KARHUNLIHA
I.
Puoli päivää kesti myrskyä. Kit käveli hoippuillen rantaa pitkin vastatuuleen. Päivän koittaessa oli lastattava tusina veneitä. Niihin pantiin Chilcootin yli kannettuja kalliita matkatavaroita. Veneet olivat kotitekoisia ja kömpelöitä. Niitä olivat lyöneet kasaan miehet, jotka eivät olleet veneiden tekijöitä. Eräs jo lastattu vene oli juuri lähdössä, ja Kit pysähtyi katselemaan sitä.
Tuuli puhalsi järveltä suoraan tälle rannalle. Lähtevän veneen miehet kahlasivat jaloissaan pitkävartiset kumisaappaat lykäten venettä syvää vettä kohti. He tekivät sen kaksi kertaa. Veneeseen kavuttuaan he eivät saaneet soudetuksi sitä selvään veteen, se luisui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Kolmas yritys onnistui osaksi. Miehet kiskoivat kömpelösti raskailla airoilla ja kuljettivat hitaasti venettä ulommaksi. Sitten he vetivät ylös huopapurjeen, mutta tuuli sieppasi sen pois, ja kolmannen kerran luisui vene takaisin jäiselle rannalle.
Kit irvisteli itsekseen ja jatkoi matkaansa. Hänenkin täytyi odottaa saavansa kestää sellaista, sillä hänen oli lähdettävä vielä samana päivänä samalta rannalta ja samanlaisella veneellä.
Miehet olivat kaikkialla työssä ja tekivät sitä vimmatusti, sillä talven tulo oli niin vaarallisen pikaista, että järvisarjan yli pääseminen ennen jäätymistä oli uhkapeliä. Mutta herrojen Spraguen ja Stinen teltalle saavuttuaan Kit ei tavannut heitä vielä jalkeilla.
Tulen ääressä tervakankaan suojassa istui lyhyt ja paksu mies, joka poltti surkeata sätkäpaperossia.
"Hei!" huusi mies. "Oletteko herra Spraguen uusi mies?"
Kit nyökkäsi ja luuli huomanneensa, että herra ja mies sanoilla oli ollut vivahduksellinen paino, ja oli varma, että puhujan silmäkulma oli rävähtänyt vihjaavasti.
"Hyvä, minä olen tohtori Stinen palveluksessa", jatkoi toinen. "Olen viisi jalkaa ja kaksi tuumaa pitkä. Nimeni on Shorty, lyhyemmin Jack Short — ja toisinaan Pätkä-Johnny."
Kit ojensi kätensä ja ravisti.
"Onko teidät kasvatettu karhunlihalla?" kysyi hän.
"Varmaan", kuului vastaus, "vaikka ensimmäisenä ravintonani oli puhvelinmaito, mikäli muistan. Istu ja haukkaa palasta. Herrat eivät ole nousseet vielä."
Ja vaikka Kit oli syönyt yhden aamiaisen, istahti hän tervakankaan alle ja söi toisen aamiaisen kolme kertaa hartaammin. Viikkokausia kestänyt raskas ja puhdistava työ oli antanut hänelle suden vatsan ja ruokahalun. Kit sai Shortylta kummastuttavia tietoja heidän herroistaan ja onnettomuutta ennustavia arveluita retkestä. Thomas Stanley Sprague oli aloitteleva kaivosinsinööri ja miljoonamiehen poika. Tohtori Adolph Stine oli myös rikkaan isän poika. Isiensä toimesta he olivat molemmat joutuneet pylväiksi valtausyhtiöön, jonka piti lyödä rahaa Klondyken seikkailusta.
"Oh, he ovat rahaa koko miehet", selitteli Shorty. "Kun he saapuivat Dyean satamaan, oli kantopalkkio seitsemänkymmentä senttiä, mutta ei ollut intiaaneja. Siellä oli eräs joukkue Itä-Oregonista, oikeita kullanhuuhtojia, joiden onnistui haalia intiaaneja kantamaan seitsemälläkymmenellä sentillä. Intiaaneilla oli jo hihnoissaan matkatavarat, kolmetuhatta naulaa kaikkiaan, kun Sprague ja Stine saapuivat paikalle. He tarjosivat kahdeksankymmentä senttiä ja yhdeksänkymmentä, ja kun he olivat luvanneet dollarin naulalta, rikkoivat intiaanit edellisen sopimuksensa ja irroittivat hihnansa. Oregonin joukkue on vielä satamassa. He eivät pääse ennen kuin ensi vuonna.
"Ne ovat oikeita karjuja, nämä meidän herrat, kun on kysymyksessä rahojen sumppuaminen ja toisten ihmisten tunteiden polkeminen. Mitä he tekivät, kun pääsivät Lindermanin rannalle? Kirvesmiehet olivat juuri antamassa viimeistä voitelua veneelle, jonka olivat sitoutuneet myymään kuudestasadasta eräälle Friscon sakille. Sprague ja Stine tarjosivat heille täsmälleen tuhat, ja miehet rikkoivat sopimuksensa. Vene on näköjään hyvä, mutta se toinen joukkue on joutunut pulaan sen takia. Ja he ovat kiikissä ensi vuoteen asti.
"Juo toinen kuppi kahvia ja ole varma, että minä en matkustaisi tällä tavalla, ellei minulla olisi niin hurjan kipeä halu päästä Klondykeen. Oletko allekirjoittanut työsopimuksen?"
Kit pudisti päätään.
"Siinä tapauksessa tulee sääli sinua. Heillä ei ole muonaa tässä maassa, ja he hylkäävät sinut kylmästi heti Dawsoniin päästyään. Ihmiset saavat nähdä nälkää siellä tänä talvena."
"Herrat tekivät sopimuksen", aloitti Kit.
"Suullisen", keskeytti Shorty nopsasti. "Sinun sanasi on heidän sanansa veroinen, siinä kaikki. No niin tai näin — mikäs sinun nimesi on, toveri?"
"Sano Smokeksi", vastasi Kit.
"No niin, Smoke, saat lähteä kävelemään suullisen sopimuksenne varassa. Se on selvä näyte siitä, mitä on odotettavissa. He voivat kyllä sumputa rahaa, mutta eivät voi tehdä työtä eivätkä pääse ylös vuoteesta aamulla. Meidän olisi pitänyt lastata vene ja lähteä matkalle tunti sitten. Kohta saat kuulla heidän huutavan kahvia itselleen — sänkyyn, näes, vaikka ovat aikamiehiä. Osaatko hoitaa venettä vesillä? Minä olen karjamies ja kullanhuuhtoja, mutta vesillä olen äkkinäinen, ja he eivät osaa sen kummempaa. Osaatko sinä?"
