XXIV LUKU
Viikot vierivät. Martinin rahat hupenivat lopullensa ja kustantajani kukkarolle oli yhtä pitkä matka kuin aina ennenkin. Kaikki hänen parhaat käsikirjoituksensa tulivat takaisin ja lähetettiin uudestaan, eivätkä hänen tilapäistyönsä olleet sen kiihkeämmin kysyttyjä. Hänen pienessä keittiössään ei enää ollut kovin suuria ja vaihtelevia varastoja. Saatuansa viimeisen pussillisen riisiä ja kuivattuja aprikooseja hän käytti niitä vaihtelutta kolme kertaa päivässä viisi päivää. Kun ne loppuivat, alkoi hän käyttää luottoaan. Portugalilainen sekatavarakauppias, joka tähän asti oli myynyt Martinille käteisellä, teki tenän, kun lasku oli kohonnut tuohon huimaavaan summaan, kolmeen dollariin kahdeksaankymmeneenviiteen senttiin.
"Te ymmärtää", sanoi kauppias, "te ei saada työ, minä menettää raha."
Eikä Martin voinut mitään vastata. Ei ollut mitään keinoa selittää. Eihän kuulunut liikemiesperiaatteisiin antaa velkaa vankkarakenteiselle työläisnuorukaiselle, joka oli liian laiska mitään tehdäkseen.
"Te hakea joku työ, ja minä antaa paljo ruoka", vakuutti kauppias
Martinille. "Ei työ, ei ruoka. Niin vaatii liike." Ja sitten hän
osoittaakseen, että liikenerous todellakin vaati sellaista, lisäsi:
"Sinä ottaa ryyppy minun tykönä, hyvät ystävät yhtäkaikki."
Niinpä Martin joi reippain ilmein näyttääkseen, että hän oli talon hyvä ystävä, ja meni sitten illallisetta vuoteeseen.
Hedelmäkauppias, jolta Martin oli ostanut vihanneksensa, oli amerikkalainen, ja hänen liikemiesperiaatteensa olivat niin höllät, että hän antoi Martinin laskun kohota viiteen dollariin, ennenkuin teki luotosta lopun. Leipuri lopetti kahteen dollariin ja lihakauppias neljään. Martin laski velkansa ja huomasi, että koko hänen maallinen velkansa oli neljätoista dollaria ja kahdeksankymmentäviisi senttiä. Kirjoituskoneen vuokra tosin oli maksamatta, mutta hän laski, että hän voisi pitkittää sitä kahteen kuukauteen, ja silloin se olisi kahdeksan dollaria. Kun tämä loppuisi, silloin hän olisi käyttänyt hyväksensä kaiken mahdollisen luoton.
Viimeinen ostos vihanneskauppiaalta oli ollut säkki perunoita, ja viikon kestivät nuo perunat, joita hän söi paljaaltaan kolme kertaa päivässä. Satunnainen päivällinen Ruthin luona auttoi häntä pitämään yllä ruumiinsa voimia, vaikka tuntuikin kiduttavalta kieltäytyä käyttämästä hyväkseen tarpeellisessa määrässä niitä kiihoittavia herkkuja, joita niin runsaasti hänen eteensä oli kannettu. Silloin tällöin hän pistäytyi sisartansa tervehtimään, vaikkakin salaisesti häveten, ruoka-aikoina ja söi niin paljon kuin uskalsi — kuitenkin enemmän kuin Morsen pöydässä.
