II LUKU
Martin Eden ei mennyt työtä etsimään sinä aamuna. Oli jo sangen myöhä iltapäivällä, kun hän havahtui houreistaan ja katseli ympärilleen huoneessaan kirvelevin silmin. Kahdeksanvuotias tyttönen Silvan suuresta laumasta, Mary, joka piti vahtia sängyn vieressä, päästi huudahduksen nähdessänsä hänen tulevan tajuihinsa. Maria riensi silloin keittiöstä huoneeseen. Hän laski työnkovettaman kätensä hänen kuumalle otsalleen ja koetteli valtimoa.
"Tahtooko te syödä?" hän kysyi.
Martin pudisti päätä. Syöminen oli kaikista kaukaisin hänen toiveistaan, ja hän ihmetteli suuresti, oliko hän koko elämässään tuntenut jotain sellaista, jota sanotaan näläksi.
"Minä olen sairas, Maria", hän sanoi heikosti. "Mitä se on? Tiedättekö?"
"Kylmettyminen", vastasi Maria. "Kaksi, kolme päivä, kaikki on hyvä.
Parempi ei syödä nyt. Ehkä voi syödä huomenna."
Martin ei ollut tottunut sairaustapauksiin, ja kun Maria ja hänen pikku tyttärensä olivat jättäneet huoneen, hän koetti nousta ylös ja pukeutua. Yliluonnollisella tahdon ponnistuksella hän todellakin pääsi ylös sängystä, mutta aivoissa hyrräsi kaikki sekaisin ja silmiä särki niin, ettei niitä voinut pitää auki, ja menettäen tajuntansa hän kaatui pöydälle. Puolta tuntia myöhemmin hänen onnistui päästä takaisin vuoteeseen, jossa hän tyytyväisenä, silmät suljettuina, makasi eritellen moninaisia kidutusmuotojansa ja tutkien heikkoutensa syitä. Maria tuli sisään useita kertoja muuttamaan käärettä hänen päässänsä. Muuten hän jätti hänet rauhaan ollen liian viisas tuottaaksensa hänelle levottomuutta lörpötyksillään. Se herätti hänessä kiitollisuutta, ja hän mutisi itseksensä: "Maria, teidän tulee saada tuo karjakartano, aivan varmaan, aivan varmaan."
Sitten muistui mieleen kauan sitten unheeseen haudattu eilinen päivä. Tuntui kuluneen iäisyys siitä, kun hän oli saanut tuon turmiollisen kirjeen Transcontinentalilta — koko elämä oli siihen loppunut, ja nyt oli alkanut uusi sivu elämänkirjaan. Ellei hän olisi nälällä uuvuttanut itseään, hän ei olisi ollut niin altis kylmettymiselle. Hän oli lopen kuihtunut, eikä hänellä sen vuoksi ollut ollut voimaa vastustaa taudin siemeniä, jotka olivat tunkeutuneet hänen elimistöönsä. Tämä oli tulos kaikesta.
"Mitä auttaa ihmistä, vaikka hän yksin täyttäisi koko kirjaston, ja siinä menettäisi oman elämänsä?" hän kysyi ääneen. "Se ei ole minun tehtäväni. Kirjallisuus ei kuulu minulle, vaan joku konttori kirjanpitoineen, kuukausipalkka ja pieni koti Ruthin kanssa."
Kun hän kaksi päivää myöhemmin oli syönyt munan ja kaksi pientä voileipää ja juonut kupin teetä, hän kysyi postia, mutta hänen silmänsä olivat liiaksi turvonneet, että hän olisi voinut lukea sitä.
"Lukekaa te minulle, Maria", hän pyysi. "Älkää välittäkö suurista, pitkistä kirjeistä. Heittäkää ne pöydän alle ja lukekaa vain pienet kirjeet."
"Ei minä osaa", kuului vastaus. "Teresa, hän käy koulu, hän lukea."
Niinpä Teresa, yhdeksänvuotias typykkä, avasi hänen kirjeensä ja luki ne hänelle. Hän kuunteli hajamielisesti, ja hänen ajatuksensa koko ajan askartelivat, mistä hän saisi jonkun toimen. Äkkiä hän hätkähtäen heräsi kuuntelemaan.
