LIHARUOKAA MAISTAMASSA
I.
Alussa hänen nimenään oli Christopher Bellew. Yliopistossa hänestä tuli Chris Bellew. San Franciscon taiteilijapiireissä sanottiin häntä sittemmin Kit Bellewiksi. Ja lopuksi hänet tunnettiin ainoastaan Smoke Bellewin nimellä. Tämä hänen nimensä kehityshistoria muodostaa hänen oman kehityshistoriansa. Näin ei olisi sattunut koskaan, ellei hänellä olisi ollut hellä äiti ja rautaisen ankara setä ja ellei hän olisi saanut kirjettä Gillet Bellamylta.
"Olen juuri nähnyt yhden numeron 'Aaltoa'", oli Gillet kirjoittanut Pariisista. "O'Hara saa sen tietenkin menestymään. Mutta häneltä puuttuu eräitä apukeinoja." Sitten seuraa viittauksia aloittelevan yhteiskunnallisen viikkolehden kehittämisestä. "Mene tapaamaan häntä. Uskottele hänelle, että esität omia ajatuksiasi. Älä sano hänelle, että ne ovat minun mielipiteitäni. Jos hän saa sen tietää, niin hän tekee minusta Pariisin-kirjeenvaihtajan. En voi ruveta sellaiseksi, kun saan suurilta aikakauslehdiltä hyvän maksun sepustuksistani. Muista ennen kaikkea toimittaa niin, että hän erottaa sen merkkimiehen, joka hoitaa musiikki- ja taidearvostelua. Vielä eräs asia. San Franciscolla on ollut aina oma kirjallisuutensa. Mutta nyt sillä ei ole sitä. Sano hänelle, että hänen on etsittävä joku hömpsä, joka valmistaa sarjan kertomuksia ja lykkää niihin oikeata sanfranciscolaista haaveilua ja väriä."
Kit Bellew noudatti ohjetta. Hän meni "Aallon" toimitukseen. O'Hara kuunteli. O'Hara keskusteli. O'Hara oli samaa mieltä. O'Hara erotti merkkimiehen, joka kirjoitti arvosteluja. O'Haralla oli lisäksi menettelytapansa — juuri se menettelytapa, jota Gillet oli pelännyt kaukana Pariisissa. Kun O'Hara tahtoi jotakin, ei kukaan tuttava voinut panna vastaan. Hän oli miellyttävä ja järkähtämättömän pakottava. Kit Bellewistä oli tullut aputoimittaja, ennen kuin hän pääsi pujahtamaan pois toimituksesta. Hän oli suostunut kirjoittamaan joka viikko palstamäärin arvosteluja, kunnes löytyisi sopiva kynämies, ja hän oli itse sitoutunut kirjoittamaan San Franciscon kertomussarjaa 10 000 sanaa viikossa — ja kaiken tämän maksutta. "Aalto" ei maksanut vielä mitään palkkioita, selitti O'Hara. Ja yhtä vakuuttavasti hän selitti, että San Franciscossa oli ainoastaan yksi mies, joka kykeni kirjoittamaan mainittua sarjaa, ja se mies oli Kit Bellew.
Viikon toisensa jälkeen Kit istui toimituksen tuolilla, ajoi pois velkojia, kiisteli kirjanpainajien kanssa ja lykkäsi kaksikymmentäviisituhatta sanaa viikossa. Ne sisälsivät jos jotakin. Hänen kuormansa ei keventynyt. "Aalto" oli kunnianhimoinen. Se rupesi ottamaan kuvia. Niiden hankkiminen kävi kalliiksi. Lehdellä ei ollut milloinkaan rahaa maksaakseen Kit Bellewille, ja samasta syystä se oli kykenemätön palkkaamaan lisävoimia konttoriin.
"Sen siitä saa, kun on hyvä toveri", murisi Kit eräänä päivänä.
"Jumalalle kiitos hyvistä tovereista", huudahti O'Hara kyynelet silmissä ja sieppasi Kitin käden omaansa. "Sitä olet kaikki kaikessa. Olet pelastanut minut. Sinun sijassasi olisi minusta tullut rintakuvapatsas. Vain vähän tuonnemmaksi, veikkonen, ja asiat käyvät helpommiksi."
"Näen selvästi kohtaloni", oli Kitin valitus. "Jään tänne ainaiseksi."
Vähän myöhemmin hän arveli olevansa selvillä menettelytavasta. Ottaen tilaisuudesta vaarin hän kaatui O'Haran läsnäollessa erään tuolinpäälle. Muutama minuutti sen jälkeen hän tölmäsi kirjoituspöydän kulmaa vasten ja keikautti liimapurkin nurin.
"Pyörryttääkö?" kysyi O'Hara.
Kit pyyhki käsillään silmiään ja tuijotti tuskaisesti häneen, ennenkuin vastasi.
"Ei, ei se sitä ole. Silmissäni on vika. Ne näyttävät painuvan sisään, siinä kaikki."
Muutamina päivinä hän lankeili edelleen ja kolhi toimiston huonekaluja.
Mutta O'Haran sydän ei heltynyt.
"Sanon sinulle, Kit", sanoi hän eräänä päivänä, "että sinun on mentävä silmälääkäriin. Täällä on tohtori Hassdapple. Hän on tuhattaituri. Eikä se maksa sinulle mitään. Voimme korvata sen ilmoituksella."
Ja sanansa pitäen hän lähetti Kitin silmälääkäriin.
"Teidän silmissänne ei ole mitään vikaa", oli tohtorin tuomio pitkän tarkastuksen jälkeen. "Tosiaan, silmänne ovat oivalliset — sellaisia on pari miljoonassa."
"Älkää sanoko O'Haralle", pyyteli Kit. "Ja antakaa minulle tummat silmälasit."
Siitä tuli tulokseksi, että O'Hara kävi myötätuntoiseksi ja puhui hehkuvasti ajasta, jolloin "Aalto" oli pysyvä omilla jaloillaan pystyssä.
Kun höyrylaiva "Excelsior" oli saapunut Alaskasta ja tuonut tiedot Klondyken löydöistä, oli koko maa tullut äkkiä pähkähulluksi. Kit teki kerrassaan arvottoman ehdotuksen.
"Kuulehan, O'Hara", sanoi hän. "Tämä kultakuume käy suurenmoiseksi —
vuoden '49:n' päivät palaavat. Mitähän, jos minä löisin siitä mynttiä
'Aallolle'? Lähtisin kirjoittamaan siihen noista löydöistä.
Kustantaisin itse matkani."
O'Hara ravisti päätään.
"En tule toimituksessa toimeen ilman sinua. Sitten on se kertomussarja. Sitä paitsi näin Jacksonin tunti sitten. Hän lähtee huomenna Klondykeen ja on sitoutunut lähettämään joka viikko kirjeen ja valokuvia. En päästänyt häntä, ennen kuin hän oli luvannut. Ja ihaninta on se, että tuo kaikki ei maksa meille mitään."
Sen jälkeen Kit kuuli Klondykesta pistäydyttyään iltapäivällä klubiin.
