SQUAW CREEKIN VALTAUS
I.
Kaksi kuukautta aikaisemmin olivat Smoke Bellew ja Shorty lähteneet hakemaan hirvenlihaa muonavaroiksi. He olivat tulleet takaisin ja majailivat Elkhornin ravintolassa Dawsonissa. Metsästys oli suoritettu, lihat tuotu ja myyty kahdesta ja puolesta dollarista naula. Heillä oli nyt kolmentuhannen dollarin arvosta kultahiekkaa ja hyvä koiravaljakko. Onni oli suosinut heitä. Siitä huolimatta, että kultakuume oli ajanut otukset vuoristoon sadan mailin päähän tai kauemmaksi, he olivat puolimatkassa ajaneet neljä hirveä ahtaaseen rotkoon. Samana päivänä leiriytyi heidän lähelleen neljä nälkiintynyttä intiaaniperhettä, jotka kertoivat, etteivät olleet nähneet mitään otuksia kolmena edellisenä päivänä. Intiaanit vaihtoivat nälkäisillä koirilla lihaa Smokelta ja Shortylta. Nämä ruokkivat koiria viikon, valjastivat ne sitten ja alkoivat kuljettaa lihoja Dawsonin kiihkeille markkinoille.
Heille tuli nyt pulma, miten saisivat vaihdetuksi kultahiekkansa ravintoon. Dawsonissa oli nälänhätä. Satojen miesten, joilla oli rahaa, mutta ei ruokaa, oli ollut pakko lähteä pois paikkakunnalta. Monet olivat menneet jokea alas viimeisten avovesien aikana, ja vielä useammat, joilla oli ruokaa vain matkalle, olivat kävelleet Dyeaan jäitse kuusisataa mailia.
Smoke tapasi Shortyn lämpöisessä ravintolahuoneessa ja huomasi hänen olevan iloisella tuulella.
"Elämä ei maistu miltään, ellei ole whiskyä ja sokeria", tervehti Shorty vedellessään sulavista viiksistään pois jäänpalasia ja heitellessään niitä lattialle, niin että rapisi. "Ja minä olen saanut juuri kahdeksantoista naulaa sitä imelää. Myyjä sieppasi kuitenkin siitä kolme dollaria naulalta. Onko onni potkaissut sinua?"
"En minäkään ole ollut toimetonna", vastasi Smoke ylpeillen. "Sain ostaa viisikymmentä naulaa jauhoja. Ja Adam Creekissä on mies, joka sanoo antavansa huomenna toiset viisikymmentä naulaa."
"Suurenmoista! Elämme varmasti siihen, kun joki aukeaa. Kuulehan, Smoke, koiramme ovat aika hyviä. Eräs koirien ostaja tarjosi minulle viidestä niistä kaksisataa dollaria kappaleelta. Minä sanoin, ettei myydä. Ne pääsivät varmaankin hyvään kuntoon, kun annoimme niille liharuokaa; mutta on takaperoista syöttää koiria ruoalla, joka maksaa kaksi ja puoli dollaria naula. Tulehan ja ota kulaus. Juhlin sen johdosta, että sain ne kahdeksantoista naulaa sokeria."
Muutaman minuutin kuluttua hän pani juomien hinnan kultavaa'alle ja muisti erään asian.
"Olin aivan unohtaa Tivolissa tapaamani miehen. Hänellä on vähän pilaantunutta silavaa, jota hän myy puolestatoista dollarista naula. Voimme syöttää sitä koirille ja säästää dollarin päivässä ruokalistaamme varten. Hyvästi siksi."
Shorty oli tuskin poistunut, kun eteisen kaksoisovista astui sisään turkkeihin pukeutunut mies. Hänen kasvonsa kirkastuivat, kun hän näki Smoken. Tämä tunsi vieraan. Se oli Breck, sama mies, jonka veneen Kit ja Shorty olivat laskeneet Box Canyonin ja White Horsen koskien läpi.
"Kuulin teidän olevan kaupungissa", sanoi Breck hätäisesti antaessaan kättä. "Olen etsinyt teitä puoli tuntia. Tulkaa ulos, minulla on puhuttavaa."
Smoke katseli kaihoten humisevaa ja tulikuumaa kamiinaa.
"Puhutaan täällä."
"Ei. Se on tärkeätä. Tulkaa ulos."
Heidän päästyään ulos Smoke veti toisen käsineensä pois, otti valkean tulitikulla ja katsoi oven vieressä riippuvaa lämpömittaria. Hän pisti rukkasen taas käteensä niin nopeasti, kuin olisi pakkanen polttanut sitä. Leimuavat revontulet kaarehtivat heidän yllään, ja koko Dawsonista nousi tuhansien susikoirien valittava ulvonta.
"Paljonko se osoittaa?" kysyi Breck.
"Kuusikymmentä kylmää." Kit sylkäisi kokeeksi, ja sylki räsähti ilmassa. "Ja lämpömittari laskee varmaankin yhä. Se on laskenut koko ajan. Tunti sitten se oli vain viisikymmentäkaksi. Eihän vain ole kyseessä valtaus?"
"On", kuiskasi Breck varovaisesti ja silmäili levotonna ympärilleen, peläten jonkun kuulevan. "Tiedätte Squaw Creekin? — Se laskee Yukoniin sen toiselta puolelta, kolmekymmentä mailia ylempänä."
"Ei siellä ole mitään", kuului Smoken päätelmä. "Se tutkittiin muutamia vuosia sitten."
"Kuten kaikki muut rikkaat löytöpaikat. Kuulkaahan! Tämä on suurenmoinen. Vain kahdeksasta kahteenkymmeneen jalkaan pohjakallioon. Ei mikään valtaus tuota puolta miljoonaa vähemmän. Pari, kolme läheistä ystävääni on antanut minulle vihjauksia. Sanoin heti vaimolleni, että etsin teidät, ennen kuin lähden. Matkavarusteeni ovat piilossa rantaäyrään takana. He ottivat minulta, totta totisesti, lupauksen, etten lähde, ennen kuin Dawson on nukkunut. Tiedätte, miten käy, jos joku nähdään lähtövalmiina. Etsikää toverinne ja seuratkaa. Vallatkaa neljäs tai viides palsta löytöalueelta. Muistakaa — Squaw Creek."
II.
Kun Smoke astui pieneen hirsimajaan, joka oli Dawsonin takana mäen sivulla, hän kuuli raskasta, tuttua kuorsausta.