"Me tarjoamme teille neljäkymmentä dollaria saadessamme yksinoikeuden julkaista kertomuksenne", tavasi Teresa hitaasti, "sillä ehdolla, että saamme oikeuden tehdä erinäisiä korjauksia."
"Mikä aikakauslehti se on?" huudahti Martin. "Kuule, anna kirje minulle."
Hän saattoi nähdä nyt, eikä hän tuntenut lukemisen tuottamaa tuskaa. Kustantaja, joka tarjosi neljäkymmentä dollaria, oli White Mouse, ja kertomus oli nimeltä "Kurimo" — toinen hänen aikaisemmista järkyttävistä kertomuksistaan. Hän luki kirjeen läpi uudestaan ja uudestaan. Kustantaja sanoi selvästi, ettei hän ollut käsitellyt aihetta oikein, mutta tuon aiheen he juuri tahtoivat ostaa, koska se oli omaperäinen. Jos he saisivat lyhentää kertomusta kolmannella osalla, he ostaisivat sen ja lähettäisivät neljäkymmentä dollaria saatuaan hänen vastauksensa.
Hän pyysi heti paperia ja mustetta ja kirjoitti toimittajalle, että hän saisi lyhentää kertomusta vaikka kolme kolmasosaa, jos tahtoisi, ja pyysi, että nuo neljäkymmentä dollaria heti lähetettäisiin.
Teresa meni viemään kirjettä laatikkoon, ja Martin makasi selällään ja mietti. Ei se sittenkään ollut valhe. White Mouse maksoi heti hyväksyessänsä. "Kurimossa" oli kolmetuhatta sanaa. Kun siitä lyhennettiin pois kolmasosa, jäi siihen kaksituhatta sanaa. Neljäkymmentä dollaria siitä oli juuri kaksi senttiä sanalta. Maksetaan hyväksyttäessä ja kaksi senttiä sanalta — sanomalehdet olivat sittenkin puhuneet totta. Ja hän oli ajatellut White Mousea kolmannen luokan lehdeksi! Ilmeistä nyt oli, ettei hän tuntenut aikakauskirjojen kustannusliikkeitä. Hän oli pitänyt Transcontinentalia ensiluokan liikkeenä, ja se maksoi yhden sentin kymmeneltä sanalta. Hän oli laskenut White Mousen melkein maksukyvyttömien joukkoon, ja se kuitenkin maksoi kaksikymmentä kertaa enemmän kuin Transcontinental ja maksoi jo hyväksyttäessä.
No niin, yksi asia kuitenkin oli varma: kun hän paranisi, hän ei menisi mihinkään toimeen. Hänen päässään oli monta yhtä hyvää kertomusta kuin "Kurimo", ja neljäkymmentä dollaria kappaleelta oli enemmän kuin hän saisi mistään työstä tai toimesta. Juuri kun hän luuli taistelun menettäneensä, se olikin voitettu. Hän oli kestänyt koetuksen. Nyt oli tie auki. Hän alkaisi yhteistyön White Mousen kanssa ja tunkeutuisi yhä useamman aikakauskirjan suosioon. Tilapäistyö oli heitettävä syrjään, sillä se ei ollut tuottanut dollariakaan. Hän pyhittäisi itsensä kokonaan työlle — hyvälle työlle — ja hän antaisi vuotaa ilmoille kaikki, mitä hänessä oli. Hän toivoi, että Ruth olisi täällä jakamassa hänen iloansa, ja kun hän katseli vuoteelle jätettyjä kirjeitänsä, hän huomasi, että yksi oli juuri Ruthilta. Se oli suloisen nuhteleva, eikä Ruth voinut ymmärtää, mikä oli Martinia pitänyt poissa hänen luotansa niin kauhean kauan. Martin luki jumaloiden kirjeen uudelleen, imien itseensä tuon käsialan ja rakastaen jokaista kynänpiirtoa, ja lopuksi hän suuteli allekirjoitusta.
Vastatessaan hän kertoi hänelle kiertelemättä, ettei ollut voinut tulla hänen luoksensa, koska hänen paras pukunsa oli panttilainastossa. Hän sanoi hänelle, että hän oli ollut sairas, mutta oli jo taas melkein terve ja että hän kymmenen päivän tai parin viikon kuluttua (niin pian kuin kirje ehtisi kulkea edestakaisin New Yorkista) lunastaisi pois pukunsa ja saapuisi hänen luoksensa.
