PIKKUMIES
I.
"Olet parantumaton härkäpää", nurkui Shorty. "Minä aivan kauhistun tuota jäätikköä. Hullu se, joka ryhtyy moiseen leikkiin."
Smoke nauroi hyväntuulisesti ja katseli välkkyvälle pikku jäätikölle, joka täytti laakson yläosan. "Sinä olet kvartsin tuntija, minä en. Mutta minä kykenen hankkimaan muonaa sinun jatkaessasi valtasuonen etsintää. Hyvästi siis. Huomisiltana palaan."
Hän kääntyi ja lähti taivaltamaan.
"Minä aavistelen pahoja", huusi Shorty varoittaen hänen jälkeensä.
Mutta Smoke vain nauroi ilakoiden vastaukseksi. Hän suuntasi kulkunsa rinnettä myöten pieneen laaksoon, kuivaten tuon tuostakin hikeä otsaltaan, samalla kun hänen jalkansa polkivat kypsiä vadelmia ja kauniita sanajalkoja, joita kasvoi auringolta säilyneiden jääpälvien lomassa.
Varhain keväällä hän ja Shorty olivat tulleet Stewart-jokea ylös ja tunkeutuneet Surprise-järveä ympäröiviin eksyttäviin erämaihin.
Koko kevään ja puoli kesää he olivat tehneet tuloksettomia tutkimusretkeilyjä, ja he olivat jo juuri kääntymäisillään takaisin, kun näkivät ensimmäisen vilahduksen tuosta houkuttelevasta, kultapohjaisesta vesistöstä, joka oli pitänyt pilkkanaan kokonaista kullanetsijäpolvea. Majoituttuaan siihen vanhaan hirsihökkeliin, jonka Smoke edellisellä retkellään oli löytänyt, he tekivät pian kolme johtopäätöstä: ensiksi, että järven pohja vilisi isoja kultakimpaleita; toiseksi, että järven matalimmilta kohdilta olisi voinut sukeltamalla saada kultaa, ellei veden lämpö olisi ollut niin alhainen, että ihmisen oli mahdoton sitä kestää, ja kolmanneksi, että järven laskeminen oli liian kova urakka kahdelle miehelle lyhyen kesän niukkana puoliskona. Mutta he eivät lannistuneet. Kultajyvästen suuruudesta he päättelivät, ettei kulta ollut kulkenut pitkiä taipaleita, ja ryhtyivät sen tähden etsimään valtasuonta.
Laakso, jonka rinnettä Smoke nyt vaelsi, laajeni vähitellen samoin kuin kaikki muutkin, mutta puristui alapäässään korkeiden ja jyrkkien kallioiden väliin, päättyen äkkiä poikkiseinämään. Smoke kiipesi sen harjalle ja katseli järveä. Se ei ollut sininen, kuten kaikki muut hänen näkemänsä vuorijärvet. Sen voimakas riikinkukonvihreys todisti, että se oli varsin matala. Tämä mataluus juuri tekikin järven laskemisen mahdolliseksi. Ylt'ympärillä kohosi jää- ja lumihuippuisia, muodoiltaan ihmeellisiä vuorirykelmiä kummallisissa ryhmissä. Kohtisuoraan vastarannalla, näköjään vain puolen mailin päässä, mutta todellisuudessa, kuten hän tiesi, runsaan viiden mailin takana hän erotti kuusimetsikön ja hirsimajan. Hän käänsi katseensa vielä kerran sitä kohti nähdäkseen varmasti: lakeistorvesta kohosi selvästi savua! Joku muukin on yllätyksekseen löytänyt Surprise-järven, ajatteli hän ja alkoi kiivetä etelänpuoleista kallioseinämää.
Sieltä hän näki enemmän savua, joka kohosi lämpöiseen, aurinkoiseen ilmaan kallionkielekkeen takaa. Kallion kulman kierrettyään hän kuuli kevyttä metalliaseen iskentää ja hilpeätä, lyöntien tahdissa soivaa vihellystä. Sitten hän sai näkyviinsä miehen, joka istui ylösalaisin käännetty kenkä polviensa välissä ja löi hokkeja sen anturoihin.
"Terve mieheen!" sanoi vieras, ja Smoke tunsi ensi hetkestä mieltymystä miestä kohtaan. "Tulettepa kuin kutsuttuna murkinalle. Tuolla pannussa on kahvia, ja lisäksi minulla on pari kylmää pannukakkua ja muru auringossa kuivattua lihaa."
"Koreat kiitokset", sanoi Smoke ja istuutui. "Viimeiset ateriani ovatkin jääneet syömättä, mutta tuolla hökkelissäni on runsaasti purtavaa."
"Järvenkö takana? Minä olen sinne menossa."
"Surprise-järvi tuntuu tulevan liian taajaväkiseksi", valitti Smoke kahvia juodessaan.
"Nyt kai laskette leikkiä?" sanoi mies hämmästyneen näköisenä.
Smoke nauroi. "Kaikille se tekee saman ilveen. Näettekö nuo vastarannan korkeat ylängöt, luoteessa? Sieltä minä sen ensimmäisen kerran näin. Aivan odottamatta. Olin päällepäätteeksi luopunut sen etsinnästä."
"Samoin kävi minullekin", sanoi toinen. "Olin kääntynyt takaisin ja laskenut ennättäväni Stewartin rannoille eilisiltana, mutta yks kaks olikin järvi edessäni. Jos tämä on se järvi, missä on sitten Stewart? Ja miten te tulitte tänne? Mikä on nimenne?"
"Bellew. Kit Bellew."
"Niinkö … silloin tunnen teidät." Iloinen hymy loisti miehen silmistä ja kasvoista, ja hän ojensi innokkaasti kätensä Smokelle. "Olen kuullut hyvin paljon teistä."
