi se ollut miellyttävin ääni, minkä milloinkaan olin kuullut. Ja silloin, mutta ei ennen, minä hellitin purjetta ja "Pohjan Hirvi" alkoi hyvin hitaasti kohottautua. Kun se asettautui oikeaan asentoon, oli siinä niin paljon vettä, että minä epäilin, oliko vene todella pelastettu.
Mutta kiinalaiset tunkeutuivat ikäänkuin sekapäisinä etukeulaan alkaen työskennellä sangoilla, lautasilla, hatuilla ja kaikilla, mitä käteen sattui. Oli miellyttävää ja hauskaa katsella, kuinka vesi aluksesta lensi yli laidan! Ja kun "Pohjan Hirvi" kohottautui ylpeästi vedestä, ohjasimme me määräpaikkaamme ja pääsimme viime hetkellä, ennen laskuveden tuloa, yli savi- ja liitukerroksen jokeen.
Kiinalaisten itsepäisyys oli murrettu ja he tulivat niin kuuliaisiksi, että ennen San-Rafaeliin tuloamme he, "Keltainen liina" etupäässä, hoitelivat purjeita täysin käsin. Mitä tulee Georgeen, niin tämä oli hänen viimeinen matkansa kalavartion mukana. Hänen omien sanojensa mukaan ei se häntä suurestikaan surettanut. Hän sanoi olevansa täysin tyytyväinen kirjanpitäjän toimeen maissa ja että se sopi hänelle paremmin kuin merellä olo. Me olimme samaa mieltä.