MIES TOISELLA RANNALLA
I.
Shorty ja Smoke erosivat Ylä-Klondykessa. Shortyn piti palata Klondykea alas Dawsoniin saadakseen rekisteröidyksi muutamia valtauksia, jotka he olivat tehneet.
Smoke kääntyi koiravaljakolla etelään. Hänen päämäärinään olivat Surprise-järvi ja tarunomaiset "kaksi mökkiä", Two Cabins. Hänen piti päästä Indian Riverin lähteille, sieltä tuntemattoman seudun poikki ja vuoriston yli Stewart Riverille. Itsepintaisten huhujen mukaan piti Surprise-järven olla jossakin siellä vuorenhuippujen ja jäätiköiden keskellä. Järven pohjan piti olla puhdasta kultaa. Sanottiin, että vanhat kullankaivajat, joiden oikeat nimet olivat unohtuneet entisten aikojen hämäriin, olivat sukeltaneet Surprisen jäiseen veteen ja tuoneet kultamöhkäleitä molemmin käsin pinnalle. Eri aikoina olivat yhdet ja toiset vanhat kullanetsijät tunkeutuneet tuohon linnoitukseen ja tuoneet järven pohjakultaa näytteille. Mutta vesi oli liian kylmää. Jotkut olivat kuolleet vedessä, heidät oli nostettu ruumiina kuivalle. Toiset olivat menehtyneet muuten. Kaikki henkiin jääneet olivat suunnitelleet, että he palaavat ja kuivaavat järven, mutta kukaan heistä ei ollut palannut. Oli aina käynyt onnettomasti. Ja niin tuli taruja. Surprise-järvi oli loihdittu järvi; sen paikkaa ei muistettu, ja sen kuivaamaton pohja oli yhä vielä kultaa.
Two Cabins oli ainakin samassa määrin tarujen verhoama, mutta mökkien paikka oli tunnettu. Stewart-joelta mentiin "viiden unen" matka McQuestion Riveriä ylöspäin. Siellä oli kaksi vanhaa mökkiä. Ne olivat niin vanhat, että niiden täytyi olla rakennettuja, ennen kuin ensimmäinen tunnettu kullanetsijä oli astunut Yukonin laaksoon. Kuljeksivat hirvien metsästäjät, joita Smokekin oli puhutellut, olivat väittäneet, että he löysivät ne kaksi mökkiä jo kauan, kauan sitten, mutta olivat etsineet turhaan kultakaivosta, jossa entisajan seikkailijat olivat varmaankin raataneet.
"Olisin suonut, että olisit tullut mukanani", sanoi Shorty miettien heidän erotessaan. "Vaikka oletkin saanut intiaanitaudin, ei siinä sittenkään ole järkeä, että syöksyt suin päin vaaroihin. Siellä on varmasti noituutta ensimmäisestä kujeesta viimeiseen viettelykseen asti, päättäen kaikesta siitä, mitä minä ja sinä olemme kuulleet siitä kerrottavan."
"Oli miten oli, Shorty. Minä teen tämän kiertomatkan kuudessa viikossa ja palaan Dawsoniin. Yukonin tietä on kuljettu. Samoin täytyy olla ensimmäisen sadan mailin laita Stewartista eteenpäin. Kun seuraan noita jälkiä, täytyy minun päästä neljä- tai viisikymmentä mailia päivässä. Kun kerran olen päässyt yli, pääsen kuukaudessa kotiin."
"Kyllä, kun kerran olet päässyt yli. Mutta se ylipääsy tekee minut levottomaksi. Hyvästi nyt vain siksi, kunnes tavataan, Smoke. Pidä silmäsi auki. Varo velhoja. Siinä kaikki. Äläkä pidä paluuta häpeänä, jos et saa ammutuksi riistaa."
II.
Viikko sen jälkeen Smoke oli Indian Riverin eteläpuolella vuoriharjanteiden keskellä. Hän oli jättänyt rekensä Klondyken puoleiselle ylängölle ja sitonut tavaroita susikoiriensa selkään. Hän kulki edellä pehmeässä lumessa ja polki latua lumikengillään. Takana painalsivat koirat yhdessä jonossa.
Hän rakasti tätä elämää, kovaa arktista talvea, hiljaista erämaata ja loppumatonta lumivaippaa, jota yhdenkään ihmisen jalka ei ollut polkenut. Hänen ympärillään yleni jäisiä vuorenhuippuja, joilla ei ollut nimeä ja joita ei oltu merkitty karttoihin. Hän yksinään liikkui siinä koskemattomien erämaiden hautovassa hiljaisuudessa. Eikä yksinäisyys painostanut häntä. Hän rakasti sitä kaikkea, päivien rasitusta, susikoirien kahnailua, leirintekoa kauan kestävässä illan sarastuksessa, tähtien hiivintää ylhäällä pään päällä ja revontulten liekkikuvioita.
Erittäinkin hän piti leiristään iltaisin. Se näytti hänestä taululta, jota hän ei luullut koskaan unohtavansa — ei tallattua lumipälveä, jossa hänen tulensa paloi, vuodetta, jossa oli juuri katkottuja kuusen oksia ja niiden päällä pari kaniininnahkaisia vällyjä, suojusta, jona oli kaistale pingotettua tervakangasta ja joka kokosi ja heijasti pois tulen hehkua, mustunutta kahvipannua ja paistinpannua, jotka olivat pölkyllä, mokkasiineja, jotka oli asetettu keppien nenään kuivamaan, lumikenkiä, jotka olivat pystyssä lumessa, ei tulen takana olevia susikoiria, jotka painautuivat kiihkeinä ja kärsimättöminä tulen likelle saadakseen lämmintä, olivat pörröisiä ja kuuraisia ja käyristelivät tuuheita häntiään jalkojensa suojaksi, eikä joka taholla vain vähän matkan päässä ympärille kietoutuvaa pimeyttä.