"Äh, mene maata", mutisi Shorty, kun Smoke ravisti häntä olkapäästä.
"Pue vaatteet yllesi", sanoi Smoke. "Meidän on mentävä tekemään pari valtausta."
Shorty nousi istualleen ja oli rähähtää nauramaan, mutta Smoke pani kätensä hänen suulleen.
"Hys!" varoitti Smoke. "Siellä on suuri kultasuoni. Älä herätä naapureita. Dawsonissa nukutaan."
"Huh! Sepä saadaan nähdä. Kukaan ei kerro kenellekään kultasuonen paikasta. Eipä tietenkään! Mutta jokainen keksii juuri saman tien. Eikö se ole hämmästyttävää?"
"Squaw Creek", kuiskasi Kit. "Se on totta. Breck kuiskasi minulle salavihkaa. Pohjakallio matalalla. Kultaa turpeen alta alaspäin. Lähde mukaan."
Shortyn silmät sulkeutuivat, ja hän nukahti uudelleen. Seuraavassa silmänräpäyksessä temmattiin häneltä peitot pois.
"Ellet sinä tahdo niitä, niin minä otan ne", selitti Kit.
Shorty seurasi peittojaan ja rupesi panemaan vaatteita ylleen.
"Otetaanko koirat mukaan?" kysyi hän.
"Ei. Löytöpaikalle vievä tie on varmaankin kuntoon laittamatta.
Pääsemme nopeammin ilman koiria."
"Siinä tapauksessa minun on heitettävä niille ruokaa, jotta ne tulevat toimeen, kunnes palaamme. Muista ottaa vähän tuohia ja kynttilä."
Shorty avasi oven, tunsi hetkisen, kuinka pakkanen puri, ja vetäytyi takaisin huoneeseen pannakseen laput korvilleen ja käsineet käsiinsä. Viiden minuutin kuluttua hän astui taas ulos ja hieroi nenäänsä.
"Kit, minusta on vastenmielistä koko tämä rynnäkkö. Nyt on kylmempi kuin helvetissä oli tuhannen vuotta, ennen kuin sitä lämmitettiin ensimmäisen kerran. Sitä paitsi on perjantai ja kolmastoista päivä."
Heillä oli vähän matkavarusteita selässään, kun he sulkivat oven ja lähtivät menemään mäkeä alas. Revontulet olivat lakanneet näkymästä, ja vain tähdet hiipivät kovassa pakkasessa sekä loivat epävakaisella valollaan salakuoppia jaloille. Shorty pyörähti tien käänteessä pois jäljiltä ja upposi syvään lumeen. Hän korotti äänensä ja siunaili viikon päivää, kuukautta ja vuotta.
"Etkö saa pidetyksi suutasi kiinni?" morkkasi Kit. "Anna almanakan olla rauhassa. Saat koko Dawsonin hereille ja peräämme."
"Pyh! Näetkö valon tuolta tuvasta? Ja tuolta toisesta? Ja kuuletko, kun paiskataan ovea? Oh, Dawsonin asukkaat nukkuvat varmaan! Mitä varten valot? Hautaavat juuri kuolleitaan. Eivät välitä valtausrytäkästä, eivät paremmasta elämästä."
Kun he pääsivät mäen alle ja olivat selvästi Dawsonissa, syttyili hökkeleissä valoja, ovet kävivät ja takaa kuului hirvennahkaisten kenkien ääniä niiden kopsahdellessa kovaksi poljettuun tiehen. Shorty avasi taas suunsa.
"Mutta onpa nyt liikkeellä hiivatinmoinen määrä murehtivaisia."
Kun he pääsivät päätielle, oli sata miestä perätysten heidän jäljessään, ja kun he petollisen tähtivalon hohteessa haeskelivat joen rannalle vievää tietä, he kuulivat, että väkeä saapui yhä enemmän. Shortyn jalat luiskahtivat, ja hän syöksyi kolmenkymmenen jalan korkuista äyrännettä pitkin alas pehmeään lumeen. Kitin kävi samaten, ja hän syöksähti Shortyn päälle tämän juuri noustua ja paiskasi toisen uudelleen kumoon.
"Minäpä löysin sen ensin", pyrski Shorty, kun otti käsistä rukkasia pois puhdistaakseen ne lumesta.
Kohta sen jälkeen he koettivat hurjasti kömpiä pois toisten tulijain yhteenhyökkäilevien ruumiiden tieltä. Jäätymisaikana oli tällä kohdalla tullut kova tungos, jäälohkareita oli kohoutunut päällekkäin ja sittemmin peittynyt sikin sokin lumeen. Langettuaan muutamia kertoja pahasti Kit otti kynttilänsä ja sytytti sen. Jälkijoukko tervehti tuota tekoa suosionhuudoin. Kun ei käynyt tuuli, kynttilä paloi helposti, ja Kit pääsi kulkemaan edellä nopeammin.
"Tämä on oikeata rynnäkköä", päätteli Shorty. "Tai mahtavatko nuo kaikki olla unissakävijöitä?"
"Me olemme joka tapauksessa juhlakulkueen etunenässä", härnäili Kit.
"Oho, kukapa tietää. Ehkä tuolla edellä on kiiltomato. Ehkä ne kaikki ovat siellä kiiltomatoja — tuolla yksi, tuolla toinen. Katsohan niitä. Usko minua, siellä edellä on kokonaisia rivejä kulkueita."
Luikertelevalla tiellä tuikki pitkin matkaa kynttilöitä. Heidän takanaan oli niitä aina äyrään harjalle asti, mistä he olivat tulleet alas.
"Ei, Smoke, tämä ei ole enää pelkkää ryntäystä, vaan kansainvaellusta. Edellämme täytyy olla tuhat miestä ja jäljessämme kymmenentuhatta. Sinä kuuntelet nyt setäsi ääntä. Minun lääkkeeni on hyvää. Kun olen saanut jotakin kallooni, pitää se paikkansa. Ja me olemme tässä rytäkässä hakotiellä. Käännytään takaisin ja pannaan maata."
"Sinun on parasta säästää keuhkojasi, jos aiot pysyä käpälilläsi", vastasi Kit yrmeästi.
"Huh! Minun jalkani ovat lyhyet, mutta minä heittelen niitä polvet höllällään enkä rasita lainkaan lihaksiani. Näytän kantapäitä mille eturavarille tahansa täällä jäällä."
"Olen kävellyt tahallani hiljaa, jotta pysyisit kintuilla", laski Kit leikkiä.