Päivästä päivään hän työskenteli, ja päivästä päivään toi postinkantaja takaisin hänen hylättyjä käsikirjoituksiaan. Hänellä ei ollut enää rahaa lähettää niitä uudestaan, ja ne kokoontuivat suureen kasaan pöydän alle. Tuli päivä, jolloin hän ei ollut neljäänkymmeneen tuntiin maistanut ruoan murua. Hän ei voinut toivoa saavansa ateriaa Morsella, sillä Ruth oli kahden viikon vierailulla San Rafaelissa, eikä hän häpeän vuoksi voinut mennä siskonsa luo. Kaiken onnettomuuden kukkuraksi toi postinkantaja illalla viisi hylättyä käsikirjoitusta takaisin. Siksipä lähti Martin päällystakki yllään Oaklandiin ja tuli takaisin ilman sitä, mutta viisi kilisevää dollaria taskussaan. Silloin hän maksoi yhden dollarin kullekin neljästä saamamiehestä; ja hänen keittiössään paistettiin pihviä ja sipuleita, kiehautettiin kahvia ja laitettiin koko purkillinen luumuhilloa. Syötyään päivällisensä hän istahti pöytänsä ääreen ja lopetti ennen puoliyötä esseen nimeltä "Koronkiskurin ylevyys". Saatuaan sen naputetuksi valmiiksi hän pisti sen pöydän alle, sillä niistä viidestä dollarista ei ollut jäänyt senttiäkään postimerkkeihin.
Myöhemmin hän panttasi kellonsa ja vielä myöhemmin pyöränsä käyttäen käsikirjoitustensa postimerkkeihin suuren osan siitä rahasta, joka olisi kipeästi tarvittu ruokaan. Hän oli pettynyt tilapäistyönsä suhteen. Kukaan ei halunnut niitäkään ostaa. Hän vertasi tuotteitansa viikkolehtien, sanomalehtien ja halpahintaisten aikakauskirjojen julkaisuihin ja päätti, että hänen olivat paremmat, paljon paremmat kuin niiden artikkelit ylimalkaan; ei kuitenkaan kukaan tahtonut niitä ostaa. Sitten hän keksi, että useimmat sanomalehdet saivat suurimman osan ns. "palstatäytteestä" eräältä yhtiöltä, joka niitä kaikille toimitti, ja hän hankki tuon yhtiön osoitteen. Kirjoitukset, joita hän lähetti sinne, palautettiin kuitenkin, ja mukana seuraavassa konekirjoitetussa lappusessa oli, että toimisto oli täpötäynnä käsikirjoituksia jo ennestään.
Kerran hän suuressa nuorekkaan innostuksen puuskassa kirjoitti koko joukon sukkeluuksia ja pikku juttuja. Tässä nyt vihdoinkin oli auennut tilaisuus. Ne kuitenkin palautettiin, ja vaikka hän lähetti ne uudestaan, ei hänen onnistunut saada ainoallekaan sijaa. Myöhemmin, kun häntä eivät nämä ikävyydet enää vaivanneet, hän sai tietää, että toimittajat ja aputoimittajat itse kyhäsivät niitä lisätäkseen tulojaan. Pilalehdet palauttivat hänen pilajuttunsa ja leikilliset runonsa, eivätkä hänen arvokkaammat säkeensä saaneet paikkaa suurten aikakauslehtien palstoilla. Erittäin hän ajatteli sanomalehtien pikkujuttuja. Hän tiesi, että hän voi kirjoittaa parempia kuin nuo julkaistut. Onnistuttuaan saamaan parin sanomalehtiyhtiön osoitteen hän oli hukuttaa ne tuollaisilla pikkujutuilla. Kun hän oli kirjoittanut kaksikymmentä onnistumatta julkaisemaan ainoatakaan, hän lopetti. Ja sittenkin, päivästä päivään, hän luki juttuja päivä- ja viikkolehdistä — kymmenistä lehdistä kymmeniä juttuja — eikä niistä ainoatakaan voinut verrata hänen kynänsä tuotteisiin.
Epätoivoissaan hän päätteli, ettei hänellä ollut arvostelukykyä, että hän luki kuin unessa omia kirjoituksiaan ja että hän oli itsehyväinen kunnian tavoittelija.