Hän tapasi siellä setänsä pienessä työhuoneessa kirjaston vieressä.
"Hei, arvoisa sukulaismies!" tervehti Kit luisuessaan nahkatuolille ja ojentaessaan jalkansa. "Haluatteko seuraa?"
Hän teki whiskytilauksen, mutta setä tyytyi mietoon kotimaiseen punaviiniin. Hän silmäili ärsyttävän paheksuvasti whiskyannokseen ja veljenpoikansa kasvoihin. Kit näki, että läksytys oli valmistumassa.
"Minulla on vain minuutti aikaa", ilmoitti hän nopeasti. "Minun on juostava Elleriin ja vilkaistava Keithin näyttelyä sekä kirjoitettava puoli palstaa siitä."
"Mikä sinua vaivaa?" kysyi setä. "Sinä olet kalpea. Sinä olet mennyttä miestä."
Kit vain ähkäisi vastaukseksi.
"Saan ilon olla hautajaisissasi, huomaan."
Kit pudisti päätään surullisesti.
"Ei matojen kaluttavaksi, pyydän. Ruumiini pitää polttaa."
John Bellew polveutui vanhasta, kovasta ja karaistuneesta suvusta, joka oli viisikymmenluvulla kierrellyt härkävaljakkoineen tasangoilla, ja hänessä oli uuden maan valloittamisaikana eletyn lapsuuden synnyttämää kovuutta.
"Sinä et elä oikein, Christopher. Minä olen häpeissäni sinun tähtesi."
"Älkää ravistako minulle verisiä pidätinvitjojanne, hyvä setä. Toivon, että tieni olisi kukkastie. Mutta se on katkaistu kokonaan. Minulla ei ole aikaa."
"Mikä hitto sitten?"
"Liikarasitus."
John Bellew naurahti tylysti ja epäuskoisesti.
"Liikarasitus! Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi."
"Lyödäänpä vetoa! Kuitenkaan en ole saanut ansaitsemaani. Ansaitsen juuri nykyään viisisataa viikossa ja teen neljän miehen työt."
"Tauluja, joita ei kukaan osta? Tai — hm — jonkinlaista haaveilutyötä? Osaatko uida?"
"Olen osannut."
"Ratsastaa?"
"Olen yritellyt sitäkin."
John Bellew tuhautti nenäänsä ynseästi.
"Olen iloissani, ettei isäsi elä eikä näe sinun alennustilasi loistoa", sanoi hän. "Isäsi oli mies. Joka tuuma hänessä oli miestä. Tuleeko sinusta? Mies! Luulen, että hän olisi ruoskinut sinusta pois kaiken musikaalisen ja taiteellisen hupsuttelun."
"Ai näitä rappion aikoja!" huokasi Kit.
"Minä ymmärtäisin sinua ja sietäisin sitä", hutki setä tuimasti, "jos sinulla olisi ollut menestystä. Sinä et ole ansainnut vielä senttiäkään eläessäsi, et iskenyt pienintäkään miehen iskua."
"Etsauksia, maalauksia ja viuhkoja", avusti Kit mairittelematta.
"Sinä olet hutilus ja hapuilija. Millaisia tauluja olet maalannut?
Likaisia vesivärimaalauksia ja pirunkuvia ilmoituspapereihin.
Et ole pannut vielä ainoatakaan näytteille, et edes täällä San
Franciscossa —"
"Unohdatte. Yksi on juuri tämän klubin huoneessa."
"Mokomakin sikamainen töherrys. Entä musiikki? Rakas äitihupakkosi haaskasi satasia oppitunteihisi. Sinä olet hutiloinut ja haparoinut. Et ole minkään konsertin säestäjänä ansainnut vielä edes viiden dollarin lappua. Entä laulusi? Joutavia repaleita. Niitä ei ole painettu, ja niitä on laulanut vain joku boheemisakki."
"Julkaisin kerran kirjan — siinä niitä sonetteja, muistattehan", pisti
Kit säyseästi väliin.
"Paljonko se maksoi sinulle?"
"Vain pari sataa."
"Entä muut tuotteet?"
"Minulla oli eräs maalaisnäytelmä. Näyteltiin kesällä."
"Mitä sait siitä?"
"Mainetta."
"Ja sinä osaat uida ja olet koettanut ratsastaa!" John Bellew laski lasinsa pöydälle tarpeettoman kiivaasti. "Mikä saamarin vätys sinä oikeastaan olet! Sait hyvän kasvatuksen, mutta et pelannut edes yliopistossa jalkapalloa. Et soutanut. Et —"
"Harjoitin nyrkkeilyä ja miekkailua — vähän."
"Milloin nyrkkeilit viimeksi?"
"Siellä yliopistossa. Mutta minua pidettiin oivallisena ajan ja välimatkan arvostelijana, vaikka minua — hm —"
"Sano pois."
"Pidettiin epävakavana."
"Laiskana, tarkoitat."
"Olen aina ajatellut itsekseni, että se oli lievennettyä puhetapaa."
"Minun isäni, sinun isoisäsi, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana."
"Se mieskö oli niin vanha?"
"Ei, sinä hävytön heittiö! Mutta kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana et sinä tapa hyttystäkään."
"Ajat ovat muuttuneet, hyvä setä. Nykyään pannaan murhasta vankeuteen."
"Isäsi ratsasti satakahdeksankymmentäviisi mailia nukkumatta ja väsytti kolme hevosta kuoliaaksi."
"Jos hän eläisi nykyään, niin hän kuorsaisi sen matkan
Pullman-vaunussa."
Vanha mies oli tukehtumaisillaan kiukusta, mutta nieli sen ja sai sanotuksi:
"Miten vanha olet?"
"Minulla on syytä luulla —"
"Minä tiedän. Kaksikymmentäseitsemän. Lopetit yliopiston kahdenkolmatta vanhana. Olet hutiloinut ja kisaillut ja rillaillut viisi vuotta. Jumalan ja ihmisten edessä: mitä hyötyä sinusta on? Sinun iässäsi oli minulla yhdet alusvaatteet. Kaitsin karjaa Colusassa. Olin kova kuin kallio ja saatoin nukkua kalliolla. Elin kuivatulla häränlihalla ja karhunlihalla. Ruumiini on nykyään paremmassa kunnossa kuin sinun. Sinä painat noin seitsemänkymmentäviisi kiloa. Voin paiskata sinut selällesi tai pehmittää nyrkeilläni."
"Ettekö huomaa, hyvä setä, että ajat ovat muuttuneet. Huomautan lisäksi, että minua ei kasvatettu oikein. Rakas äitihupakkoni —"
John Bellew hytkähti kiukuissaan.
"— käytän teidän sanojanne — oli minulle liian hyvä. Hän piteli minua pumpulissa. Muu oli sen mukaista. Jospa olisin nuoruuteni aikana tehnyt joitakin sellaisia vahvistavia ja miehuutta vaativia loma-ajanmatkoja, joita te suositte — kummastelen, miksi ette pyytänyt minua kertaakaan? Halin ja Robbien te otitte mukaanne vuoristoretkelle ja Meksikon-matkalle. Mitä muuta jäi siis minulle kuin etsaukset, maalaukset ja viuhkat?"
