VIII LUKU.
Ei yhtään aikaa hukattu. Hines ja Finn olivat kaksi päivää olleet taipaleella koirien kera, joiden ruoka-annokset jo olivat niukat. Kolmantena päivänä keskipäivällä yhätti heidät Elijah ja ilmoitti, ettei ollut nähnyt vilaustakaan hirvestä. Saman päivän yönä tuli Daylight tuoden saman sanoman. Heti heidän saavuttuaan panivat miehet toimeen tarkan etsinnän lumessa leirin ympärillä. Se oli laajaperäistä, aikaa vaativaa työtä, sillä he löysivät papuja sadan englantilaisen kyynärän päässä leiristä. Vielä yhden päivän miehet jatkoivat vaivaloista etsimistään. Tulos oli kehno, ja nuo neljä miestä näkivät sen laadun jakaessaan ne muutamat naulat ruokaa, jotka oli löydetty.
Niin pienet kuin heidän ruokavaransa olivatkin, jätettiin suurin osa siitä Daylightille ja Elijahille. Ne, jotka lähtivät taipaleelle koirien kanssa, toinen Stewartia ylöspäin ja toinen alaspäin, pääsivät pikemmin ravinnon ääreen. Niiden kahden, jotka jäivät, oli tultava toimeen siksi kun toiset palasivat. Sitäpaitsi, vaikka koirat, joiden täytyi elää muutaman unssin papuannoksesta päivässä, kulkivat hitaammin, olisi miehillä, jotka olivat niiden kera taipaleella, viimeisessä hädässä edes koirat syötävänä. Mutta miehillä, jotka jäivät, ei nälänhädän sattuessa ollut koiriakaan. Tästä syystä olivat Daylight ja Elijah toivottomammassa asemassa. Se oli vähintä mitä he saattoivat tehdä ja mitä he uskalsivat tehdä. Päivät kuluivat ja talvi alkoi huomaamatta muuttua napaseudun kevääksi, joka saapuu äkisti kuin salama. Tulossa oli vuoden 1896 kesä. Maaliskuu loppui ja huhtikuu alkoi, ja Daylight ja Elijah laihoina ja nälkäisinä aprikoivat, miten oli käynyt heidän kahden toverinsa. Vaikka otti lukuun kaikki mahdolliset viivytykset ja antoi runsaasti aikaa, oli aika, jolloin heidän olisi pitänyt palata, jo aikoja sitten ohi. Epäilemättä oli heitä kohdannut onnettomuus. Toverukset olivat pitäneet mahdollisena, että yhtä miestä saattoi kohdata onnettomuus ja pääasiallisesti siksi oli lähetetty kaksi eri suuntaan. Mutta että tapaturma sattuisi heille molemmille, oli lopullinen onnettomuus.
Kuitenkin Daylight ja Elijah elää kitkuttivat yhä vielä toivoen, vaikka toivo jo näytti turhalta. Lumi ei ollut vielä alkanut sulaa, joten he saattoivat koota lunta sortuneen telineen ympäriltä ja sulattaa sen pannuissa ja padoissa ja huuhdontakattiloissa. Sen annettiin kotvanen seisoa, ja kun sitten kaadettiin vesi pois, oli astian pohjalle jäänyt ohut sakka-kerros. Tämä oli jauhoista, joita siellä täällä lumen seassa oli siroteltuna jokunen hiukkanen. Silloin tällöin löytyi tästä vellistä myös vetinen teelehti tai kahvipapu, ja siinä oli multapalasia ja ruohonkorsia. Mutta mitä kauvemmas he ennättivät telineen paikalta, sitä vähemmin löytyi jauhoja ja sitä ohuemmaksi kävi velli.