Mutta Ruthpa ei tahtonut odottaa kymmentä päivää tai kahta viikkoa. Sitä paitsi, hänen rakastettunsa oli sairas. Seuraavana iltana hän saapui sinne Arthurin seurassa Morsen vaunuilla Silvan jälkeläisten ja kaikkien katuvekarain suunnattomaksi iloksi ja Marian suureksi hämmästykseksi. Maria jakoi muutamia roimia korvapuusteja tenavilleen, jotka suu auki olivat kerääntyneet töllistelemään tulijain ympärille, ja hirvittävällä englannillansa koetti pyytää anteeksi, että hän oli sen näköinen. Hihat ylöskäärittyinä saippuavaahdossa kuohuvilta käsivarsilta ja märkä viholaissäkki sidottuna vyötärölle hänen ulkomuotonsa selväsanaisesti kertoi, missä työssä hänet oli yllätetty.
Niin hämmästynyt hän oli kahden noin korkean ja ylhäisen nuoren vieraan vuoksi, jotka kysyivät hänen vuokralaistaan, että kokonaan unohti pyytää heitä istumaan pieneen saliinsa. Päästäkseen Martinin huoneeseen he kulkivat keittiön läpi, joka oli kuuma ja kostea ja täynnä suuresta pesusoikosta kohoavaa höyryä. Maria innostuksessaan paukautti makuuhuoneen ja konttorin ovia yhteen, ja viiden minuutin ajan puoleksi avoimesta ovesta vyöryi höyrypilvi, joka haisi saippuavaahdolle ja lialle.
Ruthin onnistui, kaarrellen oikealle ja vasemmalle ja taas oikealle päästä kapeaa käytävää pöydän ja sängyn välitse Martinin vuoteen ääreen; mutta Arthur kaarsi liian kauas ja pudotti kolisten ja helisten pannun ja padan Martinin keittiön nurkasta maahan. Arthur ei voinut sitä kauan sietää. Nähtyään, että Ruth valtasi ainoan tuolin, ja täytettyään tervehtimisvelvollisuutensa hän meni ulos ja seisoi portilla seitsemän ihailevan Silvan keskellä, jotka katselivat häntä, niin kuin hän olisi ollut harvinainen ulkomaan eläin.
Vaunujen ympärille oli kokoontunut lapsia ainakin kahdestatoista korttelista kiihkeästi odottaen jotakin surullista ja kauheata kulkuetta. Vaunuja nähtiin heidän kadullansa vain häiden ja hautajaisten aikana; täällä ei ollut nyt häitä eikä kuolleita, sen tähden oli täällä varmaankin jotakin aivan erinomaista nähtävänä, ja siksi kannatti odottaa.
Martin oli ikävöinyt kuollakseen Ruthia. Hänen luonteensa oli taipuvainen rakkauteen, ja hän kaipasi paljon enemmän kuin miehet tavallisesti hellyyttä ja osanottoa. Osanottoa kaivatessaan hän tarkoitti sillä sielujen sopusointua ja keskinäistä ymmärtämystä; ja hän oli vielä oppinut, että Ruthin osanotto oli erittäin herkkä ja säädyllinen, joka johtui enemmänkin hänen luonteensa hienostuneisuudesta ja jaloudesta kuin osaaottavasta ymmärtämyksestä. Niinpä kun nyt Martin piti hänen kättään omassaan ja puhui hänelle rakkaudestaan, hän tunsi Ruthin puristavan vastaan ja huomasi hänen suloisten silmiensä kostuvan nähdessään hänen avuttomuutensa ja kärsimyksen jäljet hänen kasvoillaan, eikä hänen rakkaudellaan tuntunut olevan mitään rajoja.