Sellaisina hetkinä San Francisco, O'Hara ja "Aalto" näyttivät olevan hyvin kaukana, kadonneita etäiseen menneisyyteen, toteenkäymättömien unien varjoja. Hänen oli vaikea uskoa, että hän oli tuntenut muuta kuin tätä erämaan elämää, ja vielä vaikeampi hänen oli antaa itselleen anteeksi tosiasiaa, että oli patustellut ja kulutellut aikaansa suurkaupungin taiteilijapiireissä. Ollessaan yksin, ilman puhetoveria, hän ajatteli paljon, syvällisesti ja yksinkertaisesti. Häntä harmitti, kun hänen kaupunkilaisvuotensa olivat kuluneet hukkaan, kun koulujen ja kirjojen viisausopit, taidemaalarien ja kuvanveistäjien työhuoneiden ja toimitushuoneiden taidokas kyynillisyys ja liikemiesten klubeissa käytännössä oleva ammattikieli olivat niin mitättömiä. He eivät tietäneet mitään ravinnosta, eivät unesta, eivät terveydestä; he eivät tunteneet koskaan todella kiihottavaa ruokahalua, eivät väsymyksen suloista vaivaa eivätkä villin ja voimakkaan veren syöksyntää, kun se työn loputtua huppelehti viinin lailla koko ruumiissa.
Ja koko ajan oli tämä hieno, viisas, spartalainen Pohjola ollut täällä, eikä hän ollut kuullut koskaan hiljaisintakaan kutsuvaa kuiskausta, ei lähtenyt itsestään etsimään tätä maata, vaikka hänen sisäinen minänsä soveltui niin siihen. Mutta sekin selvisi hänelle aikanaan.
"Kuule, Keltanaama, minä olen saanut sen selville!"
Koira, jolle hän puhui, nosti ensin toista, sitten toista etukäpäläänsä nopein, mutta hillityin liikkein, kiersi häntänsä tupsun niiden suojaksi ja hymyili tulen yli.
"Herbert Spencer oli lähimain neljänkymmenen ikäinen, ennen kuin hän tajusi, mikä oli hänen suurin tehtävänsä ja toiveensa. Minun ei kestä niin kauan. Minun ei tarvitse odottaa kolmenkymmenen ikäiseksi. Minulla on täällä toiveeni ja tehtäväni."
Siellä oli sikin sokin rotkoja ja ylänköjä, jotka eivät olleet järjestyneet minkään järjellisen topografisen suunnitelman mukaisesti. Smoke samoili siellä päiväkausia. Hän etsi turhaan jokea tai puroa, joka olisi juossut etelään McQuestionia ja Stewartia kohti. Sitten tuli vuoristomyrsky, joka hukutti lumiryöppyynsä korkeat ja matalat kukkularöykkiöt. Metsärajan yläpuolella hän hoippelehti kaksi päivää tulta tekemättä ja umpimähkään päästäkseen jollekin alempana olevalle tasanteelle. Toisena päivänä hän selviytyi tavattoman suuren tasanteen reunalle. Pyry oli niin sakea, ettei hän voinut nähdä vuoren seinän juurelle eikä uskaltanut yrittääkään laskea alas. Hän kääriytyi turkkeihinsa, kasasi koirat ympärilleen ja asettui lumikinosten väliin syvänteeseen, mutta ei uskaltanut nukkua.
Myrsky lakkasi aamuksi. Hän ryömi ylös ja tarkasteli asemaansa.
Neljännesmailin päässä oli alempana kaikesta päättäen jäätynyt ja
lumen peittämä järvi. Joka puolella sen ympärillä oli kukkuloita.
Se kävi yhteen kertomusten kanssa. Hän oli umpimähkään löytänyt
Surprise-järven.
Metsää näkyi yksi ainoa ryhmä vanhoja kuusia. Kuusiryhmän vieressä oli luhistumaisillaan oleva pieni mökki. Hän työnsi linkkua ja astui sisään. Yhdessä nurkassa oli kuusen oksista tehdyn makuusijan jätteitä. Niiden päällä oli syöpyneiden, palasiksi murenneiden turkkien sisässä luuranko. Viimeinen Surprise-järvellä kävijä, Smoke päätteli, kun otti kultamöhkäleen, joka oli hänen kaksoisnyrkkinsä kokoinen. Möhkäleen vieressä oli pippurilaatikko täynnä pähkinän kokoisia, karkeapintaisia kultapalasia, joissa ei ollut mitään huuhdemerkkejä.
Kertomukset olivat osoittautuneet niin todenmukaisiksi, että Smoke uskoi ilman muuta kullan olevan järven pohjasta. Sen yllä oli monta jalkaa jäätä. Pohjaa ei saanut nyt käsiinsä. Siellä ei ollut mitään tehtävää. Puolen päivän tienoissa Smoke oli jälleen tasanteella ja heitteli sen reunalta jäähyväiskatseita löytämälleen järvelle.
III.