Elijah oli vanhempi heistä ja hän se ensiksi heikkenikin, niin että hän makasi suurimman osan päivästä turkiksissaan. Silloin tällöin saatiin orava, se piti heidät hengissä. Oravain pyynti tuli Daylightin toimeksi ja se oli tarkkaa työtä. Koska ampumavaroja oli niukalti, ei saanut kertaakaan ampua harhaan, ja koska hänen pyssynsä oli isoreikäinen, oli hänen pakko ampua pieniä otuksia päähän. Oravia oli hyvin vähän ja kului päiviä Daylightin näkemättä ainoatakaan. Kun hän näki yhden, menetteli hän äärettömän varovaisesti. Hän läheni sitä tuntikausia. Vaikka hänen käsivartensa vapisivat väsymyksestä tähtäsi hän lukemattomia kertoja eläintä ja esti liipasimen liikahduksen. Hänen kestävyytensä oli rautainen. Hän oli mestari. Ehdottoman varma ampuja ei hän kuitenkaan ollut. Kuinka ankara nälkä häntä vaivasikin ja kuinka kiihkeästi hän halusikin tuota nakertajasta saatua suupalasta, ei hän taipunut ampumaan ainoatakaan laukausta, jonka maaliin osumisesta hän ei ollut aivan varma. Niin synnynnäinen pelaaja kuin hän olikin, pelasi hän kylmäverisemmin kuin tavallinen pelaaja. Hänen elämänsä oli panoksena, hänen kortteinansa olivat patruunat ja hän pelasi niinkuin ainoastaan etevä pelaaja saattaa pelata, äärettömän varovaisesti ja harkiten. Seurauksena oli, ettei hän milloinkaan ampunut harhaan. Joka laukaus kaatoi oravan, ja vaikka päiviä kului laukausten välillä, ei hän milloinkaan muuttanut metsästystapaansa.
Oravista ei mitään heitetty hukkaan. Nahastakin keitettiin lientä ja luut murskattiin, jotta sitten voitiin pureskella niitä ja lopulta niellä ne. Daylight haki lumesta ja löysi toisinaan hiukan karpaloita. Parhaimmassakaan tapauksessa ei karpaloissa ole muuta kuin vettä ja siemeniä ja sitkeä kuori niiden ympärillä; mutta ne karpalot, jotka hän löysi, olivat edellisen vuoden satoa, kuivia ja kurttuisia, ja niiden ravintoarvo oli aivan pieni. Miltei parempaa oli nuorten puiden kuori, jota keitettiin tunti ja joka nieltiin huolellisen pureskelemisen jälkeen.
Huhtikuu kului loppuun ja kevät koitti. Päivät pitenivät pitenemistään. Auringon paisteessa alkoi lumi sulaa ja lumen alta tihkui ohuita vesisateita. Chinook-tuuli puhalsi kaksikymmentäneljä tuntia ja näiden kahdenkymmenenneljän tunnin kuluessa aleni lumi yhden jalan. Myöhään iltapäivällä sulava lumi jäätyi taas niin kovaksi, että se saattoi kannattaa miehen painon. Pieniä valkoisia pulmusia tuli etelästä, viipyi yhden päivän ja jatkoi matkaa pohjoiseen. Kerran näkyi korkealla ilmassa avovettä etsivä ja liian varhain liikkeelle lähtenyt, kiilana lentävä villihanhiparvi matkalla pohjoiseen. Ja alhaalla joenrannalla ilmaantui pajuihin urpuja. Näissä nuorissa urvuissa oli keitettynä jonkun verran ravintoa. Elijahissa heräsi jälleen toivo, vaikka hänen mielensä taas masentui, kun ei Daylight löytänytkään toista pajukkoa.
Mahla nousi puihin ja päivä päivältä kävi pikkupurojen lorina yhä äänekkäämmäksi, kun jäätynyt maa heräsi uuteen eloon. Mutta virta pysyi vielä jääkahleissaan. Talvi oli kuukausien kuluessa takonut ne lujiksi, eivätkä ne olleet yhdessä päivässä murretut, ei edes napaseudun salamana saapuvan kevään voimalla. Toukokuu koitti ja edellisen vuoden sääskiä, täysikasvuisia, vaikka vaarattomia, ryömi esiin kallionkoloista ja lahonneista puista. Sirkat alkoivat sirkuttaa ja uusia hanhi- ja sorsaparvia tuli näkyviin. Ja joki oli vielä jäässä. Kymmenentenä päivänä toukokuuta irtaantui Stewartin jää suurella pauhulla ja ryskeellä rannoista ja vesi nousi kolme jalkaa. Mutta se ei lähtenyt liikkeelle. Yukon-joessa, joka oli alempana ja johon Stewart laski, täytyi jään ensin murtua ja lähteä liikkeelle. Siihen mennessä saattoi Stewartin jää vain nousta korkeammalle ja korkeammalle veden lisääntyessä sen alla. Milloin Yukon loisi jääpeitteensä oli tietymätöntä. Se laski kahden tuhannen peninkulman päässä Beringin mereen, ja jääsuhteista Beringin merellä riippui milloin Yukon vapautuisi siitä miljoonien tonnien painoisesta jäästä, joka liikkui ja ryski sen pinnalla.