"Kysy sitä!" vastasi Kit ja kyyristyi paremmin tervakankaan suojaan, kun kova tuulenpuuska ryöpytti lunta vasten naamaa. "En ole ollut veneessä sitten kuin pikkupoikana. Mutta arvelen, että voimme oppia."
Suojuskankaan kulma pääsi irti, ja Shorty sai takaapäin lumiryöpyn niskaansa.
"Äh, voimme kyllä oppia", murisi hän vihaisesti. "Lapsikin voi oppia. Mutta panenpa viimeisen dollarini vetoa siitä, että emme pääse lähtemään tänään."
Kello oli kahdeksan, kun telttaan huudettiin kahvia, ja lähes yhdeksän, ennen kuin herrat tulivat näkyville.
"Huomenta", sanoi punaposkinen, hyvin ravittu kaksikymmenviisivuotias nuori mies. "On aika jo lähteä, Shorty. Te ja —." Hän katsoi kysyvästi Kitiin. "En saanut nimeänne muistiini eilen illalla."
"Smoke."
"Hyvä. On parasta, että Shorty ja herra Smoke alkavat lastata venettä."
"Vain Smoke — herra pois", esitti Kit.
Sprague nyökkäsi lyhyesti, lähti ja kuljeskeli siellä täällä telttojen välissä. Mukana seurasi tohtori Stine, joka oli hintelä ja kalpea nuori mies.
Shorty katsoi merkitsevästi toveriinsa.
"Yli puolitoista tonnia matkatavaroita, eivätkä he aio koskea sormellaan. Saatpa nähdä."
"Luulen sen johtuvan siitä, että meidät on palkattu tekemään työt", vastasi Kit hilpeästi, "ja meidän on parasta aloittaa heti."
Kolmentuhannen naulan kuljettaminen selässä sata yardia ei ollut mikään helppo tehtävä. Sen suorittaminen puolittaisessa myrskyssä, kahlaamalla raskaissa pitkävartisissa kumisaappaissa lumen läpi oli lopen uuvuttavaa. Lisäksi pieniä leirikapineita. Sitten tuli lastaus. Sitä mukaa kuin vene täyttyi, oli sitä työnnettävä kauemmaksi järvelle, joten kahlattava väli piteni. Kello kahden aikaan oli koko urakka suoritettu, ja kahdesta aamiaisestaan huolimatta Kit oli uuvuksissa ja nääntymäisillään nälästä. Hänen jalkansa vapisivat. Shortyn tila oli samanlainen. Hän etsi ruokaa tutkien purkit ja pannut ja löysi ison astian, jossa oli kylmiä keitettyjä papuja ja niiden seassa isoja silavan viipaleita. Oli vain yksi lusikka, pitkävartinen, ja he pistelivät sillä vuorotellen astiasta. Kit oli aivan varma, ettei ollut eläessään maistanut mitään niin hyvää.
Sprague ja Stine saapuivat, kun tuo miellyttävä työ oli parhaassa käynnissä.
"Mikä esteenä?" syytti Sprague. "Emmekö pääse ikinä lähtemään?"
Shorty pisti vuorostaan lusikalla ja antoi sen sitten Kitille. Kumpikaan ei virkkanut halaistua sanaa, ennen kuin astia oli tyhjä ja sen pohja raavittu.
"Emme ole tietenkään tehneet mitään", sanoi Shorty ja pyyhki käden selkäpuolella suutaan. "Emme ole tehneet rahtuakaan. Ja tietenkään ette ole saaneet mitään syödäksenne. Olen ollut hyvin ajattelematon."
"Söimme, söimme", sanoi Stine nopeasti. "Söimme yhdessä teltassa … tuttavien luona."
"Arvelin sitä", murisi Shorty.
"Mutta lähtekäämme matkalle nyt, kun olette jo syöneet", vaati Sprague.
"Siellä on vene", sanoi Shorty. "Se on lastattu. Mutta mitä aiotte tehdä, jotta päästään matkalle?"
"Kavutaan veneeseen ja työnnetään sitä eteenpäin. Lähde nyt."
He kahlailivat ulapalle päin. Herrat menivät veneeseen, ja Kit ja Shorty työnsivät sitä ulommaksi. Kun aallot alkoivat lipoa heidän saapasvarsiensa suita, kapusivat hekin veneeseen. Ne toiset kaksi eivät pitäneet airoineen varansa. Vene ajautui takaisin ja tarttui kiinni pohjaan. Siten kävi viisi, kuusi kertaa.
Shorty istahti toivottomana veneen partaalle, pisti tupakkamällin poskeensa ja tiedusteli neuvoa taivaalta, samalla kun Kit ajoi vettä pois veneestä ja toiset kaksi tekivät epäystävällisiä huomautuksia.
"Jos noudatatte minun määräyksiäni, niin saan veneen liikkeelle", sanoi
Sprague vihdoin.
Yritys oli hyvin ajateltu, mutta ennen kuin hän ehti kavuta veneeseen, oli hän vyötäryksiin asti märkä.
"Meidän on pantava teltta pystyyn ja tehtävä tuli", sanoi hän, kun vene tarttui taas pohjaan.
"Mitäs nyt vettä niin pelkäät", ivaili Stine. "Toiset miehet ovat lähteneet tänään vesille märempinä kuin sinä. Annas kun minä panen veneen liikkeelle."
Tällä kertaa hän vuorostaan likosi ja tahtoi hampaat kalisten, että oli tehtävä tuli.
"Pieni roiskaus vain", virkahti Sprague pahanilkisesti. "Yritetään vain eteenpäin."
"Shorty, ota esille minun vaatelaukkuni ja tee tuli", komensi Stine.
Shorty totteli, ja Sprague värisi vilusta veneessä. Kun Kit ei saanut mitään määräystä, oli hän jouten ja mielissään, kun sai levätä.
"Eripurainen venekunta ei pääse vesille", sanoi hän itsekseen.
"Mitä sanot?" ärähti Sprague hänelle.
"Puhunpahan itsekseni — kuuluu tapoihini", vastasi Kit.
Hänen herransa loi häneen kovan katseen ja jurotti pitkät minuutit yksinään. Sitten herra antautui:
"Ota esille matkalaukkuni", käski hän, "ja mene auttamaan tulen teossa.
Emme pääse lähtemään ennen kuin aamulla."
II.
Myrsky jatkui vielä seuraavana päivänä. Lindermanin-järvi oli vain kapea, veden täyttämä vuorenrotko. Tämän suppilon läpi puhalteli vuorilta tuleva viima epäsäännöllisesti, toisin ajoin voimakkain puuskin ja toisin ajoin hiukan hiljeten.
"Jos annatte minun yrittää, niin luulen meidän pääsevän matkalle", sanoi Kit, kun kaikki oli valmiina lähtöä varten.
"Mitäpä sinä osaisit?" näykki Stine.
"Koettakaa", vastasi Kit ja mukautui.