"Vai niin, ehkä olette lukenut San Franciscon lehtiä … oikeus- ja poliisiasioita", pisti Smoke häveliäästi väliin.
"En milloinkaan." Mies nauroi ja ravisti päätään. "Olen vain perehtynyt Klondyken uusimpaan historiaan. Olisin tuntenut teidät, jos partanne olisi ollut ajeltu. Olin katselijain joukossa, kun tyrmistytitte koko pelimaailman Elkhornin pyöräpelipöydässä. Minun nimeni on Carson — Andy Carson, enkä kykene sanoin kertomaan, kuinka iloinen olen tästä teidän tapaamisestanne."
Hän oli hintelä mies, jolla oli notkea, virheetön ruumis, eloisat mustat silmät ja vastustamattoman toverillinen käyttäytymistapa.
"Ja onko tämä Surprise-järvi?" kysyi hän epäillen.
"Varmasti."
"Ja sen pohja on kullan peittämä?"
Smoke työnsi kätensä housuntaskuun ja veti esille puolisen tusinaa pikkukimpaleita. "Tällaista se on. Ei tarvitse tehdä muuta kuin sukeltaa pohjaan ja kopata kouraansa. Sitten on juostava puoli mailia, jotta veri rupeaisi jälleen kiertämään."
"Jopa nyt — tuhannen pienen peevelinpojan nimessä!" noitui Carson
lystillinen ilme kasvoillaan, mutta hän tuntui selvästi pettyneeltä.
"Ja minä kun luulin saavani sieltä haavilla viimeisenkin nokareen.
Kuitenkin kaikitenkin … oli metkaa päästä tänne."
"Metkaa kerrassaan!" huudahti Smoke. "Jos saamme pohjan aarteet jolloinkin omaksemme, on Rockefeller vain köyhä raukka meidän rinnallamme."
"Mutta ne ovat teidän", väitti Carson.
"Ei tule kysymykseenkään, hyvä ystävä. Teidän on huomattava, ettei näin suurta kultavarastoa ole löydetty koko sinä aikana, jona kultaa on etsitty. Tässä on tarpeen, että te ja minä ja yhtiötoverini ja kaikki tuttavamme lyömme yhdessä tuumamme tukkuun, jos haluamme päästä kultaan käsiksi. Järvi on laskettava kuiville. Se tulee maksamaan miljoonia. Ja vain yhtä asiaa minä pelkään. Siellä on niin paljon, että kullan arvo auttamatta laskee, ellei meidän onnistu saada koko saalista haltuumme. Tarvitsemme kokonaisen armeijan, ja meillä täytyy olla pelkkää kelpo väkeä. Tuletteko mukaan?"
"Tulenko? Eikö se näy jo naamasta? Tunnen itseni sellaiseksi miljoonamieheksi, että aivan pelkään mennä tuolle isolle jäätikölle. Nyt minulla ei ole varaa taittaa niskaani. Toivoisin, että minulla olisi enemmän hokkeja. Miten on teidän kenkäinne laita? Näyttäkäähän."
Smoke nosti jalkaansa.
"Kirkas ja sileä kuin luistinrata!" huudahti Carson. "Olette varmasti taivaltanut tanakasti. Odottakaahan silmänräpäys, että ennätän vetää muutamia omistani ja antaa teille."
Mutta Smoke ei kuunnellut häntä.
"Muuten", sanoi hän, "minulla on noin neljänkymmenen jalan köysi piilossa tuolla jään reunassa. Toverini ja minä käytimme sitä, kun kapusimme jäätikön poikki. Sen me voimme kietoa vyötäisillemme."
II.
Siitä tuli vaikea ja hiostava kapuaminen. Aurinko paahtoi kuin pätsi huikaisevalle jäänpinnalle, ja hiki juoksi virtoina ponnistuksista läähättäväin miesten huokosista. Oli sellaisia lukemattomien halkeamain ja onkaloiden ristiin rastiin täyttämiä paikkoja, etteivät he tunnin hengenvaarojen ja vaivojen palkaksi päässeet etenemään kuin satasen metriä. Kello kahdelta iltapäivällä Smoke antoi pysähdysmerkin jäänkattaman vesisyöverin reunalla.
"Maistelkaamme nyt hiven sitä kuivaa lihaa", sanoi hän. "Olen elänyt laihalla muonalla, ja polventaipeeni vapisevat. Lisäksi olemme jo pahimmasta päässeet. Meillä on vain kolmensadan metrin matka vuorennyppylöille, ja se on helposti taivallettu, lukuunottamatta sitä vihoviimeistä pinnettä, mikä odottaa meitä vyöryjäätikön juurella. Jääsilta siellä on hyvin hauras, mutta Shorty ja minä kyllä selviydyimme siitä."
Aterioidessaan miehet tekivät lähempää tuttavuutta, ja Andy Carson kertoi elämäntarinansa. "Tiesin kerran löytäväni Surprise-järven", mutisi hän suu täynnä purtavaa. "Se oli välttämätöntä. Epäonnistuin French Hill Benchessä, Big Skookumissa ja Monte-Cristossa, ja silloin oli joko löydettävä Surprise-järvi tai kuoltava. Ja nyt olen tässä. Vaimoni tiesi, että sen löydän. Olen sangen optimistinen, mutta siinä uskossa hän on vielä monta vertaa lujempi kuin minä. Hän on ihmenainen, mestari — säikkymätön, tarmoa sormenpäitä myöten, kuolemaa uhmaileva, sankaritar kiireestä kantapäähän, todellinen ihannevaimo, joka ei sula sateessa eikä taitu tuulessa. Katsokaahan tätä."