Vanha mies katseli veljensä poikaa teeskentelemättömän paheksuvasti.
Hän oli kärsimätön kuullessaan heikkojen keveitä jaarituksia.
"Hyvä! Teen vielä, kuten sanot, miehuutta vaativan lomamatkan. Entä jos pyydän sinut mukaan?"
"Vähän myöhään, täytyy sanoa. Minne matka?"
"Hal ja Robert lähtevät Klondykeen. Menen heidän mukanaan vuoriston yli järviseudulle ja palaan —"
Hän ei ehtinyt pitemmälle, kun nuori mies hypähti pystyyn ja sieppasi hänen kätensä.
"Pelastajani!"
John Bellew alkoi heti epäillä. Hän ei ollut edes uneksinut, että Kit suostuisi.
"Siitä tulee rasittava matka. Olisit siellä haittana."
"En toki. Teen työtä. Olen oppinut tekemään työtä mentyäni 'Aallon' toimitukseen."
"Joka miehen on otettava vuoden elintarpeet mukaansa. Sinne tulee niin paljon kamaa, että kantajina olevat intiaanit eivät voi hoitaa sitä. Halin ja Robertin on pidettävä itse huolta tavaroistaan. Minä menenkin mukaan auttaakseni heitä. Jos sinä lähdet, on sinun tehtävä samaten." "Odottakaahan."
"Sinä et jaksa kantaa", esteli setä.
"Milloin lähdemme?"
"Huomenna."
"Teidän ei tarvitse luulla, että karkaisemisesta pitämänne luento on saanut tämän aikaan", sanoi Kit lähtiessään. "O'Harasta päästäkseni on minun matkustettava heti jonnekin, minne hyvänsä."
"Mikä se O'Hara on? Japanilainenko?"
"Ei. Hän on irlantilainen, orjain kaitsija ja minun paras ystäväni. Hän on 'Aallon' päätoimittaja ja omistaja ja suuri rahojen haalija. Mitähän sanoo, se sujuu. Hän saa aaveetkin liikkeelle."
Kit Bellew kirjoitti sinä iltana pienen kirjeen O'Haralle.
"Tämä on vain muutaman viikon loma", selitti hän. "Sinun pitää saada joku hömpsä, joka lyö kasaan sitä kertomussarjaa. Valitan, hyvä mies, mutta terveyteni vaatii sitä. Työnnän kaksin verroin, kun palaan."
II.
Kit Bellew nousi maihin Dyean satamassa. Siellä oli suunnaton tungos. Sinne oli kokoontunut tuhansia kiloja tuhansien ihmisten tavaroita. Tämä tavaton matkatavarajoukko alkoi hivua hitaasti Dyean laaksoa ylöspäin ja sitten Chilcootin yli. Matka oli kaksikymmentäkahdeksan mailia. Koko se väli oli tavarat kuljetettava kantamalla. Vaikka kantaja-intiaanit olivat kohottaneet kantomaksun kahdeksasta sentistä naulalta neljäänkymmeneen senttiin, oli heillä ylenmäärin työtä. Oli selvää, että talvi oli tapaava suurimman osan noista tavaroista väärällä puolella vedenjakajaa.
Kit oli kokemattomin kaikista ensikertalaisista. Hänellä oli samoinkuin sadoilla muilla iso revolveri roikkumassa patruunavyössä. Hänen setänsä, joka muisti entiset laittomat ajat, oli vikapää samaan syntiin. Mutta Kit Bellew oli haaveileva. Kultakuumeen vaahdot ja välähdykset lumosivat häntä. Hän katseli taiteilijan silmin ympärillään olevaa elämää ja liikettä. Hän oli vain lomamatkalla aikoen vilkaista vuoriston tuolle puolen ja palata sitten etelään.
Hän jätti seuransa rantahietikolle odottamaan matkatavaroiden tuomista maalle ja asteli vanhaa kauppa-asemaa kohti, Eräs roteva kuuden jalan mittainen intiaani kulki hänen ohitsensa kantaen tavattoman isoa taakkaa. Kit lyöttäytyi intiaanin kantapäille ja ihaili hänen muhkeita pohkeitaan sekä ihmetteli, kuinka kauniisti ja helposti hän liikkui kuorma selässään. Intiaani heitti kantamuksensa vaa'alle, joka oli aseman edustalla, ja Kit liittyi kullanetsijäin joukkoon, joka oli kerääntynyt intiaanin ympärille ja ihaili häntä. Kantamus painoi yli satakaksikymmentäviisi naulaa, ja tämä tosiasia mainittiin kunnioittaen ja kiersi suusta suuhun. Se oli jotakin, tuumi Kit. Hän mietti, tokko voisi itse nostaa maasta sellaista painoa, saati sitten kantaa.
"Lähdettekö viemään sitä Lindermanin-järvelle asti, hyvä mies?" kysyi hän.
Intiaani oli ylpeyttä täynnä ja vastasi röhisten myöntävästi.
Kit livahti pois keskustelemasta. Hänen huomiotaan oli kiinnittänyt nuori nainen, joka seisoi ovella. Kitiä hämmästytti varsinkin se, että tuo nainen soveltui täsmälleen ympäristöön, ikään kuin kuului siihen. Nainen oli sitä paitsi nuori ja kaunis. Hänen soikeiden kasvojensa kirkas kauneus ja väri vetivät Kitin mielen puoleensa, ja Kit katseli häntä kauan — katseli, kunnes neitonen tunsi sen ja katsahti pitkäripsisillä ja tummilla silmillään kylmästi ja ylimalkaisesti Kitin silmiin. Kitin kasvoista neitosen silmät siirtyivät nähtävästi kujeilevan ilkkuvina isoon revolveriin, joka roikkui Kitin lonkalla. Sitten palasi neidon katse Kitin silmiin, ja siinä katseessa oli näykkivää halveksumista. Se koski Kitiin kuin isku. Neito kääntyi vielä vieressään olevaan mieheen päin ja osoitti Kitiä. Mies katseli häntä samoin näykkivästi ja halveksivasti.
"Chechaquo", sanoi neito.
Miehellä oli huonot housut ja kulunut sarkanuttu. Hän näytti kulkurilta. Hän virnisteli Kitille tylysti, ja tämä tunsi käpertyvänsä kasaan, vaikka ei tietänyt syytä. Mutta neito oli joka tapauksessa tavattoman soma, tuumi Kit noiden kahden mennessä poispäin. Hän pani merkille neitosen kävelytavan ja piti varmana, että tuntisi hänet käynnistä vielä tuhannen vuoden kuluttua.
"Huomasitteko miehen, joka oli tytön kanssa?" kysyi Kitin naapuri kiihkeästi. "Tiedättekö, kuka hän on?"
Kit pudisti päätään.
"Poro-Charley. Hänen nimensä sanottiin äsken minulle. Häntä on potkinut onni Klondykessa. Vanha kullanhuuhtoja. Ollut kaksitoista vuotta Yukonissa. Tullut juuri sieltä."
