VIII LUKU.
Daylightin tulo sivistyneeseen maailmaan ei ollut tehnyt häntä paremmaksi. Tosin hän kävi paremmin puettuna, oli oppinut hienompia tapoja ja puhui virheettömämpää englanninkieltä. Pelaajana ja miestensurmaajana hän oli tuntuvasti edistynyt. Hän oli päässyt korkeammalle elämäntasolle ja hän oli teroittanut järkensä teräväksi kuin partaveitsen kamppailevien miesten uljaassa, monimutkaisessa taistelussa. Mutta hän oli kovettunut ja se oli tapahtunut hänen entisen terveen hyväsydämisyytensä kustannuksella. Hän ei tuntenut sivistyksen todellista hienostumista. Hän ei tiennyt, että sitä oli olemassakaan. Hän oli muuttunut kyynilliseksi, katkeraksi ja väkivaltaiseksi. Hän epäili mahtavia riistäjiä, halveksi typerää laumaa, joka antoi riistää itseään, ja luotti vain itseensä. Tämä vei kohtuuttomaan ja väärään itsetehostamiseen, samalla kun ystävällinen toisten kunnioittaminen — vieläpä tavallinen arvonantokin — oli kadonnut, eikä häneen jäänyt muuta kuin itsensä alttarilla palvominen.
Ruumiillisesti ei hän enää ollut se rautalihaksinen mies, joka hän oli ollut Alaskasta lähtiessään. Hänellä ei ollut tarpeeksi ruumiinliikettä, hän söi enemmän kuin oli hyvä hänelle ja joi niinikään liian paljon. Hänen lihaksensa olivat tulleet veltoiksi ja hänen räätälinsä huomautti hänen avartuvasta housunkauluksestaan. Itse asiassa oli Daylight tulemaisillaan lihavaksi. Tämä ruumiillinen rappeutuminen ilmeni hänen kasvoissaankin. Hänen laihat intiaani-kasvonsa olivat muuttuneet. Kuopat poskissa ulkonevien poskiluitten alla olivat täyttyneet. Silmien alle alkoi muodostua selvät pussit. Niska oli pöhöttynyt ja ihraleuvan ensimäinen poimu näkyi selvästi. Entinen askeettisuuden leima, jonka hirveät kärsimykset ja ponnistukset olivat synnyttäneet, oli hävinnyt, piirteet olivat käyneet leveämmiksi ja karkeammiksi; elämä, jota hän eli, oli niihin lyönyt leimansa, joka kertoi miehen itsejumaloimisesta, kovuudesta ja väkivaltaisuudesta.
Hänen tuttavapiirinsäkin oli huonontunut. Hän pelasi yksinäistä peliä, halveksi useimpia niistä miehistä, joiden kanssa pelasi, ja kun hän ei tuntenut myötätuntoa eikä ymmärtämystä heitä kohtaan ja oli heistä täysin riippumaton, oli hänellä vähän yhteistä niiden kanssa, joita hän tapasi esim. Alta-Pacific-klubissa. Kun taistelu höyrylaivayhtiöitten kanssa oli kuumimmillaan ja hänen ryöstönsä oli tuottanut liikemaailmalle suunnattomia vaurioita, kehoitettiin häntä päällepäätteeksi eroamaan Alta-Pacificista. Tämä tapaus oli oikeastaan hänelle mieleen ja hän löysi uuden olinpaikan Riverside-klubissa, jonka kaupungin puoluepomot olivat perustaneet ja jota he pitivät yllä. Oikeastaan hän piti sellaisista miehistä enemmän. He olivat alkuperäisempiä ja luonnollisempia, eivätkä olleet olevinaan. He olivat kunniallisia rosvoja, suoria ja rehellisiä omalla tavallaan, pinnalta raakoja ja sivistymättömiä, mutta heitä ei oltu kiilloitettu liukkaalla tai miellyttävällä tekopyhyydellä. Alta Pacific oli ehdottanut, että hänen eronsa pidettäisiin yksityisasiana ja oli kuitenkin yksityisesti antanut siitä tiedon sanomalehdille. Nämät olivat pitäneet suurta ääntä tästä pakollisesta eronpyynnöstä, mutta Daylight nauroi ja meni hiljaa matkoihinsa, vaikka hän panikin mustan merkin muutaman klubinjäsenen nimen viereen. Nämä saivat sitten myöhemmin kokea klondikelaisen rahamiehen käpälän musertavaa painoa.
