HYLKIÖ
I.
"Ptruu!" huusi Smoke koirilleen ja viskautui koko ruumiineen ohjaustankoa painamaan saadakseen reen pysähtymään.
"Mikä sinulla nyt on?" murahti Shorty. "Eihän sinun täällä tarvitse pelätä pulahtavasi veteen."
"Ei tarvitse, mutta katsohan jalanjälkiä tuolla oikealla", vastasi
Smoke. "Luulin, ettei näillä main talvehtisi ketään."
"Ne ovat ensimmäiset ihmisjäljet, jotka täällä Nordbeskassa olemme tavanneet", virkkoi Shorty tarkastellen tietä, joka oli melkein kokonaan hautautunut pari jalkaa paksuun nietokseen ja erosi kohtisuorasti joesta suuntautuen sitten pienen lännestä tulevan joen suulle. "Siitä on nähtävästi kulkenut kauan aikaa sitten joku saalistaan vetävä metsästäjä."
Smoke lakaisi kädellään kevyttä lunta, aprikoi hetken, lakaisi jälleen ja lakkasi taas hetkeksi. "Ei", sanoi hän. "Tästä on kulkenut väkeä kumpaankin suuntaan, mutta viimeksi ylös tuonne joelle. Keitä ne lienevätkin, ne ovat nyt siellä — se on aivan varmaa. Ketään ei ole kulkenut tästä moneen viikkoon. Mitä ne mahtanevat tehdä siellä koko ajan? Senpä juuri tahtoisin tietää."
"Ja minä tahtoisin tietää, mihin yövymme", sanoi Shorty ja silmäili epäilevästi luoteista taivaanrantaa, missä iltapäivänhämärä oli pimenemässä yöksi.
"Seurataan jälkiä tuonne joelle", sanoi Smoke. "Siellä on runsaasti polttopuuta. Voimme leiriytyä milloin tahansa."
"Mutta ajattele muonavarojamme! Ajattele koiria!" tenäsi Shorty. "Ajattele … no, all right, menköön syteen tai saveen. Tahtosi tapahtukoon."
"Se ei pitennä matkaa päivälläkään", vakuutti Smoke. "Siitä tulee kenties vain mailin lisäys."
"Ihmiset ovat kuolleet mailia lyhyemmilläkin matkoilla", vastasi Shorty ja ravisti päätään synkän alistuvasti. "Mutta minkäs sille voi, että maailmassa on murheitakin. Jaloillenne, senkin arkakäpälät — jaloillenne! Hei, Bright! Hei!"
Johtajakoira totteli, ja koko valjakko alkoi ponnistella eteenpäin pehmeässä lumessa.
Se oli raskasta työtä. Sekä miehet että koirat olivat eläneet monta päivää niukalla ruoalla eivätkä olleet oikeissa voimissaan. He noudattelivat tosin joen äyrästä, mutta se oli niin jyrkkä, että kulku oli yhtämittaista vaivalloista kapuamista. Ja korkeat kallioseinämät puristuivat pian niin lähelle toisiaan, että heidän matkansa kävi ahtaan rotkon pohjaa pitkin. Illan hämärä muuttui korkeiden vuorten välissä melkein pimeäksi.
"Tämä on sadin", sanoi Shorty. "Kaikki näyttää epäilyttävältä. Pohja on ontto. Täällä ei meille kunnian kukko laula."
Smoke ei vastannut, ja puoli tuntia he ponnistelivat ääneti eteenpäin.
"Minä kuulen nyt kuiskauksia omasta kallostani", sanoi Shorty viimein. "Kuulen aivan selvästi ääniä, ja sanon sinullekin, mitä ne puhuvat, jos kuunnella tahdot."
"Anna kuulua", sanoi Smoke.
"Niin, ne sanovat suoraan, ettemme milloinkaan pääse tältä rotkotieltä, emme monessakaan päivässä. Jäämme tänne virumaan, vieläpä hyvin pitkäksi aikaa."
"Eivätkö ne puhu mitään muonasta?" kysyi Smoke jurosti. "Meillä ei ole evästä moneksi päiväksi."
"Eivät hiiskahdakaan siitä. No, ehkäpä silti selviydymme. Mutta yhden seikan sanon sinulle, Smoke, suoran ja selvän. Syön koirista minkä tahansa, mutta Brightiä en. Sen minä rauhoitan. Sitä en saata pettää."
"Piristyhän, poikaseni", sanoi Smoke toiveikkaasti. "Minun vihjeelläni on nyt sananvuoro. Se vakuuttaa minulle, ettei ainoatakaan koiraa tarvitse syödä, vaan että me kaikki kohennumme lihaviksi ja pulskiksi jälleen, joko pistäen poskeemme hirven tai peuran tai paistettuja viiriäisiä."
Shorty niiskautti ylenkatseellisesti, ja taas tuli neljännestunnin vaitiolo.
"Kas niin, siinä on ensimmäinen murheen merkki", sanoi Smoke ja osoitti eteensä lumeen.
Shorty jätti ohjaustangon ja tuli hänen luokseen, ja kumpikin jäi katselemaan tiellä makaavaa miehen ruumista.
Mies oli kyljellään, kuoliaaksi jäätyneenä ja jäykkänä. Ruumiin päällä ei ollut lunta, niin että se ilmeisesti ei ollut maannut siinä pitkää aikaa.
"Oli yleinen lumisade kolme päivää sitten", sanoi Shorty.
Smoke nyökkäsi, kumartui kuolleen puoleen, käänsi sitä hiukan ja osoitti luodinreikää ohimossa. Hän silmäili ympärilleen ja nyökäytti päätään lumessa olevaa revolveria kohti.
Sadan metrin päässä he tapasivat toisen ruumiin, joka makasi suullaan tiellä. "Kaksi seikkaa on selvänä", sanoi Smoke. "Ne ovat lihavia. Kyseessä ei siis ole nälänhätä. Eivätkä ne ole löytäneet mitään erikoista, muuten ne eivät olisi tehneet itsemurhaa."
"Jos ovatkaan sitä tehneet", epäili Shorty.
"Varmasti ovat tehneet. Täällä ei ole kenenkään muun jälkiä kuin heidän, ja kummankin kasvoissa on ruudinsavua." Smoke astui askelen sivulle ja osoitti kenkänsä kärjellä revolveria, joka oli painunut kuolleen alle lumeen.