Kahdentenatoista päivänä toukokuuta läksivät miehet liikkeelle kantaen makuuvaippojaan, kattilaa, kirvestä ja tuota kallisarvoista pyssyä, ja pyrkivät joenjäätä alaspäin. Heidän aikomuksensa oli päästä tuon talaalle pannun veneen luo, jonka olivat nähneet, laskea se vesille heti avoveden tultua ja ajautua myötävirtaa Sixty Mileen. Väsyneitä kun olivat ja ilman ruokaa, kävi kulku hitaasti ja vaivaloisesti. Elijah kaatui usein eikä voinut nousta. Daylight antoi hänelle omasta voimastaan nostaessaan hänet jaloilleen, ja sen jälkeen vanhempi mies hoiperteli koneellisesti eteenpäin, kunnes taas kompastui ja kaatui.
Sinä päivänä, jolloin heidän olisi pitänyt päästä veneen luo, menetti Elijah viimeisetkin voimansa. Kun Daylight nosti hänet pystyyn, kaatui hän uudelleen. Daylight koetti kantaa häntä, mutta oli itse niin heikontunut, että he kaatuivat molemmat. Hän laahasi Elijahin rannalle, rakensi yksinkertaisen leirin ja läksi oravia etsimään. Tällä kertaa häntä itseäänkin pyörrytti. Iltasella hän löysi ensimäisen oravan, mutta pimeys tuli ennenkuin hän pääsi ampumaan. Villi-ihmisen kärsivällisyydellä odotti hän seuraavaan päivään ja tunnin kuluttua oli orava hänen.
Daylight antoi parhaimmat palat Elijahille ja piti itse vain sitkeämmät paikat ja luut. Mutta sellainen on elämän aineenvaihdos, että tuo pienoinen elikko, tuo pivollinen liikkuvaa lihaa, siirsi syötynä miesten ruumiiseen saman kyvyn liikkua. Orava ei enää kiivennyt kuusiin, hypellyt oksalta oksalle tai keinunut naksutellen heiluvilla puunoksilla. Sen sijaan sama elonvoima, joka oli tämän kaiken tehnyt, virtasi miesten herpaantuneisiin lihaksiin ja horjuvaan tahtoon ja sai heidät liikkeelle — ei, liikutti heitä — kunnes he hoipertelivat eteenpäin nuo muutaman peninkulmaa, jotka eroittivat heidät veneestä. Sinne asti päästyään he kaatuivat ja makasivat pitkän ajan liikkumattomina.
Vaikka veneen laskeminen maahan olisi ollut helppo tehtävä voimakkaalle miehelle, vei se Daylightilta tunteja. Ja monta tuntia vielä hän joka päivä hoippui veneen ympärillä ja tukkesi turpeella suuria rakoja. Kun tämä oli tehty, oli virta vielä jäässä. Jää oli noussut monta jalkaa, mutta ei vielä lähtenyt liikkeelle. Ja vielä odotti toinenkin tehtävä, veneen laskeminen vesille, kun virta vapautuisi jäävaipastaan. Turhaan Daylight hoiperteli ja liukasteli ja kaatui ja ryömi märässä, sulavassa lumessa, tai käveli hangella, kun yöpakkanen oli jäädyttänyt lumenpinnan niin kovaksi, että se kantoi miehen painon, ja haki oravaa. Turhaan koetti hän vielä kerran muuttaa karvaisen elukan hypyt ja järjettömän naksutuksen miehen ruumiin äärimmäiseksi voimanponnistukseksi, jolla hilaisi veneen rantajään poikki ja laskisi sen virtaan.