Sanomalehtien yhteisen hyökkäyksen kestäessä kuukausimääriä, revittiin Daylightin luonne riekaleiksi. Hänen elämäntarinassaan ei ollut tekoa, jota ei olisi vääristelty rikokseksi tai paheeksi. Se, että hänestä julkisesti tehtiin luonnoton hirviö, musersi hänen viimeisenkin viipyvän toiveensa päästä Dede Masonin tuttavaksi. Hän tunsi, ettei ollut mitään mahdollisuuttakaan, että tämä olisi voinut edes ystävällisin silmin katsella hänen laistaan miestä ja korotettuaan hänen palkkansa seitsemäksikymmeneksiviideksi dollariksi kuukaudessa, luuli Daylight vähitellen unohtavansa hänet. Palkankorotuksen hän ilmoitti hänelle Morrisonin välityksellä ja myöhemmin Dede Mason kiitti Daylightia ja siihen se asia päättyi.
Eräänä lauvantaina hän oli alakuloinen ja kyllästynyt kaupunkiin ja sen katuihin ja noudatti mielijohdetta, joka myöhemmin sai aikaan tärkeän käänteen hänen elämässään. Hän halusi hengittää maalaisilmaa ja nähdä toisenlaisia näköaloja kuin mitä oli tarjona kaupungissa. Mutta itselleen hän Glen Ellenin matkansa tekosyyksi keksi sen, että hänen oli tarkastettava tiilitehdasta, jonka Holdsworthy oli viekotellut hänet ostamaan.
Hän vietti yön pienessä maalaishotellissa ja läksi sunnuntaiaamuna kylästä ratsastaen Glen Ellenin teurastajalta vuokraamallaan hevosella. Tiilitehdas oli lähellä, Sonomajärven rannalla. Kuivausuunit näkyivät puiden välistä kun hän katsoi vasemmalle ja näki puolen peninkulman päässä metsänpeittämän kukkularyhelmän Sonomavuoren rinteellä. Vuori, joka sekin oli metsäinen, näkyi niiden takaa. Kukkulat näyttivät ikäänkuin viittovan hänelle. Kuiva, päivänpaisteinen kevätkesän ilma vaikutti häneen kuin viini. Vaistomaisesti hän joi sitä syvin henkäyksin. Tiilitehdas näytti hyvin vähän houkuttelevalta. Hän oli väsynyt kaikkiin liike-asioihin ja metsäiset kukkulat kutsuivat häntä. Hänellä oli jalkojensa välissä hevonen — vieläpä hyvä hevonen, kuten hän oli huomannut; se toi hänen mieleensä entiset hurjat ratsastusretket Etelä-Oregonissa, kun hän vielä oli nuori poikanen. Hän oli ollut jotakuinkin hyvä ratsastaja nuorena ollessaan ja satulan narina kuului hyvältä hänen korvissaan.