Hän oli ensi kerran eläessään palkkatyössä, mutta hän oppi vakavasti tottelemaan. Kuuliaisena ja hilpeänä hän otti osaa erilaisiin turhiin yrityksiin, joilla koetettiin saada vene vesille.
"Miten sinä menettelisit?" kysyi vihdoin Sprague hengästymisestä puolikuoliaana ja melkein uikuttaen.
"Kävisin istumaan ja odottaisin tyynempää hetkeä, ja sitten yritettäisiin niin kovasti kuin suinkin jaksettaisiin."
Hän oli ensimmäinen, joka kehitti tuon suunnitelman, niin yksinkertainen kuin se olikin. Se tuotti tuloksen heti ensi kertaa käytäntöön sovellettaessa. He nostivat sitten huopapeiton mastoon purjeeksi ja kiitivät järveä pitkin. Stine ja Sprague tulivat kohta hilpeälle tuulelle. Alituisesta pessimismistään huolimatta oli myös Shorty hyvällä päällä, ja Kitin mieltä innosti yritys niin, ettei hän voinut nurkua. Sprague kamppaili peräsimen kanssa neljännestunnin, mutta katsoi sitten pyytävästi Kitiin. Kit vapautti hänet.
"Minun käsivarteni ovat aivan puutuneet ponnistuksista", mutisi Sprague puolustellen.
"Ette ole tainnut syödä koskaan karhunlihaa?" kysyi Kit myötätuntoisesti.
"Mitä piruja tarkoitat?"
"En mitään erityistä. Arvelin vain."
Mutta herrojensa selän takaa Kit huomasi Shortyn säteilevän irvistyksen. Shorty oli jo äkännyt, mikä piikki oli Kitin vihjauksessa.
Kit pysyi peräsimessä Lindermanin toiseen päähän asti. Hän oli niin taitava, että molemmat nuoret ja työtä kammoavat herrat alkoivat sanoa häntä perämieheksi. Shorty oli yhtä mielissään ja ryhtyi vapaaehtoisesti jatkamaan kokin virkaa jättäen veneen hoidon toisille.
Lindermanin- ja Bennetin-järven välillä oli kannas. Keveässä lastissa olevaa venettä autettiin pientä, mutta voimakasta yhdistävää virtaa alaspäin, ja Kit sai paljon lisätietoja vedestä ja veneestä. Mutta kun tuli kantaa matkatavaroita, niin Stine ja Sprague katosivat, ja heidän palkollistensa täytyi kantaa kaksi päivää tavaroita kannaksen poikki, niin että selkä oli katketa. Ja samaten kävi tällä matkalla monena muuna surkeana päivänä.
Rautaisen ankara pohjolan talvi läheni lähenemistään, ja lukuisat vastoinkäymiset viivyttivät heitä. Windy Armissa Stine karkotti Kitin itsevaltiaasti pois peräsimestä ja rupesi itse hoitamaan sitä. Tunnin kuluessa vene teki haaksirikon aaltojen pieksämällä rannalla. Kaksi päivää meni siellä hukkaan korjauksia tehdessä. Kun he tulivat lähtöpäivän aamuna veneen luo astuakseen siihen, huomasivat he, että veneen keula- ja perälaitoihin oli piirretty isoin kirjaimin:
CHECHAQUO.
Kit virnisti, sillä tuo vihattu sana oli siihen niin sopiva.
"Heh!" sanoi Shorty, kun Stine syytti häntä. "Minä osaan kyllä niin ja näin lukea ja kirjoittaa ja tiedän, että chechaquo merkitsee ensikertalaista, mutta en ole koskaan saanut niin paljon opetusta, että osaisin oikein kirjoittaa niin leukapieliä vääntävän sanan kuin tämä on."
Häväistys ärsytti kumpaakin herraa. He katsoivat pistävästi Kitiin. Kit ei kuitenkaan maininnut, että Shorty oli edellisenä iltana hartaasti pyytänyt sanomaan, kuinka mainittu kummallinen sana kirjoitetaan.
"Se on heille vähintään yhtä paha letkaus kuin sinun karhunlihasi", vakuutti Shorty myöhemmin.
Kit virnisti. Sitä mukaa kuin hän oppi yhä paremmin tuntemaan omat voimansa, hän rupesi halveksimaan yhä enemmän noita kahta herraa. Hän oli saanut maistaa liharuokaa ja piti siitä; mutta he opettivat hänelle paraikaa, miten oli oltava syömättä sitä. Hän rupesi paheksumaan heitä siinä määrin, että se läheni vihaa. Heidän tekotautinsa kiusasi häntä vähemmän kuin heidän avuton kykenemättömyytensä. Hänessä oli vanhaa Isaac Bellewiä ja muita kovia Bellewejä, jotka vaikuttivat terveellisesti.
"Shorty", sanoi hän eräänä päivänä, kun he tavallisuuden mukaan odottivat matkallepääsyä, "voisin melkein kolauttaa heitä airolla päähän ja haudata heidät jokeen."
"Samoin minä", yhtyi Shorty. "He eivät ole lihansyöjiä. He ovat kalansyöjiä ja varmaan haisevat."
III.
He pääsivät koskialueelle. Ensinnä tuli Box Canyon ja joitakin maileja alempana White Horse. Box Canyon oli nimeänsä vastaava. Se oli arkku, loukku. Kun siihen kerran joutui, ei ollut muuta ulospääsytietä kuin laskea läpi. Kallioseinät kohosivat molemmin puolin pystysuorina. Joki kapeni murto-osaksi entisestään ja vyöryi pauhaten ja hurjalla vauhdilla tuon hämärän käytävän läpi. Sen keskellä kasaantui vettä harjanteeksi, joka oli ummelleen kahdeksan jalkaa korkeampi kuin vesi kallioiden vieressä. Koskea pelättiin kovasti, sillä se oli ottanut kuljetusmaksuksi hengen useilta alaslaskevilta kullanetsijöiltä.
He laskivat veneensä rannalle kosken yläpuolella, jossa oli parikymmentä pelonvaltaamaa venekuntaa. Kit ja hänen matkatoverinsa lähtivät jalkaisin tarkastusretkelle. He ryömivät kosken reunalle ja katselivat alhaalla ryöppyävää vettä. Sprague vetäytyi vavisten taapäin.
Shorty pukkasi merkitsevästi kyynärpäällään Kitiä ja sanoi hiljaa:
"Jänistävät. Lyönpä vetoa, etteivät lähde laskemaan."
Kit tuskin kuunteli. Venematkalle lähdettyä hän oli oppinut tuntemaan, kuinka uppiniskaisia ja käsittämättömän pahankurisia elementit olivat, ja välähdys siitä, mitä tuolla alhaalla oli, vaikutti häneen kuin taisteluhaaste.
