KUN CULTUS-GEORGE OLI VÄHÄLLÄ PÄÄTTÄÄ PÄIVÄNSÄ HIRRESSÄ
I.
He nousivat rinnettä syvässä, jauhonhienossa lumessa, johon reenjalakset ja mokkasiinit eivät olleet vielä jälkiään jättäneet. Smoke, joka oli etumaisena, polki haurasta kristallia leveillä, lyhyillä lumikengillään. Hänen takanaan ponnisteli poljettua uraa myöten kuusipäinen koiravaljakko, jonka höyryävä läähätys osoitti, miten kovalle kulku otti ja miten kireä pakkanen oli. Aisakoiran ja reen välissä oli Shortylla tiukka paikka; hänen oli käytettävä voimiaan ohjaustangossa ja vetohihnassa, sillä hän auttoi koiria vetämisessä. Puolen tunnin päästä hän ja Smoke aina vaihtoivat paikkaa, sillä tienpolkeminen oli vieläkin raskaampaa kuin ohjaustangon hoito.
Kaikki varusteet olivat uudet ja lujat. He olivat ryhtyneet ankaraan urakkaan, joka kysyi voimia: heidän oli määrä kulkea nyt keskellä talvea vedenjakajavuoriston yli. Tällä vaivalloisella taipalella he pitivät kymmenen mailin päivämatkaa kunnioitettavana saavutuksena. He olivat mielestään hyvässä kunnossa, mutta joka ilta he ryömivät kuolemanväsyneinä makuuturkkeihinsa. Kuusi päivää oli kulunut siitä, kun he olivat lähteneet eloisasta Muclur-leiristä Yukonin rannalta, ja nyt he olivat kiipeämässä Bald Buttesin ohi sitä korkeaa vuorenharjannetta, josta tie vei alas Porcupine-joelle, Milk Riverin keskijuoksulle. Siellä oli heidän päämääränsä: puhtainta vaskea sisältävä kukkula, joka sijaitsi puolen mailin päässä Milk Riveristä, tätä lähinnä olevan joen oikealla rannalla. Silmäpuoli McCarthy oli kuvannut sen juurta jaksain. Oli mahdotonta erehtyä siitä — ellei McCarthy ollut valehdellut.
Smoke kulki kärjessä. Pienet harvassa kasvavat kuuset kävivät yhä vähälukuisemmiksi ja pienemmiksi. Äkkiä hän havaitsi kuolleen, rutikuivan puun, joka sattui aivan heidän tielleen. Sanoja ei tarvittu siinä. Shortyn vastaus hänen katseeseensa oli kumea: "Ptruu!" Koirat seisoivat hievahtamatta vetohihnoissa, kunnes näkivät Shortyn ryhtyvän kapistuksia irroittelemaan ja Smoken käyvän kirves kädessä kuolleen kuusen kimppuun; silloin elukat painautuivat lumeen, kääriytyivät keräksi ja kietoivat tuuhean häntänsä yhteenvedettyjen käpäläinsä ja huurteesta valkoisen kuononsa ympärille.
Miehet tekivät työtään ripeydellä, joka ilmaisi pitkää tottumusta. Paistin- ja kahvipannussa ja kasarissa sulivat jääkiteet pian vedeksi. Smoke otti paputangon reestä. Keitetyistä pavuista ja runsaista sianlihanokareista tehdyn seoksen oli annettu jäätyä tähän helposti liikuteltavaan muotoon. Hän pilkkoi kirveellä kappaleita tangosta aivankuin kuivasta puunoksasta ja pani sirpaleet paistinpannuun sulamaan. Kivikoviksi jäätyneitä hapanleipäkorppuja sulateltiin niin ikään. Kymmenen minuuttia sen jälkeen kuin levähdys oli aloitettu, oli ateria valmis.
Ruokaa jauhaessaan Smoke oli sattunut silmäämään johtajakoiraan, joka makasi puolenkymmenen jalan päässä hänestä. Harmaa, jääpuikkojen koristama susi katseli häntä silmissään ääretön kaiho, jonka niin usein näkee kimaltelevan Pohjolan koirien katseessa. Smoke tunsi niin hyvin tuon katseen, mutta milloinkaan hän ei voinut selittää sitä. Aivan kuin vapautuakseen sen hypnoottisesta vaikutuksesta hän siirsi lautasensa ja kahvimukinsa syrjään, meni reen luo ja alkoi avata kuivatuilla kaloilla täytettyä säkkiä.
"Hoi!" huusi Shorty. "Mitä sinä teet?"