"Minusta tuntuu, ettemme ole vielä kunnolla alussakaan. No, entä miksi nuo molemmat lihavat veijarit ovat ottaneet itsensä hengiltä?"
"Kun olemme saaneet sen tietää, silloin on meillä selko koko tarinasta", vastasi Smoke. "Jatketaan matkaa. Pimenee."
Oli pilkkopimeä, kun Smoken lumikengät törmäsivät ruumiiseen, niin että hän kompastui. Hän kaatui poikittain rekeen, jossa oli vielä toinen ruumis. Ja kun hän oli pudistanut lumen niskastaan ja raapaissut tikulla tulta, he näkivät kolmannen ruumiin, joka makasi viltteihin käärittynä puoleksi kaivetun haudan partaalla. Ennen tikun sammumista he havaitsivat vielä puolikymmentä hautaa.
"Huh-huh!" sanoi Shorty väristen. "Itsemurhaajaleiri. Jok'ainoa hyvässä lihassa. Ne ovat varmasti hengettöminä — koko seurue."
"Ei, katsohan tuonne", Smoke tähysti pientä, kauempaa tieltä tuikkivaa tulta. "Ja tuolla on toinen tuli — ja tuolla kolmas. Tule, mennään sinne."
Enempää ruumiita he eivät tavanneet tiellä, ja vaellettuaan muutamia minuutteja kovaksitallattua tietä he saapuivat leiriin.
"Niitä on koko seurakunta", kuiskasi Shorty. "Ainakin kaksikymmentä hirsimajaa. Eikä ainoatakaan koiraa. Eikö se ole kummallista?"
"Se selittää asian", kuiskasi Smoke innostuneena vastaukseksi. "Tämä on
Laura Sibleyn retkikunta. Etkö muista? Ne tulivat viime syksynä Yukonia
ylös 'Port Townsendissa'. Jatkoivat levähtämättä matkaansa Dawsoniin.
Höyrylaivan on täytynyt laskea heidät maihin tämän joen suuhun."
"Tosiaan, nyt muistan. Ne olivat mormoneja."
"Eivät, vaan vegetariaaneja, kasvissyöjiä." Smoke hymähti. "Ne eivät tahtoneet syödä lihaa eivätkä käyttää vetokoiria."
"No, ja seuraukset alkavat ilmetä. Minä tiesin, että heissä oli jotakin hassua. Ja samainen Laura Sibley oli ottanut viedäkseen heidät suoraan sellaiselle paikalle, että jok'ainoasta tuli miljoonamies."
"Niin, hän oli heidän tietäjättärensä — näki näkyjä ja ennusti."
"St — kuuntele!"
Shorty ojensi kättään pimeässä ja töytäisi Smokea hiljaa kylkeen, ja kumpikin kuuli kumeata, pitkäveteistä ähkymistä eräästä majasta. Ennen kuin se oli vaimennut, alkoi samanlaista kuulua toisesta hökkelistä ja sitten kolmannesta… Siihen huokailuun tuntuivat sisältyvän kaikki inhimillisen kurjuuden sävelet. Se kuulosti salaperäiseltä ja kaamealta.
Smoke koputti erään valaistun majan oveen, ja Shorty seurasi häntä tupaan, kun he kuulivat jonkun ähkäisevän: "Sisään!" Tupa oli kurja, hirsistä kyhätty, sammalilla tilkitty, lattia sahajauhon ja höylänlastujen peitossa. Valonlähteenä oli hylkeenrasvalamppu, ja he saattoivat erottaa neljä makuulavaa; kolmella niistä oli miehiä, jotka nyt lakkasivat ähkymästä ja suuntasivat katseensa heihin.
"Mikä on?" kysyi Smoke eräältä mieheltä, jonka huovat eivät riittäneet peittämään hänen leveitä hartioitaan ja lihaksikasta ruumistaan — kun hänen kasvonsa taas olivat sisäänpainuneet ja silmissä paloi tuskaisa hehku. "Rokkoko? Vai mitä se on?"
Vastaukseksi mies osoitti suutaan ja levitti mustia, turvonneita huuliaan. Smoke peräytyi.
"Keripukkia", mutisi hän Shortylle, ja mies vahvisti päännyökäyksellä otaksuman oikeaksi.
"Onko teillä runsaasti muonaa?" kysyi Shorty.
"On kyllä", vastasi eräällä toisella lavitsalla oleva mies. "Ottakaa itsellenne. Täällä on suuria määriä. Varastovaja on sivuseinämällä. Menkää sinne."
Jokaisessa majassa, missä he illalla kävivät, oli tilanne samanlainen. Koko leiri sairasti keripukkia. Siellä kuului olevan kymmenkunta naista, mutta näitä ei näkynyt. Alkuaan siellä oli ollut yhdeksänkymmentäkolme miestä ja naista. Mutta kymmenen oli kuollut ja kaksi oli kadonnut äskettäin. Smoke kertoi tavanneensa heidät ja ilmaisi hämmästyksensä sen johdosta, ettei kukaan ollut käynyt etsimässä heitä edes sen pienen taipalen takaa, missä he olivat. Erikoisesti kummastutti häntä ja Shortya leirin asukasten saamattomuus. Heidän majoissaan vallitsi siivottomuus ja epäjärjestys. Ei mitään keskinäistä avuliaisuutta. Kullakin tuvalla oli omat huolensa ja koettelemuksensa, ja he eivät enää vaivautuneet edes kuolleitaan hautaamaan.
"Tämä on melkein kauheata", sanoi Smoke Shortylle. "Paljon heittiöitä ja laiskajaakkoja olen kyllä nähnyt, mutta en milloinkaan näin monta yhdellä kertaa. Kuulit, mitä he sanoivat. Eivät ole panneet rikkaa ristiin turhan takia. Minä lyön vetoa siitä, etteivät ne milloinkaan ole edes pesseet kasvojaan. Ei ole ihme, että ne ovat saaneet keripukin."
"Mutta kasvissyöjäinhän ei pitäisi saada keripukkia", tenäsi Shorty. "Suolaisen lihan syöjiinhän sen väitetään tarttuvan. Ja nämä eivät syö milloinkaan lihaa, eivät suolaista tai tuoretta eivätkä raakaa tai keitettyä."
Smoke pudisti päätään. "Tiedän sen. Ja senkin, että kasvisruoka parantaa keripukin. Mitkään lääkkeet eivät auta. Vihannekset, varsinkin perunat, ovat ainoa parannuskeino. Mutta muista eräs seikka, Shorty: tässä ei ole kysymys teoriasta, vaan tosiasiasta. Kaikilla näillä kasvissyöjillä on tosiaankin keripukki."