"Meidän on laskettava tuota harjannetta myöten", sanoi hän. "Jos luiskahdamme pois siltä, törmäämme seinämiin —"
"Emmekä saa koskaan tietää, miten on käynyt", oli Shortyn päätelmä.
"Osaatko uida, Smoke?"
"Toivon etten osaisi, jos kävisi hullusti tuolla alhaalla."
"Samaa sanon minä", sanoi haikeasti eräs outo mies, joka seisoi vieressä ja kurkisteli kosken kuiluun. "Ja toivon, että olisin jo toisella puolella."
"Minä en luopuisi mistään hinnasta laskemisyrityksestä", sanoi Kit. Hän tarkoitti mitä sanoi. Samalla hän tahtoi karaista tuota miestä. Hän kääntyi lähteäkseen veneen luo.
"Aiotteko lähteä laskemaan?" kysyi vieras mies.
Kit nyökäytti päätään.
"Haluaisin, että minullakin olisi miehuutta siihen", teki mies tunnustuksen. "Olen ollut tuntikausia täällä. Kuta kauemmin olen katsellut, sitä enemmän olen alkanut pelätä. En ole merimiehiä. Ja minulla on mukanani vain veljeni poika, nuori nulikka, ja vaimoni. Jos te pääsette ehjinä läpi, viettekö sitten minun veneeni alas?"
Kit katsahti palvelustoveriinsa. Tämä viivytti vastausta.
"Hänellä on vaimo mukanaan", viittasi Kit. Eikä hän erehtynyt mieheen nähden.
"Niin on", vakuutti Shorty. "Pysähdyin ajattelemaan juuri sitä. Tiesin, että oli jokin syy, miksi oli tehtävä niin."
He kääntyivät lähteäkseen, mutta Sprague ja Stine eivät hievahtaneet paikaltaan.
"Onnea matkalle, Smoke", huusi Sprague Kitille. "Minä — hm —." Hän epäröi. "Minä jään tänne ja katselen menoanne."
"Veneeseen tarvitaan kolme miestä, kaksi airoihin ja yksi peräsimeen", sanoi Kit tyynesti. Sprague katsahti Stineen.
"Piru sinne menköön, mutta en minä", sanoi tuo herrasmies. "Kun et sinä pelkää jäädessäsi seisomaan tänne ja katselemaan, niin en pelkää minäkään."
"Selviämme ilman heitä", sanoi Kit toverilleen. "Sinä asetut keulaan airo kädessä ja minä hoitelen peräsintä. Sinun on vain pidettävä venettä oikealla tolalla, siinä kaikki. Lähdettyämme et voi kuulla ääntäni, joten on vain pidettävä huolta veneestä."
He lykkäsivät veneen vesille ja kuljettivat sen kiihtyvän virran keskelle. Syvästä joen uomasta kuului yhä kasvava kohina. Virta vetäytyi kuilun suulle notkeana kuin sulanut lasi, ja hämärtyvät kallioseinät ottivat heidät väliinsä. Shorty pani tupakkamällin poskeensa ja pisti airon veteen. Vene kiiti harjanteen ylimpien tyrskyjen varassa, ja villi vetten kohina, joka kimmahteli takaisin korkeista kallioseinistä ja moninkertaistui, huumasi heidät kuuroiksi. Lentävä vaahto oli vähällä tukehduttaa heidät. Kit ei voinut toisinaan nähdä keulassa olevaa toveriaan. Vaiva kesti vain pari minuuttia. Sinä aikana he kiitivät kolme neljännesmailia harjannetta, sukeltautuivat näkyville ja laskivat alhaalla akanvirrassa rantaan.
"Se oli karhunlihaa", ilakoi Shorty, "oikeata karhunlihaa. Sanopa, Smoke, eikö tuntunut hiukan? En välitä, vaikka sanon sinulle kahdenkesken, että olin ennen lähtöämme enemmän peloissani ja kauhuissani kuin kukaan muu Kalliovuorten tällä puolella. Nyt olen karhunsyöjä. Tule pois, niin viemme sen toisen veneen alas."
Takaisin mennessään he tapasivat puolimatkassa herransa, jotka olivat katselleet laskua ylhäältä.
"Tuolta tulevat kalansyöjät", sanoi Shorty. "Käännä tuulen puoleen."
IV.
Vieraan miehen nimi oli Breck. Hänen veneensä laskettuaan Kit ja Shorty tapasivat hänen vaimonsa, hennon ja tyttömäisen ihmisen jonka sinisissä silmissä oli kiitollisuuden kyyneliä. Breck itse koetti antaa Kitille viisikymmentä dollaria ja tarjosi niitä sitten Shortylle.
"Hyvä mies", virkkoi tämä, "minä olen tullut tähän maahan kiskomaan rahaa maasta enkä lähimmäisteni kukkaroista."
Breck penkoi jotakin veneestään ja sai käsiinsä ison kopsapullon. Siinä oli whiskyä. Shorty ojensi puoleksi kättään ottaakseen, mutta keskeytti liikkeen äkkiä ja ravisti päätään.
"Meillä on vielä laskettavana se kirottu White Horse, joka kuuluu olevan pahempi kuin tämä Arkku. En tohdi nyt maistaa mitään miestäväkevämpää."
Muutaman mailin päässä he laskivat rantaan. Kaikki neljä menivät jalkaisin katsomaan tuota pahaa paikkaa. Eräs kallioriutta kaarrutti virran, jossa oli sarja koskia, oikeanpuoleista rantaa kohti. Kapeaan väylään syöksyvän vesipaljouden vauhti lisääntyi pelottavasti. Jättiläismäisen isoja, valkoisia ja vimmaisia aaltoja kohoili korkealle. Siinä oli se pelätty Valkoisen Hevosen Harja, joka oli vienyt monelta hengen. Harjan toisella sivulla oli korkkiruuvimainen aaltokierre ja pohjaanvetävä imunielu ja vastakkaisella sivulla suuren suuri pyörre. Jos mieli päästä läpi, oli laskettava itse Harjaa.
"Tämä on pahempi pähkinä kuin Arkku", tuumi Shorty.
Heidän katsellessaan ilmestyi vene ylös kosken niskalle. Se oli iso vene, neljäkymmentä jalkaa pitkä, lastina monta tonnia matkatavaroita ja kuusi miestä kuljettamassa. Se viippuili ja vaappuili ylös ja alas sekä katosi toisinaan kokonaan tyrskyihin ja vaahtoihin, ennen kuin saapui Harjan luo.
Shorty loi hitaan syrjäsilmäyksen Kitiin ja puheli: "Somaa ryöppyä! Eikä vielä pahimmalla kohdalla. Ovat vetäneet airot sisään. Nyt se vie veneen. Herra Jumala! Nyt se hukkui! Ei, siellä se!"