Ihmistunteeton toimituskone toimi yhtä tasaisesti kuin ennenkin. Hän sulki käsikirjoituksensa postimerkkeineen kirjekuoreen ja pisti ne kirjelaatikkoon, ja kolmesta viikosta kuukauteen lähettämispäivästä postinkantaja toi ne takaisin. Toden totta, toisessa päässä ei ollut eläviä, lämmintunteisia toimittajia. Ne olivat vain pyöriä, nappuloita ja öljykuppeja — viisas koneisto, joka toimi automaattisesti. Silloin hän oli joutunut aina syvimpään epätoivoon, kun hän luuli, ettei toimittajia ollut olemassakaan. Hän ei ollut koskaan saanut pienintäkään todistusta niiden olemassaolosta, ja kirjoitustensa armottomasta hylkäämisestä hän päätti, että toimittajat olivat joitakin taruolentoja, joita toimistopojat, latojat ja painajat olivat mielikuvituksessaan keksineet.
Ne ajat, jotka hän vietti Ruthin seurassa, olivat hänen ainoat onnelliset hetkensä, eivätkä nekään kaikki sekoittumattoman onnellisia. Häntä kidutti lakkaamatta jäytävä levottomuus, joka oli vielä kauheampi kuin se, jota hän oli tuntenut ennen kuin hän oli saanut Ruthin rakkauden; sillä nyt kun hänellä oli hänen rakkautensa, oli hänen onnistumisensa kauempana kuin koskaan ennen. Hän oli pyytänyt kaksi vuotta, ja aika riensi kuin siivillä, eikä hän saanut mitään aikaan. Sitä paitsi hän tiesi varmasti sen tosiasian, ettei Ruth hyväksynyt hänen turhia yrityksiään. Hän ei koskaan sanonut suoraan, mutta hän antoi sen ymmärtää yhtä selvästi kuin olisi puhunut. Se ei ollut hänessä loukkautunutta katkeruutta, vaan mielipahaa, vaikka vähemmän jaloluontoinen nainen olisi suuttunut ja iäksi loukkaantunut silloin, kun Ruth vain tunsi pettymystä. Hänen pettymyksensä oli siinä, että se mies, jonka hän oli ottanut muovatakseen, kieltäytyi antamasta itseänsä muovata. Määrätyissä suhteissa hän oli tuntenut raaka-aineen notkeaksi, mutta äkkiä se oli kovettunut, eikä sitä voinutkaan enää muovata herra Butlerin ja hänen isänsä esikuvan mukaan.
Mitä Martinissa oli suurta ja voimakasta, sitä hän ei nähnyt tai ymmärsi sen väärin. Tuo mies, joka oli niin notkea, että oli taipunut elämään inhimillisen elämän tuhansissa sokkeloissa, tuntui hänestä villiltä ja uppiniskaiselta, koska ei nyt antanut itseänsä tunkea siihen ainoaan sokkeloon, jonka hän, Ruth, tunsi. Ruth ei voinut seurata hänen ajatustensa lentoa, ja kun ne menivät yli hänen ymmärryksensä, hän luuli hänen erehtyvän. Kenenkään ajatusten juoksu ei ollut koskaan ennen mennyt hänen ymmärryksensä yli. Hän saattoi aina seurata isäänsä ja äitiänsä, veljiänsä ja Olneytä. Senpä vuoksi, kun hän nyt ei jaksanut seurata Martinia, oli se myös hänestä Martinin syy. Tässä esitettiin taas ihmisten ikuista murhenäytelmää, jolloin rajoitettu käy parantamaan rajoittamatonta.