"Loukkaan kaikkia lakeja, hyviä tapoja, ennakkopäätöksiä ja matkasääntöjä", vastasi Smoke. "Aion syöttää koiria keskellä päivää — vain tämän ainokaisen kerran. Ne ovat ahertaneet ankarasti, ja niillä on edessään viimeinen taival vuoren huipulle. Lisäksi tuo Bright on keskustellut kanssani ja puhunut silmillään niin ihmeellisiä asioita, ettei niitä saata sanoin tulkita."
"Oh, jos se on jokin 'vihje', niin tee se kaikin mokomin." Shortyn äänensävy todisti, että hän oli heti pehmennyt. "On aina kuunneltava vihjeitä."
"Ei se ole mikään vihje. Bright on vain saanut mielikuvitukseni vähän lentämään. Se sanoi minulle yhdessä minuutissa enemmän silmillään kuin saan luetuksi kirjoista tuhantena vuotena. Sen silmät ovat kuin elämän salaisuuksien runsaudenmalja. Vahinko, etten päässyt niitä ymmärtämään, vaikka eräänä hetkenä olin niin lähellä niitä. En ole viisaampi kuin ennenkään, mutta lähellä kyllä olin." Hän vaikeni ja jatkoi sitten: "Minä en voi selittää sitä sinulle, mutta tuon koiran silmissä näin vastikään lukemattoman määrän vastauksia elämän, kehityksen, tähtitaivaan, kosmillisen alkuaineen ja monen muun seikan arvoituksiin…"
"Tavalliselle ihmiskielelle käännettynä: sinä sait vihjeen", tenäsi
Shorty.
Smoke, joka oli saanut heitetyksi jokaiselle koiralle kuivatun lohen, ravisti päätään.
"Vaikka vannon, että olen oikeassa", jatkoi Shorty. "On varmasti olemassa vihjeitä, mieleenjohtumia. Jotakin erikoista tapahtuu vielä ennen tämän päivän päättymistä. Saatpa nähdä. Ja nuo kuivatut kalatkin merkitsevät jotakin."
"Selitähän tarkemmin", sanoi Smoke.
"En, sitä minä en tee, tämä päivä saa sen selittää. Kuule nyt, mitä sinulle sanon. Olen itse saanut vihjeen sinun vihjeesi johdolla. Panen vetoon yksitoista kultahiekka-unssia kolmea hammaspuikkoa vastaan siitä, että olen oikeassa."
"Hammaspuikot olkoot sinun puoleltasi pelissä, minä panen kolme unssia", sanoi Smoke.
"Ei käy. Se olisi sulaa ryöstöä. Minä voitan. Minä kyllä tiedän, mikä on vihje, mikä ei. Ennen iltaa tapahtuu jotakin, ja saat nähdä, että noilla kaloilla oli oma merkityksensä."
"Sepä olisi perhanaa", sanoi Smoke lopettaen ylenkatseellisesti keskustelun siitä aiheesta.
"Sepä se, että se on perhanaa", vastasi Shorty. "Ja minä panen vetoon kolme unssia siitä, että tässä vielä aivan varmasti tapahtuu jotakin."
"Siihen kyllä suostun", sanoi Smoke.
II.
Tuntia myöhemmin he selvisivät huipusta, sivuuttivat Bald Buttesin kulkien terävästi mutkittelevan jokilaakson läpi ja saapuivat jyrkälle, paljaalle rinteelle, joka vietti Porcupine-joelle. Shorty, joka oli kärjessä, pysähtyi äkkiä ja Smoke pidätti koiria. Alhaalta tuli kulkue ihmisiä heitä kohti hajanaisessa järjestyksessä: viimeinen oli runsaan neljännesmailin päässä.
"Ne liikkuvat hitaasti kuin hautajaissaattue", huomautti Shorty.
"Niillä ei ole koiria", sanoi Smoke.
"Ei, siellä on pari miestä, jotka vetävät rekeä."
"Mutta katsohan, tuolla kaatui mies. Siellä on jotakin hullusti,
Shorty. Heitä on varmasti kaksisataa henkeä."
"Siellä on koko heimo. Niillä on lapset muassaan."
"Minä voitan!" vakuutti Shorty. "Vihje on aina vihje, sanopa mitä tahansa. Tuossa näet nyt kohtalon — katso sitä! Se nousee haudasta kuin lauma vainajia."
Nähdessään molemmat miehet intiaanit olivat päästäneet hurjan riemuhuudon ja parantaneet vauhtiaan.
"Katso ensimmäisen kasvoja", sanoi Smoke. "Nälkä — siinä koko arvoitus. Ne ovat syöneet koiransa."