Kahdeskymmenesensimäinen päivä toukokuuta loi virta jäänsä. Jää alkoi liikkua kello viisi aamulla ja päivät olivat jo niin pitkät, että Daylight nousi ylös katselemaan jäidenlähtöä. Elijah oli liian heikko ollakseen huvitettu näytelmästä. Vaikka hän oli vielä tajuissaan, makasi hän liikkumatta, kun jää irtaantui rannoista, kun suuret jääpaakut syöksyivät rantaäyräitä vastaan, repien juurineen irti puita ja irroittaen satojen tonnien painoisia multalohkareita. Heidän ympärillään järisi maa näiden valtavain yhteentörmäysten voimasta. Tunnin kuluttua pysähtyi jää. Jossakin alempana oli jääröykkiö sulkenut tien. Silloin alkoi virta nousta ja kohotti jään pinnallaan, kunnes se oli korkeammalla kuin rantaäyräs. Takaapäin virtasi yhä uutta vettä ja yhä uusia suunnattomia jäälohkareita liittyi ruuhkaan. Puserrus ja puristus oli kamala. Suuret jäälohkareet lensivät ilmaan kuin meloonin siemenet lapsen puristaessa niitä peukalon ja etusormen välissä ja rannoille tunkeutui jäämuuri. Kun jääröykkiö murtui, alkoi kohina ja ryske uudelleen kaksinkertaisella voimalla. Jäänlähtöä kesti toista tuntia. Virta laski nopeasti. Mutta jäämuuri, joka ulottui veden rajaan saakka, jäi rannalle.
Viimeisetkin jäälautat vyöryivät ohi ja ensi kerran kuuteen kuukauteen näki Daylight avovettä. Hän tiesi, etteivät Stewartin ylimmät osat olleet vielä vapaat jäästä, vaan että jää oli kasaantunut röykkiöksi virran yläosassa ja että se saattoi lähteä liikkeelle ja tulla virtaa alas milloin tahansa; mutta asema oli siksi epätoivoinen, ettei enää käynyt viivytteleminen. Elijah oli niin heikko, että saattoi kuolla minä hetkenä tahansa. Omasta puolestaan ei hän ollut varma siitä, oliko hänellä enää herpaantuneissa lihaksissaan tarpeeksi voimaa voidakseen työntää veneen vesille. Kaikki oli yhtä uhkarohkeata. Jos hän odottaisi toista jäidenlähtöä, kuolisi Elijah varmasti ja hyvin luultavasti hän itsekin. Jos hänen onnistuisi työntää vene vesille, jos hän välttäisi toisen jäidenlähdön eikä takertuisi ylä-Yukonilta tuleviin jäihin, jos onni suosisi häntä joka suhteessa, pääsisivät he Sixty Mileen ja tulisivat pelastetuiksi jos — ja taas jos — jos hänellä olisi tarpeeksi voimia ohjata vene maihin Sixty Milessa eivätkä he ajautuisi ohi.
Hän ryhtyi työhön. Jäämuuri oli viisi jalkaa korkeammalla kuin vene. Etsiessään parasta paikkaa, mistä työntää veneen vesille, löysi hän paikan, missä suuri jääpaakku ulkoni rannasta jokeen, joka virtasi viisitoista jalkaa jäämuurin alapuolella. Tämä jääpaakku oli vain jonkun jalan päässä ja tunnin kuluttua oli hän saanut veneen sille. Hän oli merikipeä ponnistuksista, eikä hän aika ajoin voinut nähdä mitään, hänen silmiään kiusasivat valopilkut ja -täplät, jotka olivat yhtä kiduttavat kuin timanttijauho, hänen sydämensä kohosi kurkkuun ja oli tukahuttaa hänet. Elijah ei osoittanut mitään mielenkiintoa; ja Daylightin oli taisteltava taistelunsa loppuun. Vaipuen polvilleen väsymyksestä sai hän lopulta veneen varmaan tasapainopisteeseen jäämuurin päälle. Ryömien käsin ja jaloin kuljetti hän veneeseen jäniksennahka-vaippansa, pyssyn ja sangon. Hän ei enää kiduttanut itseään kirveen kantamisella. Hänen olisi sen takia tarvinnut ryömiä vielä toiset kaksikymmentä jalkaa edestakaisin, ja hän tiesi hyvin, että jos hän tulisi sitä tarvitsemaan, olisi kaikki lopussa.