Vaikka vene oli niin iso, oli se tyrskyjen välissä kadonnut näkyvistä lentävään savuun. Seuraavassa silmänräpäyksessä vene pullahti Harjan sameimmassa kohdassa ylös aallokolle ja näkyville. Kauhukseen Kit näki veneen koko pitkän pohjan. Vene oli siis hetkisen ilmassa miesten istuessa sisällä jouten paikoillaan, lukuunottamatta yhtä, joka seisoi peräsimen luona. Sitten vene syöksyi alaspäin aallokon kuiluun ja katosi toisen kerran näkyvistä. Kolme kertaa se teki syöksyn ja hautaantui, sitten katsojat näkivät sen keulan olevan pyörrettä kohti. Perämies heittäytyi koko painollaan melaansa vasten, mutta yritys oli turha, vesipyörre tempaisi veneen mukaansa, ja perämiehen oli autettava sitä pääsemään kierteelle. Pyörteestä voi päästä pois ainoastaan Harjan kautta. Ja vene syöksyi viistoon Harjan yläpäähän. Perämies oli ehkä suunniltaan, pelätessään vesipyörteen vetävän veneen nieluunsa, eikä koettanut kääntää suoraan kyllin nopeasti. Kun hän sitten koetti, oli se jo myöhäistä. Harja kiskaisi sen mukaansa ja lennätti sen kosken toisella sivulla olevan korkkiruuvin jäyhien aaltojen lävitse. Sata jalkaa alempana alkoi kellahdella laatikoita ja myttyjä. Sitten tuli veneen pohja näkyviin. Niistä kuudesta miehestä pullahti yksi esille siellä, toinen täällä. Kaksi heistä pääsi onnekseen maihin alempana. Muut hukkuivat.
Oltiin ison aikaa vaiti. Shorty alkoi puhua ensiksi.
"Tule pois", sanoi hän. "On paras panna toimeksi. Jalkani kylmettyvät, jos seisotaan täällä kauemmin."
"Saamme sauhuta vähän", irveli Kit hänelle.
"Ja sinä ansaitset varmaan nimesi", vastasi Shorty. Hän kääntyi ja kysyi herroilta: "Tuletteko mukaan?"
Vetten pauhu ehkä esti näitä kuulemasta kutsua.
Shorty ja Kit mennä porhalsivat jalanpaksuisen lumen läpi kosken niskalle ja työnsivät veneen vesille. Kit oli kahden vaikutelman vallassa. Toisen aiheutti hänen toverinsa luonne. Se kannusti häntä. Toisena kannustimena oli tieto, että vanha Isaac Bellew ja kaikki muut Bellewit olivat tehneet läntisellä valtausmatkallaan samanlaisia tekoja kuin tämä oli. Mitä he olivat tehneet, sen hänkin voi tehdä.
"Sinun on varmaankin laskettava kosken selän harjaa", huudahti Shorty hänelle ja pani mällin poskeensa, kun veneen vauhti kiihtyi kiihtyvässä virrassa ja kosken lasku alkoi.
Muutama minuutti sen jälkeen vene oli suvannon rannassa White Horsen alapuolella. Shorty oli puolimärkänä, syljeksi suustaan tupakan moskaa ja puristi Kitin kättä.
"Lihaa! Lihaa!" rallatti Shorty. "Syömme sitä raakana! Syömme sitä elävänä!"
Rantaäyrään harjalla he tapasivat Breckin. Hänen vaimonsa oli vähän matkan päässä. Kit puristi Breckin kättä.
"Pelkään, ettei teidän veneenne pääse alas", sanoi hän. "Se on pienempi kuin meidän ja kiikkerä."
Breck otti setelinipun esille.
"Annan teille kummallekin sata dollaria, jos tuotte sen alas."
Kit katseli Valkoisen Hevosen liehuvaa Harjaa. Korea illan sarastus teki laskua. Ilma kylmeni. Maisema näytti käyvän jylhän kalseaksi.
"Ei se käy päinsä", sanoi Shorty. "Emme halua rahojanne. En tahtoisi kajota niihin millään ehdolla. Toverini on hyvä veneiden tuntija, ja kun hän sanoo, ettei teidän veneenne ole tukeva, niin hän tietää, luulen, mitä sanoo."
Kit nyökkäsi vakuuttavasti ja vilkaisi sattumalta Breckin vaimoon. Vaimo oli kiinnittänyt katseensa häneen, ja Kit oli selvillä, että jos hän jolloinkin oli nähnyt naisen rukoilevan silmillään, niin nyt hän näki. Shorty seurasi Kitin katsetta ja näki saman kuin Kit. He silmäilivät hämillään toisiaan ja vaikenivat. Yhteisen vaikutelman vallassa he sitten nyökäyttivät päätään toisilleen ja kääntyivät tielle, mikä vei kosken niskalle.
Tuskin he olivat saaneet Breckin veneen vesille ja päässeet ensimmäisten kuohujen sekaan, kun veneeseen alkoi roiskua vettä. Aallot olivat vielä pieniä, mutta enteitä siitä, mitä oli tuleva. Shorty katsahti ivallisesti taakseen pureskellessaan välttämätöntä mälliään, ja Kit tunsi sydämessään outoa lämpöä nähdessään tuon miehen, joka ei osannut uida, mutta ei voinut kieltäytyä tästä seikkailusta.
Koski kävi kovemmaksi, ja pärskeet alkoivat lennellä. Pimeän lisääntyessä Kit silmäili Harjaa ja virran polveketta. Hän ohjasi veneen tuohon mutkaan ja oli hehkuvan tyytyväinen, kun vene kiiti ihan Harjan keskilinjalle. Kun vene sitten kiiti vaahtojen keskellä, hautaantui ja nousi taasen kaiken kastuessa, ei hänellä ollut selvää käsitystä mistään muusta kuin siitä, että hän väänteli koko painollaan perämelaa ja toivoi, että setä olisi katsomassa. Hengästyneinä ja läpimärkinä he sukeltautuivat näkyville, ja vene oli melkein laitoja myöten vettä täynnä. Shorty kiskaisi muutaman kerran airoilla voimakkaasti ja sai veneen akanvirran vietteeseen, ja se teki mitä vielä oli tarpeen, kunnes vene taas kosketti varmasti rantaa. Breckin vaimo oli siellä ylhäällä katsomassa. Hänen harras pyyntönsä oli täytetty, ja kyyneliä vieri hänen poskilleen.
"Teidän on nyt vain otettava rahat, pojat", huusi Breck heille ylhäältä.
Shorty nousi seisomaan, hänen jalkansa luiskahti ja hän lysähti istumaan veteen, samalla kuin veneen toinen laita kallistui veden alle ja nousi taas sieltä takaisin.