"Ne pistävät meidät varmasti poskeensa, ellemme pelasta nahkaamme. Ne näyttävät kyllin nälistyneiltä. Halloo, lurjukset, mikä teillä on? Älkää katsoko tuolla tavoin koiriimme. Ne eivät ole pataan tarkoitetut, kuten hyvin tiedätte."
Ensimmäiset olivat ennättäneet jo paikalle ja kerääntyivät heidän ympärilleen, oihkien ja valittaen jollakin oudolla murteella. Smokesta näky oli hirvittävä. Se oli aivan selvästi nälänhätää. Intiaanien sisäänpainuneet kasvot pingottuneine ihoineen muistuttivat luurangon pääkalloja. Pörröiset nahkapukineet ja turkit roikkuivat siekaleina, ja Smoke ymmärsi syyn siihen, kun näki kuihtuneen lapsen erään naisen selässä imeskelevän ja purra matustelevan likaista nahkaretaletta.
"Matkoihinne! — Pois tieltä!" huusi Shorty englanniksi koetettuaan turhaan vähäistä intiaanikielentaitoaan.
Nuorukaiset, naiset ja lapset horjuivat ja kompastelivat vapisevilla jaloillaan ja jatkoivat tungeskeluaan, ja heidän mielipuolen silmissään oli samalla kertaa menehtynyt, raukea ilme ja hurjan pyyteen hehku. Eräs voihkiva nainen huojui Shortyn ohi ja viskautui kädet levällään himokkaasti reen päälle. Häntä seurasi läähättävä ukko, joka vapisevin sormin koetti kiskaista irti sideköyttä päästäkseen ruokasäkkeihin käsiksi. Koko joukkio tunkeutui heidän ympärilleen, ja taistelu oli välttämätön.
Aluksi Smoke ja Shorty työnsivät ja tyrkkivät intiaaneja takaisin. Sitten he torjuivat koirapiiskansa kahvalla ja nyrkeillään nälkiytynyttä ihmisjoukkoa, jonka taustan muodostivat voihkivat ja valittavat naiset ja lapset. Reen sideköysi katkaistiin kymmenestä kohdasta. Miehet heittäytyivät suulleen lumeen ja koettivat kiskoa käsiinsä ruoka-aineita, välittämättä potkuista ja iskuista, joita heihin sateli. Heidät täytyi nostaa ja paiskata pois. He olivat niin heikkoja, että kaatuivat heikoimmastakin sysäyksestä tai iskusta.
Intiaanien avuton voimattomuus pelasti Smoken ja Shortyn tappiosta. Viidessä minuutissa hyökkäävien intiaanien muuri oli muuttunut röykkiöiksi kaatuneita, jotka ähkyivät ja vikisivät lumessa ja itkivät ja huusivat, kun heidän tuijottavat, raukeat silmänsä suuntautuivat ruokatavaroihin, jotka merkitsivät heille elämää ja nostivat veden heidän suuhunsa. Takaa kuului naisten ja lasten ulina.
"Olkaa hiljaa! Olkaa toki hiljaa!" huusi Shorty ja tukki sormilla korvansa, ponnistelusta läähättäen. "Vai sinä!" ärjäisi hän, hypähti eteenpäin ja tempaisi veitsen mieheltä, joka ryömi vatsallaan lumessa ja koetti pistää johtajakoiraa kurkkuun.
"Tämä on kamalaa", mutisi Smoke.
"Minä olen aivan menehdyksissä", vastasi Shorty palatessaan Brightia pelastamasta. "Olen todella ihan hiessä. No, mitä teemme tuolle hullujen laumalle?"
Smoke pudisti päätään. Hän oli nyt ratkaissut pulman. Eräs intiaani ryömi heitä kohti, ainoa silmänsä suunnattuna Smokeen reen asemesta, ja Smoke saattoi nähdä, miten järki koetti kamppailla katseesta esiin. Shorty muisti iskeneensä miestä nyrkillä toiseen silmään, joka nyt oli ajettunut umpeen. Intiaani kohottautui kyynärpäittensä varaan ja sanoi:
"Minä Carluk. Minä hyvä siwash. Minä ymmärtää Boston-mies. Minä hyvin nälkä. Koko kansa hyvin nälkä. Koko kansa ei ymmärtää Boston-mies. Minä ymmärtää. Minä syödä nyt ruoka. Koko kansa syödä nyt ruoka. Me ostaa ruoka. Me paljon kulta. Ei kukaan ruoka. Kesä ei tulla yksi ainoa lohi Milk River. Talvi ei tulla yksi ainoa peura. Ei kukaan ruoka. Minä puhuu koko kansa puolesta. Minä sanoo, Boston-mies tulee Yukon. Boston-mies paljon ruoka. Boston-mies tahtoa kulta. Me ottaa kulta, Yukon, Boston-mies antaa ruoka."