"Sinä uhraat oman itsesi auktoriteettien alttarille", sanoi Martin kerran, kun he olivat väitelleet Prapsista ja Vanderwaterista. "Myönnän kyllä, että auktoriteetteihin turvauduttaessa he ovat kerrassaan erinomaiset — ovathan he Yhdysvaltain suurimmat kirjallisuuden tuntijat ja arvostelijat. Jokainen koulunopettaja pitää Vanderwateria amerikkalaisen arvostelun mestarina. Minä olen lukenut hänen tuotantonsa, ja se tuntuu minusta lopultakin tyhjyyden perinpohjaiselta ilmaisulta. Eihän hän sittenkään ole mitään muuta kuin suurisuinen kerskuri. Eikä Praps ole sen parempi. Hänen 'Kuusen naavansa' esimerkiksi ovat erinomaisesti kirjoitetut. Ei ainoatakaan pilkkua ole poissa; ja sävy — ah! — se on niin ylhäinen. Hän on paraspalkkainen arvostelija koko Yhdysvalloissa, vaikkei hän, taivas nähköön, ole arvostelija ollenkaan. Arvostelu on korkeammalla Englannissa.
"Mutta asia on niin, että he koskettavat oikeihin kieliin yleisössä, ja se tuntuu niin kauniilta, siveelliseltä ja tyydyttävältä. Heidän arvostelunsa muistuttaa minusta brittiläistä sunnuntaita. Ne ovat yleisön makupaloja. Nuo herrat leipovat teidän englannin kielen professorejanne ja nuo englannin professorit ylistävät heitä. Eikä ole ainoatakaan omintakeista ajatusta yhdenkään heidän kallossaan. He osaavat vain apinoida — tosiasiassa ovat itsekin apinoita. He ovat heikkoluontoisia raukkoja, ja otaksumat vaikuttavat heihin yhtä helposti kuin uljuus olutrattiin. Heidän tehtävänsä on vaania ja siepata kiinni aloittelijoita, kitkeä heistä pois kaikki, mikä heissä on arvokasta ja omintakeista, että yliopistollinen keskinkertaisuus kohoaisi kunniaan ja heihin saataisiin lyödyksi sovinnaisen latteuden häpeämerkki."
"Minä luulen olevani lähempänä totuutta", vastasi Ruth, "pitäessäni kiinni tunnustetuista periaatteista kuin sinä raivotessasi kuin Etelämeren saarilta tuotu villi kaikkia vastaan."
"Ne ovat juuri lähetyssaarnaajat, jotka lyövät rikki epäjumalain kuvat", nauroi Martin. "Pahaksi onneksi ovat kuitenkin kaikki lähetyssaarnaajat menneet pakanamaille, niin ettei ole jäänyt ainoatakaan, joka voisi kaataa nuo vannat epäjumalat, herra Vanderwaterin ja herra Prapsin."
"Ja yliopiston professorit saman tien", lisäsi Ruth.
Martin pudisti päätä kiihkeästi. "Ei, oikeat professorit ja tiedemiehet saavat kyllä elää. He ovat todella suuria. Mutta saattaisipa olla hyvä syy lyödä pää poikki monilta yhdeksännentoista vuosisadan englannin kielen professoreilta — vähäpätöisiltä ja pikkumaisilta papukaijoilta!"
Se oli kovakouraista professorien kohtelemista, mutta Ruthista se oli suoranaista jumalan pilkkaa. Hän ei voinut olla vertaamatta professoreja — siistejä, kouliutuneita, hienosti puettuja, soinnukkaan harkitsevalla äänellä puhuvia, korkeaa sivistystä ja hienoutta henkiviä professoreja — tähän melkein käsittämättömään nuoreen mieheen, jota hän jostakin syystä rakasti, jonka vaatteet eivät koskaan sopineet, jonka pullistelevat lihakset kertoivat kovasta, alentavasta työstä, joka puhuessaan joutui kiihkon valtaan, turvautui tyynen harkinnan sijasta loukkauksiin ja kokonaan menetti itsehillintänsä. He saivat nyt kuitenkin hyvän palkan ja olivat — niin, hän pakotti itsensä katsomaan suoraan tätä tosiasiaa silmiin — olivat herrasmiehiä; kun taas Martin ei voinut ansaita penniäkään eikä muutenkaan ollut sellainen kuin he.