Neljä päivää myöhemmin hän teki tulta pienessä laaksossa jäätyneen virran rannalla ja suojaavain kuusten alla. Siellä jossakin valkoisessa järjestyksettömässä valtakunnassa, jonka hän oli jättänyt taakseen, oli Surprise-järvi — jossakin, hän ei tietänyt, missä. Sata tuntia kestänyt rasittava taivallus ja harhailu läpinäkymättömässä lumipyryssä olivat näet hämmentäneet hänen suuntakäsityksensä. Hän ei tietänyt, mistäpäin oli lähtenyt. Hän ei tietänyt varmasti, oliko kulunut viikko vai neljä päivää. Hän oli nukkunut koirien kanssa, kamppaillut matalain ylänköjen poikki, joiden lukumäärän oli unohtanut, seurannut mutkittelevia ja kammottavia rotkoja, jotka olivat päättyneet umpi periin, ja kahdesti saanut tehdyksi tulen ja sulattanut jäätynyttä hirvenlihaa. Ja täällä hän nyt oli hyvin syöneenä ja hyvässä leiripaikassa. Mutta Surprise-järvi oli häneltä piilossa yhtä varmasti kuin se oli ollut piilossa kaikilta sitä entisinä aikoina etsineiltä.
Puoli päivää kuljettuaan tätä jokea alaspäin hän joutui laaksoon, jossa oli leveä virta. Hän päätteli, että se oli McQuestion. Siellä hän ampui hirven. Virtaa alaspäin käännyttyään hän pääsi jollekin rekitielle. Tielle oli myöhemmin satanut lunta, mutta sen alla oli kulkijain kovaksi polkema pohja. Hänen päätelmänsä oli, että McQuestionin varrelle oli rakennettu kaksi leiripaikkaa ja että tie yhdisti ne. Two Cabins oli siis selvästi löydetty, ja mökit olivat alempana leiripaikkana, joten hänen oli mentävä virtaa alaspäin.
Kun hän leiriytyi sinä iltana, hän nukkui mietiskellen, keitä mahtoivat olla miehet, jotka olivat löytäneet jälleen ne kaksi mökkiä, ja pääsisikö hän sinne asti huomenna. Aamun ensimmäisen koitteen valjetessa hän oli matkalla. Hänen oli helppo seurata puoliksi umpeen mennyttä tietä. Leveillä lumikengillään hän tallasi lunta, ettei koirien tarvinnut rehkiä.
Ja sitten tuli se odottamaton. Se tapasi hänet Joen mutkassa. Hän sai käsityksen, että hän kuuli ja tunsi sen yht'aikaa. Pyssyn pamaus kuului oikealta, ja luoti meni poikittain hänen hartioittensa päällitse sekä lävisti vaatteet. Hän huojahteli lumikengissään päästäkseen tasapainoon ja kuuli pyssyn pamahtavan toisen kerran. Tämä laukaus petti. Smoke ei odottanut enää, vaan loikki nietosta pitkin rannalle puiden suojaan, jonne oli satakunta jalkaa. Pyssy paukahteli yhä, ja hän teki sen epämieluisen havainnon, että jotakin lämmintä nestettä juoksi hänen selkäänsä pitkin.
Hän kapusi rantaäyrästä ylös ja piiloutui puiden ja pensaiden sekaan. Koirat rähmivät mukana. Saatuaan lumikengät pois heittäytyi hän lumeen pitkäkseen ja katseli varovaisesti. Mitään ei näkynyt. Ampuja, kuka lieneekin ollut, oli varmaankin paneutunut pitkäkseen vastaisen rannanpuiden suojaan.
"Ellei jotakin tapahdu hyvin pian", mutisi hän puolen tunnin kuluttua, "niin on minun ryömittävä pois ja tehtävä tuli tai palellutettava jalkani. Keltanaama, mitä sinä tekisit, jos makaisit pakkasessa ja veresi uhkaisi lakata kiertämästä, samalla kuin joku koettaisi syytää luoteja nahkaasi?"
Hän ryömi muutaman yardin taaksepäin, tallasi siellä lumen kovaksi, tanssi ja hyppi, niin että veri palasi jalkoihin, ja saattoi sitten kestää toisen puolituntisen. Sitten hän kuuli alhaalta joelta erehtymättömän varmasti ajokoirien kellojen kilinää. Kurkistaessaan hän huomasi yhden reen, joka kääntyi joen mutkassa. Siellä oli vain yksi mies, joka ohjaili ja hoputti koiria. Smokea vavahdutti se, sillä hän näki nyt ensimmäisen ihmisen sen jälkeen, kuin oli kolme viikkoa sitten eronnut Shortysta. Hänen seuraava ajatuksensa oli, että tarmokas salamurhaaja oli piilossa toisella rannalla.
Smoke vihelteli varoituksia paljastamatta itseään. Mies ei kuullut, vaan tuli nopeasti. Smoke vihelsi taas ja entistä kimakammin. Mies seisahdutti koiransa, kääntyi ja oli kasvot Smokeen päin, kun pyssy pamahti. Heti sen jälkeen Smoke ampui metsään sinnepäin, mistä pamaus kuului. Joella olleeseen mieheen oli sattunut heti ensimmäinen laukaus. Hän hoippuili takaperoisesti rekensä luokse ollen kaatumaisillaan ja otti köysien alta pyssyn. Kun hän koetti nostaa sitä olkaansa vasten, kuukistui hän ja vaipui hiljaa rekeen istuvaan asentoon.
Alhaalta kuului vielä kulkusten kilinää. Mies ei liikahtanut. Joen mutkasta tuli näkyviin kolme rekeä, joiden mukana oli puoli tusinaa miehiä. Smoke päästi varoitushuutoja, mutta miehet olivat jo nähneet, miten ensimmäisen reen oli käynyt, ja ryntäsivät sen luo. Toiselta rannalta ei kuulunut enää laukauksia. Smoke lähti pois piilopaikastaan kutsuen koirat mukaansa. Miehet huudahtelivat reen luona, ja kaksi heistä otti käsineet pois sekä alkoi tähdätä Smokea pyssyillään.
"Tule tänne, sinä verikätinen murhaaja sieltä", komensi eräs heistä, mustapartainen mies. "Ja heitä pyssy käsistäsi lumeen."