"Se on tarttuvaa."
"Ei, sen verran lääkärit kyllä tietävät. Se ei tartu. Se tulee itsestään. Keripukin saa, jos verestä puuttuu tiettyjä kemiallisia aineksia, eikä näitä kemiallisia aineksia saada pulvereista ja lääkepulloista, vaan vihanneksista."
"Mutta nämä ihmiset eivät syö mitään muuta kuin ruohoja", murahteli Shorty. "Ja kumminkin heillä on tauti — pahimmassa asteessaan. Se osoittaa, että sinä olet väärässä, Smoke. Sinä puolustat teoriaa, mutta tässä on tosiseikka, mikä lyö teoriasi kerrassaan laudalta. Keripukki on tarttuvaa, siksi nämä kaikki ovat sen saaneet, ja päällepäätteeksi kirotun tarttuvaa. Mekin molemmat sen saamme, jos pitkitämme tätä maleksimistamme täällä leirissä. Huh-huh! Minä aivan jo tunnen basillien ryömiskelevän ruumiissani."
Smoke nauroi epäilevästi ja koputti erään majan oveen. "Täällä on varmaankin asiat samalla kannalla", sanoi hän. "Tulehan mukaan siitä. Meidän on tutustuttava tilanteeseen."
"Mitä haluatte?" kuului terävä naisenääni.
"Tavata teitä", vastasi Smoke.
"Keitä te sitten olette?"
"Kaksi lääkäriä Dawsonista", tokaisi Shorty, mikä ajattelemattomuus aiheutti hänelle töytäyksen rintaan Smoken kyynärpäästä.
"Emme tahdo tavata minkään maan lääkäreitä", sanoi nainen äänellä, joka värisi ja vapisi tuskasta ja suuttumuksesta. "Menkää tiehenne. Hyvästi. Emme luota lääkäreihin."
Smoke nosti linkkua, avasi oven ja astui sisään. Neljä naista neljällä lavitsalla lakkasi ähkymästä ja huokailemasta kääntyen tuijottamaan tulijoita. Kaksi oli nuorta, kapeakasvoista, kolmas iäkkäämpi, hyvin roteva nainen, ja neljäs, jonka Smoke äänestä tunsi äskeiseksi puhujaksi, oli laihin ja hentoisin hänen näkemistään ihmissuvun edustajista. Hän sai pian tietää, että nainen oli Laura Sibley, loveenlankeava ennustajatar, joka oli järjestänyt retkikunnan Los Angelesissa ja johtanut sen tänne Nordbeskan kuolemanleiriin. Keskustelu, joka nyt alkoi, oli kiivas. Laura Sibley ei luottanut lääkärien apuun. Onnettomuuden kukkuraksi hän oli melkein kadottanut itseluottamuksensakin.
"Miks'ette lähettänyt apua noutamaan?" kysyi Smoke, kun nainen hengästyneenä ja uupuneena lopetti pitkän sanatulvansa. "Stewart Riverin rannalla on leiri, ja täältäkin käsin voi kahdeksassatoista päivässä saada koko Dawsonin liikkeelle."
"Minkä tähden Amos Wentworth ei lähtenyt?" kysyi nainen melkein hysteerisen vihaisesti.
"En tunne sitä herraa", vastasi Smoke. "Mitä hän puuhaa?"
"Ei mitään. Hän on ainoa, joka ei ole saanut keripukkia. Ja miksi hän ei ole saanut keripukkia? Sen kerron teille. Ei, en puhu siitä." Nainen puristi huulensa niin tiukasti yhteen, että Smoke oli erottavinaan niiden läpi sekä hampaat että hampaanjuuret. "Ja mitä se olisi hyödyttänyt? Enpä tiedä. En ole idiootti. Varastohuoneemme ovat täynnä kaikenlaisia hedelmämehuja ja säilykevihanneksia. Olemme paremmin kuin mikään muu Alaskan leiri varustetut vastustamaan keripukkia. Ei ole olemassa säilykevihannes- tai juurikasvilajia, jota meillä ei olisi runsaita määriä."
"Siinä sen nyt kuulet, Smoke", kerskasi Shorty. "Eikä tämä ole teoriaa, vaan tosiseikka. Sinä puhut kasvisruokaparannuksesta. Tässä näet kasvissyöjiä — mutta missä on parannus?"
"Tämä on selittämätöntä, mikäli ymmärrän", myönsi Smoke. "Olen nähnyt keripukkia — yksinäisiä tapauksia siellä täällä, mutta milloinkaan en ole nähnyt koko leirin siihen sairastuneen. Nyt meidän on autettava vointimme mukaan näitä ihmisiä, mutta ensin meidän on leiriydyttävä ja huolehdittava koirista. Palaamme huomisaamuna, hm … rouva Sibley."
"Neiti Sibley", tiuskaisi nainen. "Mutta jos ryhdytte, nuoret miehet, harjoittamaan joitakin lääkärien temppuja täällä, ammun haulipanoksen nahkaanne."
"Tuo hurskas ennustajatar on ihastuttava", nauroi Smoke haparoidessaan
Shortyn kera pimeässä tyhjälle hirsimajalle.
Majassa oli ilmeisesti asunut kaksi miestä vielä aivan äskettäin, ja kumppanukset tulivat siihen vakaumukseen, että ne olivat olleet heidän tiellä tapaamiaan itsemurhaajia. He tarkastivat yhdessä varastovajan ja näkivät siellä tavattomia määriä erilaisia ravintoaineita, säilykkeiksi laitettuja, jauhettuja, kuivattuja ja höyryssä paahdettuja.
"Mikä kumma heihin on ajanut keripukin?" ihmetteli Shorty ja veti valoon käärön munajauhetta ja toisen italialaisia herkkusieniä. "Ja katsohan tänne! Ja tänne!" Hän nosteli näkösälle tomaatti- ja vehnäjauhorasioita ja öljymarjasäilykepulloja. "Vieläpä tuo jumalallinen viettelijätärkin sai keripukin. Mitäs sanot siitä?"
"Johtajatar", oikaisi Smoke.
"Viettelijätär", uudisti Shorty. "Eikö hän juuri vietellyt heitä tänne hornanrotkoon?"
II.