Elijah tuotti hänelle enemmän vaivaa kuin hän oli aavistanutkaan. Muutaman tuuman kerrallaan ja leväten välillä laahasi hän tämän veneen viereen. Mutta veneeseen ei hän enää ollut saada häntä. Elijahin vetelää ruumista oli paljon vaikeampi nostaa ja käsitellä kuin samankokoista ja -painoista kankeaa esinettä. Daylight ei voinut nostaa häntä, sillä ruumis lysähti kokoon keskeltä kuin puoleksi täytetty jyväpussi. Daylight meni itse veneeseen ja koetti turhaan vetää toverinsa perässään. Hän saattoi vain nostaa Elijahin pään ja hartiat partaalle. Kun hän päästi ne irti nostaakseen alaruumista lysähti Elijah kokoon ja putosi takaisin jäälle.
Epätoivossaan muutti Daylight menettelytapaa. Hän löi toveriaan kasvoihin.
"Oletko sinäkin muka mies, herra nähköön?" huusi hän. "Siinä saat, kirottu vetelys, siinä saat!"
Joka kiroukselta löi hän häntä poskiin, nenään, suuhun, koettaen lyönneillä kutsua takaisin miehen paennutta sielua ja tahtoa. Elijahin silmät avautuivat ja pyörivät.
"Kuuntele nyt!" huusi Daylight tuimasti. "Kun panen pääsi partaalle, niin pidä kiinni siitä! Kuuletko? Pidä kiinni! Käy hampain kiinni siihen, mutta pidä kiinni!"
Elijahin silmät pyörivät, mutta Daylight huomasi, että hän oli tajunnut käskyn. Taas nosti hän avuttoman miehen pään ja hartiat partaalle.
"Pysyttele kiinni siinä, kirottu! Käy hampain kiinni!" huusi Daylight tarttuessaan häneen alempaa.
Voimaton käsi irtaantui partaalta, toisen käden sormet päästivät otteensa, mutta Elijah totteli ja pysyttelihe hampain kiinni laidassa. Kun Daylight nosti häntä, sattuivat Elijahin kasvot partaaseen ja rosoinen lauta repi nahan hänen nenästään, poskiltaan ja huuliltaan, ja kasvot alaspäin putosi hän veneen pohjalle ja hänen jalkansa jäivät riippumaan veneen laidalle. Mutta ne olivat vain hänen jalkansa ja Daylight nosti ne veneeseen. Raskaasti hengittäen käänsi hän Elijahin selälleen ja peitti hänet makuuvaipoilla.
Tärkein tehtävä oli jäljellä — veneen työntäminen vesille. Tämä oli ehdottomasti vaikeinta kaikesta, sillä hänen oli ollut pakko asettaa toverinsa perään. Siitä syystä vaati veneen nostaminen äärettömiä ponnistuksia. Daylight karkaisi luontonsa ja alkoi. Ponnistellessaan hän kai satutti itsensä johonkin, vaikkei hän itse siitä tiennyt mitään, sillä kun hain tuli tajuihinsa, huomasi hän makaavansa vatsallaan, allaan terävä peräsin. Nähtävästi oli hän pyörtynyt ensi kerran elämässään. Sitäpaitsi tuntui hänestä, että kaikki oli lopussa, ettei hän enää voinut liikahuttaa jäsentäkään ja — mikä oli omituisinta — ettei hän enää viitsinytkään. Hän näki näkyjä, selviä ja todellisia ja ajatteli ajatuksia teräviä kuin veitsenterä. Hän, joka koko ikänsä oli katsellut alastonta elämää, ei ollut milloinkaan ennen nähnyt elämää niin alastonna. Ensi kerran heräsi hänessä epäilys omasta erinomaisesta itsestään. Tällä hetkellä ei elämä muistanut valhetella. Hän olikin pieni maanmato, aivan samanlainen kuin kaikki muut maanmatoset, samanlainen kuin orava, jonka oli syönyt, samanlainen kuin muut miehet, joiden hän oli nähnyt joutuvan tappiolle ja kuolevan, samanlainen kuin Joe Hines ja Henry Finn, jotka jo olivat joutuneet tuhon omiksi ja varmaankin kuolleet, samanlainen kuin Elijah, joka välinpitämättömänä virui veneen pohjalla kasvot haavoissa. Daylight saattoi siitä, missä hän makasi, nähdä joen polvekkeeseen saakka, josta ennemmin tai myöhemmin alkaisi vyöryä toisen jäidenlähdön jäät. Siinä katsellessaan tuntui hänestä kuin näkisi hän kauas menneisyyteen, hamaan siihen aikaan, jolloin tässä maassa ei ollut valkoisia miehiä eikä intiaanejakaan, ja aina näki hän saman Stewart-joen joka talvi jäätyvän ja joka kevät murtavan jääkahleensa ja virtaavan vapaana. Ja samoin näki hän kaukaiseen tulevaisuuteen, kun viimeinen ihmissukupolvi oli hävinnyt Alaskasta, niinkuin hänkin häviäisi, ja hän näki yhä saman virran, joka jäätyi ja rikkoi jääpeitteensä ja virtasi yhä uomaansa.