Hän avasi kellonsa kuoren, ja sen sisäpuolella Smoke näki valokuvan vaaleahiuksisesta naisesta, jolla oli naurava lapsi kummassakin kainalossa.
"Poikiako?" kysyi hän.
"Poika ja tyttö", vastasi Carson ylpeästi. "Poika on puolitoista vuotta vanhempi sisartaan. He voisivat olla jo sangen isoja, mutta meidän oli täytynyt odottaa. Vaimoni oli sairas, nähkääs. Keuhkot. Mitä me sellaisesta ymmärsimme? Minä olin kirjanpitäjä, chicagolaisen rautatien palveluksessa, kun menimme naimisiin. Hänen sukunsa oli keuhkotautinen. Sen ajan lääkärit eivät paljoa osanneet. He sanoivat sitä perinnölliseksi. Se oli vaimoni koko suvulla. He tartuttivat toisensa sitä tietämättään. Uskoivat, että se oli synnynnäistä. Asuin vaimoineni kaksi ensimmäistä vuotta heidän luonaan. En pelännyt. Suvussani ei ollut lainkaan keuhkotautia. Sain sen. Se oli tarttuvaa. Olin saanut sen siksi, että olin hengittänyt heidän ilmaansa.
"Keskustelimme siitä, vaimoni ja minä. Sitten hylkäsin perhelääkärin ja käännyin tieteen kehitystä seuranneen ammattimiehen puoleen. Hän sanoi samaa, mitä itse olin ajatellut, ja hän sanoi, että Arizona oli meille soveliain oleskelupaikka. Muutimme sinne — rahattomina, tyhjinä. Sain lammaspaimenen paikan ja jätin vaimoni kaupunkiin — keuhkotautikaupunkiin.
"Minä elin ja nukuin paljaan taivaan alla ja aloin toden teolla tervehtyä. Olin poissa kotoa kuukausimääriä kerrallaan. Joka kerta kun palasin, oli vaimoni entistä huonompi. Mutta nyt meillä oli kokemusta. Vein hänet mukanani pois kaupungista, ja hän paimensi lampaita apunani. Neljänä vuotena, talvella ja kesällä, pakkasessa ja helteessä, sateessa ja lumituiskussa kartoimme kattoa ja olimme alituisesti liikkeellä. Olisittepa nähnyt, miten muutuimme — ruskeiksi kuin kirsikat, laihoiksi kuin intiaanit, sitkeiksi kuin nahka. Kun luulimme parantuneemme, siirryimme San Franciscoon. Mutta olimme pitäneet liian kiirettä. Toista kuukautta siellä oltuamme saimme kumpikin lievän veriyskän. Muutimme kotijumalamme takaisin Arizonaan lampaitten pariin. Vielä kaksi vuotta. Silloin siitä tuli valmis. Täysin parantuneita.
"Sitten hylkäsimme kaupungit toden teolla. Vaeltelimme Tyynen meren rannikkoa, kunnes Oregon lumosi meidät. Asetuimme Rogue Riverin laaksoon ja viljelimme omenia. Sillä seudulla on suuri tulevaisuus, vaikkei kukaan sitä tiedä. Sain maata — vuokralle luonnollisesti — neljästäkymmenestä dollarista acren. Kymmenen vuoden perästä sen arvoon viisisataa.
"Olemme ahertaneet tavattomasti. Elämä maksaa, eikä meillä ollut aloittaessamme senttiäkään — mutta asuinrakennus ja ulkohuoneet oli saatava pystyyn, hankittava hevosia, auroja ja kaikkea muuta. Vaimoni oli opettajana eräässä koulussa kaksi vuotta. Sitten tuli poika. Teidän pitäisi nähdä istuttamamme puut —. sata acrea; melkein täysikasvuisia nyt. Mutta toistaiseksi oli vain menoja, ja maan hinnan korot oli maksettava. Siksi olen nyt täällä. Vaimoni olisi seurannut mukana, elleivät pienokaiset ja puut pidättäisi häntä."
Hän katseli auringonkimalteisen jään yli vihreän järven vastarantaa, silmäsi vielä kerran valokuvaa ja sanoi:
"Niin, siinä on nainen, siinä. Hän on kestänyt. Hän ei tahtonut kuolla, vaikka hän oli paljasta luuta ja nahkaa, kun hän rupesi lammaspaimeneksi. Ja laihahan hän on nytkin. Mutta se on kauneinta laihuutta, mitä milloinkaan olen nähnyt, ja kun olen palannut täältä ja puut ovat ruvenneet tuottamaan ja lapsukaiset aloittaneet koulunkäynnin, silloin aiomme pistäytyä Pariisissa. Minä en kylläkään ajattele suuria siitä pikkukaupungista, mutta vaimoni on halunnut sinne koko ikänsä."
"Täällä on kultaa, joka maksaa Pariisin-matkanne", vakuutteli Smoke.
"Ainoa tehtävämme on ottaa se pivoon."
Carson nyökkäsi, ja hänen silmänsä loistivat. "Tietäkääs, meidän farmimme on kaunein hedelmäpuutarha koko Tyynen meren rannikolla. Ilmasto on myöskin hyvä. Siellä säilyvät keuhkomme ikuisesti hyökkäyksiltä. Jos aiotte milloin vetäytyä rauhaan elämän hälinästä, niin pistäytykää meidän laaksossamme, ennen kuin tyyssijanne valikoitte. Entä sen kalat! — Kuulkaahan, oletteko milloinkaan saanut kolmenkymmenenviiden naulan lohta tavallisella onkivavalla? Siinä oli urakka, ennen kuin se oli keinoteltu kuivalle!"
III.
"Minä olen kahdeksantoista kiloa kevyempi teitä", sanoi Carson.