Päätettyään huvitella ensin ja tarkastaa tiilitehdasta myöhemmin, ratsasti hän vuorelle päin etsien tietä, joka veisi suoraan kukkuloille. Hän jätti maantien ensimäiselle veräjälle ennätettyään ja ratsasti täyttä laukkaa heinäpellon läpi. Heinä oli molemmin puolin lähes miehen korkuista ja hän veti nautinnolla sieraimiinsa sen lämmintä tuoksua. Leivosia lensi ilmaan hänen edestään ja jostakin kuului suloista linnunlaulua. Tietä oli silminnähtävästi käytetty saven kuljetukseen uudelle hyödyttömälle tiilitehtaalle. Rauhoittaen omaatuntoaan ajatuksella, että tämä oli hänen aluettaan ratsasti hän savikuopalle, joka oli suuri kuilu vuoren kupeella. Mutta hän ei viipynyt kauvan, vaan kääntyi taas vasemmalle ja jätti tien. Ei ainoatakaan maataloa ollut näkyvissä ja siirtyminen kaupungin melusta tänne hiljaisuuteen tuntui viihdyttävältä. Hän ratsasti pitkin kapeaa, raivattua, kukkien reunustamaa aukeamaa kunnes tuli lähteelle. Hän asettui vatsalleen maahan ja joi kirkasta vettä ja katsellessaan ympärilleen huomasi hän yhtäkkiä, miten kaunis maailma oli. Se yllätti hänet yht'äkkiä kuin olisi hän keksinyt jotakin; hän ei ollut milloinkaan ennen sitä huomannut ja hän oli niinikään paljon unohtanut. Eihän ihminen voinut yhtäaikaa huolehtia tärkeistä liikeasioista ja nauttia luonnonkauneudesta. Kun hän joi ilmaa, nautti näköalasta ja etäisestä leivosten laulusta, oli hänellä tunne kuin pokerinpelaajalla, joka lopettaa yön kestäneen pelin ja lähtee ummehtuneesta huoneilmasta raittiiseen aamuilmaan.
Kukkulain juurella hän näki luhistumaisillaan olevan paaluaidan. Sitä katseltuaan hän arveli sen olevan vähintäin neljänkymmenen vuoden vanhan — sen oli rakentanut joku uudisasukas, joka oli tullut maahan, kun kultakuume oli loppunut. Puut olivat hyvin paksuja täällä, missä ei ollut pensaistoa niiden juurilla, ja hän ratsasti suurten oksain varjossa, Nyt hän joutui muutaman acren suuruiselle alalle, missä tammien, manzanita- ja madrono-puitten asemasta kasvoi muhkeita punapuita. Jyrkästi viettävän kukkulan juurelta hän löysi punapuuryhmän, joka reunusti kapeata, lirisevää puroa.
Hän pysähdytti hevosensa, sillä puron rannalla kasvoi villi kalifornialainen lilja. Se oli ihmeen ihana korkeiden puiden muodostamassa holvissa. Se oli vähintäin kahdeksan jalkaa korkea ja sen runko kohosi suorana ja solakkana, vihreänä ja paljaana kaksi kolmannesta sen pituudesta ja puhkesi sitten lukemattomiksi lumivalkeiksi vahamaisiksi kelloiksi. Siinä oli sadottain kukkia ja kaikki saman varren päässä, nuokkuen hentoina ja hauraina. Daylight ei ollut milloinkaan nähnyt mitään sen kaltaista. Hitaasti hänen katseensa siirtyi siitä kaikkeen, mitä oli hänen ympärillään. Hän otti hartaana hatun päästään. Tämä oli suuremmoista. Täällä ei ollut sijaa ylenkatseelle eikä synnille. Tämä oli vilpitöntä ja raitista ja kaunista — jotakin, jota hän saattoi kunnioittaa. Tämä oli aivankuin kirkko. Täällä vallitsi pyhä rauha. Täällä tunsi ihminen ylevien asioiden vaikutuksen. Tällaista ja vielä paljon muutakin liikkui Daylightin sydämessä, kun hän katseli ympärilleen. Mutta se ei kiteytynyt ajatukseksi. Hän vain tunsi sen ajattelematta sitä.