Hän alkoi kuihtuneilla sormillaan hapuilla vyöstään ottamansa kukkaron vetorihmaa.
"Te pitää liian suuri melu", ärähti Shorty vihaisena. "Sano naisille, sano pikkulapsille, kita kiinni!"
Carluk kääntyi ja sanoi jotakin uliseville naisille. Muut nuoret miehet, jotka olivat kuunnelleet, huusivat jotakin käskevällä äänellä, naiset vaikenivat vähitellen ja tyynnyttelivät lapsia. Carluk lakkasi kopeloimasta kukkaronnuoraa ja kohotti sormiaan monta kertaa perätysten.
"Kansa kuolla", sanoi hän.
Smoke luki hänen merkeistään, että heimosta oli kuollut seitsemänkymmentäviisi nälkään.
"Minä ostaa ruoka", sanoi Carluk, jonka oli nyt onnistunut saada kukkaronsa auki ja vetää esiin iso kimpale raskasta metallia. Muut seurasivat hänen esimerkkiään, ja joka taholla näkyi samanlaisia kimpaleita. Shorty siristeli silmiään.
"Kuparia! Raakaa punaista kuparia! Ja ne luulevat sitä kullaksi!" huudahti hän.
"Ja ne kurjat ovat panneet kaiken toivonsa siihen", mutisi Smoke. "Katsohan. Tuokin kimpale painaa neljäkymmentä naulaa. Niillä on satoja nauloja, ja ne ovat raahanneet kuparia mukanaan, vaikka tuskin pysyvät jaloillaan. Kuulehan, Shorty. Meidän pitää antaa niille ruokaa."
"Hm, se on helppoa sanoa. Mutta mitä sanoo laskento? Meillä on kuukauden muona, siis kolmekymmentä kertaa kuusi eli satakahdeksankymmentä ateriaa. Intiaaneja on kaksisataa, jokaisella erinomaisen hyvä ruokahalu."
"Meillä on koiranruokaa", vastasi Smoke. "Parisataa naulaa kuivattua lohta lienee hyvä lisäannos. Meidän pitää tehdä se. Ne ovat turvanneet koko olemassaolonsa valkoiseen mieheen."
"Se on totta, emmekä voi antaa heidän pettyä siinä", myönsi Shorty. "Mutta meillä on nyt edessämme kaksi epämiellyttävää tehtävää, joista toinen on kaksi kertaa epämiellyttävämpi toista. Toisen meistä on heti kiireen vilkkaa palattava Mucluciin uutta varastoa noutamaan. Toisen täytyy jäädä tänne hoitamaan noita sairaita vintiöitä, jolloin hänet hyvin todennäköisesti syödään."
Smoke arvioi heidän kulkemansa tien pituutta ja voimiaan. "Minä olen siellä huomisiltana", sanoi hän.
"All right", ilakoi Shorty. "Ja minä jään tänne syötäväksi."
"Mutta aion ottaa kalan kullekin koiralle", selitti Smoke, "ja yhden aterian itselleni."
"Hyvä, sen sinä totisesti tarvitsetkin, jos olet huomisiltana
Muclucissa."
Smoke selosti ohjelman, Carluk tulkitsi. "Tehkää tuli, oikein iso tuli", kuului loppulause. "Muclucissa on paljon Boston-miehiä. Boston-miehet ovat oikein hyviä. Boston-miehillä on paljon ruokaa. Viiden yön kuluttua minä palaan ja tuon ruokaa. Tämä mies tässä on nimeltään Shorty. Hän on minun oikein hyvä ystäväni. Hän jää luoksenne. Hän on mahtava herra — ymmärrättekö?"
Carluk nyökkäsi myöntäen.
"Kaikki ruoka jää tänne. Shorty jakaa ruokaa. Hän on mahtava herra — ymmärrättekö?"
Carluk tulkitsi, ja intiaanit nyökkäsivät päästäen käheillä äänillään hyväksyvän huudon.
III.