Hän ei punninnut Martinin sanoja ja hänen todistelutapojansa tarkasti ja sellaisinaan. Hän oli tehnyt loppupäätoksensä, että Martin oli väärässä — tosiasiassa vaistomaisesti — ulkonaisten seikkojen perustalla. He, professorit, olivat oikeassa kirjallisissa arvosteluissaan, koska he olivat onnistuneet. Martinin kirjallinen arvostelu oli väärä, koska hän ei kyennyt myymään tuotteitaan. Ja sitä paitsi, eihän näyttänyt ollenkaan järjelliseltä ajatella, että hän, Martin, voisi olla oikeassa — hän, joka niin vähän aikaa sitten seisoi tässä samassa huoneessa punastuvana ja kömpelönä, tunnustaen tietämättömyytensä, katsellen pelokkaasti ympärilleen, väännellen huojuvia hartioitaan, kysyen, kauanko oli siitä, kun Swinburne kuoli ja kerskuen suurisanaisesti lukeneensa "Excelsiorin" ja "Elämän laulun".
Tietämättään Ruth tuki hänen väitöstään, että hän, Ruth, uskoi ennakkoluuloihin. Martin seurasi hänen ajatustensa juoksua ja kulki vieläkin edemmäksi. Hän ei rakastanut häntä sen vuoksi, mitä hän ajatteli Prapsista ja Vanderwaterista tai englannin professoreista, ja hän alkoi saada selville yhä suuremmalla tyydytyksellä, että hänen ajatuskykynsä oli niin suuri ja tietämisen mahdollisuudet niin laajat, että hän saattoi päästä niiden avulla pitemmälle kuin Ruth ikinä saattoi kuvitellakaan. Musiikissa Ruth piti häntä arvostelukyvyttömänä ja oopperaan nähden ei vain arvostelukyvyttömänä, vaan suorastaan mahdottomana. "Mitä pidit siitä?" hän kysyi eräänä iltana heidän palatessaan kotiin oopperasta.
Sinä iltana Martin oli pyytänyt häntä oopperaan kuukautisten niukkojen ruokarahojensa kustannuksella. Turhaan odottaen, että toinen puhuisi, itse vielä liikuttuneena ja värähdellen kuulemastaan ja näkemästään Ruth oli tehnyt tuon kysymyksen.
"Minä pidin alkusoitosta", kuului hänen vastauksensa. "Se oli komea."
"Kyllä, mutta itse ooppera?"
"Se oli komea myös, tarkoitan orkesteria, vaikka minä olisin pitänyt enemmän, jos ne lavalla hyppivät jänikset olisivat pysyneet hiljaa tai laputtaneet tiehensä."
Ruth aivan kauhistui.
"Et suinkaan tarkoita Tetralania tai Barilloa?" hän kysyi.
"Kaikkia — koko joukkoa niin miehiä kuin naisiakin!"
"Mutta he ovat suuria taiteilijoita", väitti Ruth.
"He pilaavat musiikin siitä huolimatta teennäisyydellään ja valheellisuudellaan."
"Mutta etkö sinä pidä Barillon äänestä?" ihmetteli Ruth. "Hän on melkein yhtä suuri kuin Caruso, sanotaan."
"Tietysti minä pidin hänestä, ja Tetralanista minä pidin vielä enemmän.
Hänen äänensä on ihastuttava — tai, ainakin, minusta tuntui siltä."
"Mutta, mutta — —", änkytti Ruth. "Minä en ymmärrä, mitä sinä sitten tarkoitat. Sinä ihailet heidän ääniään, mutta kuitenkin sanot heidän pilaavan musiikin."