Smoke epäröi, heitti sitten pyssynsä ja meni luo. "Tarkasta hänet,
Louis, ja ota hänen aseensa", määräsi mustapartainen mies.
Louis, joka oli ranskalais-kanadalainen retkeilijä, kuten muutkin neljä, totteli. Tarkastuksessa löydettiin Smokelta vain metsästyspuukko. Se otettiin pois. Eräs miehistä päästi huudon. Hän oli käynyt tarkastamassa tietä ja löytänyt jäljet, jotka Smoke oli tehnyt tieltä rannalle. Hän selosti löydön.
"Minkä tähden tapoit Joe Kinaden?" kysyi mustapartainen.
"Sanon teille, etten —", alkoi Smoke.
"Äh, mitäpä hyötyä kiellosta? Tapasimme sinut verekseltä. Makasit puiden suojassa ja väijyit häntä. Lyhyt ampumamatka. Et voinut ampua ohi. Pierre, mene ja hae pyssy, jonka hän heitti."
"Antanette toki kertoa, mitä on tapahtunut", puolusteli Smoke.
"Kitasi kiinni!" ärähti mies hänelle. "Oletan, että pyssysi selvittää koko jutun."
Kaikki miehet tarkastivat Smoken pyssyä, ottivat patruunat ulos ja laskivat ne, tutkivat piipun suun ja pesäkkeen.
"Yksi ammuttu", teki mustaparta päätelmän.
Pierre haisteli pesäkettä. Hänen sieraimensa pullistuivat ja laajenivat kuin eläimen.
"Hän on ampunut yhden aivan äsken", sanoi Pierre.
"Luoti on mennyt selkäpuolelta", sanoi Smoke. "Hänen kasvonsa olivat minuun päin, kun häntä ammuttiin. Siitä näette, että se tuli toiselta rannalta."
Mustaparta mietti lyhyen sekunnin tätä väitettä ja ravisti päätään.
"Ei. Ei se lyö yhteen. Käännä hänen kasvonsa toiseen rantaan päin — siten oli, kun paukautit hänen selkäänsä. Menkää muutama poika tielle ja katsokaa, meneekö sieltä jäljet toiselle rannalle."
Käytyään katsomassa kertoivat he, että lumi oli ihan ehjää siellä. Ei ollut ainoatakaan lumikengänjälkeä poikki joen. Mustaparta kumartui kuolleen puoleen ja ojentautui taas suoraksi. Hänellä oli villavaa ja pöyheää vanua kädessään. Sitä selvitellessään hän löysi sen keskeltä luodin, joka oli mennyt ruumiin läpi. Hän vertaili sitä ja Smoken vyöstä ottamaansa luotia.
"Se on niin selvä, vieras, että sokeankin täytyy huomata. Luoti on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen; sinun luotisi on pehmeäkärkinen ja teräskuorinen. Se on J. & T. Arms Companyn tekoa; sinun on J. & T. Arms Companyn tekoa. Se on numeroa kolmekymmentä-kolmekymmentä, sinun on kolmekymmentä-kolmekymmentä."
"Minua itseäni väijyttiin", sanoi Smoke. "Katsokaa reikää porkassani."
Mustaparta tarkasti sitä. Eräs toinen retkeilijä veti sillä aikaa auki kuolleen miehen pyssyn pesäkkeen. Kaikki olivat selvillä, että sillä oli ammuttu yksi laukaus. Tyhjä hylsy oli vielä jäljellä.
"Kirottu asia, ettei Joe-parka osannut sinuun paremmin", sanoi mustaparta katkerasti. "Mutta hyvästi hän ampui siihen nähden, että oli sellainen haava. Tule pois nyt."
"Tutkikaa toinen ranta ensin", vaati Smoke.
"Suusi kiinni ja tule. Puhukoot tosiasiat puolestaan."
He poikkesivat tieltä samalla kohdalla, missä Smoke oli poikennut, ja seurasivat jälkiä rannalle ja viidakkoon.
"Tuossa hän on tanssinut saadakseen pysymään jalkansa lämpiminä", osoitti Louis. "Tuossa hän on ryöminyt mahallaan. Tuohon hän on painanut kyynärpäätään, kun ampui."
"Kysykää toki, kuinka tulin ampuneeksi sen laukauksen", keskeytti Smoke.
"Isken hampaat kulkkuusi, jos alat vielä soittaa suutasi. Saat vastata kysymyksiin myöhemmin. Pysytään nyt, pojat, siivoina ja laillisina ja kohdellaan tuota oikein ja säällisesti. Miten pitkältä arvioit meidän tulleen, Pierre?"
"Kaksikymmentä mailia varmaan, arvelen."
"Panemme tamineet talteen ja viemme hänet ja Joe-paran takaisin Two Cabinsiin. Oletan, että olemme nähneet ja voimme todistaa sellaista, mikä vie hänet hirteen."
IV.
Oli tullut pimeä. Kolme tuntia sen jälkeen saapuivat vainaja, Smoke ja hänen vangitsijansa Two Cabinsiin. Tähtien tuikkeessa Smoke saattoi havaita tusinan tai enemmän äskettäin rakennettuja hökkeleitä, jotka olivat tasanteella virran lähellä isomman ja vanhemman mökin ympärillä. Tuojat työnsivät hänet tähän vanhaan mökkiin. Hän huomasi, että siinä asui eräs nuori jättiläinen, hänen vaimonsa ja vanha sokea mies. Vaimo oli roteva ihminen ja julkeata lajia. Hänen miehensä sanoi häntä "Lucyksi." Vanha mies oli ollut, kuten Smoke sai tietää myöhemmin, vuosikausia otusten pyydystäjänä Stewartin varrella. Hän oli käynyt auttamattomasti sokeaksi viime talvena. Smoke kuuli myöskin, että nykyisen "kahden mökin" leirin olivat rakentaneet kaksitoista miestä, jotka olivat saapuneet viime syksynä kuudella veneellä, elintarpeita niiden lastina. He olivat tavanneet tuon sokean pyydystäjän täällä Two Cabinsissa ja rakentaneet hänen mökkinsä ympärille itselleen hökkelit. Myöhemmin oli tullut koiravaljakoilla jäitä myöten lisää. Ruokavaroja oli leirissä runsaasti. Oli löydetty myös koko hyvin antava kultakerros.