Kello oli neljänneksen yli puoliyön. "Annie Minen" iso sali oli täynnä väkeä, ja suhisevat kamiinat, joita ilmanvaihdon puute auttoi, paahtoivat avaran huoneen kuumaksi kuin horna. Pelimarkat kilisivät ja crap-pöydän äärestä kuuluva pelimeteli muodosti yksitoikkoisen perussävelen, jota puheensorina säesti: miehiä istui ja seisoi keskustelemassa ryhmissä tai kaksi, kolme yhdessä. Kullanpunnitsijoilla oli kova kiire vaakojensa ääressä, sillä kultahiekka kävi rahasta, ja jokainen tiskin luona juotu maljakin oli maksettava punnitsijoille.
Huoneen seinät olivat tervatuista hirsistä, joita vielä peitti kaarna, ja hirsien välistä erotti selvästi jäkälätilkkeen. Tanssisalista, jonne vievä ovi oli auki, kuului erään virginialaisen reelin iloinen sävel, jota soitettiin pianolla ja viululla. Aivan äsken oli pidetty kiinalaiset arpajaiset, ja päävoiton saaja oli pannut saaliinsa vaakaan ja oli parhaillaan sitä juomassa puolenkymmenen hyvän veikon kanssa.
Cultus-George, pitkä, lujatekoinen Circle Cityn intiaani, nojasi hajamielisenä ja synkkänä seinään. Hän oli sivistynyt intiaani, mikäli valkoisen miehen tavoin eläminen on sivistystä, ja hän oli syvästi loukkaantunut, oli ollut jo kauan. Vuosikausia hän oli tehnyt työtä valkoisen miehen rinnalla kuin valkoiset miehet ja usein paremminkin kuin he. Hänellä oli samanlaiset housut kuin heillä ja samanlaiset vankat alushousut ja lämpöiset paidat. Hän prameili komealla kellollaan kuin he, kampasi lyhyet hiuksensa toiselle korvalliselle ja söi samanlaisia aterioita — sianlihaa, papuja ja jauhoruokia, ja kumminkin häneltä kiellettiin heidän parhain nautintonsa ja palkintonsa: whisky. Cultus-George oli mies, joka ansaitsi rahaa. Hän oli tehnyt valtauksia, ostanut ja myynyt niitä. Hän oli ollut palkattuna osanottajana kullanetsintäretkillä ja oli itse varustanut samanlaisia retkikuntia. Nyt hän oli koirainvuokraaja ja tavaranvälittäjä. Hänen kukkaronsa pullotti kultahiekkaa. Hänellä oli varaa maksaa vaikka miten monta ryyppyä. Mutta silti ainoakaan kapakanisäntä ei tahtonut tarjoilla hänelle. Ainoastaan salaisia, kalliita kiertoteitä hän saattoi saada ryypyn. Hän oli tuntenut syvää katkeruutta tästä puolueellisuudesta jo vuosikausia. Ja tänä iltana hän oli erikoisen janoinen ja myrtynyt ja vihasi entistä katkerammin valkoisia miehiä, joiden kanssa hän niin sitkeästi kilpaili.
Virginia-reel tanssisalissa päättyi hurjaan piirihyppyyn. Ja parit virtailivat juuri leveästä ovesta isoon saliin — miehet turkeissa ja mokkasiineissa, naiset pehmeissä, ilmavissa valkopuvuissa,silkkisukissa ja tanssikengissä — kun ulko-ovi revähti auki ja Smoke Bellew horjui menehtyneenä sisään.
Kaikkien silmät suuntautuivat häneen, ja melu alkoi hiljetä. Hän koetti puhua, veti käsistään kintaansa, jotka jäivät heilumaan hihnoihinsa, ja karisteli jääpuikkoja, joita oli muodostunut hänen partaansa viidenkymmenen mailin taipaleella. Hän seisahtui epäröiden, meni sitten tiskin ääreen ja nojasi kyynärpäänsä siihen.
Vain crap-pöydässä pelaava mies jatkoi arpanappuloittensa viskelyä ja huutamistaan, päätään kääntämättä: "Kas niin, kaikki kuutosia — tulkaa nyt! Tulkaa nyt!"
"Mikä on, Smoke?" kysyi Matson, "Annie Minen" omistaja.
Äärimmäisellä ponnistuksella Smoke sai avatuksi suunsa. "Minulla on muutamia koiria tuolla ulkona — kuolemanväsyneinä", sanoi hän sortuneella äänellä. "Menköön joku huolehtimaan niistä, sitten kerron, mistä on kysymys."
Muutamalla lyhyellä lauseella hän selosti tilanteen. Crapinpelaaja oli jättäen pöydälle rahansa ja yhä edelleen heltymättömät kuutosensa tullut Smoken luo ja virkkoi ensimmäisenä:
"Meidän on tehtävä jotakin. Selvä se. Mutta mitä? Teillä on ollut hyvä tilaisuus miettiä. Mikä on suunnitelmanne? Antaa kuulua."