"Mitä merkitsee chechaquo?" kysyi Kit.
"Te olette yksi chechaquo, minä toinen", kuului vastaus.
"Ehkä olen. Mutta selittäkää. Mitä se sana merkitsee?"
"Arkajalka, ensikertalainen."
Satamaan palatessaan käänteli ja väänteli Kit tuota sanaa ajatuksissaan.
Suututti, kun hento tytönletukka nimitteli miestä sillälailla.
Hän meni nurkkaan, missä oli kasoittain matkatavaroita. Siellä tuli hänen mieleensä intiaani, joka oli kantanut niin hirveän suuren taakan. Hänellä oli halu koettaa voimiaan. Hän valitsi jauhosäkin, jonka tiesi painavan täsmälleen sata naulaa. Sitten hän levitti säärensä, kumartui ja koetti nostaa säkin harteilleen. Hänen ensimmäinen päätelmänsä oli, että sata naulaa on kovin raskas. Seuraava, että hänen selkänsä oli heikko. Kolmas seuraus oli kirous. Se pääsi huulilta viiden hukkaan menneen minuutin kuluttua, jolloin hän lyyhistyi säkille, minkä kanssa oli paininut. Hän pyyhki otsaansa, ja erään muonasäkkikasan yli hän näki, miten kylmästi ja ilkkuvasti John Bellew katseli häntä.
"Herra Jumala!" julisti tuo karkaisun apostoli. "Minä leikittelin tuollaisilla kapineilla kuusitoistavuotiaana."
"Unohdatte, hyvä setä", vastasi Kit, "että minua ei ole ruokittu karhunlihalla."
"Ja minä leikin niin vielä kuusikymmenvuotiaana."
"Näyttäkääpä minulle."
John Bellew näytti. Hän oli neljäkymmentäkahdeksan vuotta vanha, mutta hän kumartui säkin puoleen, tarttui ensin kiinni koetteeksi, muutti sitten otetta, jotta saisi säkin tasapainoon, nosti sen äkkiä ja seisoi suorana jauhosäkki selässään.
"Taitoa, hyvä poika, taitoa ja selkärankaa."
Kit nosti hattua kunnioittaen.
"Teette ihmeitä, setä, loistavia ihmeitä. Luuletteko, että opin tuon tempun?"
John Bellew kohautti olkapäitään.
"Sinä käännyt takaisin, ennen kuin matka on tehty."
"Älkää pelätkö", murahti Kit. "Siellä alhaalla on O'Hara, kiljuva jalopeura. Minä en palaa, ennen kuin on pakko."
III.
Kitin ensimmäinen kantoyritys oli menestyksellinen. Heidän oli onnistunut saada intiaaneja kantamaan sadankahdenkymmenenviiden naulan tavarataakkoja Finnegan's Crossingiin asti. Siitä lähtien oli heidän kannettava ne selässään. He suunnittelivat, että menisivät eteenpäin mailin matkan päivässä. Kun John Bellewin oli jäätävä leiripaikalle ja laitettava ruoka, voi hän olla kantamassa ainoastaan silloin tällöin. Nuoret miehet, joita oli kolme, saivat siis kukin tehtäväkseen kantaa kahdeksansataa naulaa mailin päivätaipalella. Jos he kantaisivat viisikymmentä naulaa kerralla, olisi heidän käveltävä taakan kanssa kuusitoista ja ilman sitä viisitoista mailia päivässä — "koska emme palaa viimeiseltä matkalta", selitti Kit ihastuneena tuohon keksintöönsä. Kahdeksankymmenen naulan taakkoja kantaen olisi kävelyä yhdeksäntoista mailia päivässä, ja sadan naulan taakkoja kantaen vain viisitoista mailia.
"Minä en pidä kävelystä", sanoi Kit. "Siitä syystä kannan sata naulaa kerralla." Hän huomasi epäuskoisen ilmeen setänsä kasvoilla ja lisäsi nopeasti: "Tietenkin pääsen siihen määrään harjoittelemalla. On alettava aakkosista. Otan aluksi viisikymmentä naulaa."
Hän teki niin ja kävellä tepasteli iloisesti tietä. Hän heitti säkin ensimmäiselle leiripaikalle ja asteli takaisin. Se oli helpompaa, kuin hän oli luullut. Mutta nuo kaksi mailia olivat repineet pois sametin, mikä oli ollut hänen voimiensa verhona, ja paljastaneet niiden heikkouden. Hänen toinen kantamuksensa oli kuusikymmentäviisi naulaa. Se oli paljon vaikeampi viedä. Hän ei tepastellut enää. Hän istahti usein maahan taakka takapuolellaan ja asetti sen kiven tai kannon varaan, kuten kaikkien kantajain tapana oli. Kolmatta taakkaa ottaessaan hän kävi ylpeäksi. Hän otti kantohihnoihinsa yhdeksänkymmenenviiden naulan papusäkin ja lähti matkalle. Sadan yardin päähän päästyään hän tunsi olevansa luhistumaisillaan. Hän laskeutui istualleen ja pyyhki kasvojaan.
"Lyhyet välimatkat ja lyhyet lepoajat", mutisi hän. "Siinä konsti."
Välistä hän pääsi ainoastaan sata yardia, ja joka kerta, kun hän ponnistautui jaloilleen taivaltaakseen taas lyhyen välin, tuli taakka kieltämättä raskaammaksi. Hän läähätti, ja hiki juoksi hänestä. Hän riisui villapaitansa pois, ennen kuin oli päässyt neljännesmailia, ja ripusti sen puuhun. Vähän myöhemmin hän antoi eropassin hatulleen. Puolen mailin päässä hän luuli voimiensa olevan lopussa. Hän ei ollut koskaan eläessään ponnistellut niin kovasti, ja hän tiesi olevansa lopussa. Kun hän istui ja läähätti, osuivat hänen katseensa isoon revolveriin ja raskaaseen patruunavyöhön.
"Kymmenen naulan painolasti", ivaili hän solkea avatessaan.
Hän ei viitsinyt ripustaa vehjettä puuhun, vaan viskasi sen pensaikkoon. Ja kun kantajia kulki hänen ohitsensa yhäti virtanaan eteenpäin ja taaksepäin, pani hän merkille, että toisetkin ensikertalaiset heittelivät pois ampuma-aseitaan.
Hänen lyhyet välimatkansa lyhenivät yhä. Toisinaan hän saattoi hoiperrella eteenpäin vain sata jalkaa, ja sitten onnettomuutta ennustava, korvan tärykalvoon tuntuva sydämen tykintä ja polvien epämiellyttävä vavahtelu pakottivat hänet levähtämään. Ja hänen lepohetkensä kävivät pitemmiksi. Kantomatkaa oli kaksikymmentäkahdeksan mailia. Se oli vievä yhtä monta päivää. Ja yleisen puheen mukaan oli tämä osa siitä helpoin. "Odottakaapa, kunnes pääsette Chilcootiin", sanoivat toiset hänelle levätessään ja puhellessaan, "siellä saatte kavuta käsin ja jaloin."