Kaikki Two Cabinsin miehet olivat kokoontuneet viidessä minuutissa huoneeseen. Smoke oli työnnetty yhteen nurkkaan ja jätetty sinne syrjään. Hänen kätensä ja jalkansa oli köytetty kapeilla hirvennahkaisilla hihnoilla. Hän laski huoneessa olevan kolmekymmentäkahdeksan miestä, karkeata joukkoa Yhdysvaltain rajoilta tai Ylä-Kanadan retkeilijöitä. Hänen vangitsijansa kertoivat tapahtuman yhä uudelleen ollen kukin kiihottuneen ja vihaisen ryhmän keskellä. Kuului ärähdyksiä: "Nirri pois heti — mitä siinä odottamista!" Ja kerran saatiin eräs irlantilainen vain väkivoimin pidätetyksi, kun hän aikoi hyökätä avuttoman vangin kimppuun antaakseen hänelle viimeisen iskun.
Miesten lukumäärää laskiessaan Smoke huomasi tutut kasvot. Siellä oli Breck, sama mies, jonka veneen hän oli laskenut koskien läpi. Häntä kummastutti, kun Breck ei tullut puheille, mutta ei hänkään ollut tuntevinaan Breckiä. Kun tämä sittemmin kasvojaan varjostaen antoi hänelle merkitsevän viittauksen, ymmärsi hänkin.
Mustaparta, jota Smoke oli kuullut sanottavan Eli Hardingiksi, lopetti keskustelun siitä, oliko vanki tapettava heti vai ei.
"Olkaa alallanne", huusi hän. "Malttakaa mielenne. Se mies kuuluu minulle. Minä sen otin kiinni ja toin tänne. Toin hänet tänne, jotta hänet tutkittaisiin ja tuomittaisiin puolueettomasti, ja, jumaliste, hänen asiansa käsitellään puolueettomasti. Hän on sidottu lujasti ja varmasti. Työntäkää hänet lavalle maata aamuun asti. Pidetään huomenna oikea tutkinto ja tuomitaan."
V.
Smoke heräsi. Hän makasi kasvot seinään päin. Sieltä tunkeutui jääkylmää viimaa hänen olkapäähänsä. Sellaista viimaa ei ollut silloin, kun hänet sysättiin makuulavalle. Kun 50 astetta nollan alapuolella oleva pakkanen pusersi ulkoilmaa huoneen kuumaan ilmakehään, niin se osoitti riittävästi, että joku ulkopuolella oleva oli repinyt pois sammalia seinän hirsien välistä. Smoke siirsi itseään niin pitkälle kuin hihnat sallivat, ojensi sitten kaulaansa eteenpäin ja sai huulensa juuri raon kohdalle.
"Kuka siellä on?" kysyi hän.
"Breck", tuli vastaus. "Varokaa. Ei hiiskausta. Tulin antamaan teille puukon."
"Ei auta", sanoi Smoke. "En voisi käyttää sitä. Käteni ovat sidotut taakseni ja köytetyt kiinni makuulavan jalkaan. Mutta jotakin on tehtävä. Nuo miehet mielivät hirttää minut kiukuissaan, ja te tietenkin tiedätte, etten ole tappanut sitä miestä."
"Sitä ei tarvitse sanoakaan, Smoke. Ja jos olette tappanut, niin on teillä ollut syynne. Se ei ole nyt pääasia ollenkaan. Tahtoisin päästää teidät pois. Täällä olevat miehet ovat tyrmeätä joukkoa. He ovat maailmasta pois syöstyjä, ja heillä on omat lakinsa, jotka panevat täytäntöön — kokoustensa päätösten mukaan, tiedätte. He ovat jo suoriutuneet kahdesta miehestä — molemmat muonan varastajia. Toisen he ajoivat leiristä pois. Hän ei saanut ottaa unssiakaan ruokaa eikä tulitikkuja mukaansa. Hän pääsi noin neljäkymmentä mailia eteenpäin ja eli kaksi vuorokautta, ennen kuin jäätyi tönkäksi. Kaksi viikkoa sitten he ajoivat pois erään toisen. He antoivat hänen valita: joko ilman ruokaa tai kymmenen piiskan iskua päivän ruoka-annoksesta. Hän kesti neljäkymmentä lyöntiä ja pyörtyi sitten. Ja nyt he ovat saaneet käsiinsä teidät, ja jokainen heistä on vakuuttunut, että te olette tappanut Kinaden."
"Se mies, joka murhasi Kinaden, ampui minuakin. Hänen luotinsa raapaisi nahkaa pois hartioistani. Koettakaa saada heidät lykkäämään oikeudenkäynti siksi, kunnes joku on käynyt tutkimassa rannan, missä murhaaja piilotteli."
"Ei siitä ole mitään hyötyä. He pitävät Hardingin ja viiden ranskalaisen antamaa todistusta pätevänä. He eivät sitä paitsi ole hirttäneet vielä ketään ja haluavat hirttää. Keripukkia on alkanut ilmetä heidän keskuudessaan, ja he ovat kärkkäitä kiihtymään."