"Piru vieköön ne rahat!" sanoi hän. "Tuokaa sitä whiskyä. Nyt, kun on selvitty, huomaan, että jalkani ovat kylmettyneet, ja minä olen varmaankin vilustunut."
V.
Aamulla, kuten tavallista, he olivat viimeisiä matkallelähtijöitä. Stinellä ja Spraguella ei ollut lainkaan kiire, he eivät näyttäneet saavan päähänsä, että vesitie saattoi jäätyä milloin tahansa. He tekeytyivät sairaiksi, kuljeskelivat omilla teillään, lepäilivät ja lisäsivät Kitin ja Shortyn työn kaksinkertaiseksi.
"Lakkaan varmaankin kunnioittamasta Jumalaa, kun näen, että hän on erehtynyt antamaan ihmisen muodon noille kahdelle." Shorty ilmaisi näin pilkkaavalla tavalla vastenmielisyyttään.
"Mutta sinussa on miestä mihin läpeen tahansa", virnisteli Kit hänelle.
"Kuta enemmän tutustun sinuun, sitä enemmän alan kunnioittaa Jumalaa."
"Hän teki varmaan niin hyvän kuin osasi, heh", sovitteli Shorty sanojaan, kun kohteliaisuuden ahdistava vaikutelma oli hälvennyt.
Vesitie kulki Le Bargen järven poikki. Tässä järvessä ei ollut kovaa virtaa, vaan neljäkymmentä mailia seisovaa vettä. Se matka oli kuljettava soutamalla, ellei ollut sopiva tuuli. Mutta myötäisten tuulten aika oli ohi, ja pohjoisesta puhalsi jääkylmä viima vasten naamaa. Se pani järven aaltoilemaan kovasti. Oli miltei mahdoton soutaa venettä vastatuuleen. Lumipyry lisäsi vielä heidän vaivojansa. Kun vesi jäätyi heidän airojensa lapoihin, oli yksi mies pidettävä hakkaamassa pois niistä jäätä kirveellä. Spraguen ja Stinen oli myös pakko olla vuorotellen soutamassa, mutta he laiskottelivat silminnähtävästi. Kit oli oppinut lisäämään ruumiin painolla soudun voimaa. Hän pani merkille, että hänen herransa tekivät näennäisesti samanlaisia liikkeitä, mutta kastoivat hyvin petkuttavalla tavalla airoja veteen.
Kolmen tunnin kuluttua Sprague laski aironsa veneeseen ja sanoi, että heidän täytyi lähteä takaisin joen suuhun ja laittaa suojus. Stine yhtyi häneen. Monta kovalla työllä voitettua mailia oli menetetty. Toisena ja kolmantena päivänä tehtiin sama hyödytön yritys. White Horsen luota saapuneita veneitä oli joensuulla kokonainen laivasto, kolmatta sataa. Joka päivä saapui kolme- tai neljäkymmentä, ja ainoastaan kaksi tai kolme pääsi toiselle rannalle. Jäätä muodostui jo lahdelmissa, ja se kiersi ohkaisina vöinä niemien ympäri.
"Selviäisimme tästä, jos heillä olisi edes sen verran sisua kuin simpukalla", sanoi Kit Shortylle heidän kuivatessaan puhvelinnahkaisia jalkineitaan tulen ääressä kolmantena iltana. "Olisimme päässeet tänään yli, elleivät he olisi käännyttäneet takaisin. Olisi tehty vielä tunti työtä, niin olisi oltu länsirannalla. He ovat metsään eksyneitä kakaroita."
"Olemme saaneet iankaikkisen vaivan noista kahdesta pennusta", kehitteli Shorty. "He voivat antaa käskyjä ja sumputa rahaa, mutta, kuten sanoit, he ovat lapsipalleroisia. Jos mielimme päästä Dawsoniin, on meidän otettava käsiimme koko roska."
"Tehdään niin", sanoi Kit ja vahvisti sen kädenlyönnillä.
Shorty ryhtyi aamulla paljon ennen päivänkoittoa tähän virkaansa.
"Tulkaa!" huusi hän. "Ylös, unikeot! Tässä on kahvinne! Latkikaa se sisäänne! Lähdemme matkalle!"
Stine ja Sprague ärisivät ja ruikuttelivat, mutta heidän oli lähdettävä matkalle kaksi tuntia aikaisemmin kuin koskaan ennen. Tuuli oli vielä entistäänkin ankarampi, ja lyhyessä ajassa oli joka miehen naama jäässä ja airoissa painava lasti jäätä. He ponnistelivat kolme, neljä tuntia ja vuorottelivat tehtäviä: yksi hakkasi jäätä, yksi piti perää, kaksi oli airoissa. Luoteinen rannikko tuli yhä lähemmäksi. Tuuli kiihtyi yhä, ja Sprague heitti vihdoin airot käsistään merkiksi, että hän luopui yrityksestä. Shorty hypähti paikalle, vaikka oli juuri äsken päässyt soutamasta. "Hakatkaa jäätä pois", sanoi hän ja pisti kirveen Spraguen käteen.
"Mutta mitä hyötyä siitä on?" kitisi toinen. "Emme pääse yli. Meidän on käännyttävä takaisin."
"Jatkamme", sanoi Shorty. "Hakatkaa jäätä! Ja kun tunnette voivanne paremmin, tulette soutamaan."
Heillä oli kova työ, mutta he pääsivät rannan lähelle. Siellä he huomasivat, että rannikko oli muodostunut pelkistä paasista ja kallioista ja ettei ollut maihinpääsypaikkaa.
Kukaan ei puhunut. He soutivat vaikeapääsyistä rannikkoa pitkin. Kit piti venettä vastatuuleen. Toisinaan he pääsivät airon vedolla vain jalan eteenpäin, ja toisinaan he saivat parilla kolmella vedolla veneen pysymään vain paikallaan. Kit koetti parhaansa mukaan terästää noita kahta nahjusta. Hän korosti sitä seikkaa, että tälle rannalle päässeet veneet eivät olleet palanneet takaisin. Niiden oli siis täytynyt, todisteli hän, löytää suojapaikka jossakin edempänä. He ponnistelivat vielä tunnin ja sitten vielä tunnin.
"Jos te toverukset käyttäisitte soutamiseen sitä voimaa, jota olette latkineet kahvista vuoteellanne, niin pääsisimme sinne", rohkaisi Shorty.
Muutaman minuutin kuluttua Sprague lakkasi soutamasta.
"Voimani ovat lopussa", sanoi hän, ja hänen äänessään värähteli itku.
"Niin ovat meidän muidenkin", vastasi Kit. Hänkin oli valmis pillahtamaan itkuun tai tekemään murhan, niin lopen uuvuksissa hän oli. "Mutta meidän on kuitenkin yritettävä."
"Meidän on käännyttävä takaisin. Käännä vene ympäri."
"Shorty, käy airoihin, ellei hän tahdo soutaa", komensi Kit.