Mutta kun hän kertoi hänelle noista kahdesta hyväksytystä kirjoituksesta ja epätoivostaan saatuansa Transcontinentalin kirjeen ja siitä suunnattomasta riemusta, mitä White Mousen vastaus oli hänelle tuottanut, ei Ruth voinut seurata häntä. Hän kuuli kyllä hänen lausumansa sanat ja ymmärsi niiden sananmukaisen merkityksen, mutta hän ei voinut sydämestään ottaa osaa hänen epätoivoonsa ja riemuunsa. Hän ei voinut vapautua omasta itsestään. Hänelle ei tuntunut tuottavan mitään mielenkiintoa juttujen myynti aikakauskirjoille. Mikä oli tärkeätä hänelle, oli avioliitto. Hän ei kuitenkaan ollut siitä selvillä enempää kuin siitäkään, että hänen kiihkeä halunsa saada Martin johonkin asemaan tai toimeen johtui vaistomaisesta ja pakottavasta äitiyden halusta. Hän olisi punastunut, jos joku olisi sanonut hänelle sen selvin, suorin sanoin, ja sitten hän olisi suuttunut ja selittänyt, että hänen mielenkiintonsa ja rakkautensa tuohon mieheen johtui yksinomaisesta halusta auttaa tuota miestä vapautumaan omasta itsestään. Niinpä kun Martin vuodatti sydämensä hänelle innostuneena siitä ensimmäisestä menestyksestä, jonka hänen työnsä oli maailmassa saavuttanut, Ruth saattoi kuulla ainoastaan hänen sanansa katsellessaan ympäri huonetta ja joutuessaan melkein pois suunniltaan siitä, mitä siellä näki.
Ensi kertaa elämässään Ruth katsoi köyhyyttä suoraan kasvoista kasvoihin. Nälkään nääntyvät rakastajat olivat hänestä aina tuntuneet romanttisilta, mutta hänellä ei ollut pienintäkään aavistusta siitä, millä tavalla nuo nääntyvät rakastajat elivät. Hän ei ollut koskaan uneksinutkaan, että se voisi olla tällaista. Lakkaamatta hänen katseensa siirtyi huoneesta Martiniin ja Martinista huoneeseen. Höyryn ja likaisten vaatteiden haju, joka oli hänen mukanaan tullut keittiöstä huoneeseen, oli ellottava. Martinin täytyi olla perin juurin kyllästetty sillä, päätti Ruth, jos tuo kauhea nainen usein pesi. Tuollaisen surkeuden täytyi olla epäedullista luonteelle. Kun hän katsoi Martiniin, hän luuli näkevänsä tämän kauhean ympäristön jäljet hänessä. Hän ei ollut koskaan nähnyt hänen partaansa ajamattomana, ja kolmen päivän kasvu Martinin kasvoilla vaikutti häneen poistyöntävästi. Se ei ainoastaan antanut hänen ulkomuodolleen samaa synkkää ja pelottavaa näköä, kuin mikä oli tällä Silvojen talolla sisältä ja ulkoa, vaan se näytti erikoisesti saavan esille hänessä sen eläimellisen voiman, jota hän pelkäsi. Ja täällä Martin nyt oli ollut tuon ihmeellisen hulluutensa vallassa ja ottanut vastaan nuo kaksi hyväksymistä sellaisella riemulla, että oikein kertoi niistä hänelle. Jos toimittajain järkkymättömyys olisi kestänyt hetkisen kauemmin, olisi Martin antautunut ja mennyt työhön. Nyt hän varmaankin jatkaisi elämäänsä tässä kauheassa talossa kirjoittaen ja nähden nälkää vielä muutamia kuukausia.
"Mikä on tuo haju?" hän kysyi äkkiä.
"Marian pesuaineista, luulisin", kuului vastaus.
"Ei, ei, en minä sitä tarkoita. Se on jotakin muuta — tuo ummehtunut, ellottava haju."
Martin tunnusteli sitä, ennen kuin vastasi.
"Minä en voi tuntea mitään muuta lukuunottamatta väljähtynyttä tupakanhajua", hän virkkoi.
"Sitä se on, se on kauheata. Minkä tähden sinä tupakoit niin paljon,
Martin?"
"En tiedä muuta kuin että minä tupakoin tavallisesti enemmän silloin, kun minulla on ikävä. Ja sitäpaitsi minä olen saanut sellaisen tavan. Minä opin sen jo, kun olin vain pikkuinen poika."
"Se ei ole kaunis tapa, tiedäthän", nuhteli Ruth. "Se haisee kuin myrkky."