"Antakaa minun mennä edellä."
He seisoivat rotkon partaalla. Se oli mahtavan iso, runsaan sadan metrin levyinen. Lumi, jota olisi voinut melkein sanoa jääksi, muodosti eräässä kohden sillan sen yli. He eivät voineet nähdä lumiseinämän syvyyttä, vielä vähemmin itse rotkon pohjaa. Silta suli ja kutistui silmissä ja saattoi luhistua millä hetkellä tahansa. Heidän siinä seisoessaan lumipatoutumaa katsellen irtautui puolen tonnin kimpale ja katosi — jonnekin.
"Näyttää pahalta", sanoi Carson ja ravisti pahaenteisesti päätään. "Ja näyttää paljon vähemmän lupaavalta kuin miljoonamies-tulevaisuuteni."
"Mutta meidän on yritettävä", sanoi Smoke. "Ei ole muuta tietä. Shortyn kanssa olen tutkinut maaston kokonaisen mailin alalta. Mutta lumisilta oli paremmassa kunnossa silloin, kun me kuljimme sen yli."
"Yksi kerrallaan, ja minä edellä." Carson tarttui köyteen, jonka Smoke oli käärinyt käsivarrelleen. "Te saatte päästää irti. Minä otan köyden ja hakun. Ojentakaahan kätenne, että pääsen helpommin alas."
Hitaasti ja varovasti hän laskeutui useita jalkoja alempana olevalle lumisillalle ja teki viimeiset valmistelut vaarallista matkaa varten. Kantamuksensa hänellä oli selässä. Kaulansa ympärille hartioilleen hän vyyhtesi köyden, jonka toinen pää oli kiedottu hänen vyötäisilleen.
"Antaisinpa sievoisen osan miljoonastani nyt pystyvälle sillanrakentajalle", sanoi hän, mutta hänen iloinen, hyväntuulinen hymynsä puhui toista. Hän lisäsi: "No, kyllä minä tästä selviän, olenhan kuin kissa."
Hakkua ja pitkää keppiä, joka oli hänen alppisauvanaan, hän kannatti vaakasuorassa asennossa kuin nuorallatanssija. Hän siirsi jalkaansa eteenpäin kokeeksi, veti sen takaisin ja rohkaisi mieltään ruumiillisella ponnistuksella, minkä selvästi näki.
"Se sujuu kyllä hyvin", rohkaisi Smoke. "Minä olen kulkenut tästä ennen. On parasta, että annatte minun yrittää ensin."
"Teidän, joka painatte kahdeksantoista kiloa enemmän!" huudahti pieni mies vastaukseksi. "Minuutin kuluttua olen all right. Olen all right nyt." Ja tällä kertaa tahdon terästäminen vei vain silmänräpäyksen. "Nähkääs, nyt on kysymys Rogue Riveristä ja omenista!" sanoi hän, samalla kun hän siirsi jalkaansa eteenpäin varovasti, vakavasti ja kevyesti ja antoi toisen seurata perästä. Hän jatkoi kulkuaan hyvin hiljaa ja varoen, kunnes oli päässyt kaksi kolmannesta matkasta. Silloin hän seisahtui katselemaan syvennystä, jonka yli hänen oli mentävä ja jonka pohjassa näkyi tuore halkeama.
"Katse suoraan eteenpäin!" komensi Smoke terävästi. "Nyt! Eteenpäin!"
Pieni mies totteli, eikä hän horjunut loppumatkalla. Auringon kalvama vierre kuilun vastareunalla oli liukas, mutta loiva, ja hän keinotteli kapealle harjanteelle, teki täyskäännöksen ja istuutui.
"Nyt on teidän vuoronne", huusi hän. "Mutta kulkekaa pysähtymättä älkääkä katsoko alas. Se juuri oli tehdä minusta lopun. Kulkekaa vain yhteen menoon, siinä koko konsti. Ja nopeasti. Silta on ylen hauras."
Kannattaen keppiään vaaka-asennossa Smoke lähti liikkeelle. Silta veti selvästi viimeisiä virsiään. Hän tunsi narisevan nykäyksen jalkojensa alla, lumijoukko liikahti hiukan, ja sitten tuntui uusi, voimakas nykäys. Sitä seurasi yksi ainoa terävä paukahdus. Hän tiesi, että jotakin tapahtui hänen takanaan. Hän ymmärsi sen Carsonin jännittyneestä ilmeestä, ellei muusta. Altapäin kuului vienoa ja hiljaista veden lirinää, ja aivan huomaamatta Smoken silmät vilahtivat sivulle, kimmeltävää syvyyttä kohti. Mutta hän käänsi ne heti edessään olevan taipalen suuntaan. Kaksi kolmannesta matkasta kuljettuaan hän tuli vajoutumalle. Sen terävät, auringolta säilyneet reunat osoittivat, miten vastikään se oli syntynyt. Hän ojensi juuri jalkaansa astuakseen sen yli, kun se alkoi hitaasti laajeta, ja samalla kuului sarja heikkoja räjähdyksiä. Hän teki nopean harppauksen, pitemmän kuin oli tarkoittanut, mutta kuluneet kengänhokit lipesivät syvänteen vastareunalla. Hän kaatui suulleen ja liukui silmänräpäyksessä vajoutumaan, jossa hänen jalkansa jäivät riippumaan ilmassa, yläruumiin levätessä kepin varassa, jonka hän oli työnnältänyt kainaloonsa kaatuessaan.