"Ei niillä mennä Chilcootiin", vastasi hän. "En ainakaan minä. Paljon ennen sitä lepään rauhassa pienessä kuopassa sammalien alla."
Hänen jalkansa luiskahti. Hän pinnisti äkkiä voimiaan päästäkseen tasapainoon. Se säikähdytti. Tuntui kuin olisi jotakin särkynyt sisällä.
"Jos minä lankean tämä taakka selässäni, niin olen mennyttä kalua", selitti hän eräälle kantajalle.
"Ei tämä vielä mitään", oli vastaus. "Odottakaa, kunnes pääsette rotkotielle, Canyoniin. Saatte mennä kuusikymmentä jalkaa pitkää männynrunkoa pitkin kohisevan kosken ylitse. Ei köysikaiteita, ei mitään, ja vesi tyrskyää polviin asti rungon notkistuttua alaspäin. Jos putoatte taakka selässä, niin ette pääse mitenkään pois rakseista. Sinne jäätte ja hukutte."
"Parahiksi minulle", vastasi hän. Ja hänen uupumuksensa oli niin suuri, että hän puolittain halusi mitä sanoi.
Hänestä ja papusäkistä tuli vaeltava murhenäytelmä. Ja tämä oli yksi niitä voimaa ja miehuutta kysyviä lomamatkoja, ajatteli hän. Siihen verrattuna oli O'Haran orjana olo suloista. Hän viehtyi yhä enemmän ajatukseen, että olisi jätettävä papupussi pensaikkoon ja kierrettävä hiipien leiripaikan ohitse sekä mentävä sivistyneeseen maailmaan vievään höyrylaivaan.
Hän istuskeli ja kiroili — kävellessä ehkäisi läähätys kiroilemisen — ja taisteli kiusausta vastaan, mikä vietteli palaamaan varkain San Franciscoon. Hän lakkasi kuitenkin kiroilemasta, ennen kuin mailinmatka oli suoritettu, ja alkoi itkeä. Hän itki, kun oli ylen väsynyt ja itseensä tyytymätön. Kun matkan pää tuli näkyviin, niin hän jännitti vimmatusti voimiaan, laahautui leiripaikalle ja kaatui suulleen papusäkki selässä. Hän ei kuollut siihen, mutta hän makasi viisitoista minuuttia, ennen kuin voi koota riittävästi voimia saadakseen kantohihnat irti. Sitten hän tuli niin sairaaksi, että oli kuolla. Siinä tilassa löysi hänet Robbie, jolla oli omat samanlaiset vaivansa. Robbien sairaus virkisti Kitiä.
"Minkä muut miehet voivat tehdä, sen voimme mekin", vakuutti Kit hänelle, vaikka tuumaili itsekseen, että taisi puhua liikoja.
IV.
"Minä olen kahdenkymmenenseitsemän vuoden ikäinen ja mies", vakuutteli hän seuraavina päivinä useat kerrat itsekseen. Se oli tarpeen. Hänen oli tosin onnistunut kuljettaa kahdeksansataa naulaansa maili päivässä eteenpäin, mutta viikossa hän oli menettänyt viisitoista naulaa omasta painostaan. Hänen kasvonsa olivat laihat ja kauheannäköiset. Hänen ruumiinsa ja mielensä kimmoisuus oli kadonnut kokonaan. Hän ei kävellyt enää, vaan laahusti.
Hänestä oli tullut työjuhta. Hän nukkui ruokansa ääreen. Hänen unensa oli raskasta ja eläimellistä. Siitä hän saattoi herätä, kun jalassa veti suonta, ja valittaa kuin kuoleman tuskissa. Kolotti joka paikkaa. Hän tallusteli rakot jalkapohjissa, ja nämäkin olivat paljon lievempiä kuin kauheat verihaavat, joita hänen jalkansa sai veden huuhtomilla kallioilla Dyean tasangolla, jonka poikki tie kulki kaksi mailia. Näitä kahta mailia edestakaisin kuljettaessa tuli Kitille neljänkymmenenkahdeksan mailin matka. Kantohihnojen verille kahnaamat olat ja rinta saivat hänet ajattelemaan kaupungin kaduilla näkemiään hevosia ja ensi kerran ymmärtämään niitä.
Koetukseksi, joka oli ensinnä miltei tuhota hänet, tuli ruoka. Poikkeuksellisen suuri työmäärä vaati ylimääräistä lämmitystä, ja hänen vatsansa oli tottumaton suureen silavamäärään ja raakoihin, hyvin turmiollisiin ruskeihin papuihin. Seuraukseksi tuli, että hänen vatsansa läheni selkärankaa ja että sen ja vilustumisen aiheuttama vaiva ja häiriö olivat vähällä murtaa hänet. Ja sitten tuli ilon päivä, jolloin hän saattoi syödä kuin ahmiva eläin ja jolloin hän nälkäisenä kuin susi tahtoi yhä lisää.
He muuttivat matkasuunnitelmansa vietyään tavarat Canyonin suulle. Vuorensolan läpi oli tullut huhu, että Lindermanin-järven rannalla kaadettiin viimeisiä veneiden rakentamiseen kelpaavia puita. Molemmat serkut jatkoivat matkaa työkalut, saha, villapeitot ja muonaa selässään, jättäen Kitin ja hänen setänsä raahaamaan matkatavaroita. John Bellew ja Kit laittelivat yhdessä ruokia ja kantoivat vierekkäin astellen tavaroita. Aika meni lentäen, ja huipuille satoi ensi kerran lunta. Vuoriston väärälle puolelle jääminen olisi viivyttänyt matkaa lähes vuoden. Vanha mies löi rautaiseen selkäänsä sata naulaa. Kitiä kauhistutti, mutta hän puri hammasta ja otti omiin kantohihnoihinsa myös sata naulaa. Sen kantaminen otti kovalle, mutta hän oli oppinut temput, ja hänen ruumiinsa oli vapautunut kaikesta heikkoudesta ja joutavasta lihasta sekä alkanut saada laihoja ja lujia lihaksia. Hän teki myös havaintoja ja suunnitelmia. Hän otti huomioon intiaanien käyttämät päähihnat ja valmisti itselleen yhdet, joita käytti olkahihnojen lisänä. Se teki kantamisen helpommaksi. Hän jaksoi pian painaltaa eteenpäin sata naulaa kantohihnoissa, viisitoista tai kaksikymmentä naulaa keveästi tuon taakan päällä ja niskaa vastassa, kirves tai airopari kädessä ja toisessa sisäkkäin sopivat leirin keittoastiat.