"Se on tupakan syy. Minä voin hankkia vain halvimpia lajeja. Mutta odotahan, kun minä olen saanut tuon neljänkymmenen dollarin maksuosoituksen — minä voin käyttää tupakkaa, joka ei olisi enkeleillekään vastenmielistä. Mutta tämä ei ollut huonosti, vai oliko — kaksi hyväksymistä kolmena päivänä? Ne neljäkymmentäviisi dollaria maksavat melkein kaikki minun velkani."
"Kahden vuoden työllä?" kysyi Ruth.
"Ei, vähemmällä kuin viikon työllä. Olepa hyvä ja anna minulle tuo kirja tuolta etäisimmältä pöydän nurkalta — tuo muistiinpanokirja, jossa on harmaat kannet." Hän avasi sen ja alkoi kiireesti tarkastella sivuja. "Kas niin, minä olin oikeassa. Neljä päivää 'Kellojensoittoon', kaksi päivää 'Kurimoon', se on neljäkymmentäviisi dollaria viikon työstä, satakahdeksankymmentä dollaria kuussa. Se voittaa kaikki palkat, mitä minä voisin saada, ja sitä paitsi minähän olen vasta alussa. Tuhat dollaria kuussa ei ole liian paljon ostaakseni sinulle kaikkea sitä, mitä haluan. Viidensadan kuukausipalkka olisi aivan liian pieni. Nuo neljäkymmentäviisi dollaria ovat vain alkua. Odotahan, kunhan minä oikein pääsen vauhtiin. Katso silloin, mitä minä tupakoin."
Ruth ymmärsi väärin hänen ilonsa, ja hänen mieleensä johtuivat vain paksut sikarit.
"Sinä tupakoit enemmän kuin on hyödyllistä, eikä tuo polttoaine tee erotusta asiassa. Itse tupakoimistapa ei ole kaunis. Sillä ei väliä, mitä siinä palaa. Sinä olet savupiippu, elävä tulivuori, suljettu savukeko. Ja sinä olet menemässä täydellisesti pilalle, rakas Martin — sinä tiedät, että olet."
Ruth nojasi häneen pyyntö silmissänsä, ja kun Martin katsahti hänen suloisiin kasvoihinsa, hänen puhtaisiin, kirkkaisiin silmiinsä, hänet valtasi vanha, melkein unohtunut tunne omasta mitättömyydestään.
"Minä toivoisin, ettet sinä enää koskaan tupakoisi", Ruth kuiskasi. "Tee minulle mieliksi… jätä se minun tähteni."
"Olkoon menneeksi, minä en tupakoi", huudahti Martin. "Minä teen kaikki, mitä sinä pyydät, rakkaani — kaikki — sinä tiedät sen."
Ruth tunsi joutuvansa suunnattomaan kiusaukseen. Sattuman kautta hän oli taas vilahdukselta nähnyt tuon suurenmoisen, helposti voitettavan puolen hänen luonteestansa, ja hän oli varma, että jos hän pyytäisi häntä lakkaamaan kirjoittamasta, hän suostuisi hänen pyyntöönsä. Seuraavana kiireesti kiitävänä hetkenä nuo sanat väreilivät jo hänen huulillansa, mutta hän ei niitä lausunut. Hän ei ollut kylliksi urhea; hän ei oikein uskaltanut. Sen sijaan hän nojasi häneen ja hänen sylissänsä mutisi:
"Sinä tiedät, ettei se oikeastaan ole minun tähteni, Martin, vaan sinun oman itsesi tähden. Minä olen varma, että tupakanpoltto vahingoittaa sinua; ja sitä paitsi ei ole hyvä olla minkään orja — kaikista vähimmin jonkin myrkyn orja."
"Mutta olen aina sinun orjasi", hymyili Martin.
"Missä suhteessa minä nyt sitten alkaisin käyttää käskijävaltaani?"
Ruth katseli häneen veitikkamaisesti, vaikka syvimmällä sydämessään hän alkoi jo katua, ettei ollut ottanut esille suurinta toivoansa.
"Minä elän vain totellakseni Teidän Majesteettianne."
"No hyvä. Minun ensimmäinen määräykseni on, ettei sinun pidä yhtenäkään päivänä laiminlyödä parranajoa. Katso, miten sinä olet raapinut minun kasvojani."