"Ja näyttää siltä, että minä lisään heidän kiihtymystään", oli Smoken päätelmä. "Sanokaapa, Breck, miten olette joutunut moiseen vihoviimeiseen joukkioon?"
"Saatuani Squaw Creekillä valtaamani palstat haltuuni ja pantuani sinne muutamia miehiä työhön lähdin Stewartia myöten etsimään Two Cabinsia. Mökit pysyivät piilossa. Jouduin virran ylemmälle osalle. Palasin sieltä eilen ilman muonaa."
"Ette löytänyt mitään?"
"En paljon mitään. Mutta luulen keksineeni hydraulisen laitteen, joka tulee työskentelemään hyvin, kun työt aloitetaan tällä seudulla. Se on jonkinlainen kullanluomari."
"Olkaapa hiljaa", keskeytti Smoke. "Odottakaa hetkinen. Antakaa minun ajatella hiukan."
Hän kuuli hyvin, kun nukkujat kuorsasivat, ja kehitteli ajatusta, mikä oli pälkähtänyt hänen päähänsä.
"Sanokaapa, Breck, ovatko he avanneet lihaniput, joita koirani kantoivat?"
"Avasivat pari niistä. Olin katsomassa. Pistivät ne Hardingin kuoppaan."
"Löysivätkö mitään?"
"Lihaa."
"Hyvä. Menkää ja avatkaa ruskea tervakankainen käärö, jonka ympärillä on hirvennahkaiset hihnat. Löydätte siitä muutaman naulan kultamöhkäleitä. Ette ole nähnyt koskaan tässä maassa sellaista kultaa, eivät ole muutkaan nähneet. Siinä kalu, jota voitte käyttää. Kuulkaahan."
Breck lähti neljännestunnin kuluttua. Hän oli saanut täydet ohjeet ja valitti, että hänen varpaansa olivat paleltuneet. Smoken oma nenä ja posket olivat paleltuneet, kun olivat niin lähellä rakoa, ja hän sai hangata niitä puoli tuntia huopaan, ennen kuin polte ja pureminen antoivat vakuutuksen, että verenkierto oli palannut.
VI.
"Minä olen päässyt nyt selville siitä. Ei ole enää epäilyäkään. Hän on murhannut Kinaden. Kuulimme koko jutun eilen illalla. Mitä hyödyttää palata enää siihen? Minä äänestän: syyllinen."
Sillä tavalla alkoi Smoken oikeusjuttu. Puhuja oli notkea ja kivikova mies Coloradosta. Hän osoitti julkisesti kiukkuaan ja vastenmielisyyttään kun Harding sivuutti hänen ehdotuksensa ja vaati, että piti meneteltämän säännöllisesti, ja nimitti erään Shunk Wilsonin kokouksen puheenjohtajaksi ja tuomariksi. Tuomarikunnan eli juryn muodosti Two Cabinsin väestö. Vaimolta Lucylta kiellettiin kuitenkin, siitä ensin keskusteltua, oikeus äänestää Smoken syyllisyydestä tai syyttömyydestä.
Äänestyksen jatkuessa kuuli Smoke, joka oli tungettu nurkkaan rahille,
Breckin ja erään kullankaivajan kuiskivaa keskustelua.
"Eikö teillä ole myydä viisikymmentä naulaa jauhoja?" kysyi Breck.
"Ei teillä ole niin paljon kultahiekkaa, että voisitte maksaa pyytämäni hinnan", kuului vastaus.
"Annan teille kaksisataa."
Mies pudisti päätään.
"Kolmesataa. Kolme ja viisikymmentä."
Neljäsataa kuultuaan mies nyökkäsi ja sanoi:
"Tulkaa minun mökkiini. Punnitaan kulta siellä."
Nuo kaksi raivasivat itselleen tien ovelle ja pääsivät ulos. Viiden minuutin kuluttua Breck tuli yksinään takaisin.
Harding oli juuri todistamassa, kun Smoke näki oven avautuvan vähän.
Rakoon ilmestyivät sen miehen kasvot, joka oli myynyt jauhot. Hän teki
naamallaan merkkejä ja viittoili innokkaasti sisälle eräälle taholle.
Sieltä nousi mies kamiinan läheltä ja lähti työntäytymään ovea kohti.
"Mihin menet, Sam?" kysyi Shunk Wilson.
"Tulen heti takaisin", selitti Sam. "Minun on mentävä vähän."
Smoke sai luvan tehdä kysymyksiä todistajille. Hän ristikuulusteli par'aikaa Hardingia, kun ulkoa alkoi kuulua valjastettujen koirien vingahduksia ja reen jalaksien suhahduksia ja narahduksia. Joku oven lähellä oleva vilkaisi ulos.
"Sam ja hänen toverinsa ajavat koiravaljakolla helkkarinmoista kyytiä
Stewartin joelle vievää tietä", selosti mies.
Puoleen minuuttiin ei kukaan puhunut, mutta miehet heittelivät toisilleen merkitseviä katseita, ja yleinen levottomuus vallitsi täpötäydessä huoneessa. Smoke huomasi vilahdukselta, että Breck, Lucy ja tämän mies kuiskailivat keskenään.
"Jatka", sanoi Shunk Wilson äreästi Smokelle. "Tiedämme, mitä koetat todistaa — ettei toista rantaa tutkittu. Se ei ollut tarpeellista. Sille rannalle ei mennyt yhtään jälkiä. Hanki oli ihan ehjä."
"Mutta kuitenkin oli siellä toisella rannalla joku mies", väitti Smoke itsepintaisesti.