Hänen ensimmäinen aistimuksensa oli pahantunne siitä, että valtimo löi niin rajusti, ja hänen ensimmäinen ajatuksensa kummastelu, että hän ei ollut vajonnut syvemmälle. Hänen takanaan paukkui ja nytkähteli, ja hän tunsi kepin värisevän. Mutta silta kesti vielä, vaikka olikin irtautunut toisesta tukikohdastaan ja murtunut keskeltä, ja se osa, jonka yli hän oli kulkenut, kallistui alaspäin parinkymmenen asteen kulmassa. Hän näki, miten Carson harjanteellaan polki ponnistuskuoppia sulavaan lumeen ja tempaisi köysivyyhden olkapäiltään nopeasti käteensä.
"Odottakaa!" huusi pikkumies. "Älkää hievahtakokaan, muuten luhistuu koko hoito!"
Hän arvioi nopealla silmäyksellä välimatkan, otti kaulahuivinsa, solmi sen köyteen ja jatkoi sen pituutta nenäliinalla, jonka vetäisi taskustaan. Köysi oli tehty jouhi- ja nahkahihnapunoksesta ja oli sekä kevyt että luja. Taitava heitto onnistui ensimmäisellä kerralla, ja Smoke sai köyden käteensä. Hän aikoi kiivetä railosta käsivoimin. Mutta Carson, joka oli kietonut köyden vyötäistensä ympäri, pidätti häntä.
"Kietokaa tekin köysi ympärillenne!" komensi hän.
"Jos syöksyn rotkoon, vedän teidät mukanani", tenäsi Smoke.
Pienen miehen ääni koveni käskeväksi.
"Vaiti!" huusi hän. "Jo äänenne kaikukin saa sillan huojumaan."
"Jos syöksyn…", aloitti Smoke taas.
"Hiljaa! Ette te minnekään syöksy. Tehkää nyt niinkuin sanon. Hyvä — siten — kainaloitten alitse. Lujasti. Nyt! Eteenpäin! Kiivetkää … mutta hitaasti ja varovaisesti. Minä autan lappamalla köyttä tänne."
Smoke oli vielä kahdentoista jalan päässä, kun sillan lopullinen luhistuminen alkoi. Jyskeettä, mutta alituisesti nytkähdellen se vajosi, ja sen kaltevuus kasvoi kasvamistaan keskustaa kohti.
Vyöryn alkaessa Smoke ylettyi iskemään kyntensä rotkon kiinteään, kovaan seinämään, mutta vierivä silta veti hänet takaisin. Carson jarrutti kaikin voimin vastaan, jalat ponnistuskuopissa, ja lappoi köyttä. Se ponnistus pelasti Smoken seinämälle, mutta tempaisi Carsonin hänen tukikohdastaan. Kuin kissa hän käännähti ympäri, tarrautui kynsin hampain jäähän ja antoi liukua rinnettä alas. Hänen alapuolellaan — heidän välillään oli neljäkymmentä jalkaa pingottunutta köyttä — Smoke ponnisteli yhtä ankarasti saadakseen rotkon seinämästä kiinni, ja ennen kuin syvyydestä kuuluva pauhu kuulutti siltavyöryn ennättäneen sinne oli Carson saavuttanut tasapainon, ja hänen ruumiinsa paino auttoi myös Smoken pääsemään omaksi herrakseen.
Kumpikin oli matalassa komerossa, mutta Smoken oli niin matala, että hän olisi liukunut syvyyteen, ellei köydestä olisi ollut hänelle hiukan apua. Hän makasi erään jäävallin kielekkeellä eikä voinut nähdä alas. Meni monta minuuttia, joiden kuluessa he tutkistelivat tilannetta. Pikkumies se ensiksi virkkoi:
"Pitäkää varanne!" — Ja minuuttia myöhemmin: "Jos saatatte kohottautua silmänräpäykseksi ja höllittää köyttä, voin minä kääntyä. Koettakaahan."
Smoke koetti ja riippui sitten jälleen köydessä.
"Voin tehdä sen", sanoi hän. "Sanokaa, milloin olette valmis, ja pitäkää kiirettä."
"Noin kolme jalkaa alempaa saan tukea kantapäilleni", sanoi Carson. "Se käy vilahduksessa. Oletteko valmis?"
Oli vaikea urakka liukua metrin verran alas, kääntyä ja pysähtyä; mutta vielä kovemmalle otti Smoken, sillä hänen oli edelleen maattava suullaan ja pysyteltävä asennossa, mikä kävi joka silmänräpäykseltä raskaammaksi hänen lihaksilleen. Hänestä tuntui melkein siltä, kuin hän olisi liukunut syvyyteen, kun köysi kiristyi ja hän näki seuralaisensa kasvot. Hän pani merkille toisen kasvojen keltaisen kalpeuden ja mietti, miltähän hänen oma ihonsa näytti.
"Ä-ä-älkää välit-täkö mi-mi-nusta", sanoi pikkumies hampaat kalisten. "En minä pelkää. Ne ovat vain minun ki-ro-tut her-mo-ni. Mi-mi-nuutin kuluttua olen ta-aas ta-sa-painossa."
Smoke näki hänen kyyröttävän hartiat polvien välissä, vavisten ja poissa suunniltaan, pitäen toisella kädellä köydestä, samalla kun hän toisessa olevalla puukolla hakkasi ja kaivoi jäähän koloja kantapäilleen.
"Carson", sanoi Smoke läähättäen, "te olette karhu, todellinen karhu."
Hymy, jonka hän sai vastaukseksi, oli jähmettynyt ja surumielinen. "En ole milloinkaan kyennyt olemaan korkeilla paikoilla", selitti Carson. "Se lamauttaa minut aina. Ehkäpä suotte, että istun täällä hetkisen ja selvittelen päätäni. Sitten syvennän jalansijojani, niin että voin hinata teidät ylös."