Ja niin se päättyi hyväilyihin ja rakkauslörpöttelyyn, mutta Ruth oli saanut yhden voiton, eikä hän voinut toivoakaan saavansa enempää kuin yhden kerrallaan. Hän tunsi naisellista ylpeyttä siitä, että oli saanut hänet lakkaamaan tupakoimasta. Toisella kertaa hän voisi pakottaa hänet ottamaan jonkin toimen, sillä eikö hän ollut sanonut, että hän tekisi kaiken, mitä hän käskisi?
Ruth alkoi tarkastella huonetta maasta kattoon saaden selville, mitä merkitsi tuo naula, jossa Martin oli pitänyt pyöräänsä laipion alla, ja nähden mielipahalla pöydän alla nuo käsikirjoituskasat, jotka merkitsivät Martinille niin suurta ajanhukkaa. Öljykeitin sai erikoisessa määrässä hänen ihailuaan osakseen, mutta kun hän tarkasti ruokahyllyjä hän huomasi ne ihan tyhjiksi.
"No, voi minun päiviäni, eihän sinulla ole yhtään mitään syötävää, köyhä lemmikkini!" hän sanoi hellällä säälillä. "Sinähän näännyt nälkään."
"Minä säilytän ruokatarpeitani Marian jääkaapissa", valehteli Martin. "Ne säilyvät siellä paremmin. Minun nälkään nääntymisestäni ei ole pelkoa. Katsopas tätä!"
Ruth oli palannut hänen rinnalleen ja näki hänen koukistavan käsivartensa ja huomasi, miten hauislihas kokoontui suureen kovaan palloon paidan hihassa. Tuo näky vaikutti häneen poistyöntävästi. Sielullisesti se oli hänelle vastenmielinen. Mutta hänen valtimonsa, hänen verensä, jokainen säie hänessä rakasti sitä — kaihosi sitä, ja vanhalla selittämättömällä tavalla hän nojautui häneen päin eikä pois hänestä. Ja seuraavina hetkinä, jolloin Martin puristi hänet syleilyynsä, hänen aivonsa, hänen suunnitelmansa ja unelmansa elämänmukavuuksista olivat joutuneet kapinaan, samalla kun hänen sydämensä, kaikki naisellisuus hänessä pitäen huolta itse elämästä, oli pakahtua voiton riemusta. Ne olivat juuri tällaisia hetkiä, jolloin hän tunsi rakkautensa suuruuden Martiniin. Sillä tuotti melkein pyörryttävää ihastusta tuntea hänen vankat käsivartensa ympärillään, kun ne puristivat häntä tehden melkein kipeää kiihkeällä voimallansa. Sellaisina hetkinä hän sai hyvitystä siitä, että oli kavaltanut vertaisensa, hylännyt korkeat unelmansa ja ennen kaikkea ollut tottelematon isälleen ja äidilleen. He eivät halunneet, että hän menisi naimisiin tämän miehen kanssa. Se aivan hämmästytti heitä, että hän rakasti häntä. Se hämmästytti häntä itseäänkin joskus, kun hän oli hänestä erossa ja harkitsi asioita kylmällä järjellä. Mutta ollessaan hänen luonaan hän rakasti häntä — tuo rakkaus oli kyllä joskus pelottava ja tuskallinen; mutta rakkautta se oli — rakkautta, joka oli voimakkaampi kuin hän itse.
"Kylmettyminen ei ole mitään", sanoi Martin. "Se koskee hieman ja tuottaa inhottavan päänsäryn, mutta se ei ole yhtään mitään verrattuna ruusukuumeeseen."
"Onko sinulla sekin ollut?" kysyi Ruth hajamielisesti, mietiskellen mielessään, millaista taivaallista hyvitystä hän löysi hänen sylissään. Ja niin hän hajanaisin kysymyksin johti Martinia edelleen, kunnes tämän sanat säikähdyttivät häntä.
Martinilla oli ollut tuo kuume eräällä Hawaijin saarella, jossa oli kolmenkymmenen spitaalitautisen salainen yhteiskunta.
"Mutta minkä tähden sinä menit sinne?" kysyi Ruth.
Sellainen huolettomuus ruumiin terveydestä tuntui rikolliselta.