Seuraavana aamuna päivän valjettua Smoke tapasi miehen, joka kantoi raskasta polttopuutaakkaa. Mies oli pieni, pirteä ja kulki ketterästi kantamuksestaan huolimatta. Smokessa mies herätti heti vastenmielisyyttä.
"Miten voitte?" kysyi hän.
"Oo, erinomaisesti."
"Tiedän sen", sanoi Smoke. "Juuri siksi kysyinkin. Te olette Amos Wentworth. Miten ihmeessä teissä ei ole keripukkia kuten kaikissa muissa?"
"Koska olen pysytellyt liikkeellä", vastasi mies terhakasti. "Ainoankaan heistä ei tarvitsisi olla nyt keripukissa, jos he vain olisivat liikkuneet ulkona ja tehneet jotakin. Mitä he tekivät? Riitelivät ja metelöivät ja valittivat pakkasta, pitkiä öitä, rasituksia, kipuja ja tuskaa ja jos mitä. He viruivat vuoteissaan siksi, kunnes pöhöttyivät niin, etteivät enää kyenneet nousemaan, ei ainoakaan. Katsokaa minua. Käykää tupaani."
Smoke seurasi häntä sisälle.
"Katselkaa ympärillenne. Siistiä kuin nukkekaapissa, vai mitä? En pitäisi höylänlastujakaan lattialla, ellei lämmön tähden täytyisi. Mutta lastut ovat puhtaita. Katsokaapa permantoja muissa tuvissa! Totisesti, tässä on tehtävä työtä, ja minä olen tehnyt, eikä minulla ole keripukkia."
"Osaatte aivan naulan kantaan", myönsi Smoke. "Mutta teillä on vain yksi makuulavitsa, nähdäkseni. Mistä johtuu moinen seurattomuus?"
"Siitä, etten halua seuraa. On helpompi pitää yhden kuin useamman asunto siistinä, siinä syy. Vai noiden laiskojen unikekojen asuintoveriksi! Luuletteko, että silloin olisin säilyttänyt terveyteni?"
Se oli hyvin vakuuttavaa, mutta Smoke ei voinut vapautua vastenmielisyydentunteestaan.
"Miksi Laura Sibley ei pidä teistä?" kysäisi hän äkkiä.
Amos Wentworth vilkaisi häneen nopeasti. "Hän on hullu", vastasi mies. "Me olemme muuten hulluja jok'ainoa. Mutta Jumala varjelkoon minua hupsusta naisesta, joka ei halua pestä lautastaan, ja sellaisia ovat kaikki nämä hullut ihmiset."
Muutamia minuutteja myöhemmin Smoke keskusteli Laura Sibleyn kanssa. Tämä oli kahden kepin nojassa huojuessaan seisahtunut levähtämään kumppanusten majan edustalle.
"Miksi kannatte kaunaa Wentworthille?" kysyi hän kesken muuta puhetta ja niin äkkiä, että nainen hämmästyi.
Naisen vihreät silmät sinkosivat suuttumuksen salamoita, hänen kuihtuneet kasvonsa vääristyivät hetkeksi raivosta, ja hillittömiä sanoja oli päästä hänen huuliltaan. Mutta sitten hän hillitsi itsensä pelottavalla ponnistuksella.
"Koska hän on terve", ähkyi hän. "Koska hän ei kohota sormeaankaan muita auttaakseen. Koska hän antaisi meidän mädäntyä paikoillemme tuomatta sankoakaan vettä tai kantamusta polttopuita. Mutta hänen on paras pitää varansa — en sano muuta!"
Ähkyen ja läähättäen hän jatkoi liikkaamistaan, ja tullessaan viitisen minuuttia myöhemmin ulos koiria syöttämään Smoke näki hänen menevän Amos Wentworthin majaan.
"Täällä on jokin hullusti, Shorty", sanoi Smoke päätään merkitsevästi pudistaen, kun hänen toverinsa tuli ulos ovesta pesuvesiastiaa kaatamaan.
"Se on varma", kuului hilpeä vastaus. "Ja me kumpikin saamme sen kyllä pian. Saatpa nähdä."
"En tarkoita keripukkia."
"Vai niin, no sitten sinä tarkoitat ennustajatarta. Hän voisi ryöstää vaikka ruumiin. En ole milloinkaan nähnyt naista, joka olisi näyttänyt niin nälkäiseltä."
"Liikunto on säilyttänyt sinut ja minut terveenä, Shorty. Se on pitänyt Wentworthin kunnossa. Nyt meidän on järjestettävä säännöllistä liikuntoa noille kurjille veijareille. Sinä saat tehtäväksesi valvoa, että he tottelevat. Nimitän sinut sairaalan ylihoitajattareksi."
"Kenet? Minutko?" huudahti Shorty. "Minä kieltäydyn."
"Et, sen jätät tekemättä. Minä olen apunasi, tietenkin, sillä se ei tule olemaan leikintekoa. Meidän on puhallettava heihin vauhtia. Aluksi heidän on haudattava kuolleensa. Voimakkaimmat valitsemme hautausjoukkoon, lähinnä voimakkaimmat polttopuita peräämään — ne näet ovat maanneet vilttiensä sisässä puita säästääkseen — ja niin edespäin. Sitten kuusenhavuteetä! Sitä emme saa unohtaa. Kaikki vanhat kullankaivajat pitävät sitä tepsivänä."
"Hyvä on, kyllä heillä pian on kuusenhavujen keruuta", naurahteli
Shorty. "Elleivät he sen sijaan ammu meitä."
Seuraavina tunteina oli kotitarkastus jokaisessa hökkelissä, joita oli kaikkiaan kolmattakymmentä. Kaikki ampumatarpeet, kaikki pyssyt ja revolverit takavarikoitiin.
"Pystyyn, raajarikot!" komenteli Shorty. "Yks kaks tänne kaikki ampuma-aseet. Tarvitsemme niitä."
"Kuka käskee?" kysyttiin ensimmäisessä majassa.
"Kaksi dawsonilaista lääkäriä", vastasi Shorty. "Ja heitä on toteltava.
Pitäkää kiirettä, ja ampumatarpeet myös esiin."
"Mitä te niillä teette?"
"Puolustaudumme säilykepurkkisotajoukkoa vastaan, joka hyökkää tänne laaksoon. Ja ilmoitan teille näin etukäteen, että tänne tulvii pian myös kuusenhavuteetä. Liikuttakaahan luitanne."