Smoken sydän ailahti lämpimästi. "Kuulkaahan, Carson. Teidän pitää tehdä vain yksi temppu: katkaista köysi. Ette voi millään keinoin saada minua ylös, ja on mieletöntä, että me molemmat tuhoudumme."
"Vaiti!" kuului loukkaantunut vastaus. "Miksi puhutte järjettömyyksiä?"
Smoke saattoi vain huomata, että suuttumus oli hyväksi toisen hermoille. Hänelle itselleen tuotti hermojajäytävää jännitystä se, ettei hän voinut tehdä muuta kuin maata suullaan jäässä koetellen pidellä siitä kiinni.
Puuskuttava ja nopea huuto: "Pitäkää kiinni!" varoitti häntä. Kasvot jäätä vasten painettuina hän ponnisti viimeiset voimansa pysyäkseen paikoillaan, tunsi köyden löyhtyvän ja tiesi, että Carson oli liukumassa alas häntä kohti. Hän ei tohtinut katsoa ylös, ennen kuin tunsi köyden kiristyvän ja arvasi toisen jälleen pysähtyneen.
"Se kävi sangen helposti", sanoi Carson kalisevin hampain. "Tulin alas toista metriä. Odottakaahan. Minun on hakattava uudet jalkatuet. Jos tuo kirottu jää ei olisi niin sulaa, olisimme jo turvassa."
Pitäen vasemmalla kädellään köyttä niin kireällä kuin oli tarpeen, jotta Smoke pysyi tasapainossa, pieni mies takoi ja iski jäätä oikealla. Meni kymmenen minuuttia.
"Nyt saatte kuulla, mitä olen tehnyt", huusi Carson alas. "Olen hakannut jalka- ja käsituet teille viereeni. Aion kiskoa köydestä hiljaa ja koreasti, ja pitäkää te samalla kovasti kiinni seinämästä ja hillitkää vauhtia. Ennen kuin ryhdyn teitä tänne hinaamaan, on teidän päästävä kantamuksestanne. Ymmärrättekö?"
Smoke nyökkäsi ja avasi äärimmäisen varovasti kantamuksensa hihnat. Hartioitaan nytkäyttäen hän vapautui taakasta, jonka Carson näki liukuvan jäävallia ja sitten katoavan.
"Nyt nakkaan omani saman tien", huusi hän Smokelle. "Pysykää rauhallisena — hetkinen kärsivällisyyttä."
Viiden minuutin kuluttua alkoi nousu. Kuivattuaan kätensä hihojensa sisäpuoleen Smoke ryhtyi kiipeämään köyden varassa, jota Carson kiskoi ylös. Pelkin omin avuin hän ei olisi päässyt hievahtamaankaan. Kun hän oli päässyt kolmanneksen nousumatkasta, jyrkkeni rinne ja jää koveni ja hän tunsi köyden höltyvän. Liikkuminen kävi yhä vaikeammaksi. Oli mahdoton tehdä mitään. Hänen epätoivonvimmaiset ponnistuksensa eivät voineet estää tuhoa, ja hän tunsi rupeavansa liukumaan alas.
Smoke tunsi köyden kiristyvän Carsonin turhaan ponnistellessa, sitten hänen vauhtinsa kiihtyi, ja liukuessaan ohi entisen paikkansa ja jäävallin yli hän näki viimeisen vilahduksen Carsonista, joka harasi kuin mieletön käsin ja jaloin vastaan estyäkseen liukumasta. Kierähtäessään jäävallin yli Smoke suureksi hämmästyksekseen tunsi putoamisensa keskeytyvän. Köysi hillitsi hänen vauhtiaan hänen laahautuessaan jyrkkää rinnettä, joka äkkiä päättyi, niin että hän pysähtyi uuteen komeromaiseen syvennykseen toisen jäävallin reunamalle.
Tuli hetken hiljaisuus, jonka jälkeen Smoke tunsi köyden liikahtavan.
"Mitä te teette?" huusi hän.
"Lisää jalan- ja kädensijoja", kuului vapiseva vastaus. "Odottakaa hiukan. Hinaan teidät tänne ylös y-y-ykskaks. Älkää välittäkö puheestani. Olen vähän hermostunut. Mutta muuten olen all right. Odottakaahan, niin saatte nähdä."
"Te kannattelette minua pelkillä käsivoimillanne", kiihkoili Smoke. "Ennemmin tai myöhemmin te liu'utte perästäni, kun jää sulaa. Teillä on vain yksi tehtävä — köysi poikki. Totelkaa minua! Turhaa on meidän molempain tuhoutua. Ettekö käsitä? Te olette maailman suurin pikkumies, mutta nyt te olette tehnyt kaiken voitavanne. Köysi poikki!"
"Kitanne kiinni. Tällä kertaa kaivan niin syvät kolot, että voin hinata vaikka hevosvaljakon ylös."
"Olette jo kylliksi minua retuuttanut", vannoi Smoke. "Antakaa minun huristaa…"
"Miten monta kertaa olen teitä retuuttanut?" kysyi Carson tiuskaisten.
"Hyvin monta kertaa, joista jok'ainoakin on ollut liikaa. Olette itse laahautunut koko ajan alas."
"Ja samalla olen koko ajan ottanut oppia tätä leikkiä varten. Minä aion retuuttaa teitä, kunnes pääsemme pälkäästä. Ymmärrättekö, mitä se merkitsee? Hyvä Luojamme tiesi tehtävänsä, kun laati minut näin keveäksi. Ja nyt suu kiinni! Minulla on kiire."
Monta minuuttia meni hiljaisuudessa. Smoke kuuli veitsen kilahtelevat iskut, ja tuon tuostakin vyöryi jääsiruja ylemmän jäävallin reunalta hänen päälleen. Hänen oli jano, ja painautuen vatsalleen hän sieppasi suuhunsa jääsiruja ja nieli niistä sulaneen veden.