He kantoivat minkä voivat, mutta rasitus lisääntyi. Tie kävi epätasaisemmaksi, taakat tulivat raskaammiksi, ja joka päivä he näkivät lumirajan luisuvan alemmaksi vuorta pitkin. John Bellew kävi levottomaksi. Hän pidätti joukon intiaaneja, jotka palasivat Lindermanin-järveltä, ja taivutti heidät ottamaan hihnoihinsa tavaroita. Chilcootin kukkulalle kuljettamisesta he tahtoivat kolmekymmentä senttiä naulalta, ja se oli tehdä hänet hulluksi. Sittenkin jäi vielä viemättä neljäsataa naulaa vaatemyttyjä ja leiritarpeita. Hän jäi kuljettamaan niitä ja lähetti Kitin intiaanien mukana. Kitin oli pysähdyttävä vuoren huipulle, kuljetettava sieltä tonniaan hiljakseen, kunnes saapuisivat ne neljäsataa naulaa, joiden kanssa setä oli luvannut ottaa hänet kiinni.
V.
Kit mennä junnaili intiaanikantajien mukana tietä pitkin. Kun kuljettavana oli pitkä matka, suoraan Chilcootin huipulle, oli hänellä vain kahdeksankymmenen naulan taakka. Intiaanit taivalsivat raskaita taakkojaan kantaen, mutta heidän käyntinsä oli nopeampi kuin Kitin harjoittelema. Kit ei pelännyt vielä mitään, ja nyt hän oli alkanut pitää itseään miltei intiaanin veroisena.
Neljänneksen mailia astuttuaan hän halusi levätä. Mutta intiaanit jatkoivat kulkua. Hän pysyi heidän mukanaan ja piti paikkansa jonossa. Puolen mailin päässä hän oli vakuuttunut, ettei kykenisi astumaan askeltakaan enää, mutta hän puri hammasta, piti paikkansa ja hämmästyi mailin päässä, kun oli vielä hengissä. Sitten tuli, kummallista kyllä, niin sanottu toinen tuuli, ja seuraava maili oli miltei helpompi kuin ensimmäinen. Kolmas maili oli tappaa hänet, mutta vaikka hän oli melkein mielipuolena vaivasta ja väsymyksestä, ei hän kitissyt yhtään. Ja kun hän tunsi varmasti pyörtyvänsä, tuli levähdys. Sen sijaan, että valkoiset kantajat tapasivat istua hihnat yllään, intiaanit päästivät olka- ja päähihnat irti ja lepäsivät tupakoiden ja rauhassa puhellen. Kului täysi puoli tuntia, ennen kuin he lähtivät jälleen matkalle. Kit huomasi kummakseen olevansa veres mies, ja "pitkät välimatkat ja pitkät lepoajat" tuli hänen uusimmaksi ohjelauseekseen.
Chilcootin kukkula oli semmoinen kuin oli sanottu. Monissa tilanteissa oli Kitin kavuttava käsin ja jaloin. Mutta kun hän pääsi sakean lumipyryn ryöpytessä kukkulalle, oli hän yhä intiaanien mukana, ja hän oli salaisesti ylpeä siitä, että oli läpäissyt taivalluksen. Hänellä oli uutena, hellästi vaalittavana kunnianhimona olla miltei intiaanin veroinen.
Ja kun hän oli maksanut kantamispalkkiot intiaaneille ja nähnyt heidän lähtevän, tuli myrsky ja pimeä, ja hän oli yksinään tuhannen jalkaa metsärajan yläpuolella, vuoren selänteellä. Hän oli vyötäryksiin asti märkä, nälkiintynyt ja väsynyt. Hän olisi antanut vuoden tulot, jos olisi saanut lämmitellä uunin edessä ja juoda kupin kahvia. Sen sijaan hän söi tusinan kylmiä omenakakkuja ja ryömi osaksi auki kirvoitetun teltan poimuihin. Uinaillessaan hänen mielessään oli vain yksi häilyvä ajatus, ja hän virnisteli vahingoniloisesti kuvitellessaan, minkälainen John Bellewin naama oli oleva seuraavina päivinä, kun hän laahaisi miehevästi neljääsataa naulaansa Chilcootia ylöspäin.
Aamulla hän oli työn jäykistämä ja kylmän kohmetuttama. Hän ryömi telttakankaiden seasta ulos, söi pari naulaa raakaa silavaa, sitoi hihnoihinsa sata naulaa ja alkoi mennä kivistä tietä alaspäin. Muutama sata metriä alempana tie kulki pienen vuorijäätikön poikki alas Kraatteri-järvelle. Toisetkin kantajat menivät vuorijäätikön poikki. Koko sen päivän hän kuljetti tavaroitaan jäätikön yläreunalle, ja kun välimatka oli lyhyt, vei hän sataviisikymmentä naulaa kerrallaan. Hän ei lakannut lainkaan ihmettelemästä, että jaksoi kantaa niin paljon. Kahdella dollarilla hän osti eräältä intiaanilta kolme kovaa laivakorppua. Lisäksi hän käytti suuren määrän rahaa silavaan. Siten hän sai monta ateriaa. Pesemättömänä, viluissaan, vaatteet hiestä märkinä hän nukkui toisen yön telttakankaiden seassa.
Aikaisin aamulla hän levitti jäälle tervavaatteen, pani sen päälle kolme neljännestonnia ja lähti vetämään. Vuorijäätikön kaltevuuden lisääntyessä hänen kuormansa vauhti kasvoi, kuorma ehätti hänet, tempaisi hänet mukaansa ja luisti alaspäin hänen kanssaan.
Sata kantajaa taakat selässään pysähtyi katselemaan häntä. Hän huuteli hurjasti varoituksia, ja tiellä olevat kompuroivat ja hoippuilivat sivulle. Alhaalla jäätikön alareunalla kohosi pieni teltta. Se näytti kiitävän häntä kohti, niin nopeasti se suureni silmissä. Hän jätti kantajain polkeman tien sen kääntyessä vasemmalle ja törmäsi suunnalle, missä oli tuoretta lunta. Se ryöppysi hänen ympärilleen ja hiljensi hänen vauhtiaan. Hän huomasi teltan samassa, kun törmäsi sitä vasten ja tulla tupsahti tervavaatteen päällä ja muonapussiensa seassa teltan sisälle. Teltta horjahteli kuin juopunut. Kit huomasi olevansa sen kylmässä höyryssä, kasvokkain hämmästyneen nuoren naisen kanssa, joka ponnahti istumaan vaaleiden huopainsa seassa. — Nainen oli sama, joka oli sanonut Kitiä chechaquoksi Dyeassa.
"Näittekö sitä ryöppyä?" kysyi Kit hilpeästi. [Alkukielessä: smoke (= savu, ryöppy). Siitä johtuu kertomuksen päähenkilön nimi Smoke Bellew.]
Nainen silmäili häntä paheksuen.
"Siirtäisittekö säkin pois jalaltani?" kysyi nainen kylmästi.
Kit katsahti ja nosti nopeasti taakan pois.
"Ei se ollut säkki. Se oli minun polveni. Suokaa anteeksi!"
Tuo tiedonanto ei hämmentänyt naista. Hänen kylmäkiskoisuutensa oli kuin haaste otteluun.
"Olipa hyvä, ettette kaatanut kamiinaa", sanoi neitonen.
Kit seurasi neidon katsetta ja huomasi rautapeltisen kamiinan ja kahvipannun, jota hoiti toinen nuori nainen. Kit veti kahvin hajua sieraimiinsa ja katsoi taas neitoseen.