"Juuri niin. Minä antaisin mitä tahansa saadakseni kuulla heitä konsertissa, ja minä antaisin vielä enemmän, jos minun ei tarvitsisi kuunnella heitä, kun orkesteri soittaa. Pelkään, että olen auttamaton realisti. Suuret laulajat eivät ole suuria näyttelijöitä. Kuulla Barillon laulavan rakkauden tunnustuksensa enkelin äänellä ja kuulla Tetralanin vastaavan siihen kuin toinen enkeli, samalla kun tuota kaikkea säestää uhkuva, värikäs musiikki, on hurmaavaa — hurmaavinta, mitä ajatella saattaa. Minä myönnän ja vakuutan sen. Mutta koko vaikutus on rikottu, kun minä katson heihin — Tetralaniin, joka on viisi jalkaa ja kymmenen sukkasillaan ja painaa satayhdeksänkymmentä naulaa; ja Barilloon, joka ei ole viittäkään jalkaa ja on lihavahko nahjus, jolla on niska kumara kuin kangistuneella sepällä, — koko tuohon pariin, kun he vääntelehtivät, lyövät rintoihinsa, levittelevät käsiään kuin mielipuolet hullujenhuoneissa; ja kun minun nyt tulisi pitää tätä uskottavana kuvana hennon ja suloisen prinsessan ja kauniin, romanttisen nuoren prinssin välisestä rakkauskohtauksesta — ah, en minä sitä voi uskoa, siinä kaikki! Se on roskaa, järjetöntä ja epätodellista. Siinä on vika. Se ei ole todellista. Älä sano minulle, että kukaan tomppeli tässä maailmassa rakastaa tuolla tavalla. Katsos, jos minä olisin lähestynyt sinua tuollaisin elein, sinä olisit antanut minulle korvapuustin!"
"Mutta sinä ymmärrät väärin", väitti Ruth. "Jokaisella taidelajilla on omat rajoituksensa." Hän muisti, mitä hän oli kuullut eräällä luennolla yliopistossa yhdistetyistä taiteista. "Maalauksissa on vain kaksi ulottuvaisuutta kankaalla, kuitenkin sinä kuvittelet siinä kolme ulottuvaisuutta, jotka taiteilijan nero on kankaalle loihtinut. Romaaneissa taaskin on kirjailija kaikkivaltias. Sinä pidät täysin oikeana, että kirjailija kuvaa sankarittaren salaisia ajatuksia, vaikka sinä kuitenkin koko ajan tiedät, että sankaritar oli yksin miettiessään noita ajatuksiansa ja ettei kirjailija enempää kuin joku muukaan voinut niitä kuulla. Se koskee näyttämöä, kuvanveistoa, oopperaa ja kaikkia taiteita. Määrättyjä, ihan asiaankuulumattomia seikkoja on otettava huomioon."
"Kyllä, sen minä hyvin ymmärrän", vastasi Martin. "Kaikki taiteet ovat määrätyllä tavalla sovinnaisia." Ruthia hämmästyttivät hänen sanansa. Tuntui kuin Martin olisi opiskellut itse yliopistossa, sensijaan, että oli vain kirjastossa lukenut, mitä sattumoin oli käsiinsä saanut. "Mutta sovinnaisuudenkin täytyy olla todellista. Puut, jotka ovat maalatut kankaalle ja asetetut kahden puolen näyttämöä, me otaksumme metsäksi. Siihen otaksumaan onkin kyllin todellisuuden pohjaa. Mutta toiselta puolen, me emme voi otaksua järvimaisemaa metsäksi. Se sotii meidän järkeämme vastaan. Etkä sinä voi — tai oikeammin sinun ei pitäisi — pitää noiden kahden hullun raivokkaita vääntelemisiä ja kiemailuja vakuuttavan rakkauden ilmaisuina."
"Mutta et suinkaan tahtone asettaa itseäsi kaiken musiikin arvostelun yläpuolelle?" väitti Ruth.