"Tallaan kantapääsi. Ellet pääse paremmin eteenpäin, anna minun mennä edelle antamaan vauhtia."
Kit kiristi ja oli pian lähimmän kulkijajoukon kintereillä.
"Paina päälle, Smoke", usutti Shorty. "Astele niiden hautaamattomien ruumiiden yli. Viis pakkasesta, kunhan päästään eteenpäin."
Kit laski, että siinä joukossa oli kahdeksan miestä ja kaksi naista, ja ennen kuin he olivat kulkeneet röykkiöisen jään yli, he olivat menneet toisen kaksikymmenmiehisen joukon ohi. Muutaman jalan päässä läntisestä rannasta tie kääntyi etelään ja röykkiöiden seasta pääsi sileälle jäälle. Tällä jäällä oli kuitenkin muutama jalka hienoa lunta. Sen läpi kulki rekitie, kapea, kovaksi tallaantunut vako, tuskin kaksi jalkaa leveä. Sen molemmilla puolilla upposi polviin asti ja vielä syvemmälle lumeen. Menijät, jotka he saivat kiinni, eivät laskeneet mielellään ohitse. Smoke ja Shorty humahtivat usein syvälle lumeen ja pääsivät vasta kovasti ponnisteltuaan ohitse.
Shorty oli masentumaton ja pessimistinen. Kun kansalaiset närkästyivät siitä, että heidän ohitsensa mentiin, hän antoi takaisin samalla mitalla.
"Mihin teillä on kiire?" kysyi eräs heistä.
"Entä teillä?" vastasi Shorty. "Eräs valtaajaparvi saapui eilen iltapäivällä Indian Riveriltä ja ehti edellenne. He eivät ole jättäneet teille mitään."
"Niin ollen toistan, mihin teillä on kiire?"
"Kenellä? Minullako? En minä ole valtaaja. Kuljen hallituksen asioilla.
Minulla on virkatehtävä. Menen toimittamaan henkikirjoitusta Squaw
Creekissä."
Menijäin keskimääräinen nopeus oli sileällä jäällä kolme ja puoli mailia tunnissa. Kit ja Shorty kävelivät neljä ja puoli. Silloin tällöin he juoksivat aina jonkin matkaa ja pääsivät siten nopeammin.
"Juoksutan sinut vallan jalattomaksi, Shorty", yllytteli Kit.
"Oho! Minä voin käydä hölkytellä näillä jalantyngillä ja hangata kantapäät pois sinun hirvennahkasaappaistasi. Tosin se ei ole miksikään hyödyksi. Creekin valtauserät ovat viisisataa jalkaa. Niitä menee kymmenen mailiin. Meidän edellämme on tuhat valtaajaa, eikä alue ole sataa mailia pitkä."
Kit otti odottamattoman loikan, ennen kuin vastasi, ja oli pian viisi, kuusi jalkaa Shortyn edellä.
"Jos sinä säästäisit suutasi ja painaisit päälle, niin ajaisimme jonkun edelle niistä tuhannesta", morkkaili hän.
"Kuka? Minäkö? Jos menet pois jaloista, niin näytän, kuinka taival katkeaa."
Kit nauroi ja pitensi vielä välimatkaa. Uhkayrityksen koko luonne oli muuttunut. Hänen aivoissansa pyöri filosofin lause "arvojen uudestiarvioimisesta." Hänen mieltään kiinnitti rikkauden valtaus tosiaankin vähemmän kuin Shortyn voittaminen. Mieli, lihakset, voimat ja sielu vaativat kilpailemaan tuon Shortyn kanssa, miehen, joka ei ollut koskaan availlut kirjoja; ei osannut erottaa suurta oopperaa tavallisesta tappelurähinästä eikä eeposta kylmänkyhmyistä.
"Shorty, olen väsyttänyt sinut ihan kuoliaaksi. Minun ruumiissani on uusiintunut jokainen solu, sen jälkeen kuin nousin maihin Dyeassa. Lihakseni ovat kovakuituiset kuin ruoskan siima ja kitkerät kuin kalkkarokäärmeen purema. Muutama kuukausi sitten olisin antanut itselleni selkäsaunan, jos olisin sanonut moisia sanoja. Mutta silloin en olisi voinutkaan sanoa niitä. Minun oli saatava ne ensin elämästäni, ja nyt, kun olen saanut ne, ei minulla ole tarvetta sanoa niitä. Mene nyt edelle ja tee tietä puoli tuntia. Pane nyt parhaasi liikkeelle, ja kun olet pinnistänyt sen ajan, niin menen minä edelle ja panen sinut puoleksi tunniksi hikoilemaan."
"Hohhoo!" ivaili Shorty. "Eivätkö pojan korvain taustat ole vielä kuivat! Mene nyt pois tieltä ja anna isäsi näyttää, kuinka mennään."
He vaihtoivat aina puolen tunnin kuluttua vauhdin antajaa. Eivätkä puhuneet paljoa. Heidän ponnistelunsa piti heidät lämpiminä, vaikka heidän hengityksensä jäätyi kasvoille, huulista leukaan asti. Oli niin pureva pakkanen, että heidän täytyi miltei yhtä mittaa hivellä käsineillä nenäänsä ja poskiansa.
Usein he luulivat päässeensä ensimmäisiksi, mutta yhä he tapasivat menijöitä, jotka olivat lähteneet ennen kuin he. Silloin tällöin yrittivät miesjoukot lyöttäytyä heidän kintereilleen, mutta säännöllisesti meni heiltä puhti pois mailin tai pari taivallettuaan, ja he katosivat taakse pimeään.
Kit sytytti kerran tulitikun ja katsoi kelloa. Hän ei toistanut sitä temppua, sillä niin nopeasti puraisi pakkanen hänen paljaisiin käsiinsä, että meni puoli tuntia, ennen kuin ne olivat taas kunnossa.
"Kello on neljä", sanoi hän käsineitä vetäessään, "ja me olemme sivuuttaneet jo kolmesataa."
"Kolmesataa kolmekymmentäkahdeksan", oikaisi Shorty. "Minä olen laskenut. — Pois tieltä, muukalainen. Antakaa sen mennä, joka tietää kuinka mennään."