Hän kuuli huokauksen, joka paisui epätoivon ähkäisyksi, ja tunsi köyden höltyvän. Mutta se kiristyi kohta jälleen. Hän katseli valppaasti jyrkälle rinteelle ja näki puukon luisuvan terä edellä häntä kohti. Hän painoi poskensa sen tielle, värähti tuskasta, kun se tunkeutui lihaan, mutta painoi poskeaan entistä lujemmin jäähän, kunnes tunsi puukon pysähtyneen.
"Voi minua viheliäistä", kuului valittava ääni.
"Ei lainkaan hätää, se on minulla", vastasi Smoke.
"Kuulkaahan nyt, odottakaa! Minulla on kerä nuoraa taskussani.
Lasken sen vierimään teille, että voitte lähettää veitsen ylös."
Smoke ei vastannut. Hän kamppaili ajatuksia vastaan, jotka ahdistivat häntä kuin myrsky.
"Hei! Nyt nuora tulee. Huutakaa, kun olette saanut sen käsiinne."
Nuoran päähän kiinnitetty pieni kynäveitsi liukui jääseinämää alas.
Smoke tarttui siihen, avasi sen isomman terän nopeasti hampaillaan ja
toisella kädellään ja tuli vakuutetuksi siitä, että se oli terävä.
Sitten hän solmi puukon nuoran päähän.
"Vetäkää!" huusi hän.
Hän näki selvästi, miten puukko kohosi. Mutta hän näki vielä enemmän — peloissaan olevan, mutta murtumattoman pikkumiehen, jonka hampaat kalisivat kuin kuumeessa ja jonka päätä pyörrytti, mutta joka taisteli kuvotustaan ja huimaustaan vastaan ja suoritti sankaritekoa. Sen hetken jälkeen, jolloin oli tutustunut Shortyyn, Smoke ei ollut näin nopeasti oppinut pitämään toisesta ihmisestä. Ja sitten hän tarkasteli kylmäverisesti heidän tilannettaan. Tästä oli molempain mahdoton pelastua. Hitaasti, mutta varmasti he liukuivat kuiluun, ja juuri hänen suurempi painonsa veti pikkumiestä. Pikkumies saattoi takertua jäähän kuin kärpänen. Jos hän olisi ollut yksin, olisi hän jo päässyt vaarasta.
"Hurraa!" kajahti ylemmältä jäävallilta. "Nyt pääsemme täältä kädenkääntämällä."
Hirveä taistelu, jolla Carson koetti pakottaa ääntään iloiseksi ja toiveikkaaksi, sai Smoken tekemään päätöksensä.
"Kuulkaa", sanoi hän lujalla äänellä ja koetti turhaan karkottaa Joy Gastellin kuvaa mielestään. "Lähetin puukon teille, että voisitte pelastaa itsenne. Onko se teillä? Minä aion katkaista köyden kynäveitsellä. Vain toinen meistä voi pelastua. Käsitättekö?"
"Molemmat tai ei kumpikaan", kuului karski, jos kohta vapiseva vastaus.
"Jos tahtoisitte pitää kiinni vielä yhden minuutin…"
"Olen pitänyt kiinni jo liian kauan. Minä en ole naimisissa. Minulla ei ole ihastuttavan laihaa vaimoa eikä pienokaisia eikä omenapuita, jotka odottaisivat minua. Ymmärrättekö?"
"Odottakaa! Jumalan tähden, odottakaa!" huusi Carson. "Ette saa tehdä sitä. Antakaa minun koettaa pelastaa teidät. Olkaa tyyni, poikaseni. Me pelastumme. Minä hakkaan sellaisia jalansijoja, että niiden nojassa voisitte nostaa vaikka parivaljakon vaunuineen."
Smoke ei vastannut. Ääneti ja verkalleen hän viilteli veitsellä, kunnes yksi köyden kolmesta punoksesta katkesi.
"Mitä te teette?" huusi Carson epätoivoissaan. "Jos katkaisette köyden, en anna sitä teille milloinkaan anteeksi — en milloinkaan. Molemmat tai ei kumpikaan, sanon minä! Odottakaa! Jumalan nimessä!"
Tuijottaessaan katkenneeseen punokseen, joka riippui viiden tuuman päässä hänen silmistään, Smoke joutui lamauttavan kauhun valtaan. Hän ei tahtonut kuolla, hän ei halunnut syöksyä tuonne kimaltelevaan syvyyteen, ja hänen pelon täyttämät aivonsa takertuivat ajan voittamisen turhaan toivoon. Tämä tuska sai hänet antautumaan.
"All right", huusi hän. "Minä odotan. Tehkää voitavanne. Mutta sen sanon teille, Carson, että katkaisen köyden, jos alamme kumpikin jälleen liukua alas."
"Tuhmuuksia. Jos alamme liikkua, niin se tapahtuu ylöspäin. Olen jo saanut valmiiksi verrattoman syvennyksen toiselle jalalle. Säästäkää nyt suutanne ja antakaa minulle työrauha."
Minuutit kuluivat hitaasti. Smoken kaikki sielunvoimat keskittyivät erääseen sormeen, jonka kynnenjuurta pakotti sietämättömästi. Hänen olisi pitänyt leikata se pois jo aamulla, arveli hän —- sitä oli pakottanut jo silloin … ja hän päätti leikata sen pois, heti kun pääsi kuilusta. Sitten hän jatkoi sormen ja kynnen katselemista ja kehitteli uuden ajatussarjan. Minuutin tai parhaassa tapauksessa muutaman minuutin kuluttua olisi tuo kynnen juuri ja sormi, joiden rakenne oli niin taidokas ja joissa nyt vielä oli niin ihmeellinen voima, vain osanen murskautunutta ruumista tuolla syvyydessä, rotkon pohjassa. Hän tuli tietoiseksi pelostaan ja vihasi itseään. Karhunlihan syöjät olivat tukevampaa tekoa. Katkeruutensa ja itsehalveksintansa vallassa hän alkoi jälleen viillellä köyttä veitsellä. Mutta kauhu tempaisi hänen kätensä takaisin ja painoi hänet jälleen liukasta rinnettä vasten.