Eikä se ollut kuin alkua. Miehet pakotettiin hyvällä tai pahalla nousemaan makuulavitsoiltaan ja pukeutumaan. Smoke valitsi hautausjoukolle keveimpiä töitä. Toisen joukon käskettiin hankkia puita hautojen sulattamiseksi jäätyneeseen maahan. Kolmas joukko sai hakata halkoja, joita puolueettomasti jaettiin jokaiseen majaan. Ne, jotka olivat liian heikkoja ulkotöihin, pantiin tupia puhdistamaan ja vaatteita pesemään. Muuan työjoukko kantoi leiriin kuusenhavutaakkoja, ja jokaisella kamiinalla keitettiin kuusenhavuteetä.
Tilanne oli vaikea, katselivatpa Smoke ja Shorty sitä miltä taholta tahansa. Runsaasti kolmekymmentä, joissa taudin voima oli hirveä, täytyi jättää vuoteisiinsa, kuten molemmat kumppanukset kauhukseen huomasivat, ja muuan nainen Laura Sibleyn majassa kuoli. Ankarat toimenpiteet olivat välttämättömät.
"Minä en hevin lyö sairasta miestä", puheli Shorty nyrkit uhkaavasti ojossa. "Mutta minä pieksäisin hänet pelkäksi sinelmäksi, jos vain voisin siten hänet parantaa. Pystyyn joka sorkka ja turkki niskaan — ja sukkelasti, tai minä isken niin, että tähdet silmissä tanssivat!"
Kaikki puuskuttivat, huokailivat ja itkivät, ja kyynelkarpalot jäätyivät heidän poskilleen, samalla kuin he ahersivat ja uurastivat, ja oli ilmeistä, että heidän tuskansa eivät olleet teeskenneltyjä. Tilanne oli epätoivoinen, ja Smoken sairaanhoito oli hevosparannusta.
"Jo riittää", sanoi Smoke kello kolmelta iltapäivällä. "Lopettakaa nyt. Menkää lepäämään. Vointinne on nyt ehkä hyvin huono, mutta huomiseksi se paranee. Ei ole helppo parantaa itseään, mutta minä aion parantaa teidät."
"Liian myöhään", nauroi Amos Wentworth kylmästi Smoken ponnistuksia.
"Heidän olisi pitänyt aloittaa tämä jo viime syksynä."
"Tulkaa mukaan", vastasi Smoke. "Ottakaa nämä molemmat sangot. Te ette voi väittää itseänne sairaaksi."
Kolmisin he kulkivat tuvasta toiseen ja antoivat jokaisen potilaan imeä nahkaansa puoli litraa kuusenhavuteetä. Se ei ollut helppoa.
"Teidän on viisainta heti ruveta ajattelemaan, että tarkoitamme teidän parastanne", sanoi Smoke ensimmäiselle vastaantenääjälle, joka makasi selällään ja murahteli yhteenpurtujen hampaittensa välitse. "Autahan, Shorty." Smoke tarttui potilasta nenään ja antoi hänelle iskun leukaan, niin että suu avautui. "Nyt, Shorty, kaada tee hänen kurkkuunsa."
"Ensi kerralla se käy helpommin", lohdutti Smoke uhria ja kurotti kättään viereisessä vuoteessa olevan miehen nenää kohti.
"Me teemme tämän kuusenhavuteekierroksen neljästi päivässä, ja teitä on kahdeksan sellaista, joiden on juotava joka kerralla", sanoi Smoke Laura Sibleylle. "Niin ettei meillä ole aikaa tuhlata tuhmuuksien kuuntelemiseen. Juotteko vai onko minun tartuttava nenäänne?" Hän liikutteli kaunopuheisesti peukaloaan ja etusormeaan naisen nenän lähettyvillä. "Se on kasviainetta, niin ettei teidän tarvitse yökkäillä."
Laura Sibley epäröi. Hän mutisi pelkäävänsä.
"No?" sanoi Smoke käskevällä äänellä.
"Minä … minä otan", vikisi nainen. "Mutta pian!"
Sinä iltana Smoke ja Shorty paneutuivat levolle uupuneempina kuin raskaimpienkaan tavallisten työpäivien jälkeen.
"Tämä meno aivan ellottaa minua", kertoi Smoke. "On kauheata kiusata heitä kuten nyt teemme. Mutta liikunto on ainoa tepsivä parannuskeino, ja sitä on harjoitettava reippaasti. Toivoisin, että meillä olisi säkillinen raakoja perunoita."
"Sparkins ei kykene jatkamaan astiainpesua", sanoi Shorty. "Häneen koskee niin, että kylmä hiki peittää hänet. Minun täytyi kantaa hänet lavitsalleen, niin avuton hän oli."
"Kunpa meillä vain olisi raakoja perunoita", jatkoi Smoke. "Näissä säilykkeissä ei ole mehua, sitä mikä antaa voimia. Kaikki elähdyttävä on haihtunut pois."
"Ja ellei nuori Jones Brownlowin tuvassa heitä henkeään tänä yönä, saa minut noitua nahkiaiseksi."
"Älähän nyt kumminkaan niin synkisty", lohdutti Smoke.
"Ja sitten saamme tietenkin haudata hänet", vastasi toinen vastenmielisyyttä ilmaisevalla äänellä. "Se poika on aivan inhottava, sanon minä…"
"Kitasi kiinni!" kivahti Smoke.
Kun muutamia vieläkin voimakkaampia vuorosanoja oli vaihdettu, alkoi
Shortyn lavitsalta kuulua hirsienvetoa.
III.
Sinä yönä ei ainoastaan Jones kuollut, vaan eräs polttopuujoukkueen voimakkaimpia miehiä hirttäytyi. Ja seurasi sarja surkeita päiviä. Yhden viikon Smoke karaisi luontoaan voidakseen täyttää tehtävänsä, lisäsi liikuntoa ja teeannoksia. Hänen oli pakko antaa lomaa työmiehilleen, milloin yhdelle, milloin kahdelle, kolmelle kerrallaan. Hän teki havainnon, että kaikista hoitotavoista liikunto oli sopimattominta keripukissa. Hupenevalla hautausjoukolla oli alituisesti työtä, ja puolikymmentä hautaa oli aina kaivettava etukäteen asukkaita odottamaan.
"Ette olisi voinut valita kurjempaa leiripaikkaa", sanoi Smoke Laura Sibleylle. "Nyt olette kapeassa, idästä länteen kulkevassa solassa, jonne ilta-aurinko ei pääse paistamaan korkeitten vuorenseinämäin takaa. Tänne ei pilkahdakaan auringonsädettä moneen kuukauteen."