Nuo viimeiset sanat sanottiin eräälle ilmeisesti väsyneelle miehelle, joka oli heidän tiellään ja saattoi enää vain horjuilla eteenpäin. He olivat jo hyvin lähellä valtausjoukon etupäätä. Vasta jälkeen päin he saivat kuulla tämän yön kauheudet. Uupuneet miehet olivat istahtaneet tien viereen lepäämään, mutta eivät olleetkaan päässeet enää jaloilleen. Seitsemän oli paleltunut kuoliaaksi, henkiin jääneitä oli viety Dawsonin sairaalaan ja siellä leikattu pariltakymmeneltä varpaita, jalkoja ja sormia. Ryntäys Squaw Creekiin olikin tapahtunut vuoden kylmimpänä yönä. Valtausjoukkoon kuului, harvoja poikkeuksia lukuunottamatta, hiljakkoin tälle seudulle tulleita, jotka eivät tietäneet ennakolta, kuinka kylmä matka oli oleva.
Toisen uupuneen miehen he tapasivat muutamaa minuuttia myöhemmin. Taivaanrannalta sen laelle ikäänkuin valonheittäjinä kohoavat revontulet olivat silloin hälventäneet pimeyden. Mies istui jäämöhkäleen päällä tien vieressä.
"Ylös, Mari-sisko!" tervehti Shorty iloisesti miestä. "Lähtekää liikkeelle. Jos istutte siinä, jäädytte kiveksi."
Mies ei vastannut. He pysähtyivät tutkimaan.
"Ota selvä, hengittääkö hän", sanoi Kit, joka oli pistänyt paljaan kätensä miehen turkin ja villapaidan alle koetellakseen sydäntä.
Shorty kohotti toista korvalappua ja taivutti päänsä jäätyneiden huulien lähelle.
"Ei hengitä yhtään", ilmoitti hän.
"Eikä sydän lyö yhtään", sanoi Kit.
Hän veti rukkasen käteensä ja hakkasi sitä minuutin ajan, ennen kuin paljasti sen taas raapaistakseen tulitikulla tulta. Mies oli vanha, auttamattomasti kuollut. Tulen tuikkeessa he näkivät pitkän harmaan parran, johon oli kasaantunut jäätä aina nenään asti, posket, jotka kuura oli kalvistanut, ja sulkeutuneet silmät, joita reunustivat yhteen jäätyneet kuuraiset kulmakarvat.
"Tule pois", sanoi Shorty ja hieroi korviaan. "Emme voi tehdä mitään tälle vanhusparalle. Olen varmaan palelluttanut korvani."
Muutama minuutti sen jälkeen, kuin valojuova levitti väräjävää hohdetta taivaalle, he näkivät kaksi haamua jäällä neljännesmailin matkan edellään. Heidän takanaan ei näkynyt mailin matkalla mitään liikettä.
"Nuo ovat kulkueen etunenässä", sanoi Kit, kun taas oli tullut pimeä.
"Lähde nyt, otetaan kiinni heidät."
He eivät kuitenkaan tavoittaneet heitä puolessa tunnissa. Shorty lähti juoksemaan.
"Joskin saamme heidät kiinni, emme pääse mitenkään heidän ohitsensa", huohotti hän. "Herra Jumala, minkälainen vauhti heillä on! Lyönpä vetoa, etteivät he ole arkajalkoja."
Kit oli edellä, kun he vihdoin saivat menijät kiinni, ja hän oli iloissaan, kun sai hiljentää käyntiä ja astella heidän kintereillään. Melkein heti hän sai käsityksen, että häntä lähinnä kulkeva oli nainen. Tämä oli samanlainen tumma olento kuin muutkin; mutta hänessä oli jotakin kummallisen tutunomaista. Kit odotti seuraavaa revontulten leimahdusta, ja sen hohteessa hän näki, että hirvennahkainen jalkine oli pieni. Näki vielä enemmänkin — käynnin, ja tiesi naisen olevan varmasti saman, josta hän oli tehnyt päätelmän, ettei unohtaisi tätä ikinä.
"Hyvää huomenta, neiti Gastell!" sanoi Kit.
"Hyvää huomenta", vastasi tyttö, käänsi hiukan päätään ja heitti nopean silmäyksen. "On niin pimeä, ettei näe. Kuka te olette?"
"Smoke."
Tyttö naurahti pakkaseen, ja Kit oli varma, että se oli somin nauru, jonka hän oli kuullut.
"Ja oletteko mennyt naimisiin ja saanut lapsijoukon, josta mainitsitte minulle?" Ennen kuin Kit oli vastannut, jatkoi tyttö: "Montako chechaquota on perässämme?"
"Muutama tuhat, luulen. Me kuljimme yli kolmensadan ohitse. Eivätkä hekään kuluttaneet hukkaan aikaansa."
"Vanha tarina", sanoi tyttö katkerasti. "Uudet tulokkaat hyökkäävät rikkaille löytöpaikoille, ja vanhat kullankaivajat, jotka ovat uskaltaneet jotakin, kärsineet ja luoneet mitä täällä on, eivät saa mitään. Ne vanhat löysivät nämä kultasuonet Squaw Creekissä — miten lienee salaisuus tullut ilmi — ja he lähettivät sanan kaikille vanhoille kaivajille Sea Lioniin. Mutta se on kymmenen mailia kauempana kuin Dawson, ja kun he saapuvat paikalle, niin he saavat nähdä, että Dawsonin arkajalat ovat vallanneet löytöpaikan taivaankaarta myöten. Sellainen onnen nurinkurisuus ei ole oikein, ei ole kaunista."
"Se on liian nurjaa", säesti Kit. "Mutta hiisi vieköön, minä en tiedä, minkä te sille mahtaisitte."
"Toivon, että voisin tehdä jotakin", säväytti tyttö hänelle. "Haluaisin, että he kaikki jäätyisivät tielle tai että heille sattuisi jotakin muuta kauheata, mikä pidättäisi heitä, niin että Sea Lionin valtausmiehet ehtisivät ensimmäisiksi."
"Olette varmaan hyvin kiukuissanne meille", nauroi Kit.
"Ei se kiukkua ole", sanoi tyttö nopeasti. "Minä tunnen Sea Lionin joukon miestä myöten, ja he ovat miehiä. He näkivät vanhoina päivinä nälkää tällä paikkakunnalla ja tekivät jättiläisten tavoin työtä tämän kehittämiseksi. Pienenä tyttönä minä elin heidän kanssaan ahtaat ajat Koyokukin varrella. Ja minä olin heidän kanssaan Birch Creekissä nälkää näkemässä ja Forty Milessa nälkää näkemässä. He ovat sankareita ja ansaitsisivat jonkin palkinnon, ja nyt on täällä monet mailit heidän edellään tuhansittain vihreitä jänishousuja, jotka eivät ole ansainneet mitään valtausoikeutta itselleen. Ja nyt, ehkä suotte anteeksi sanatulvani, minä koetan säästää keuhkojani, sillä enhän tiedä, milloin te ja kaikki muut jäljessätulevat koetatte mennä minun ja isän ohi."