"Olen chechaquo", sanoi hän.
Neidon vaivaantunut ilme osoitti, että hän oli selvillä siitä. Mutta
Kit oli ujostelematon.
"Olen heittänyt pois ampumavehkeeni", sanoi hän.
Tyttö tunsi silloin Kitin, ja hänen silmänsä välähtivät.
"En olisi luullut koskaan teidän pääsevän näin pitkälle", sanoi hän.
Kit niiskautti taas halukkaasti ilmaa.
"Kahvia totta tosiaan!" Hän kääntyi suoraan tytön puoleen. "Annan teille pikkusormeni — leikatkaa se ihan heti, teen teille mitä tahansa, rupean orjaksenne yhdeksi vuodeksi ja yhdeksi päiväksi tai joksikin muuksi sopivaksi ajaksi, jos annatte minulle kupin kuumaa tuosta pannusta."
Ja kahvia juodessaan hän ilmoitti nimensä ja sai tietää tytön nimen —
Joy Gastell. Kit kuuli vielä, että tyttö oli maan vanhoja asukkaita.
Oli syntynyt eräällä kauppa-asemalla Suuren Orjajärven rannalla ja
lapsena kulkenut isänsä kanssa Kalliovuorten yli ja tullut alas
Yukoniin. Hän oli isänsä kanssa menossa sisämaahan.
Ottaen huomioon sen tosiasian, että tyttö oli vielä valkoisten huopainsa alla, Kit ei pitkittänyt keskustelua, vaan kieltäytyi sankarillisesti juomasta toista kuppia kahvia ja lähti itse sekä vei matkatavaransa pois neitosen teltasta. Sittemmin hän teki useita johtopäätelmiä: tytöllä oli huomattava nimi ja huomattavat silmät; hän saattoi olla enintään kahdenkymmenen tai yhden- tai kahdenkolmatta vuoden ikäinen; hänen isänsä täytyi olla ranskalainen; tytöllä oli oma tahto ja hehkuva luonne; hän oli saanut kasvatuksensa jossakin näiden erämaiden ulkopuolella.
VI.
Tie kulki metsärajan yläpuolella Kraatteri-järven ympäri jäiden kahnaamia kallioita vuorensolaan, joka johti Happy Campia ja ensimmäisiä vaivaiskasvuisia mäntyjä kohti. Raskaiden matkatavaroiden kantaminen teitä pitkin olisi vaatinut päiväkausien rasittavat ponnistukset. Järvellä oli tervakankaalla päällystetty vene, joka kuljetti tavaroita. Kahdella kerralla, yhteensä kahdessa tunnissa, se olisi vienyt Kitin ja hänen tonninsa yli. Mutta Kitillä ei ollut rahaa, ja venemies vaati neljäkymmentä dollaria tonnilta.
"Olette saanut kultakaivoksen, hyvä ystävä, pienestä somasta veneestänne", sanoi Kit soutumiehelle. "Haluatteko toisenkin kultakaivoksen?"
"Näyttäkääpä minulle se", oli vastaus.
"Myyn sen teille. Viette minut ja tavarani yli, siinä hinta. Saatte aatteen, jolle ei ole haettu patenttia. Voitte ryhtyä lyömään sitä rahaksi heti, kun olen sanonut sen teille. Teettekö kaupan?"
"Teen", sanoi venemies. Hän oli Kitin mielestä luotettava.
"Hyvä. Näette tuon vuorijäätikön. Ottakaa mukaanne kirves ja menkää sinne. Voitte tehdä päivässä uurteen ylhäältä alas asti. Tajuatteko tarkoituksen? Chilcootin ja Kraatteri-järven Yhdysliikenneyhtiö, rajoitettu vastuunalaisuus. Voitte ottaa viisikymmentä senttiä sadalta naulalta ja antaa luistaa tuhat tonnia päivässä. Ei tarvitse tehdä työtä, otatte vain rahat."
Kahden tunnin kuluttua oli Kitin tonni järven toisella puolella. Hän oli säästänyt kolme päivää. Kun John Bellew saavutti hänet, oli hän jo ehtinyt mennä hyvän matkan Deep-järvelle vievää tietä. Tämä järvi oli tulivuoren syvänne, täynnä jääkylmää vettä.
VII.
Viimeinen taival Long-järveltä Lindermanin-järvelle oli kolme mailia pitkä, ja tie, jos sitä tieksi voi sanoa meni tuhat jalkaa korkean harjanteen yli, laskeutui alas liukasta ja kivistä jyrkännettä ja kulki laajan rämealueen poikki. John Bellew varoitteli Kitiä, nähdessään, että hänellä oli pystyyn noustessaan sata naulaa kantohihnoissa ja että hän vielä sieppasi viidenkymmenen naulan jauhosäkin ja pani sen taakkansa päälle niskan varaan.
"Yrittäkää nyt, karkaisun saarnaaja", vastasi Kit. "Näyttäkää, että olette syönyt karhunlihaa ja että teillä on ollut vain yhdet alusvaatteet."
John Bellew pudisti vain päätään.
"Pelkään, että käyn vanhaksi, Christopher."
"Olette vasta neljäkymmentäkahdeksanvuotias. Muistatteko, että isoisäni, teidän isänne, vanha Isaac Bellew, tappoi nyrkiniskulla miehen kuudenkymmenenyhdeksän vuoden vanhana?"
John Bellew irvisti ja nieli lääkkeen.
"Setä hyvä! Tekee mieleni sanoa teille jotain hyvin tärkeätä. Olin kasvaessani aika hontelo, mutta voin nyt kantaa enemmän kuin te, kävellä pitemmälti kuin te, keikauttaa teidät selällenne tai pehmittää teidät hyväksi nyrkeilläni."
John Bellew ojensi kättään ja sanoi juhlallisesti:
"Christopher, hyvä poika, uskon, että voit tehdä niin. Uskon, että voit tehdä niin ja pitää samalla tuota taakkaa selässäsi. Olet suoriutunut hyvin, poika, vaikka sitä on mahdoton käsittää."
Viimeisen taipaleen Kit kulki neljä kertaa päivässä edestakaisin, kävellen siis vuorta kaksikymmentäneljä mailia, kaksitoista mailia siitä sataviisikymmentä naulaa selässä ja niskassa. Hän oli ylpeä, teräksinen ja väsyksissä, mutta loistavassa ruumiillisessa kunnossa. Hän söi ja nukkui paremmin kuin oli syönyt ja nukkunut milloinkaan elämässään, ja kun työ läheni loppuaan, tuli hän miltei pahoilleen.