Elämä oli valhettelija ja petturi. Se piti pilkkanaan kaikkia olentoparkoja. Se oli pitänyt pilkkanaan häntä, Burning Daylightia, joka oli ollut sen parhaimpia ja iloisimpia luomia. Hän ei ollutkaan mitään — vain läjä lihaa ja hermoja ja aistimia, joka ryömi mudassa kultaa etsiessään, uneksi, toivoi ja pelasi uhkapeliä, oli kerran, eikä sitten enää ollutkaan. Vain elottomat kappaleet pysyivät muuttumattomina, kappaleet, joissa ei ollut lihaa eikä hermoja eikä aistimia, sellaiset kuin hiekka ja muta ja sora, tasangot, vuoret, itse virta, joka vuosi vuodelta jäätyi ja mursi jääkahleensa. Loppujen lopuksi oli se mitätöntä peliä. Arpa oli heitetty. Ne, jotka kuolivat, hävisivät pelin, ja kaikkihan kuolivat. Ken sitten voitti? Ei elämäkään, tuo syötti, tuo pääpetkuttaja — elämä, tuo aina-kukoistava hautuumaa, tuo loppumaton hautaussaatto.
Silmänräpäykseksi hän palasi nykyhetkeen ja pani merkille, että virta vielä aaltoili vapaana ja että pikkulintu oli istahtanut veneen laidalle ja katseli häntä ujostelematta. Sitten vaipui hän taas unelmiinsa ja mietteisiinsä.
Ei kenkään voinut välttää leikin loppumista. Hän oli varmasti tuomittu jäämään kaikesta siitä osattomaksi. Ja entä sitten? Hän pohti tätä kysymystä yhä uudelleen ja uudelleen.
Sovinnainen uskonto ei ollut vaikuttanut Daylightiin. Hänelle oli ollut jonkinlaista hartauden harjoittamista, kun hän toimi rehellisesti, eikä tehnyt muille vääryyttä, eikä häntä olleet huolettaneet turhat mietteet tulevasta elämästä. Kuolema oli kaiken loppu. Hän oli aina myöntänyt sen, eikä se ollut häntä pelottanut. Ja tällä hetkellä, veneen ollessa viisitoista jalkaa vedenpinnan yläpuolella, hänen viruessaan puoli-pyörryksissä väsymyksestä, tuntematta voimanrahtuakaan lihaksissaan, myönsi hän yhä vielä, että kuolema on kaiken loppu eikä se vielä nytkään häntä peloittanut. Hänen mielipiteensä olivat liian selvät ja vakavat, jotta ensimäinen myrsky tai sammuvan elämän kuolemankauhu olisi niitä järkyttänyt.
Hän oli nähnyt ihmisten ja eläinten kuolevan ja hänen mieleensä johtui nyt kymmenittäin sellaisia kuolemantapauksia. Hän näki ne aivan yhtä selvästi kuin oli kerran ne nähnyt, eivätkä nekään häntä järkyttäneet. Entäpä sitten? He olivat kuolleet, ja kuolleet jo kauan sitten. Kuolema ei ollut tuottanut kärsimystä. He eivät olleet viruneet vatsallaan veneessä odottaen kuolemaa. Kuolema oli helppo — helpompaa kuin hän oli kuvitellutkaan; ja nyt kun se oli lähellä, sai ajatus siitä hänet iloiseksi.