"Siitä reiästä on paha livahtaa, nuori mies. Ei meitä ole kovin paljon täällä McQuestionin varrella, ja me takaamme joka miehemme."
"Kuka se mies oli, jonka ajoitte pois leiristänne kaksi viikkoa sitten?" kysyi Smoke.
"Alonzo Miramar. Hän oli Meksikosta. Mitä sillä muonan varastajalla on tekemistä tässä asiassa?"
"Ei mitään muuta kuin että te ette ole menneet takaukseen hänen puolestaan, herra tuomari."
"Hän meni jokea alas- eikä ylöspäin."
"Mistä tiedätte, mihin hän meni?"
"Näin hänen lähtevän."
"Ja siinäkö kaikki, mitä tiedätte hänen kohtalostaan?"
"Ei, ei siinä, nuori mies. Minä tiedän, me kaikki tiedämme, että hänellä oli neljän päivän ruoka mukanaan, mutta ei pyssyä, millä olisi ampunut otuksia. Ellei hän ole päässyt Yukonin varrella olevalle uudisasutukselle, niin hän on aikoja sitten korahtanut viimeisen kerran."
"Oletan, että olette laskenut kaikki tässä maanosassa löytyvät pyssyt", huomautti Smoke pisteliäästi.
"Heittelet minulle kysymyksiä kuin vangille. Aletaan kuulustella seuraavaa todistajaa. Missä on Ranskalais-Louis?"
Kun Ranskalais-Louis työntäytyi eteenpäin, avasi Lucy oven.
"Mihin menet?" huusi Shunk Wilson.
"Ei kai minun tarvitse seisoa töröttää täällä", vastasi Lucy uhmaavasti. "Enhän minä saa äänestää, ja tupani on sitä paitsi niin täynnä, ettei henki kulje."
Muutaman minuutin päästä hänen miehensä meni samaa tietä. Tuomari huomasi sen vasta, kun ovi sulkeutui.
"Kuka se oli?" keskeytti hän Pierren selostuksen.
"Bill Peabody", sanoi joku. "Hän sanoi menevänsä kysymään vaimoltaan jotakin ja tulevansa kohta takaisin."
Billin sijasta tulikin takaisin Lucy, riisui turkkinsa ja asettui entiselle paikalleen kamiinan lähelle.
"Oletan, ettei meidän tarvitse kuulustella jäljelläolevia todistajia", päätteli Shunk Wilson Pierren lopetettua. "Tiedämme, että he voisivat todistaa ainoastaan samat tosiasiat, jotka olemme jo kuulleet. Kuulehan, Sörensen, mene ja hae Bill Peabody takaisin. Tulee ihan kohta äänestettäväksi tuomiosta. Nyt, vieras, voit sinä astua esiin ja sanoa sanottavasi siitä, mitä on tapahtunut. Sillä aikaa annamme ajan voittamiseksi niiden kahden pyssyn, ampumatarpeiden ja surman tuottaneen luodin kiertää miehestä mieheen."
Smoke oli selostanut, kuinka hän oli saapunut tälle seudulle. Hän kertoi juuri, kuinka häntä oli väijytty ja ammuttu ja kuinka hän oli paennut rannalle. Julmistunut puheenjohtaja Shunk Wilson keskeytti hänet juuri silloin:
"Nuori mies, mitä järkeä on sellaisessa todistelussasi? Kulutat vain kallista aikaa. Pyssy, ampumavehkeet, Joe Kinaden tappanut luoti ovat sinua vastaan. — Mitä siellä on? Avatkaa ovi, joku!"
Kylmää ilmaa syöksyi sisään, ja sillä oli kuumassa huoneessa oma muotonsa. Auki olevasta ovesta kuului samalla koirain haukuntaa, mikä hiljeni nopeasti välimatkan pidetessä.
"Sörensen ja Peabody lyövät koiriaan ja ajavat joelle alas!" huusi joku.
"No mitä helvettiä!" keskeytti Shunk Wilson leukapieli lerpallaan ja silmäili Lucya.
Lucy keikautti niskaansa ja puristi huuliaan yhteen. Shunk Wilsonin vihainen ja epäluuloinen katse kiersi ja pysähtyi Breckiin.
"Luulen, että tuo äsken tullut, jonka kanssa olet soittanut suutasi, voisi selittää, jos tahtoisi."
"Sam kuiskutteli myös hänen kanssaan, ennen kuin lähti ulos", ilmoitti joku.
"Kuulkaa, herra Breck", jatkoi Shunk Wilson. "Te olette keskeyttänyt oikeudenkäynnin. Teidän on selitettävä, mitä se tarkoittaa. Mitä te puhelitte?"
Breck kakisteli kurkkunsa selväksi ja vastasi ujosti:
"Yritin juuri ostaa vähän muonaa."
"Millä?"
"Kultahiekalla tietysti."
"Mistä olette saanut sitä?"
Breck ei vastannut.
"Hän on kamuillut Stewartin yläjuoksulla", avusti joku vapaaehtoisesti. "Satuin viikko sitten hänen leiripaikalleen, kun olin metsästämässä. Ja sanon teille, että hän oli hyvin salaperäinen."
"Se kultahiekka ei ole sieltä", sanoi Breck. "Siellä sain vain erään ala-arvoisen hydraulisen suunnitelman."
"Tuokaa pussinne tänne ja näyttäkää kultahiekkanne", käski Wilson.
"Sanon teille, ettei se ole sieltä."
"Näyttäkää, samahan se."
Breck oli kieltäytyvinään, mutta kaikki hänen ympärillään olivat uhkaavan näköisiä. Hän kopeloi vastahakoisesti takkinsa taskua. Kun hän otti sieltä pippurilaatikkoa, niin se ratisi jotakin ilmeisesti kovaa esinettä vasten.