"Sen tähden, etten minä sitä tiennyt", kuului vastaus. "Minulle ei ollut unissanikaan koskaan johtunut mieleen spitaalitauti. Kun minä karkasin laivasta ja nousin maihin eräällä niemellä, minä riensin sisämaahan löytääkseni jonkin piilopaikan. Kolme päivää minä elin pelkillä hedelmillä, omenilla ja banaaneilla, joita kasvoi villinä metsässä. Neljäntenä päivänä minä löysin polun — pelkän jalkapolun. Se johti sisämaahan ja näytti vievän saaren läpi. Se kävi juuri siihen suuntaan, johon minä tahdoin, ja siinä näytti olevan aivan tuoreet jäljet. Eräässä paikassa se kulki vuorenharjaa, joka oli kapea kuin veitsenterä. Polun sijaa ei ollut kolmea jalkaakaan harjulla ja molemmin puolin oli monta sataa syltä syvät jyrkänteet. Yksi ainoa mies, jolla olisi ollut riittävästi ampumatarpeita, olisi puolustanut sitä satojatuhansia vastaan.
"Se oli ainoa tie tuohon piilopaikkaan. Kolme tuntia myöhemmin, kun minä olin löytänyt tuon tien, minä olin siellä. Se oli pieni laakso vuorten välissä, ja sitä ympäröivät joka puolelta sammuneitten tulivuorten huiput. Koko paikka oli viljelty ja penkereittäin istutettu; siellä oli kaikenlaisia hedelmäpuita ja kahdeksan tai kymmenen turvemajaa. Mutta niin pian kuin minä olin nähnyt asukkaat, minä tiesin, mihin minä olin joutunut. Yksi ainoa silmäys oli kylliksi."
"Mitä sinä teit?" kysyi Ruth henkeä pidätellen.
"Minä en voinut mitään tehdä. Heidän johtajansa, hyvin ystävällinen vanha ukkeli, oli aivan lopulleen lahonnut, mutta hallitsi kuitenkin heitä kuin kuningas. Hän oli löytänyt tuon pienen laakson ja säätänyt sille omat asetukset — vastoin kaikkia muita lakeja. Mutta hänellä oli pyssy ja runsaasti ampumatarpeita, ja ne lurjukset olivat tottuneet ampumaan metsästellessään villikissoja ja sikoja, jotka vaativat tarkan ampujan. Ei, Martin Edenillä ei ollut mitään keinoa päästä pakoon. Hän jäi sinne — kolmeksi kuukaudeksi."
"Mutta miten sinä pääsit pakoon?"
"Hän olisi jäänyt sinne ainaiseksi, ellei siellä olisi ollut muuan tyttö — puoleksi kiinalainen, neljänneksiosaksi valkea ja yhdeltä neljännekseltä hawaiji. Hän oli oikea kaunotar, onneton raukka; ja hyvin kasvatettu. Hänen äitinsä Honolulussa omisti miljoonia. No niin, tuo tyttö auttoi minut lopulta vapauteen. Hänen äitinsä piti yllä tuota siirtokuntaa, näetkös, eikä tytön tarvinnut pelätä rangaistusta päästäessään minut karkuun. Mutta ensiksi hän vaati minulta valan, etten minä ikinä ilmoittaisi kenellekään tuota piilopaikkaa, enkä minä ole sitä koskaan tehnytkään. Tämä on ensi kerta, jolloin olen siitä maininnut. Tytössä näkyivät vasta ensimmäiset spitaalitaudin jäljet. Hänen oikean kätensä sormet olivat alkaneet koukistua ja käsivarressa oli pieni läiskä. Siinä kaikki. Luulen, että hän nyt jo on kuollut."
"Mutta eikö sinua peloittanut? Ja etkö sinä ollut iloinen päästessäsi pois saamatta tuon hirveän taudin tartuntaa?"
"Kyllä", tunnusti Martin, "aluksi minua kyllä peloitti, mutta minä totuin siihen. Minä totuin suuresti säälimään tuota tyttöraukkaa. Se sai minut unohtamaan pelkoni. Hän oli niin kaunis, sielultansa yhtä kaunis kuin ulkomuodoltansa, ja vaikka hän oli vain vähän tartutettu, oli hän kuitenkin tuomittu elämään muinaisajan villin tavalla ja lahoamaan vähitellen. Spitaalitauti on paljon kauheampi kuin sinä voit kuvitellakaan."