Hän näki uuden näyn. Hän näki unelmiensa vilkasliikkeisen kaupungin — Pohjolan kultakaupungin, joka oli rakennettu korkealle Yukonin rannalle ja ulottui laajan tasangon laitaan. Hän näki jokihöyryt satamassa, hän näki sahat työssä ja pitkät koiravaljakot kahdet reet takanaan vetämässä tarpeita kultakentälle. Ja vielä näki hän pelihuoneet, pankit, pörssit ja kaikki pelikojeet ja -merkit, paljon suuremmoisemman pelin voiton- ja tappionmahdollisuudet kuin hän milloinkaan oli nähnyt. Hän ajatteli, että oli kuitenkin ikävää kuolla kaikesta tästä juuri kun kultalöytö oli tulossa. Elämä värähteli ja elpyi ja alkoi vielä kerran toistaa vanhoja valheitaan.
Daylight kääntyi ja pudottausi veneestä ja istuutui jäälle nojaten veneeseen. Hän halusi olla mukana kultalöydössä. Ja miksei hän saattaisi olla? Hänen herpaantuneissa lihaksissaan oli siksi paljon voimaa, jos hän saattoi sen koota yhdellä kertaa, että hän saisi veneen työnnetyksi vesille. Kuin itsestään heräsi hänessä heti ajatus ostaa Harperilta ja Joe Laduelta osa Klondiken alueesta. He möisivät varmaan hänelle kolmannen osan polkuhintaan. Jos sitten Stewartista löytyisi suuri kultarikkaus, olisi kaikki hyvin. Jos taas Klondikesta, ei hän siinäkään tapauksessa jäisi vallan osattomaksi.
Sitä ennen tahtoi hän koota voimia. Hän asettui pitkin pituuttaan jäälle kasvot maahanpäin ja virui siinä puoli tuntia ja lepäsi. Sitten hän nousi, karkoitti äkillisen sokeuden silmistään ja tarttui veneeseen. Hän tunsi tarkalleen tilansa. Ellei ensimäinen yritys onnistuisi, epäonnistuisivat kaikki seuraavatkin yritykset. Hänen täytyi panna kaikki jälleenkootut voimansa yhteen yritykseen ja niin täydellisesti täytyi hänen panna kaikki voimansa liikkeelle, ettei mitään jäisi toisiin yrityksiin.
Hän työnsi, ja hän työnsi yhtä paljon sielullaan kuin ruumiillaan, pannen koko sielunsa ja ruumiinsa tähän yritykseen. Vene liikkui. Hän luuli olevansa pyörtymäisillään, mutta hän työnsi yhä. Hän tunsi veneen siirtyvän, kun se rupesi vierimään viettävää jäälauttaa alas. Kooten viimeiset voimansa heittäytyi hän itse siihen ja putosi Elijahin jaloille satuttaen itseään. Hän ei enää kyennyt nousemaan ja lojuessaan hän kuuli ja tunsi, miten vene meni veteen. Puidenlatvoista hän näki, että vene pyöri ympäri. Rysähdys ja lentelevät jääpalaset kertoivat hänelle, että vene oli törmännyt rantaan. Toistakymmentä tuntia se pyöri ja törmäili rantaan, sitten se alkoi esteettä liukua virran viemänä.
Daylight virkosi ja luuli nukkuneensa. Aurinko ilmaisi, että oli jo monta tuntia kulunut. Oli aikainen iltapäivä. Hän laahusti perään ja nousi istumaan. Vene oli keskellä virtaa. Metsäiset rannat jääreunamineen liukuivat ohitse. Lähellä häntä ui suuri, juurineen irti reväisty honka. Virran oikku vei veneen kiinni siihen. Hän ryömi kokkaan ja sitoi kokkanuoran juureen. Puu, joka oli syvemmältä vedessä, kulki nopeammin ja köysi jännittyi, kun puu alkoi hinata venettä. Luotuaan viimeisen sekavan katseen ympärilleen, missä hän näki rantojen keinuvan ja auringon heiluvan taivaalla kuin kellonheilurin, kääri Daylight jäniksennahkavaippansa ympärilleen, asettui pitkäkseen veneen pohjalle ja vaipui uneen.