"Mistä olisin sen saattanut tietää?"
Smoke kohautti olkapäitään. "Miksette olisi saattanut sitä tietää?
Tehän arvelitte osaavanne johtaa sata hölmöä kultakaivokselle."
Nainen vilkuili vihaisesti häneen ja ontui tiehensä. Tullessaan muutamaa minuuttia myöhemmin tarkastamasta nurisevaa potilasjoukkoa, joka oli kuusenhavuja leikkelemässä, Smoke näki ennustajattaren menevän Amos Wentworthin tupaan ja seurasi jäljestä. Ovella hän kuuli naisen vikisevän, rukoilevan äänen.
"Ainoastaan minulle", pyysi nainen Smoken astuessa sisään. "En puhu siitä kenellekään."
Kumpikin katseli levottomasti tulijaan, ja Smoke oli varma siitä, että heillä oli jotakin erikoista tekeillä, ja hän kirosi itsekseen, kun ei ollut jäänyt kuuntelemaan.
"Näyttäkää!" käski hän karskisti.
"Mitä se on?" "Mikä on mitä?" vastasi Amos Wentworth jurosti. Eikä
Smoke tullut sen viisaammaksi.
Asema kävi yhä uhkaavammaksi. Kuolinluettelo piteni tässä pimeässä luolassa, jonne aurinko ei milloinkaan paistanut. Joka päivä Smoke ja Shorty tutkivat toistensa suun nähdäkseen, oliko nielu ja limakalvo alkanut vaaleta — keripukin ensimmäinen, varma merkki.
"Minä luovun leikistä", sanoi Shorty eräänä iltana. "Olen ajatellut asiaa ja jätän koko homman. Orjain piiskurina saattaisin olla, mutta raajarikkoisten pieksäminen menee yli voimieni. Ne huononevat huononemistaan. Ei ole enää kahtakymmentä miestä, jotka voisin ajaa työhön. Liikunto ei ole hyväksi."
"Minä olen tullut samaan johtopäätökseen", vastasi Smoke. "Jätämme työhön vain kymmenkunta. Ne saavat olla apunamme. Voimme antaa niiden vuorotella. Ja kuusenhavuteen juottamista jatkamme."
"Se ei auta."
"Arvelenpa melkein samaa, mutta ei se vahingoitakaan."
IV.
"Uusi itsemurha", kuului Shortyn ensimmäinen uutinen seuraavana päivänä. "Tällä kertaa Phillips. Olen aavistellut sitä jo monta päivää."
"Meidän on keksittävä jokin tepsivä parannuskeino", mutisi Smoke. "Mitä ehdotat, Shorty?"
"Kuka? Minäkö? En osaa ehdottaa mitään. Asiain täytyy mennä menojaan."
"Toisin sanoen: he kuolevat kaikki."
"Lukuunottamatta Wentworthia", sanoi Shorty katkerasti, sillä hän oli pian alkanut tuntea samaa vastenmielisyyttä kuin kumppaninsa tuota miestä kohtaan.
Smoke ei saattanut kyllin ihmetellä sitä, että Wentworth edelleen säilyi taudilta. Miksi hän oli ainoa, joka ei saanut keripukkia? Miksi Laura Sibley vihasi ja siitä huolimatta itkien ja vaikeroiden rukoili miestä. Mitä hän pyysi mieheltä ja mitä tämä ei tahtonut hänelle antaa?
Useita kertoja Smoke meni Wentworthin tupaan ateriain aikana. Hän havaitsi vain yhden epäilyttävän seikan: Wentworth piti hänen tuloaan silmällä. Sitten hän koetti tutkistella Laura Sibleytä.
"Raaka peruna parantaisi teidät kaikki", sanoi hän ennustajattarelle.
"Tiedän sen. Olen nähnyt sen ennen."
Naisen silmien myöntävä välähdys, mikä sitten heti katosi katkeruuden ja vihan ilmeen tieltä, johdatti Smoken oikeille jäljille.
"Miksi ette ottaneet mukaanne perunoita höyrylaivaan?" kysyi hän.
"Otimme kyllä. Mutta jokea noustessamme myimme ne eräälle Fort Yukonin kauppiaalle. Meillä oli runsaasti säilykkeitä ja tiesimme niiden säilyvän paremmin. Ne eivät palellukaan."
"Myittekö aivan kaikki?" kysyi Smoke.
"Myimme. Miten olisimme tällaista aavistaneet?"
"Mutta kenties jäi pari säkkiä jäljelle? Ymmärrättehän … ne olivat sattumalta joutuneet väärään kohtaan lastiruumaa?"
Nainen pudisti päätään, hiukan epävarmasti, oli Smoke huomaavinaan, ja lisäsi: "Emme ole löytäneet yhtään perunaa."
"Mutta kenties niitä oli siellä?" intti Smoke.
"Mistä minä sen tiedän?" tiuskaisi nainen. "En ollut muonitusmestarina."
"Mutta Amos Wentworth oli", tokaisi Smoke. "No niin, sillä selvä. Mikä on yksityinen mielipiteenne — meidän kesken sanoen? Luuletteko Wentworthilla olevan kätkössä edes hiukan perunoita?"
"En luule, varmasti hänellä ei ole. Miksi hän ne olisi kätkenyt?"
"Mikä esti hänet sitä tekemästä?"
Nainen kohautti olkapäitään.
Kuinka paljon Smoke naista haastattikin, ei hän saanut tätä myöntämään mahdollisuutta, johon oli viitannut.
"Wentworth on sika", kuului Shortyn tuomio, kun Smoke kertoi hänelle epäluuloistaan.
"Samoin Laura Sibleykin", sanoi Smoke. "Hän uskoo miehellä olevan perunoita, mutta hän vaikenee siitä ja koettaa päästä vain itse niistä osalliseksi."
"Mutta ukkeli ei anna vietellä itseään?" Shorty uhrasi muutamia mehukkaimpia voimasanojaan syntiselle ihmisluonteelle. "Kalvakoon keripukki heitä haudassakin — sellaista palkkaa toivotan heille Herraltamme, jota paitsi lähden nyt heti Wentworthin hökkeliin ja möyhennän hänet pehmeäksi."
Mutta Smoke äänesti valtioviisauteen turvautumisen puolesta. Illalla, kun leiri voihki ja nukkui tai voihki eikä nukkunut, hän astui Wentworthin pimeään tupaan.