Mutta Sprague kieltäytyi antamasta airoja. Stine oli lakannut soutamasta, ja vene ajelehti taaksepäin.
"Käännä ympäri, Smoke", käski Sprague.
Kit, joka ei ollut vielä eläessään kironnut kellekään, kummasteli itseään.
"Menkää ensin helvettiin", sanoi hän. "Airoihin kiinni ja soutamaan!"
Ihmiset menettävät uupumuksenhetkinä koko sivistysvarastonsa. Sellainen hetki oli tullut nyt. Joka mies oli saavuttanut murtumiskohtansa. Sprague heitti rukkasen kädestään, sieppasi revolverinsa ja käänsi sen perämiestä kohti. Tämä oli uusi koe Kitille. Hänelle ei ollut tapahtunut mitään sellaista elämässään. Ja nyt se ei näyttänyt tekevän minkäänlaista vaikutusta. Tämä ihan hämmästytti häntä. Revolverin ojennus oli mitä luonnollisin asia maailmassa.
"Ellette pane pois revolveria", sanoi hän, "niin minä otan sen teiltä ja näpäytän sillä rystysillenne."
"Ellet käännä venettä takaisin, niin ammun sinut", uhkasi Sprague.
Silloin Shorty sekaantui asiaan. Hän heitti jäänhakkuun ja kavahti seisomaan Spraguen takana.
"Koettakaapa ampua", sanoi hän ja heilutti kirvestä. "Oikein sormia syyhyy, kun tekee niin mieli halkaista pääkallonne. Aloittakaa vain leikki, jos huvittaa."
"Sprague", sanoi Kit, "annan teille täsmälleen kolmekymmentä sekuntia aikaa pannaksenne pois revolverin ja ruvetaksenne soutamaan."
Sprague epäröi, naurahti lyhyeen ja hermostuneesti, pisti revolverin taskuunsa ja rupesi soutamaan.
He kamppailivat vielä kaksi tuntia ja luisuivat tuuma tuumalta eteenpäin. Kitkin alkoi jo pelätä erehtyneensä. Mutta vihdoin, kun hän oli juuri kääntymäisillään takaisin, tuli kapea aukko. Se vei maan ympäröimään lahdelmaan, jonka pintaa tuimimmatkaan puuskat tuskin saivat värehtimään. Se oli satama, mihin veneet olivat saapuneet edellisinä päivinä. He soutivat kaltevalle rannalle. Molemmat herrasmiehet makasivat nääntyneinä veneessä, sillä aikaa kun Kit ja Shorty pystyttivät teltan, tekivät tulen ja keittivät kahvia.
Tuuli oli lauhtunut nopeasti. Se lakkasi illan tullessa. Sitten tuli kirkasta ja kylmää. Jäähtymään pantu kahvikuppi unohtui sivulle, ja muutaman minuutin päästä siinä oli puolen tuuman paksuudelta jäätä.
Sprague ja Stine olivat kahdeksan aikaan illalla huopapeitteissään ja nukkuivat viimeisilleen väsyneinä sikeätä unta, kun Kit palasi venettä tarkastamasta.
"Nyt jäätää, Shorty", ilmoitti hän. "Koko lahdelma on jo ohuessa jäässä."
"Mitä aiot tehdä?"
"On vain yksi tehtävä. Järvi jäätyy tietysti ensin. Jokea pitää sen nopea juoksu auki ehkä useita päiviä. Vene, joka on huomenna tähän aikaan kiinni Le Bargen järvessä, jää siihen ensi vuoteen asti."
"Tarkoitat, että meidän on lähdettävä tänä iltana? Nyt?"
Kit nyökkäsi.
"Pystyyn, unikeot!" oli Shortyn ärjyvä vastaus, ja hän alkoi irroittaa teltan tukiköysiä.
"Paljonko kello?" kysyi Stine.
"Puoliyhdeksän."
"Nyt on pimeä vielä", oli vastaväite.
Shorty tempaisi pois pari tukinuoraa, ja teltta alkoi luhistua.
"Ei nyt ole aamu", selitti hän. "Nyt on ilta. Tulkaa pois. Järvi menee jäähän. Meidän on päästävä yli."
Stine nousi istumaan katkeran ja vihaisen näköisenä.
"Antakaa sen jäätyä. Me emme hievahda paikaltamme."
"Hyvä on", sanoi Shorty. "Me lähdemme veneellä."
"Te olette sitoutuneet —"
"Viemään teidät Dawsoniin", keskeytti Shorty. "Hyvä, teemme niin. Eikö totta?"
Hän päätti puheensa romauttamalla puolet teltasta heidän päälleen.
He murtautuivat sitten pienen satamapaikan ohuen jään läpi ja pääsivät järvelle, jossa raskasta ja lasimaista vettä jäätyi joka vedolla heidän airoihinsa. Vesi muuttui pian puuromaiseksi sohjuksi ja ehkäisi airojen liikkeitä, jopa jäätyi tippuessaan. Myöhemmin alkoi muodostua pinnalle kiinteä peitto, ja veneen tunkeutuminen eteenpäin kävi yhä hitaammin.
Aamulla heidän veneensä seisoi paikallaan. Jäistä pintaa oli silmänkantamiin asti. Järven vesi oli kadonnut. Pohjoiselle rannalle oli sata yardia. Shorty vakuutteli, että siellä oli joen aukko ja että hän näki jo vettä. Hän ja Kit kahden olivat työkunnossa, ja he mursivat airoilla jäätä ja laahasivat venettä eteenpäin. Viimeiseen asti ponnisteltuaan he pääsivät vuolaan joen nieluun. Taaksepäin silmäillessään he näkivät useita veneitä, jotka olivat taistelleet koko yön ja jäätyneet kiinni toivottomasti. Sitten he kiitivät erästä joen mutkaa. Vauhti oli kuusi mailia tunnissa.
VI.
Päivän toisensa jälkeen he viilettivät ripeätä virtaa alaspäin, ja päivä päivältä kävi rantajää leveämmäksi. Illalla he hakkasivat jäähän uran johon vetivät veneen yöksi, ja kantoivat leirivarusteensa sadan jalan päähän rannalle. Aamulla he hakkasivat veneensä irti uudesta jäästä ja veivät sen keskiuomaan. Shorty asetti teräspeltisen kamiinan palamaan veneeseen, ja Stine ja Sprague istua kyyröttivät sen ääressä pitkät tunnit. He olivat alistuneet, eivät antaneet enää käskyjä ja toivoivat vain pääsevänsä Dawsoniin. Pessimistinen, väsymätön ja ilakoiva Shorty veteli aina tuolloin tällöin kolmea säettä erään unohtamansa laulun ensimmäisestä nelisäkeisestä värsystä. Kuta kylmemmäksi ilma kävi, sitä useammin hän rallatti:
"Kuin Argus muinaisaikoinaan me jätämme tään Kreikanmaan, tam-tam, tam-tam, tam-tam, tam-tam — ja kulta-taljaa noutamaan."