"Niin", sanoi Smoke, "tällä tavoin olen ajatellut. Meidän on lähetettävä sinne pari kevyttä rekeä. Sanokaamme sata naulaa ruokaa kummassakin. Mutta heidän on pidettävä hoppua. Varminta on lähettää viisi sellaista rekeä heti ja parhaat, voimakkaimmat ja nopeimmat koirat. Mutta niiden on lähdettävä nyt aivan heti. Niiden tullessa perille ovat intiaanit onnellisimmassakin tapauksessa saaneet elää murua näkemättä kolme päivää. Ja kohta kun olemme saaneet nämä reet lähetetyksi, on meidän lähdettävä viemään raskaasti lastattuja rekiä. Vanhusten ja pikkulasten tähden menee ainakin viisi päivää, ennen kuin intiaanit ovat täällä. No, mitä aiotte tehdä?"
"Panna toimeen keräyksen muonanostoa varten", sanoi crapinpelaaja.
"Minä maksan muonan", aloitti Smoke kärsimättömästi.
"Mitä vielä", keskeytti toinen. "Tämä ei ole vain teidän asianne. Se kuuluu meille kaikille. Noutakaa pesuvati. Se on minuutissa tehty. Ja tässä on vähän alkua."
Hän veti taskustaan raskaan kultapussin, avasi sen ja antoi karkean kultahiekan ja pienten kultakimpaleitten virrata siitä vatiin. Muuan vieressä seisova mies tarttui kiroten pussin suuhun estäen kullan valumasta. Seitsemän, kahdeksan unssia oli jo ennättänyt juosta vatiin.
"Tule järkiisi", huudahti hän. "Et sinä ole ainoa kultapussin omistaja.
Päästä minutkin vuorooni."
Miehet tunkeilivat kilvan vadin ääreen antamaan avustustaan, ja kaikkien saatua tahtonsa toteutetuksi Smoke nosti raskasta vatia molemmin käsin ja hymyili.
"Tällä saa heimolle muonaa koko talveksi", sanoi hän. "Nyt on vain hankittava koirat. Viisi kevytkäpäläistä valjakkoa."
Ehdotettiin kymmenkuntaa valjakkoa, ja koko kullankaivajaleiri piti suukopua ja väitteli, hyväksyi ja hylki, aivan kuin se olisi ollut erikoinen varta vasten asetettu komitea.
"Vai teidän vetohärkänne tässä!" sai pitkä Bill Haskell kuulla.
"Ne jaksavat vetää", kerskasi Bill loukkautuneena.
"Jaksavat kyllä", myönnettiin. "Mutta niillä ei ole vauhtia ruumiissaan, ei puolen sentin edestä. Sen ne ovat lastanneet raskaihin kuormiin."
Kohta kun jokin valjakko oli valittu, läksi sen omistaja puolenkymmenen avustajan kanssa sitä valjastamaan ja matka valmistuksia tekemään.
Eräs koirainomistaja tarjosi koiriaan, mutta pyysi anteeksi sitä, ettei voinut ruveta niiden ajajaksi, kun hänen kätensä oli siteissä. Sen valjakon Smoke otti nimiinsä välittämättä muiden väitteistä, että hän oli liiaksi rasittunut.
Viisi valjakkoa oli valittu, ja niitä valjastettiin ja kuormitettiin parhaillaan, mutta komitea oli hyväksynyt vain neljä ajomiestä.
"Onhan Cultus-George", huudahti joku. "Hän on nopea ajaja ja virkeä ja levännyt."
Kaikkien katseet kääntyivät intiaaniin, mutta hänen kasvonsa olivat ilmeettömät, eikä hän virkkanut mitään.
"Te saatte ottaa yhden valjakon", sanoi Smoke hänelle.
Pitkä intiaani ei vastannut vieläkään. Kaikkien läpi sävähti kuin sähkövirta, tietoisuus siitä, että jotakin epämiellyttävää tulisi tapahtumaan. Syntyi nopeaa liikehtimistä, kaikki kerääntyivät piiriin Smoken ja Cultus-Georgen ympärille. Ja Smoke ymmärsi, että hänet oli äänettömällä sopimuksella valittu toveriensa edustajaksi siinä, mitä nyt tapahtui ja tapahtuisi. Hän oli suuttunut. Hänestä oli käsittämätöntä, että joku ihminen, joka oli ollut läsnä vapaaehtoisessa avunkeräyksessä, saattoi omalta kohdaltaan kieltäytyä. Sittemmin osoittautui myöskin, ettei Smoke ymmärtänyt syytä Cultus-Georgen menettelyyn — hän ei voinut uneksiakaan, että intiaani oli vapaa ahneudesta.