"Onneton raukka", mutisi Ruth hiljaa. "Oli ihme, että hän päästi sinut pakenemaan."
"Mitä sinä tarkoitat?" kysyi Martin ymmärtämättä, mihin hän tähtäsi.
"Koska hänen täytyi rakastaa sinua", sanoi Ruth vielä hiljemmin.
"Sanohan rehellisesti, eikö hän sinua rakastanut?"
Martinin kasvoilta oli rusketus lähtenyt hänen työskennellessään pesulassa ja asuessaan sisällä niin paljon, samalla kun nälkä ja sairaus oli tehnyt ne kalpeiksi; ja hänen ohimoillensa hulmahti kevyt puna. Hän avasi juuri suutansa puhuakseen, mutta Ruth esti sen.
"Älä välitä; älä huoli vastata. Se ei ole tarpeellista", hän nauroi.
Mutta Martinista tuntui, että tuo ääni helähti kovalta ja silmäin ilme oli kylmä. Hetken jännitys muistutti hänelle erästä myrskyä pohjoisella Tyynellä merellä. Ja se hetki, jolloin myrsky nousi, oli elävänä hänen silmäinsä edessä — raivomyrsky, taivaan ollessa tähdessä ja meren kuohuessa ja kylmästi välähdellessä kirkkaassa kuutamossa: sitten hän näki tytön spitaalisiirtolassa ja ymmärsi että tyttö juuri rakkaudesta häneen oli auttanut häntä karkuun.
"Hän oli jalo", sanoi Martin yksinkertaisesti. "Hän antoi minulle elämän."
Se oli vain sattuma, mutta hän kuuli Ruthin tukahduttavan nyyhkytyksen ja huomasi hänen kääntyvän pois tuijottaakseen ikkunaan. Kun hän käänsi kasvonsa Martiniin, olivat ne rauhalliset, ei näkynyt piirtoakaan myrskystä hänen silmissään.
"Minä olen sellainen hupakko", hän sanoi selitellen. "Mutta minä en voi sitä auttaa. Minä rakastan sinua, Martin — usko se, usko se. Minä tulen kai vapaammaksi ajan oloon, mutta nyt minä en voi olla olematta mustasukkainen noille menneen ajan varjoille, ja sinä tiedät, että sinun menneisyytesi on noita varjoja täynnä."
"Niin sen täytyykin olla", hän lievitteli ajatustansa — "eihän se voisi toisin ollakaan. Mutta siellä se Arthur parka odottaa minua. Hän varmaan väsyy odottamiseen. Jää nyt hyvästi, rakkaani."
"On olemassa joitakin rohtoja, joita apteekkarit ovat sekoittaneet auttaakseen tupakkamiehiä lopettamaan", hän sanoi palaten ovelta takaisin, "ja niitä minä lähetän sinulle".
Ovi suljettiin, mutta avattiin uudelleen.
"Usko se, usko se", Ruth kuiskasi hänelle, ja sillä kertaa hän todella meni.
Maria, silmissään harras kunnioitus, joka ei kuitenkaan estänyt häntä näkemästä Ruthin pukimista hänen asemaansa ja sitä salaperäistä viehätystä, jonka tuollaiset hienot vaatteet antavat, saattoi häntä vaunuihin. Joukko pettyneitä ihmeen odottajia tuijotti vaunujen jälkeen, kunnes se oli kadonnut näkyvistä, ja sitten se käänsi katseensa Mariaan, josta äkkiä oli tullut koko seudun huomattavin henkilö. Mutta eräs juuri Marian omista jälkeläisistä turmeli koko vaikutuksen ilmoittamalla, että tuo hieno vierailu koski talon vuokralaista. Tämän jälkeen Maria painui entiseen vähäpätöisyyteensä, mutta Martin alkoi huomata, millä kunnioittavilla silmäyksillä naapurien pieni väki häntä tarkasteli. Mitä Mariaan tuli, kohosi Martinin arvo hänen silmissään tavattomasti, ja jos portugalilainen vihanneskauppias olisi nähnyt nämä vierailevat vaunut, hän varmasti olisi lisännyt Martinin luottoa vielä kolmella dollarilla kahdellakymmenelläviidellä sentillä.