"En, en, en suinkaan. Minä vain pidän kiinni yksilöllisistä oikeuksistani. Olen juuri koettanut selittää sinulle, miksi minusta madame Tetralanin elefanttimaiset loikkaukset turmelivat musiikin. Maailman arvostelu musiikista saattaa olla paikoillansa. Mutta minä olen minä enkä voi alistaa makuani yleisen mielipiteen mestaroitavaksi. Ellen minä jostakin pidä, minä en siitä pidä, siinä kaikki; eikä ole mitään järkeä auringon alla, jonka vuoksi minun pitäisi apinoiden olla pitävinäni siitä, mistä minun kanssaihmisteni enemmistö pitää tai luulee pitävänsä. Minä en voi seurata yleistä muotia pitäessäni jostakin tai ollessani siitä pitämättä."
"Mutta musiikkia, tiedäthän, täytyy oppia ymmärtämään", selitti Ruth, "ja ooppera vaati vieläkin suurempaa harjaannusta. Ehkäpä se riippuu — —"
"Siitä, etten minä ole oppinut ymmärtämään oopperaa?" keskeytti Martin.
Ruth nyökkäsi.
"Juuri niin", myönsi Martin. "Ja minä pidän itseäni onnellisena, kun minua ei opetettu silloin, kun minä olin nuori. Jos minut olisi valettu niihin kaavoihin, minä olisin vuodattanut sentimentaalisia kyyneleitä tänä iltana, ja tuon mainion parin klovnimaiset temput olisivat vain lisänneet heidän kauniin äänensä ja kauniin orkesterin herättämää nautintoa. Sinä olet oikeassa. Melkein kaikki riippuu tottumuksesta. Ja nyt minä olen liian vanha. Minun täytyy saada todellista tai ei mitään. Illusioni ei voi todeksi muuttaa ilmeistä valhetta, jollaista tänä iltana esitettiin suuressa oopperassa, kun pieni Barillo tehdyn intohimoisesti sulkee valtavan Tetralanin syliinsä ja kertoo, miten kiihkeästi häntä jumaloi."
Taas punnitsi Ruth hänen ajatuksiensa verraten ulkonaisia seikkoja siihen, mitä asiantuntijain lausunnot hänen uskoonsa olivat vaikuttaneet. Kuka oli tuo mies ollakseen oikeassa koko sivistyneen maailman ollessa väärässä? Martinin sanat ja ajatukset eivät mitään häneen vaikuttaneet. Hän oli omaksunut auktoriteettiuskon liian täydellisesti voidaksensa enää antaa sijaa vallankumouksellisille mielipiteille. Häntä oli kasvatettu ymmärtämään musiikkia, ja lapsesta alkaen hän oli suuresti nauttinut oopperasta, kuten koko hänen maailmansa. Millä oikeudella sitten esiintyi tämä Martin Eden, kuten äsken oli tehnyt, maailman musiikin arvostelijana, vaikka hänen korvissaan vielä varmaankin soivat työväenluokan laulunrenkutukset? Ruth oli suuttunut häneen astuessansa siinä hänen rinnallaan. Käyttäen tuekseen kaikkia hyväntahtoisuutensa avuja hän selitteli hänen ajatuksensa turhiksi oikuiksi ja mielettömyydeksi. Mutta kun Martin ovella otti hänet syliinsä ja suuteli hyvästellessä hellän rakastajan tavalla, unohti Ruth koko maailman rakkaudesta häneen. Ja myöhemmin, kun hän lojui unettomana tyynyillä, hän ihmetteli, kuten niin monesti ennen, miksi hän rakasti tuota kummallista miestä, rakasti huolimatta koko sukunsa vastustuksesta.
Seuraavana päivänä työnsi Martin Eden syrjään tilapäistyönsä ja tulisella kiireellä takoi valmiiksi tutkielman, jolle antoi nimen "Illusionin filosofia". Oli postimerkki, joka pani sen liikkeelle, mutta tähdissä oli päätetty, että se vaatisi monta postimerkkiä ja lähtisi monesti matkalle seuraavien kuukausien kuluessa.
Jälkimmäinen osa