Kit ja Joy eivät puhuneet toisilleen tuntikauteen sen enempää, mutta Kit pani merkille, että Joy puheli jonkin aikaa isänsä kanssa matalalla äänellä.
"Tunnen heidät nyt", sanoi Shorty Kitille. "Tuo mies on vanha Louis Gastell, oikea tervaskanto. Tytön täytyy olla hänen lapsukaisensa. Gastell tuli tälle seudulle niin kauan sitten, ettei sitä kukaan muista, ja hän toi tytön mukanaan. Tyttö oli silloin vielä kakara. Gastell ja Beetles olivat liiketovereita, ja he toivat ensimmäisen soman höyrylaivan Koyokukjoelle."
"Olen sitä mieltä, että emme koeta päästä heidän ohitsensa", sanoi Kit.
"Olemme valtausjoukon etunenässä, ja meitä on ainoastaan neljä."
Shorty hyväksyi sen, ja he kaikki olivat vaiti toisen tunnin ja painalsivat yhä eteenpäin. Kello seitsemän aikaan hälvensi revontulten viimeinen välkähtely pimeätä ja näytti, että lännessä oli leveä aukko lumipeitteisten vuorten välissä.
"Squaw Creek!" huudahti Joy.
"Lyö jotakuinkin yhteen", riemuitsi Shorty. "Minun laskujeni mukaan ei meidän olisi pitänyt päästä sinne ainakaan vielä puolessa tunnissa. Minun on täytynyt iskeä vähän vinoon."
Jääröykkiöiden peittämä Dyean tie lähti tältä kohdalta menemään poikittain Yukonia sen itäistä rantaa kohti. Ja siinä heidän täytyi jättää kovaksi poljettu, yleisesti käytetty tie, kapuilla jääröykkiöiden yli ja seurata epäselvää, vähän tallattua polkua, joka kiemurteli läntistä rantaa kohti.
Louis Gastell, joka käveli edellä, kompastui rosoisella jäällä pimeässä, laskeutui istualleen ja piteli molemmin käsin nilkkaansa. Hän ponnistautui jälleen jaloilleen ja lähti astumaan, mutta vauhti oli nyt hitaampi, ja hän ontui huomattavasti. Muutaman minuutin käveltyään hän keskeytti äkkiä.
"Ei maksa vaivaa", sanoi hän tyttärelleen. "Olen nyrjäyttänyt jonkin jänteen. Mene sinä eteenpäin ja tee valtaus minulle ja itsellesi."
"Emmekö voi auttaa yhtään?" kysyi Kit.
Louis Gastell pudisti päätään.
"Joy voi tehdä yhtä hyvin kaksi kuin yhden valtauksen. Minä rähmin rannalle, teen tulen ja sidon nilkkani. Tulen kyllä toimeen. Lähde menemään, Joy. Tee meille valtaukset ensimmäisen löytöpaikan yläpuolelta, ylempänä on enemmän kultaa."
"Tässä on vähän tuohta", sanoi Kit ja pani varastonsa kahtia. "Pidämme huolta tyttärestänne."
Louis Gastell naurahti pilkallisesti.
"Kiitän teitä siitä", sanoi hän. "Mutta hän voi tulla omin avuin toimeen. Seuratkaa häntä, saatte nähdä."
"Sallitteko minun mennä edellä?" kysyi Joy Kitiltä astuessaan edelle.
"Tunnen tämän seudun paremmin kuin te."
"Menkää edellä", vastasi Kit kohteliaasti, "vaikka olen samaa mieltä kuin te, että meille kaikille arkajaloille on suureksi häpeäksi, kun me menemme ja sieppaamme palat pois Sea Lionin miesten edestä. Eikö ole mitään keinoa karistaa pois kintereiltä niitä uusia?"
Joy ravisti päätään.
"Emme voi lakaista umpeen jälkiämme, ja he seuraavat niitä kuin lammaslauma."
Neljännesmailin kuljettuaan kääntyi Joy suoraan länteen. Smoke huomasi, että he kulkivat polkematonta hankea, mutta ei hän eikä Shorty äkännyt, että se pieni polku, jota he olivat tulleet, kääntyi etelään. Jos he olisivat nähneet, mitä Louis Gastell teki jäljessä, niin Klondyken historia olisi tullut kirjoitettavaksi toisin. He olisivat huomanneet, että tuo vanha kullanetsijä ei ontunut yhtään enää, vaan tuli heidän perässään juosten kuin koira nokka tietä kohden. He olisivat nähneet hänen myöskin polkevan ja laajentavan uraa, jonka he olivat tehneet länteen kääntyessään. Ja lopuksi he olisivat nähneet hänen menevän vanhaa epäselvää polkua, joka vei etelään.
Polku kulki joen suuntaa, mutta se oli niin vähäpätöinen, että katosi pimeässä tuon tuostakin heidän silmistään. Neljännestunnin kuluttua suostui Joy Gastell jäämään jälkeen ja antoi noiden kahden miehen käydä edellä ja avata vuorotellen tietä lumen läpi. Se kävi niin hitaasti, että jäljessä tulleet vaeltajat alkoivat saavuttaa heitä. Kun päivä valkeni kello yhdeksän aikaan, oli heidän takanaan miesjonoa niin kauaksi kuin he saattoivat nähdä. Joyn tummat silmät säkenöivät, kun hän näki sen.
"Onko siitä kauan, kun lähdimme kulkemaan joenrantaa ylöspäin?" kysyi hän.
"Hyvinkin kaksi tuntia", vastasi Kit.
"Ja kaksi tuntia takaisin, yhteensä neljä", nauroi Joy. "Sea Lionin valtaajakunta on pelastettu."
Kitin aivoissa välähti heikko epäluulo, ja hän pysähtyi kuulustelemaan.
"En ymmärrä", sanoi hän.
"Ettekö? Siinä tapauksessa selitän. Tämä on Norway Creek. Squaw Creek on lähin etelässä."
Kit oli hetken sanatonna.
"Teittekö sen tahallanne?" kysyi Shorty.