"Luonnollisesti te otatte valjakon", sanoi Smoke.
"Paljonko maksatte?" kysyi Cultus-George.
Kaikki kullankaivajat päästivät uhkaavan murinan, ja heidän kasvonsa vääristyivät kiukusta. He tunkeutuivat intiaanin ympärille kädet nyrkissä tai sormet koukussa valmiina iskemään kiinni.
"Odottakaahan hetkinen, pojat", huusi Smoke. "Hän ei ehkä ymmärrä. Antakaa minun selittää hänelle. Kuulkaa, George. Ettekö käsitä, ettei kukaan ota maksua. He kaikki tekevät sen ilmaiseksi pelastaakseen kaksisataa intiaania kuolemasta nälkään." Hän vaikeni antaakseen sanojensa vaikuttaa.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
"Odottakaa, toverit! — Kuulkaa, George. Koettakaahan ymmärtää, mikä on kyseessä. Ne nälkään nääntyneet ihmiset ovat omaa rotuanne. He kuuluvat toiseen heimoon, mutta ovat joka tapauksessa intiaaneja. Nyt olette nähnyt, mitä valkoiset miehet tekevät — he ovat antaneet kultahiekkaansa, lainanneet koiransa ja rekensä ja kilpailevat siitä, kuka saa lähteä retkelle. Ainoastaan parhaat miehet pääsevät ensimmäisiä rekiä ohjaamaan. Katsokaahan tuota Paksua-Olsenia. Hän oli nostaa tappelun, kun häntä ei tahdottu päästää mukaan. Teidän tulisi olla ylpeä siitä, että kaikki ihmiset pitävät teitä ensimmäisen luokan koirainajajana. Tässä ei ole kysymys siitä, miten paljon, vaan siitä, miten nopeaan."
"Miten paljon?" sanoi Cultus-George.
"Lyökää se hengiltä! Halkaiskaa sen kallo! Kylvettäkää se tervassa ja höyhenissä!" sateli hurjia huudahduksia metelissä, mikä nyt syntyi.
Tämän myrskyn keskellä seisoi Cultus-George järkähtämättömänä, mutta
Smoke tyrkki raivokkaimpia takaisin ja huusi:
"Odottakaa! Kuka täällä on käskijänä?" Meteli vaimeni. "Noutakaa köyttä", sanoi hän rauhallisesti. Cultus-George kohautti olkapäitään, ja hänen kasvolihaksensa värähtivät yrmeästi ja pilkallisesti. Hän tunsi valkoiset miehet. Hän oli vaeltanut kyllin kauan heidän keskuudessaan ja syönyt heidän jauhojaan ja sianlihaansa ja papujaan, niin että hän tiesi, mitä maata he olivat. He olivat lainkuuliaista väkeä. Sen hän tiesi varsin hyvin. He rankaisivat aina lainrikkojaa. Mutta hän ei ollut tehnyt mitään lainrikosta. Hän tunsi heidän lakinsa. Valkoisen miehen laki ei määrännyt rangaistusta niille, jotka tekivät palkasta työn ja pyysivät siitä korkean hinnan. Kaikki vaativat työstään palkan ja mahdollisimman korkean. Hän ei nyt tehnyt mitään muuta, ja sen hän oli oppinut heiltä itseltään. Lisäksi, ellei hän kelvannut heidän juomatoverikseen, ei hän myöskään kelvannut harjoittamaan hyväntekeväisyyttä heidän kanssaan.
Ei Smokella eikä muilla ollut aavistustakaan siitä, mitä liikkui Cultus-Georgen päässä ja mikä aiheutti hänen menettelynsä. He eivät tulleet ajatelleeksi, että he ymmärsivät Cultus-Georgen vaikuttimia yhtä vähän kuin tämä heidän. Heistä hän oli itsekäs elukka ja he samanlaisia hänen mielestään.
Kun köysi tuotiin, panivat pitkä Bill Haskell, Paksu-Olsen ja crapinpelaaja hyvin kömpelösti ja mielettömällä kiireellä silmukan intiaanin kaulaan ja viskasivat köyden kattoparrun yli. Kymmenkunta miestä tarttui roikkuvaan päähän valmiina vetämään. Cultus-George ei ollut nostanut sormeaankaan vastaan. Hän piti tätä kaikkea pelkkänä uhkailuna — peijauksena. Valkoiset miehet olivat taitavia peijaamaan. Eikö poker ollut heidän mielipelinsä? Eivätkö he kauppoja tehdessään aina peijanneet vastapuolta?