Kun hän heräsi, oli pimeä yö. Hän virui seljällään ja näki tähtien tuikkivan. Kuului virran hiljainen kohina. Äkillinen nykäys ilmaisi hänelle, että nopeammin liikkuva honka oli taas vetänyt kireämmälle kokkaköyden, joka hetkiseksi oli höltynyt. Eksynyt ajojäälautta kolahti venettä vasten ja narisi hiipaistessaan sen sivua. Hän ajatteli, ettei jääröykkiö ollut kaikeksi onneksi vielä saavuttanut heitä, ja nukahti uudelleen.
Oli valoisa päivä, kun hän seuraavan kerran avasi silmänsä. Auringon asemasta päättäen oli keskipäivä. Hän vilkaisi etääntyneisiin rantoihin ja arvasi ajelehtivansa valtavassa Yukon-joessa. Sixty Mile ei saattanut olla kaukana. Hän oli sanomattoman heikko. Hänen liikkeensä olivat hitaat ja hapuilevat ja virheelliset ja hänen hengityksensä oli salpaantua ja hänen päätään pyörrytti, kun hän laahusti perään istumaan pyssy vieressään. Hän katseli kauan Elijahia, mutta ei nähnyt, hengittikö tämä vielä vai ei, ja hän oli liian väsynyt ottaakseen siitä selon.
Hän vaipui taas unelmiin ja mietteisiin, jotka usein keskeytti jonkinlainen horrostila, jolloin hän ei nukkunut eikä ollut tajuton, eikä kuitenkaan huomannut, mitä hänen ympärillään tapahtui. Hänestä tuntui silloin kuin olisi hänen aivoihinsa työnnetty tulppa. Ja näinä selvinä hetkinä hän tutkisteli asemaa. Hän oli yhä vielä hengissä ja pelastuisi luultavasti, mutta mistä johtui, ettei hän virunut kuolleena poikkiteloin veneessä jäämuurin harjalla? Sitten muisti hän viimeisen suuren voimanponnistuksensa. Mutta miksi oli hän sen tehnyt? kysyi hän itseltään. Kuolemanpelkoa ei se ollut. Hän ei ollut pelännyt kuolemaa, se oli varma. Sitten hän muisti kultasuonen, jonka uskoi ennen pitkää löytyvän, ja tiesi silloin, että häntä oli kannustanut halu olla mukana tässä suuressa pelissä. Ja taas kysyi hän: miksi? Mitä hyödytti miljoonain omistaminen? Hän kuolisi kuitenkin kerran niinkuin nekin, joilla ei milloinkaan ole ollut enempää kuin jokapäiväinen leipä. Miksi hyväksi siis? Mutta tyhjät aukot hänen ajatustoiminnassaan tulivat yhä lukuisemmiksi ja hän jättäytyi kokonaan suloisen voipumuksen huomaan, joka kietoi hänet helmaansa.
Hän heräisi hätkähtäen. Oli kuin joku olisi kuiskannut hänelle, että hänen täytyi herätä. Samassa hän näki Sixty Milen vajaan sadan jalan päässä. Virta oli kuljettanut hänet oikeaan paikkaan. Mutta sama virta oli viemäisillään hänet ohi, asumattomiin erämaihin joen alajuoksun varrella. Ei ketään näkynyt. Ellei hän olisi nähnyt keittiönpiipuista nousevan savua, olisi saattanut luulla paikkaa autioksi. Hän koetti huutaa, mutta ei saanut ääntä. Luonnoton kähinä vuoroin korisi, vuoroin sähisi hänen kurkussaan. Hän hapuili pyssyä, nosti sen olkapäälleen ja painoi liipasinta. Pyssyn ponnahdus laukaistessa järisytti koko hänen ruumistaan, ja hänestä tuntui kuin olisi sitä tuhansin tavoin kidutuspenkillä piinattu. Pyssy putosi hänen polvilleen ja hän koetti turhaan nostaa sitä olkapäälleen. Hän tiesi, että hänen oli oltava nopsa ja hän tunsi olevansa pyörtymäisillään, minkävuoksi hän painoi liipasinta, vaikkei saanutkaan pyssyä asentoon. Tällä kertaa ponnahti pyssy ylös ja putosi jokeen. Mutta juuri ennenkuin maailma musteni hänen silmissään, näki hän keittiön oven avautuvan ja naisen katsahtavan ulos suuresta hirsitalosta, joka puiden kera iloisesti hyppeli hänen silmissään.