Läähätys, voihkaus ja köyden äkillinen höltyminen varoittivat häntä. Hän alkoi liukua. Se tapahtui hyvin hitaasti. Köysi kiristyi, mutta hän liukui edelleen. Carson ei jaksanut pidättää häntä, vaan luisui mukana. Smoken kengänkärjet, joilla hän harasi kaikin voimin vastaan, kohtasivat äkkiä tyhjän ilman, ja hän arvasi kuilun ammottavan alla. Hän tiesi myös, että seuraavassa silmänräpäyksessä hänen putoava ruumiinsa tempaisi Carsonin kerallaan.
Huumautuneena ja epätoivoisena, koko elämänvoimallaan ja -tahdollaan hän yhdessä leimahtavassa silmänräpäyksessä, joka täytti hänet värisyttävällä hyvän ja pahan, oikean ja väärän tietoisuudella, painoi veitsenterän köyteen, näki punosten katkeavan, tunsi liu'untansa kiihtyvän ja sitten putoavansa.
IV.
Hän ei tietänyt, mitä sen jälkeen tapahtui. Hän ei ollut tiedoton, mutta se tapahtui liian nopeasti ja odottamatta. Sen sijaan, että olisi pudonnut ja murskautunut kuoliaaksi, hän tunsi melkein kohta jalkojensa sattuvan veteen, ja samassa hän oli kokonaan vedessä, joka roiskahti kylmänä vihmana hänen kasvoilleen. Hänen ensimmäinen ajatuksensa oli, että kuilu oli matalampi kuin hän oli luullutkaan ja että hän oli päässyt hengissä pohjaan. Mutta hän huomasi heti erehtyneensä. Toiseen seinämään oli kymmenkunta jalkaa. Hän oli jääseinämän kielekkeellä, sulavan veden muodostamassa kallioammeessa — vedessä, jota valui ja tippui yläpuolella olevalta jäävallilta. Se oli uurtanut ammeen kiveen. Siinä, missä hän istui, oli vettä kahden jalan syvyydeltä, ja se ulottui reunoihin asti. Hän kurkisti partaan yli kapeaan kuiluun, jonka pohjassa kuohui virta monta sataa jalkaa hänen allaan.
"Voi, minkä tähden sen teitte?" kuului valittava ääni ylhäältä.
"Kuulkaa", huusi hän. "Olen aivan eheä. Istun kaulaani myöten vesilätäkössä. Ja täällä ovat meidän kummankin kantamukset. Otan ne huostaani. Jos liu'utte alas, koettakaa jarruttaa vastaan, täältä saavutatte sataman. Mutta te pääsette kyllä ylös. Menkää hirsihökkelille. Siellä on joku. Näin savun. Hankkikaa köyttä tai jotakin sentapaista ja tulkaa sitten onkimaan minut ylös."
"Puhutteko aivan tosissanne?" kysyi Carson epäuskoisesti.
"Niin totta kuin elän. Mutta koettakaapa kiiruhtaa, muuten palellun kuoliaaksi."
Smoke piti itseään lämpimänä potkimalla uurteen reunajäähän. Johdettuaan siten veden ammeesta hän kuuli etäisen huudon, joka ilmoitti Carsonin päässeen huipulle.
Sitten Smoke kuivaili vaatteitaan. Ilta-aurinko paahtoi hänen päälaelleen, ja hän riisui tamineensa, väänsi niistä veden ja levitteli ne ympärilleen. Hänen tulitikkurasiansa oli vettä pitävä, ja hänen onnistui kuivattaa sen verran tupakkaa ja riisipaperia, että saattoi pyöräytellä savukkeita.
Kun hän kahta tuntia myöhemmin istui alastomana molemmilla kantamuksilla, kuuli hän ylhäältä äänen, jota hän ei voinut olla tuntematta.
"Smoke! Smoke hoi!"
"Hyvää päivää, Joy Gastell!" huusi hän vastaan. "Mistä te tulette?"
"Oletteko loukkaantunut?"
"En hiventäkään."
"Isä laskee paraikaa köyttä. Näettekö sen?"
"Kyllä, olen jo tarttunut siihen", vastasi Smoke. "Odottakaa nyt ystävällisesti pari minuuttia."
"Miten on laitanne?" kuului muutaman minuutin kuluttua neitosen levoton kysymys. "Voi, arvaan, että teiltä on taittunut…"
"Ei — ei ole taittunut mitään. Minä vain pukeudun."
"Pukeudutte?"
"Niin. Olen hiukan kylpenyt… Nyt! Selvä on! Vetäkää!"
Joy Gastell katseli Smokea silmät säihkyen, samalla kun hänen isänsä ja Carson vyyhtesivät köyttä. "Miten saatoitte katkaista köyden niin ihailtavan epäitsekkäästi?" puhkesi hän puhumaan. "Se oli — se oli suurenmoisesti tehty, ja silläkin on liian vähän sanottu!"
Smoke teki ylistystä torjuvan kädenliikkeen.
"Älkääpäs, minä kyllä tiedän kaiken", intti neitonen. "Carson on kertonut. Te uhrauduitte pelastaaksenne hänet."
"Ei sinnepäinkään", valehteli Smoke. "Näin koko ajan tuon uima-altaan allani."