"Tein sen auttaakseni vanhoja kullankaivajia."
Joy naureli pilkaten. Miehet irvistelivät ensin toisilleen ja yhtyivät sitten nauruun.
"Eikö isänne nyrjäyttänytkään nilkkansa jännettä, vaan odotti, kunnes olimme joutuneet pois näkyvistä, ja jatkoi sitten matkaansa?" kysyi Kit.
Joy nyökkäsi.
"Ja te olitte täkynä."
Joy nyökkäsi taas, ja tällä kertaa raikui Kitin nauru kirkkaasti ja hartaasti. Se oli lyödyn miehen ujostelematonta, itsekseen purkautuvaa naurua.
"Miksi ette suutu minuun?" kysyi tyttö surullisesti. "Tai — tai anna selkään?"
"Parasta, että lähdemme takaisin", vaati Shorty. "Jalkani kylmettyvät, kun seisomme täällä."
Kit ravisti päätään. "Se merkitsisi neljän tunnin menetystä. Meidän on täytynyt tulla kahdeksan mailia ylöspäin tämän joen vartta, ja tuolla edempänä näyttää Norway tekevän pitkän käänteen etelään päin. Seuraamme sitä, sitten menemme tavalla tai toisella vedenjakajan yli ja pääsemme jossakin löytöpaikan yläpuolella Squaw Creekille." Hän katseli Joyta. "Haluatteko tulla mukanamme? Sanoin isällenne, että pidämme huolta teistä."
"Minäkö —", epäröi nuori nainen. "Ehkä tulen, ellei teillä ole vastaan." Hän katseli suoraan Smoken silmiin eikä näyttänyt enää ilkkuvan, ei pilkkaavan. "Herra Smoke, saatte minut melkein pahoittelemaan sitä, minkä tein teille. Mutta jonkun oli pelastettava vanhat kullankaivajat."
"Minusta tuntuu, että kullan etsintä on vähintään ulkoilmaurheilua."
"Ja minusta näyttää, että te molemmat olette hyvin innostuneet siihen", jatkoi Joy ja lisäsi sitten hiljaa huokaisten: "Mikä vahinko, ettette ole vanhoja kullanetsijöitä."
He kävelivät kaksi tuntia jäätynyttä Norway-jokea pitkin ja kääntyivät sitten kapealle ja epätasaiselle, etelästä tulevalle sivujoelle. Puolenpäivän aikaan he alkoivat nousta itse jokien välitaipaleelle, vedenjakajalle. Silmäillessään alas ja taakseen he näkivät pitkän jonon valtaajia. Siellä täällä, parissakymmenessä paikassa, nousi ohkaisia savupatsaita osoittaen, että oli leiriydytty.
Heillä itsellään oli kova urakka. Kahlatessaan he upposivat lumeen vyötäryksiä myöten. Aina jonkin yardin päässä oli heidän pakko pysähtyä vetämään henkeä. Shorty pyysi ensiksi levähtämään.
"Olemme taivaltaneet yli kaksitoista tuntia", sanoi hän. "Smoke, sanon halusta, että olen vallan väsynyt. Ja niin olet sinäkin. Olen valmis toitottamaan, että voin jatkaa tätä uurastusta samaten kuin nälkäinen intiaani tavoittelee karhunlihan viipaletta. Mutta tuo tyttöraiska ei voi pysyä enää jaloillaan, ellei saa jotakin vatsaansa. Tehdään tähän tuli. Mitä sanot?"
He tekivät niin nopeasti, kätevästi ja hyvin suunnitellusti väliaikaisen leirin, että sitä mielihyvin katsellut Joy tunnusti itsekseen, että vanhat kullanetsijät eivät olisi voineet tehdä paremmin. Alla oli kuusenoksia, niiden päälle levitettiin huopa, siinä lepo- ja ruoanlaittopaikka. He pysyivät kuitenkin tulen hehkusta etäällä, kunnes olivat hieroneet kovasti poskiaan ja neniään.
Vedenjakajan jyrkällä rinteellä ei ollut ensinkään jäätä. He panivat mitta-astialla lunta, niin hienoa ja kovaa ja kristallista kuin jauhesokeri, kullanhuuhdepannuun ja sulattivat sillä kylliksi kahvivettä. Smoke paistoi silavaa ja sulatteli korppuja. Shorty haali polttoaineita ja piti tulta vireillä. Joy otti esille yksinkertaisen pöytäkaluston, johon kuului kaksi lautasta, kaksi lasia, kaksi lusikkaa, yksi peltirasia, jossa oli sekaisin suolaa ja pippuria, ja yksi sokerirasia. Aterioidessaan Joy ja Smoke käyttivät yhteistä ruokakalustoa. He söivät samalta lautaselta ja joivat samasta lasista.
Kello oli lähes kaksi iltapäivällä, kun he pääsivät vedenjakajan harjanteen yli ja alkoivat laskeutua alas seuraten erästä Squaw Creekin sivujokea. Aikaisemmin talvella oli joku hirvenmetsästäjä tehnyt polun tähän jokilaaksoon — oli ylös ja alas mennessään astunut aina samoihin jälkiin. Seurauksena oli, että pehmeän lumen keskellä oli rivi epäsäännöllisiä kohokkeita, joita myöhemmin satanut lumi verhosi. Jos sattui astumaan sellaisen kohokkeen sivu, niin jalka vajota humahti polkemattomaan lumeen ja astuja kaatui. Joy, joka nyt halusi, että hänen kaksi toveriansa saisivat tehdä valtauksen, ja pelkäsi heidän hidastuttavan vauhtia hänen ilmeisen väsymyksensä takia, tahtoi itsepäisesti olla vuoronsa edellä. Se nopeus ja tapa, millä hän otti kohtalokkaat askelensa, voitti Shortyn rajattoman hyväksymisen. "Katsohan tyttöä!" huudahti Shorty. "On sillä sisua ja tarmoa. Katso, miten sen mokkasiinit heilahtavat. Ei ole korkeita korkoja niissä. Tyttö käyttää Jumalan antamia sääriä. Hänestä tulisi hyvä karhuntappajan muija."
Squaw Creekin rannalle tultuaan he katsoivat taakseen ja saattoivat nähdä, että kullanetsijäin jono oli hajonnut epäsäännöllisiksi ryhmiksi, jotka koettivat päästä vedenjakajan vieremää alaspäin.