Maalla he viettivät viimeisen yönsä White Riverin ja Stewartin suistojen välillä. Päivän valjetessa he huomasivat, että Yukonilla oli koko jäisten rantojen välikin, puoli mailia leveä, valkoisen jään peitossa.
"Veneemme on viimeinen, joka pääsee tänä vuonna Dawsoniin", sanoi Kit.
"Mutta meillä ei ole vettä, Smoke."
"Sitten huristamme jäitse. Toimeksi vain."
Vastaan vikisevät Sprague ja Stine lastattiin veneeseen. Puoli tuntia Kit ja Shorty tekivät kovasti työtä hakaten kirveillä väylää veneelle vuolaaseen, mutta kiinteään virtaan. Kun he olivat selvinneet rantajäästä, pakottivat ajojäät veneen luisumaan sata yardia rannikon reunaa pitkin. Se viilsi veneen toisesta reunasta puolet pois ja teki sen melkein hylyksi. Sitten he pääsivät mutkan alapäässä virtaavaan veteen, joka vei heitä ulommaksi. Virta ei ollut enää täynnä jääsohjua, vaan siinä oli kovia möhkäleitä. Ainoastaan näiden möhkäleiden välissä oli sohjua, joka jäätyi kiinteäksi ihan silmissä. Työnnellen airoilla jäämöhkäleitä ja kavuten välistä niiden päälle lykkimään venettä he pääsivät tunnissa virran keskustaan. Viiden minuutin päästä he lopettivat ponnistelut — vene oli jäätynyt kiinni. Koko joki jäätyi sitä mukaa kuin virtasi eteenpäin. Möhkäle jäätyi kiinni möhkäleeseen, kunnes vene oli vihdoin keskustana jäälautassa, jonka halkaisija oli seitsemänkymmentäviisi jalkaa. Toisinaan he luisuivat eteenpäin sivuittain, toisinaan perä edellä. Shorty hoiteli kamiinaa, keitteli ruokia ja lauleli sotalauluaan.
Tuli yö, ja monien ponnistusten jälkeen he lakkasivat yrittämästä venettä rannalle ja ajelehtivat pimeässä avuttomina eteenpäin.
"Mitä jos menemme Dawsonin ohi?" kysyi Shorty.
"Käännymme takaisin", vastasi Kit, "elleivät jäät litistä meitä mäsäksi."
Taivas oli kirkas, ja kylminä tuikkivien tähtien hohteessa he näkivät silloin tällöin vilahduksia vuorista, joita oli etäällä virran molemmilla puolilla. Heidän vauhtinsa alkoi vähetä, ja jäälohkareita kohoili ja laski ritisten ja ratisten heidän ympärillään. Virta oli tukkeutunut. Yksi lohkare työntyi ylöspäin, luisui heidän jäälauttansa päälle ja vei osan toista veneen laitaa. Vene ei uponnut, sillä sen oma jäälohko kannatti sitä, mutta eräässä rytäkässä he näkivät vilahdukselta tummaa vettä jalan päässä. Sitten lakkasi kaikki liike. Puolen tunnin päästä sai virta uutta vauhtia ja alkoi liikkua. Tätä menoa kesti tunnin, kunnes taas tuli patoutuma. Sitten virta lähti taas vierimään ja teki taivalta nopeasti ja hurjasti, kovasti ryskyen. Sitten he huomasivat valoja rannalla. Kun he pääsivät niiden kohdalle, antoivat Yukon ja painolaki perään, ja virta lakkasi vierimästä kuudeksi kuukaudeksi.
VII.
Kit ja Shorty ponnistelivat kolme päivää kantaessaan puolentoista tonnin tavarat joen keskeltä Stinen ja Spraguen ostamaan hirsiseen majaan. Se oli mäellä, josta oli hyvä näköala yli Dawsonin. Työ loppui. Tuli iltahämärä. Miehet olivat lämpöisessä majassa. Sprague viittasi Kitin luoksensa.
"Kuukautesi ei ole vielä täysi, Smoke", sanoi Sprague. "Mutta nyt on työ lopussa. Toivotan onnea."
"Entä sopimus?" kysyi Kit. "Tiedätte, että täällä on nälänhätä. Ei saa työtä kaivoksissakaan, ellei ole oma muona. Teitte sopimuksen —"
"En tiedä mistään sopimuksesta", keskeytti Sprague. "Vai tiedätkö sinä,
Stine? Otimme sinut palvelukseen kuukausikaupalla. Tässä on palkkasi.
Kuittaatko?"
Kitin käsi puristautui nyrkiksi. Hän punehtui hetkeksi. Molemmat herrat ponnahtivat pois hänen luotaan. Hän ei ollut koskaan eläessään lyönyt miestä suutuksissaan, ja hän tunsi niin varmasti kykenevänsä pieksämään Spraguen, ettei hän saattanut tehdä sitä.
Shortyn mieli oli liikuttunut. Hän asettui väliin.
"Kuule, Smoke, minä en aio ahertaa enää näissä joutavissa hommissa. Lopetan varmasti täällä. Sinä ja minä vedämme yhtä köyttä. Eikö niin? Sinä otat nyt huopasi ja menet Elkhornin majalaan. Odota minua. Minä selvitän asiani, kokoan mitä minulle kuuluu ja annan heille mitä heille kuuluu. Minä en kelpaa paljon mihinkään vesillä, mutta nyt on kova pohja jalkojen alla, ja minä voin varmaan ryöpsäyttää."
Puolen tunnin kuluttua Shorty ilmestyi Elkhornin ravintolaan. Hänen rystysensä olivat veriset ja toisessa poskessa oli naarmuja.
"Sinun olisi pitänyt nähdä se maja", hän virnisteli heidän seisoessaan tarjoilupöydän luona. "Rojulato ei ole mitään siihen verraten. Lyönpä vetoa, etteivät he astu yhteen viikkoon ihmisten näkyville. Minun ja sinun tilisi on nyt selvänä. Meillä on rahaa kuukauden muonaan ja ampumatarpeisiin. Meidän on mentävä Klondykeen päin sisämaahan. Ellei siellä ole hirviä, menemme intiaanien joukkoon. Ja ellei meillä ole kuuden viikon päästä viittätuhatta naulaa lihaa, niin palaan varmasti tänne ja pyydän anteeksi herroiltamme. Eikö se vetele?"
Kit ojensi kätensä ja he puristivat. Sitten Kit virkkoi epävarmasti:
"Minä en osaa metsästää yhtään."
Shorty nosti lasiaan.
"Mutta sinähän olet varma lihansyöjä, ja minä opetan sinut."