"Kuulkaahan, Wentworth", sanoi hän. "Minulla on tässä pussissa tuhannen dollarin kultahiekka. Olen tämän maan rikkaita miehiä, ja minulla on varaa toteuttaa päähänpistoni. Minua säälittää näiden sairasten kurjuus. Pankaa yksi raaka peruna käteeni, ja kultahiekka on teidän. Kas tässä, ottakaa."
Ja Smoke aivan ihastui, kun Amos Wentworth ojensi pimeässä kättään ja otti kullan. Smoke kuuli hänen kaivelevan huopiaan ja tunsi sitten kädessään esineen, joka ei ollut raskas kultapussi, vaan aivan selvästi peruna, kananmunan kokoinen ja vielä lämmin toisen käden kosketuksesta.
Smoke ei jättänyt asiaa aamuun. Hän ja Shorty odottivat kahden huonoimman potilaansa kuolevan millä hetkellä tahansa, ja niiden luokse he kiiruhtivat. Tuhannen dollarin peruna oli survottu muhennokseksi, kuorineen ja siinä olevine multanokareineen — ja tätä paksua nestettä he tiputtivat muutaman pisaran kerrallaan niihin kauheannäköisiin reikiin, jotka olivat ennen olleet suun nimisiä. Koko yön Smoke ja Shorty valvoivat vuorotellen antamassa perunavalmistetta sairaille, hieromassa heidän hirveiksi turvonneita ikeniään, joissa hampaat olivat putoamaisillaan, ja pakottivat heidät nielemään jok'ainoan pisaran tuota kallisarvoista elämännestettä.
Seuraavana iltana oli kummankin potilaan tila parantunut ihmeellisesti, melkein uskomattomasti. Kun perunavalmiste neljänkymmenenkahdeksan tunnin kuluttua loppui, he olivat täydellisesti välttäneet vaaran, jos kohta olivatkin kaikkea muuta kuin terveitä.
"Kuulkaahan, mitä aion tehdä", sanoi Smoke Wentworthille. "Minulla on rahoja tallennettuna tässä maassa, ja minun maksuosoitukseni kelpaavat missä tahansa. Maksan teille viisisataa dollaria jok'ainoasta perunasta viidenkymmenentuhannen dollarin kokonaissummaan asti. Sillä saa sata perunaa."
"Onko siinä kaikki kultahiekkanne?" kysyi Wentworth.
"On. Shortyn kanssa olen haalinut kokoon kaiken kultahiekkamme. Mutta todellisuudessa olemme, hän ja minä, yhteensä monen miljoonan arvoisia."
"Minulla ei ole perunoita", sanoi Wentworth lopuksi. "Toivoisin, että minulla olisi. Antamani peruna oli ainoa. Olin säästänyt sitä koko talven, koska pelkäsin saavani keripukin. Myin sen vain saadakseni rahat höyrylaivamatkaan, sitten kun jokiliikenne alkaa."
Vaikka perunavalmiste oli loppunut, jatkui kummankin toipuvan paraneminen kolmantenakin päivänä. Muut, jotka eivät olleet saaneet perunavalmistetta, huononivat huononemistaan. Neljäntenä aamuna haudattiin kolme hirvittävää ruumista. Shorty kesti vielä sen toimituksen, sitten hän kääntyi Smoken puoleen:
"Sinä olet koettanut keinoasi. Nyt minä koetan omaani!"
Hän meni suoraa päätä Wentworthin majaan. Shorty ei kertonut milloinkaan, mitä siellä tapahtui. Hän tuli sieltä rystyset verillä ja kuin nylettyinä, eikä Wentworthin kasvoissa ollut ainoastaan voimallisten nyrkiniskujen merkkejä, vaan hän kulki monta aikaa sen jälkeen pää kallella ja niska jäykkänä. Tämän ilmiön selityksenä oli neljä mustansinistä sormenjälkeä kaulan toisella puolella ja yksi samanlainen toisella.
Sitten Smoke ja Shorty menivät yhdessä Wentworthin majalle, paiskasivat isännän lumeen ja käänsivät koko tuvan sisustuksen ylösalaisin. Laura Sibley kompuroi kirkuen paikalle ja auttoi ihastuneena heitä etsimisessä.
"Te ette saa ainoatakaan perunaa, neiti hyvä, vaikka löytäisimme niitä koko tynnyrin."
Mutta heidän vaivansa menivät hukkaan. Vaikka he kaivoivat möyheäksi maapermannonkin, eivät he löytäneet mitään.
"Ehdotan, että paistamme häntä hiljaisella tulella, kunnes hän tunnustaa", sanoi Shorty aivan tosissaan.
Smoke pudisti eväten päätään.
"Hän on murhamies", jatkoi Shorty. "Hän murhaa näitä viheliäisiä poloisia yhtä julmasti kuin jos löisi heitä kirveellä kalloon, jopa julmemminkin."
Meni päivä, minkä kuluessa he pitivät tarkasti silmällä Wentworthin pienimpiäkin liikkeitä. Monesti hänen aikoessaan vesisanko kädessä joelle he lähestyivät kuin sattumalta hänen majaansa, jolloin hän joka kerta kiiruhti jälleen sisälle vedettä.
"Ne ovat kätkössä tuvassa", sanoi Shorty. Hän nousi pystyyn ja veti kintaat käteensä. "Minä otan selvän siitä, vaikka minun olisi purettava hirsi hirreltä koko kölsä."
Hän katseli Smokea, joka istui penkillä hajamielinen, ajatteleva ilme kasvoillaan eikä ollut kuunnellut häntä.
"Mikä sinulla on?" kysyi Shorty harmistuneena. "Et toki liene saanut keripukkia!"
"Minä koetan muistutella mieleeni erästä seikkaa."
"Mitä sitten?"
"En tiedä. Sepä se onkin harmillista. Mutta se johtaisi oikeille jäljille, kunhan vain saisin palautetuksi sen mieleeni."
"Kuulehan, Smoke, heitä hiiteen turhat hiuksenhalkomiset", kehotti Shorty. "Noudata neuvoani ja jätä aprikoiminen. Tule auttamaan minua hökkelin hajoittamisessa. Minä panisin sen palamaan, ellen pelkäisi samalla paistavani perunoita."
"Siinä se nyt on!" huudahti Smoke ja ponnahti pystyyn. "Sitä juuri koetin palauttaa muistiini. Missä on lamppuöljykannu? Minä tulen avuksesi, Shorty. Perunat ovat jo kuin kädessämme."