"Odottakaa,", käski Smoke. "Sitokaa hänen kätensä. Eihän ole tarkoitus nostaa häntä köyttä kiipeämään."
Lisää pelottelua, ajatteli Cultus-George ja antoi vastustelematta sitoa kätensä selän taakse.
"Nyt teillä on viimeinen tilaisuus pelastaa henkenne", sanoi Smoke.
"Suostutteko ajomieheksi?"
"Paljonko maksatte?" sanoi Cultus-George.
Ihmetellen itseään, että saattoi sen tehdä, ja samalla suuttuneena intiaanin suunnattomasta itsekkyydestä Smoke antoi merkin. Eikä Cultus-George ollut vähemmän ihmeissään tuntiessaan silmukan äkkiä kiristyvän ja nostavan hänet lattiasta. Silmänräpäyksessä hänen jäykkä ilmeensä katosi, ja hänen kasvonsa ilmaisivat nopeassa sarjassa hämmästystä, vihaa ja tuskaa.
Smoke katseli kärsien. Tämä oli hänelle uutta, hirveätä. Intiaanin ruumis nytkähteli suonenvedontapaisesti, sidotut kädet koettivat vapautua kahleistaan, ja kurkku korahteli tukehtuneesti. Äkkiä Smoke kohotti kätensä.
"Laskekaa alas!" käski hän.
Nurkuen rangaistuksen lyhyyttä miehet laskivat Cultus-Georgen köydessä lattialle. Hänen silmänsä olivat pullistuneet ja verestävät, eivätkä jalat tahtoneet kannattaa häntä, vaan hän horjahteli edestakaisin, yhä ponnistellen saadakseen kätensä vapaiksi. Smoke työnsi sormensa hänen kaulansa ja köyden väliin höllentäen silmukkaa. Cultus-Georgen rinta kohoili voimakkaasti, ja hän alkoi vähitellen saada henkeä.
"Rupeatteko ajomieheksi?" kysyi Smoke.
Cultus-George ei vastannut. Hän veti jälleen henkeään.
"Niin, me valkoiset miehet olemme hirviöitä", sanoi Smoke hetken kuluttua harmissaan osasta, jota oli joutunut esittämään. "Me voimme myydä sielummekin kullasta, mutta joskus me unohdamme itsemme, alttiina vaikka mihin, ja teemme mitä tahansa, välittämättä siitä, mitä se meille maksaa. Ja silloin ei ole hyvä leikitellä kanssamme. Me tahdomme nyt tietää: lähdettekö mukaan ajomieheksi?"
Cultus-George taisteli itseään vastaan. Hän ei ollut pelkuri. Kenties pelottelu oli nyt saavuttanut äärimmäisen rajansa, ehkä hän oli hullu, jos antoi myöten? Ja hänen miettiessään kidutti Smokea salainen levottomuus, että itsepäinen villi antaisi hirttää itsensä härkäpäisyydessään.
"Miten paljon maksatte?" sanoi Cultus-George.
Smoke kohotti kättään merkiksi.
"Minä lähden", sanoi Cultus-George hyvin nopeasti, ennen kuin silmukka ehti kiristyä.
IV.
Shorty kertoi sittemmin "Annie Minessä":
"Ensimmäisenä apuretkikunnasta saapui perille Cultus-George veijari, kolme tuntia ennen Smoken rekeä, ja sitten tuli Smoke kauniina kakkosena. Mutta hetket olivatkin jo täpärällä silloin, kun kuulin Cultus-Georgen hoilaavan koirilleen vuorenharjanteella, sillä siunatun siwashit olivat jo syöneet mokkasiinini, kintaani, nahkahihnani ja puukontuppeni, ja jotkut heistä alkoivat jo katsella palavalla himolla minua — koska olin heitä lihavampi."
"Entä Smoke? Hän oli kuitimpi kuin puolikuollut. Hän hääri hetkisen kaikkialla ja auttoi valmistamaan ruokaa kahdellesadalle nälkään nääntyvälle siwashille, kunnes nukahti polvilleen luullen sulattavansa lunta kasarissa. Annoin hänelle makuusäkkini, mutta enkös saanut kuin saanutkin, hitto soikoon, työntää häntä siihen, niin lopussa hän oli. Minä voitan varmasti hammastikut. Ja totisesti uskon, että koirat ansaitsivat ne kuusi lohta, jotka Smoke antoi niille päivällisaikaan."