Tuhannet kantajat tallasivat jokaisen rämealueen läpi vievän polun äkkiä pohjattomaksi. Heidän oli tehtävä yhtämittaa uusia polkuja. Sellaista raivatessaan Kit tunsi, miten pehmeä ja mehevä pintamaa painui hänen allaan. Hän horjahti ja suistui nenälleen. Hän selvisi kuitenkin niskojaan taittamatta. Hän nousi käsiensä ja jalkojensa varaan sata naulaa selässään. Mutta sen ylemmäksi ei hän päässyt. Toinen käsivarsi vajosi olkapäätä myöten ja oli posken päänalusena liassa. Kun hän veti tuota käsivartta pois, vajosi toinen olkapäätä myöten. Siinä tilassa oli mahdoton päästellä irti kantohihnoja, ja kun oli sata naulaa selässä, ei voinut nousta pystyyn. Hän vain väsytti itseään pääsemättä eteenpäin, survoi ja möyhensi ruohoisen pinnan niin, että matala vesilätäkkö alkoi muodostua vaarallisen lähelle hänen suutaan ja nenäänsä.
Hän koetti käännähtää selälleen ja saada taakan alleen, mutta tulokseksi tuli, että molemmat käsivarret upposivat olkapäätä myöten. Hän sai maistaa, miltä tuntuisi hukkuminen. Erinomaisen kärsivällisenä hän hinasi hitaasti ensin toisen, sitten toisen läpimärän käsivartensa ylös ja asetti ne tasaisesti eteensä kannattamaan leukaa. Sitten hän alkoi huutaa apua. Vähän ajan kuluttua hän kuuli lupsahtelevaa jalkain ääntä, kun joku läheni mutamaata pitkin takaapäin.
"Auttakaa, hyvä ystävä!" sanoi Kit. "Heittäkää pelastusköysi tai jokin sellainen."
Naisen ääni vastasi, ja Kit tunsi sen.
"Jos olette hyvä ja aukaisette hihnat, niin voin nousta."
Sata naulaa vierähti mutaan, niin että läpsähti, ja Kit kapusi hitaasti jaloilleen.
"Hauskassa kunnossa", nauroi neiti Gastell nähdessään Kitin mutaisen naaman.
"Ei se mitään", vastasi Kit hilpeästi. "Tämä on mieliurheiluani. Koettakaapa sitä joskus. Se on erinomaista rintalihaksille ja selkärangalle."
Hän siivosi kasvojaan ja läpsäytteli rapaa pois käsistään.
"Oh!" huudahti tyttö, tuntien hänet. "Herra — ah — herra Smoke
Bellew."
"Kiitän teitä vakavasti hyvään aikaan tulleesta pelastuksesta ja tuosta nimestä", vastasi Kit. "Sain toistamiseen kasteen. Tästä lähin vaadin, että minua sanotaan Smoke Bellewiksi. Se on mieleenpainuva ja varmaankin merkityksellinen nimi."
Hän oli hetken vaiti. Sitten hänen äänensä sai äkkiä kovan kaiun.
"Tiedättekö, mitä aion tehdä?" kysyi hän. "Lähden takaisin Yhdysvaltoihin. Menen siellä naimisiin. Hankin monilapsisen perheen. Ja sitten iltahämyn tultua kokoan nuo lapset lähelleni ja selostan heille kärsimykset ja vaivat, jotka sain kestää Chilcootin matkalla. Ja elleivät he itke — sanon minä, elleivät he itke, pieksän heidän selkänsä sinisiksi."
VIII.
Pohjoinen talvi tuli nopeasti. Maassa oli pysyvää lunta kuusi tuumaa.
Hurjista myrskyistä huolimatta jäätyivät rauhaisat lammikot. Kit ja
John Bellew olivat serkkujen apuna lastaamassa venettä. He näkivät sen
katoavan järvellä lumipyryyn.
"Ja nyt on nukuttava yksi yö ja lähdettävä aamulla aikaisin", sanoi John Bellew. "Ellei myrsky estä meitä pääsemästä vuoren huipun yli, pääsemme huomisiltana Dyeaan, ja jos satumme tapaamaan höyrylaivan, pääsemme viikossa San Franciscoon."
"Onko lomaretki huvittanut teitä?" kysyi Kit hajamielisenä.
Heidän viettäessään viimeistä yötä Lindermann-järven rannalla oli heidän leirinsä murheellisen näköinen köyhyydessään. Serkut olivat ottaneet kaiken käyttökelpoisen, teltta siihen luettuna. Repaleinen tervakangas, joka oli pingotettu tuulta vasten, suojasi heitä lumiryöpyltä. Illallista he keittivät avoimella tulella parissa kuhmuisessa ja hylätyssä leiriastiassa. Heille oli jätetty heidän huopansa ja ruokaa muutamaan ateriaan. Siinä kaikki.
Illallisen kestäessä Kit puhui ainoastaan yhden kerran.
"Hyvä setä", sanoi hän aiheettomasti, "minun tahtoni on, että sanotte minua tästä lähtien Smokeksi. Minusta on lähtenyt höyryä tällä matkalla, eikö niin?"
Muutamia minuutteja myöhemmin hän oli matkalla telttakylään. Siellä majaili kullanetsijöitä. Heillä oli työnä joko veneiden lastaus tai rakentaminen. Kit viipyi useita tunteja. Kun hän palasi ja pujahti huopansa alle, nukkui John Bellew jo.
Aamulla oli vielä lumipyry. Kit ryömi jo pimeällä huopansa sisästä, teki sukkasillaan ollen tulen ja sulatti sillä jäätyneitä kenkiään. Sitten hän keitti kahvia ja paistoi silavaa. Aamiainen oli kurja ja kolkko. Heti syötyään he käärivät huopansa kokoon. John Bellew lähti astelemaan edellä. Kun hän kääntyi Chilcootiin vievälle tielle, ojensi Kit hänelle kätensä.
"Hyvästi, setä", sanoi hän.
John Bellew silmäili häntä ja kirosi kummissaan.
"Älkää unohtako, että nimeni on Smoke", nuhteli Kit.
"Mutta mitä aiot tehdä?"
Kit viipotti kättään ja viittasi pohjoiseen päin myrskyn mylleröimän järven taakse.
"Mitäpä hyödyttää kääntyä takaisin, kun on päästy näin pitkälle?" uteli hän. "Minä olen sitä paitsi saanut maistaa karhunlihaa ja minä pidän siitä. Jatkan matkaa."
"Sinulla ei ole rahaa", tenäsi John Bellew. "Sinulla ei ole matkavarusteita."
"Olen saanut paikan. Katsopa veljesi poikaa, Christopher Smoke Bellewiä! Hän on saanut paikan. Hän on erään herrasmiehen miehiä. Hän saa siitä toimesta sataviisikymmentä kuukaudessa ja muonan. Hän lähtee Dawsoniin parin hienon herran ja yhden herraspalvelijan mukana — leirikokiksi, soutajaksi ja yleiseksi hommaajaksi. Ja O'Hara ja 'Aalto' saavat mennä hemmettiin. Hyvästi."
John Bellew oli ällistyksissä ja osasi vain mutista.
"Minä en ymmärrä."
"Sanotaan, että Yukonin vesillä on kaljunaamaisia jääkarhuja hyvin runsaasti", selitti Kit. "Minulla on nyt vain yhdet alusvaatteet, ja minä lähden etsimään karhunlihaa, siinä kaikki."