He liukuivat äyrästä alas joen uomaan. Kiinteästi pohjaa myöten jäätynyt joki oli 20-30 jalkaa leveä. Se juoksi 6-8 jalkaa leveiden, lietteisistä maatumista muodostuneiden rantapengermien välissä. Kenenkään jalka ei ollut hiljakkoin polkenut sen jäällä olevaa lunta. He tiesivät olevansa löytöpaikan ja Sea Lionin miesten tekemien viimeisten valtausten yläpuolella.
"Varokaa lähteitä", sanoi Joy, kun Smoke meni edessä jokea alaspäin.
"Menetätte jalkanne, jos putoatte lähteeseen."
Nämä lähteet, joita on Klondyken kaikissa virroissa, eivät jäädy alimmissakaan pakkasasteissa. Vesi pursuaa reunoista ja muodostaa lätäköitä, joita sittemmin muodostunut pintajää ja satanut lumi suojelevat pakkaselta. Kuivassa lumessa kävelevän alla voi särkyä puolen tuuman vahvuinen jääkuori, ja hän voi pudota hupsahtaa polvia myöten veteen. Ellei hän kykene riisumaan jalkineitaan, menettää hän jalkansa viidessä minuutissa.
Vaikka kello oli vasta kolme iltapäivällä, oli pitkä ja harmaa arktinen hämärä jo tullut. He tarkastelivat molempia rantoja löytääkseen pilkutetun puun, joka osoittaisi viimeiseksi tehdyn valtauksen keskikohdan. Joy oli tulisen innokas. Hän huomasi sellaisen ensinnä. Hän syöksähti Smoken edelle huudahtaen:
"Täällä on ollut joku! Katsokaa lunta! Katsokaa pilkkua! Tuolla se!
Katsokaa tuonne kuuseen!"
Hän upposi äkkiä vyötäryksiin asti lumeen.
"Nyt minä menin", sanoi hän surkeasti. Sitten hän huusi? "Älkää tulko lähelleni! Kyllä minä rämmin ylös!"
Kuivan lumen alla piilossa oleva ohut jääkuori murtui joka kerta, kun Joy otti askelen. Kovasti ponnisteltuaan hän sai vihdoin lujan pohjan jalkainsa alle. Smoke ei jäänyt odottamaan. Hän oli juossut rannalle, jonka pensaiden väliin lähteiden kuohunta oli ajanut risuja ja varpuja. Ne olivat kuivia ja poltettaviksi sopivia sekä odottivat tulitikkua. Kun Joy ehti Smoken luokse, nousivat jo ensimmäiset liekit ja roihut turvaavasta tulesta.
"Istukaa!" komensi Smoke.
Joy totteli ja istui lumelle. Smoke irroitti matkatavarat hänen selästään ja levitti huovan hänen jalkainsa alle.
Ylempää kuului heitä seuranneiden kullanetsijäin ääniä.
"Pankaa Shorty tekemään valtaus", vaati Joy.
"Mene, Shorty", sanoi Smoke käydessään hirvennahkaisten kenkien kimppuun, jotka olivat jo jäätyneet jäykiksi. "Mittaa tuhannen jalkaa ja pane kaksi keskipaalua. Kulmapaalut voimme panna myöhemmin."
Smoke leikkeli veitsellään jalkineiden nahkaa ja hihnoja. Ne olivat niin jään kovettamat, että ritisivät, kun Smoke koputteli ja sahaili. Pitkävartiset villasukat olivat kuin tupet jäässä ja hyvin jäykät.
"Miten on jalkojenne laita?" kysyi Smoke työtä tehdessään.
"Kokonaan kohmettuneet. En saa liikkumaan varpaitani. Niistä on tunto poissa. Mutta kyllä tästä selvitään. Tuli palaa ihanasti. Pitäkää varanne, etteivät kätenne palellu. Ne ovat varmaan nyt kontassa, koska liikkuvat noin kömpelösti."
Kit veti rukkaset käsiinsä ja pieksi niitä hurjasti lähes minuutin sivujansa vastaan. Kun hän tunsi veren pistelevän, otti hän rukkaset käsistään, reviskeli ja viilteli ja sahaili ja hakkaili jäätyneitä vaatteita. Toisen jalan valkoinen nahka tuli näkyville, sitten toisenkin.
Sitten alkoi lumella hierominen. Smoke hieroi niin voimakkaasti ja rajusti, että tyttö kiemurteli ja vapisi ja valitteli ihastuneena, kun hänelle tuotettiin sellaista tuskaa.
Smoke puolittain raahasi hänet lähemmäksi tulta ja asetti hänen jalkansa huovalle pelastavien liekkien lähelle.
"Teidän on nyt pidettävä vähän aikaa huolta niistä", sanoi Smoke.
Joy saattoi nyt vaaratta ottaa käsineet pois ja hoidella itse jalkojaan. Hän piti varansa kuten ainakin viisas ja perehtynyt, että tulen hehku pääsi vaikuttamaan vain hitaasti. Smoke hieroi sillä aikaa käsiään. Lumi ei sulanut eikä ollut edes kosteata. Sen keveät kristallit olivat kuin hiekkajyväsiä. Verenkierron pistelmät ja kivut palasivat vitkalleen jähmettyneeseen lihaan. Sitten hän korjasi tulta, aukaisi tytön selässä olleen matkapussin ja otti sieltä täydellisen jalkinekerran.
Shorty tuli joen uomaa takaisin ja kapusi äyrästä heidän luokseen.
"Olen vallannut varmaan tuhannen jalkaa", julisti hän. "Numerot kaksikymmentäseitsemän ja kaksikymmentäkahdeksan. Olin saanut pistetyksi seitsemänteenkolmatta vain ylemmän valtausmerkin, kun tapasin ensimmäisen otuksen niistä jäljellejääneistä. Hän sanoi suorin sanoin, etten saanut vallata kahtakymmentäkahdeksaa. Ja minä sanoin hänelle…"
"No no!" huudahti Joy. "Mitä sanoitte hänelle?"
"No niin, sanoin hänelle suorin sanoin, että ellei hän korjaa luitaan viidensadan jalan päähän, teen jäätelöä hänen nokastaan. Hän meni matkaansa, ja minä panin keskipaalut kahteen valtaukseen, kumpikin hyvin viisisataa jalkaa. Meidän alueemme on nyt turvattu. Nyt on liian pimeä mennä katsomaan, mutta voimme pistää kulmapaalut huomenaamulla."
III.