"Mitä minun on tehtävä?"
"Ei mitään muuta kuin mitä näet minun tekevän. Olenhan aina sanonut, että kirjallisuuteen perehtymättömyydestä on haittaa, Klondykessakin. Sen, mitä nyt teemme, olen oppinut eräästä kirjasta. Luin sen ollessani aivan pieni pahainen, ja nyt siitä on meille hyvä apu."
Revontulten kalpeassa, vihreäsävyisessä loisteessa kumppanukset hiipivät muutamia minuutteja myöhemmin Amos Wentworthin majalle. Varovasti ja hiljaa he valelivat öljyllä seinähirsiä ja varsinkin oven ja ikkunanpieliä. Sitten he raapaisivat tulta tikulla ja katselivat, miten liekki alkoi nuoleskella öljyä. He vetäytyivät syrjään tulenloisteen vahvetessa ja jäivät odottamaan.
He näkivät Wentworthin hyökkäävän ulos, katselevan hurjana tulipaloa ja syöksyvän takaisin tupaan. Vajaan minuutin kuluttua hän oli jälleen ulkona, raskas säkki selässään. Smoke ja Shorty loikkasivat hänen kimppuunsa kuin kaksi nälkäistä sutta. Mies horjahti säkkinsä alle ja Smoke koetteli kädellään ollakseen varma sen sisällyksestä. Sitten hän tunsi Wentworthin käsivarsien kietoutuvan ranteisiinsa, ja miehen kasvojen kääntyessä häneen päin hän näki, että ne olivat kalmankalpeat.
"Antakaa minulle kymmenen, ainoastaan kymmenen — vain puoli tusinaa — ja te saatte kaikki muut", huusi Wentworth. Hän irvisteli ja taivutti päätään purrakseen Smokea jalkaan, mutta hillitsi itsensä ja alkoi jälleen ruikuttaa rukouksiaan. "Vain puoli tusinaa. Minä aioin antaa ne teille — huomenna. Niin aioin. Ne ovat elämä! Ainoastaan puoli tusinaa."
"Missä toinen säkki on?" ärjyi Shorty. "Sen olen syönyt", vastasi mies, ja se oli selvästi suuri totuus. "Tämä säkillinen on vain jäljellä. Antakaa minulle muutamia, niin saatte loput."
"Oletko syönyt ne!" karjaisi Shorty. "Koko säkillisen! Ja sillä aikaa nuo poloiset ovat kuolleet saamatta ainoatakaan. Tästä saat, sika! Ja tästä … ja tästä … ja tästä! Senkin sika! Senkin raato!"
Ensimmäinen potku sinkautti Wentworthin Smoken polvilta. Toisella potkulla mies kierähteli lumessa. Mutta Shorty jatkoi potkimistaan.
"Varo varpaitasi", muuta Smoke ei sanonut.
V.
Sinä yönä ei leirissä nukuttu. Tunnin toisensa jälkeen Smoke ja Shorty olivat sairaskäynneillä kaataen elähdyttävää perunavalmistetta, neljänneslusikallisen kerrallaan, jokaisen potilaan hirveännäköiseksi turvonneeseen suuhun. Ja seuraavana päivänä toinen jatkoi työtä toisen nukkuessa.
Kuolemantapauksia ei enää sattunut. Heikoimmatkin potilaat alkoivat toipua hämmästyttävän nopeasti. Miehet, jotka olivat maanneet selällään viikkomääriä, kömpivät kolmen päivän perästä vuoteistaan ja koikkelehtivat kainalosauvojen varassa. Ja aurinko, joka oli matkannut kaksi kuukautta pohjoista kohti, kurkisti samana päivänä ensimmäisen kerran vuoren harjanteen takaa.
"Ei ainoatakaan perunaa!" sanoi Shorty itkevälle ja rukoilevalle Wentworthille. "Teissä ei ole keripukin varjoakaan. Olette pistänyt poskeenne kokonaisen säkillisen perunoita ja olette turvattu keripukkia vastaan vähintään kahdeksikymmeneksi vuodeksi."
"Annan teille erään neuvon", sanoi Smoke Wentworthille. "Nämä ihmiset paranevat pian, Shorty ja minä lähdemme täältä viikon kuluttua — täällä ei ole ketään teitä puolustamassa, kun miehet hyökkäävät kimppuunne. Tuossa on tie. Dawsoniin on kahdeksantoista päivän matka."
"Pudistakaa pian tämän laakson lumet jaloistanne", yhtyi Shorty, "muuten muuttuu se, mitä minä teille tein, leikiksi sen rinnalla, mitä nämä toipilaat tekevät."
"Hyvät herrat, pyytäisin teiltä erästä asiaa", ruikutti Wentworth. "Olen outo tällä seudulla. En löydä tietä. Antakaa minun seurata mukananne. Maksan tuhat dollaria, jos saan matkata kanssanne."
"Totta kai", sanoi Smoke kujeellisesti hymyillen. "Jos Shorty suostuu siihen."
"Kuka? Minäkö?" Shorty suoristihen koettaen näyttää mahdollisimman majesteettiselta. "Minä en ole suorastaan mikään. Puuta pureva toukka on tuhat kertaa ylpeämpi minua. Minä olen täi, sontiainen, kaalimadon veli ja lihakärpäsen poika. Minä voin häpeämättä seurustella kaikkinaisten ryömiväisten, matelevaisten ja haisevaisten kanssa. Mutta minäkö matkaisin tuon hylkiön toverina! Tiehenne, raato!"
Amos Wentworth läksi yksin taipalelle vetäen reessä niin suurta muonamäärää kuin hän tarvitsi päästäkseen Dawsoniin. Mailin päässä tiellä Shorty saavutti hänet.
"Tulkaahan tänne puheilleni", kuului Shortyn tervehdys. "Tulkaa tänne.
Sukkelasti vain. Ja tänne ne!"
"En ymmärrä, mitä tarkoitatte", vikisi Wentworth ja vapisi muistellessaan Shortyn hänelle käsin ja jaloin antamaa löylytystä.
"Meidän tuhat dollariamme, ettekö sitä ymmärrä? Se tuhannen dollarin kultahiekka, millä Smoke osti teiltä yhden pienen, vaivaisen perunan. Tänne se vain!"
Ja Amos Wentworth ojensi hänelle kultapussin.
"Purkoon teitä haisunäätä ja menehtykää vesikauhuun", hyvästeli Shorty.