"Ota kaikki vain ulos sieltä", jymisi Shunk Wilson.
Ja sieltä tuli ulos iso, ensiluokkainen kultamöhkäle, joka oli keltaisempi kuin mikään ennen nähty kulta. Shunk Wilson huohotti. Puoli tusinaa miestä, jotka olivat nähneet möhkäleen vilahdukselta, syöksyi ovelle. He pääsivät sen luo yhtaikaa ja tunkeutuivat kiroillen ja tuuppien ulos.
"Mihin sinä lähdet?" kysyi Eli Harding, kun Shunk nousi seuratakseen mukana.
"Koiria valjastamaan tietysti."
"Ettekö aio hirttää häntä?"
"Se veisi liian paljon aikaa juuri nyt. Kyllä hän pysyy hengissä siksi, kun palaamme. Oletan, että tämä oikeusjuttu on lykätty toistaiseksi."
Harding epäröi. Hän heitti hurjan silmäyksen Smokeen, näki Pierren viittaavan Louis'lle ovelta, katsahti viimeisen kerran pöydällä olevia kultamöhkäleitä ja teki päätöksensä.
"Älä yritä paeta, ei siitä sulle hyötyä", lennätti hän olkansa yli taakseen. "Minä sitä paitsi otan koirasi lainaksi."
"Mikä nyt? Taasko rynnätään niin hiivatusti valtaamaan?" tiedusteli sokea vanha metsästäjä eriskummaisella kimeällä äänellä, kun koirien ja miesten ääntelyt sekä rekien narahdukset häiritsivät huoneen hiljaisuutta.
"Tämä oli hyvä turkismaa", valitti hän, "ennen kuin kirotut kullankaivajat tulivat ja säikyttivät otukset pois."
Ovi aukeni, ja Breck astui sisään.
"No niin", sanoi hän. "Meitä on jäänyt vain neljä leiriin. Sitä sadintietä, minkä minä aukaisin, on neljäkymmentä mailia Stewartiin. Ripeimmätkään eivät voi tehdä sitä kiertoretkeä vähemmässä kuin viidessä tai kuudessa päivässä."
Breck viilsi metsästyspuukollaan Smoken sidenuorat poikki ja katsahti emäntään.
"Toivon, ettei teillä ole mitään vastaan", sanoi hän merkitsevän kohteliaasti.
"Jos aiotaan livahtaa täältä", sekaantui sokea mies, "niin toivon, että joku vie minut ensin johonkin toiseen mökkiin."
"Tehkää mitä teette, älkääkä välittäkö minusta", vastasi Lucy. "Kun en kelpaa hirttämään miestä, niin en kelpaa pitämään häntä vankinakaan."
"Olen pannut kuntoon jo matkavarusteet teille", sanoi Breck. "Ruokaa kymmeneksi päiväksi, huovat, tulitikut, tupakkaa, kirveen ja pyssyn."
"Mielin syödä kelpo aterian, ennen kuin lähden", sanoi Smoke. "Ja kun lähden, niin menen McQuestionia ylös- enkä alaspäin. Toivon, että tulette mukaani, Breck. Meidän on tutkittava se toinen ranta, jotta saadaan selvyys miehestä, joka todella teki sen murhan."
"Jos otatte huomioon mielipiteeni, niin suuntaatte matkanne alaspäin Stewartia ja Yukonia kohti", käännytteli Breck. "Kun se joukko palaa sieltä minun hydraulista keksintöäni tutkimasta, niin se tahtoo nähdä verta."
Smoke nauroi ja ravisti päätään.
"En voi jättää tätä seutua. Minulla on täällä etuni. Uskotte tai ette, minä olen löytänyt Surprise-järven. Tuo kulta on sieltä. He sitä paitsi veivät minun koirani, ja minun on odotettava saadakseni ne takaisin. Siellä rannalla oli mies piilossa. Hän oli tyhjentämäisillään patruunavarastonsa nahkaani."
Puolen tunnin päästä Smoke istui ruokapöydässä. Hänen edessään oli iso lautasellinen hirvenpaistia. Hän nosti juuri kahvikupin huulilleen, mutta nousi samalla puoliksi seisoalleen istuimelta. Lucy avasi oven.
"Hyvää päivää, Spike! Päivää Methody!" tervehti Lucy kahta kuuraista miestä, jotka seisoivat kumarassa kuormansa ääressä.
"Tulimme juuri yläleiriltä", sanoi toinen heistä, kun he astuivat huoneeseen tuoden mukanaan turkkiin käärittyä olentoa, jota he pitelivät äärimmäisen varovaisesti. "Tässä tämä, jonka löysimme tien vierestä. Hän on mennyttä kalua, arvelen."
"Pankaa hänet tuohon penkille", sanoi Lucy.
Lucy meni kohta luokse, avasi turkin ja sai näkyville kasvot. Tummat silmät tuijottivat suurina niissä, ja yhä toistuneet pakkaset olivat purreet niiden ihon siniseksi ja rohtumaiseksi sekä vetäneet nahan kireälle poskiluiden päälle.
"Eikö se olekin Alonzo!" huudahti Lucy. "Se peijakas! Raukka nääntynyt nälkään."
"Siinä mies sieltä toiselta rannalta", sanoi Smoke hiljaisella äänellä
Breckille. — — —
Puolen tunnin kuluttua vedettiin lavalla makaavan kuolleen kasvoille turkit. Smoke sanoi Lucylle:
"Ellei teillä ole mitään vastaan, rouva Peabody, niin olkaa hyvä ja antakaa minulle vielä viipale sitä paistia. Leikatkaa paksu kimpale, muuten sen ei tarvitse olla niin hyväksi laitettu."