Herättyään he huomasivat, että ilma oli muuttunut yön kuluessa. Pakkanen oli lauhtunut äkkiä. Heidän huopainsa päällä oli kuusi tuumaa kristallista lunta.
"Hyvää huomenta! Miten on jalkojen laita?" huusi Kit tervehtien tulen tuhkan yli sinne, missä Joy Gastell istui makuuturkeissaan ja ravisteli huolellisesti lunta pois.
Shorty teki tulen ja meni hakkaamaan joesta jäätä. Smoke laitteli aamiaista. Päivä alkoi sarastaa, kun he lakkasivat syömästä.
"Smoke, mene asettamaan ne kulmapaalut", sanoi Shorty. "Siellä, mistä hakkasin jäätä kahviin, on alla hiekkaa. Minä sulatan vettä ja huuhdon koetteeksi pannullisen sitä hiekkaa."
Smoke lähti kirves kädessä panemaan merkkipaaluja. Seitsemännenkolmatta keskipaalun kohdalta hän meni suorakulmaisesti kapean laakson poikki sen laitaa kohti. Hän toimi suunnitelmallisesti, mutta samalla automaattisesti, sillä hänen mielessään olivat edellisen illan tapahtumat vielä elävinä. Hän tunsi jotakin sellaista, että hän oli saanut valtansa alaisiksi lumella hieromiensa jalkojen ja nilkkojen suloiset viivat ja lujat lihakset, ja tuo valtaus näytti ulottuvan koko tyttöön. Tuo kuuma omistamisenhalu piti häntä hämärällä tavalla kahleissaan. Hänestä näytti, että hänen tarvitsisi vain mennä Joy Gastellin luo, ottaa hänen kätensä omaansa ja sanoa: "Tule."
Tämän mielialan vallitessa hän teki havainnon, joka sai hänet unohtamaan naisen. Laakson laitaan hän ei tehnyt mitään kulmamerkkiä. Hän ei päässyt koko sille reunalle, vaan sen sijaan hän huomasi toisen virran olevan vastassaan. Hän palasi joelle, jonka rannalla keskipaalut olivat. Hän seurasi tasangon poikki viran uomaa, joka teki ison, hevosenkengän muotoisen mutkan, ja huomasi, että nuo kaksi jokea olivatkin samaa jokea. Hän kävellä raahusti lumen halki kaksi kertaa laakson reunalta laakson reunalle, ensimmäisellä kerralla alemmasta, seitsemännestäkolmatta merkkipaalusta, toisella kerralla ylemmästä, kahdeksannestakolmatta merkistä, ja huomasi, että jälkimmäisen ylempi merkki oli alempana kuin edellisen alempi.
Harmaassa iltahämärässä ja puolipimeässä Shorty oli tehnyt heidän molemmat valtauksensa tuossa hevosenkengässä. Kit rähmi pieneen leiripaikkaan takaisin. Shorty oli lopettanut pannuun ottamansa hiekan huuhtomisen ja räjähti hänet nähtyään puhumaan.
"Kas tuossa!" huudahti Shorty ojentaessaan pannua. "Vilkaisepa sitä! Aivan siivoton määrä kultaa. Kaksisataa dollaria sentilleen. Huuhdehiekassa on sitä runsaasti. Olen kirmaillut jos joitakin kultapitoisia hiekkakerroksia, mutta en ole saanut koskaan sellaista voita kuin on tässä pannussa."
Smoke heitti välinpitämättömän silmäyksen karkeaan kultaan, kaatoi itselleen kupin kahvia tulen ääressä ja laskeutui istumaan. Joy älysi, että jotakin oli vinossa, ja silmäili häntä kiihkein ja huolestunein katsein. Mutta Shortya suututti, kun hänen toverinsa ei ollut ihastuksissaan löydön takia.
"Mikä vaivaa, kun et katso ja kirkastu?" kysyi hän. "Meillä on tässä oikea aarre, ellet nyrpistä nokkaasi kahdensadan dollarin pannuille."
Smoke hörppäsi kahvia, ennen kuin vastasi.
"Lyhyesti, Shorty, sinä merkitsit meille kultapalstat hevosenkengän muotoisesta mutkasta."
Shorty pani kultapannun maahan ja nousi seisomaan.
"Jatka", toisti hän.
"Kahdeksaskolmatta ylempi merkkipaalu on kymmenen jalkaa seitsemättäkolmatta alempaa merkkipaalua alempana."
"Smoke, tarkoitat, ettemme ole saaneet mitään?"
"Pahemmin on asia: olemme saaneet kymmenen jalkaa vähemmän kuin ei mitään."
Shorty lähti juoksemaan äyrästä alas. Viiden minuutin kuluttua hän palasi. Joyn kysyvään katseeseen hän vastasi nyökkäämällä. Sanaa sanomatta hän meni ja istui pölkylle sekä tuijotti siinä kenkiensä edessä olevaan lumeen.
"On parasta, että lyömme hynttyyt kasaan ja lähdemme takaisin
Dawsoniin", sanoi Smoke ja alkoi kääriä huopia kokoon.
"Olen pahoillani, Smoke", sanoi Joy. "Minun syytäni kaikki."
"Kaikki hyvin", vastasi Smoke. "Kullakin päivällä työnsä, tiedättehän."
"Mutta se on minun syytäni, kokonaan minun", tenäsi Joy. "Isä teki valtauksen minulle alhaalla löytöpaikan lähellä, kuten tiedätte. Minä annan osani teille."
Kit pudisti päätään.
"Shorty", pyysi tyttö rukoilevasti.
Shorty pudisti päätään ja alkoi nauraa. Se oli suurenmoinen nauru.
Hohotukset ja tukahdetut räjähdykset vaihtelivat.
"Minä en ole hysteerinen", selitti hän. "Toisina hetkinä minulla on kovin hauskaa, ja tämä on yksi niitä."
Hänen katseensa osui kultapannuun. Hän loikkasi askelen ja potkaisi pannua, niin että kulta hajosi pitkin maata.
"Se ei ole meidän", sanoi hän. "Se kuuluu äijärähjälle, jonka minä pakotin eilen illalla perääntymään viisisataa jalkaa. Ja mikä minua tässä kismittää, on se, että neljäsataayhdeksänkymmentä jalkaa siitä sisältää rikkautta … hänen rikkauttaan. Tule, Smoke. Lähdetään taivaltamaan Dawsoniin. Mutta jos sinun tekee mielesi tappaa minut, niin en pane sormeanikaan esteeksi."