Jyrkällä vierulla lähteen yläpuolella kasvoi hienoja neidonhius-nimisiä sananjalkoja ja korkeammalla kasvoi leveämpiä sananjalkoja. Suuria kaatuneita sammalpeitteisiä puunrunkoja oli siellä täällä maassa sulautuen vähitellen metsän multaan. Taampana hiukan valoisammassa paikassa kiersivät villit viiniköynnökset ja kuusamapensaat vanhojen ryhmyisten tammien runkoja. Harmaa Douglas-orava kiipesi oksalle ja katseli häntä. Jostain etäältä kuului tikan nakutus. Tämä ääni ei häirinnyt metsän hiljaisuutta ja hartautta. Puiden hiljainen humina teki yksinäisyyden täydelliseksi. Puron porehtivat kareet ja harmaa orava puussa olivat mittoja, joilla saattoi mitata äänettömyyttä ja liikkumatonta lepoa.
"Täältä mahtaa olla miljoona penikulmaa ihmisasuntoon", kuiskasi
Daylight itsekseen.
Mutta yhä hänen katseensa palasi ihmeelliseen liljaan poreilevan puron partaalla.
Hän sitoi hevosensa puuhun ja vaelsi jalan kukkuloilla. Niiden huippuja peittivät satavuotiset kuuset ja niiden rinteillä kasvoi tammia ja madronos-puita ja rautatammia. Mutta komea punapuumetsä raivasi itselleen tien kukkulain keskitse. Täältä hän ei löytänyt avonaista paikkaa mistä olisi päässyt kulkemaan hevosineen ja hän palasi liljan luo lähteen partaalla. Hevostaan taluttaen kulki hän kompastellen ylös vuoren rinnettä. Ja sananjalat muodostivat ruohomaton hänen jalkojensa alle, metsä kiipesi kilpaa hänen kerallaan ja rakensi holvin hänen päänsä päälle ja ilo ja onni hiipi hänen mieleensä.
Huipulle päästyään hän kulki läpi tiheikön, jossa kasvoi nuoria samettirunkoisia madronos-puita ja tuli avonaiselle rinteelle, joka vei kapeaan laaksoon. Kirkas auringonpaiste häikäisi häntä ensin ja hän pysähtyi lepäämään, sillä hän läähätti ponnistuksesta. Hän ei ollut entisaikaan niin kovasti hengästynyt, eivätkä hänen lihaksensa olleet niin helposti väsyneet kiipeämisestä. Kapea joki virtasi kapeaan laaksoon kapean niityn poikki, jossa kasvoi tiheä polvenkorkuinen heinä ja sini- ja valko-apilaa. Vuorenrinne oli täynnä mariposa-liljoja ja villejä hyasintteja, joiden yli hänen hevosensa hitaasti ja varovaisesti ja vastahakoisesti asteli.
Kuljettuaan ojan poikki, seurasi Daylight karjapolkua matalan kallioisen kukkulan yli ja manzanita-metsikön läpi ja laskeutui toiseen kapeaan laaksoon, jonka poikki virtasi toinen kapea, niityn reunustama oja. Kaniini ponnahti esiin pensaikosta aivan hänen hevosensa turvan alitse, juoksi ojaan ja katosi vastakkaisen rinteen vaivaistammien väliin. Daylight katseli sitä ihaillen ratsastaessaan niityn päähän. Täällä hän peloitti liikkeelle metsäkauriin, jolla oli monihaaraiset sarvet, ja joka näytti lentävän niityn poikki, paaluaidan ylitse ja yhä lentäen katoavan turvalliseen metsikköön niityn takana.
Daylight nautti rajattomasti. Hänestä tuntui, ettei hän ollut milloinkaan ollut niin onnellinen. Hänen entiset metsänkulkija-vaistonsa olivat heränneet ja kaikki herätti hänessä mielenkiintoa — puiden ja oksien sammal, misteli-kimput, jotka riippuivat tammista, metsärotan pesä, vesikrassi, joka kasvoi pienen virran rantojen suojassa, perhoset, jotka lentelivät puiden himmentämässä auringonvalossa, siniset närhit, jotka loivat loistavia väritäpliä metsän vihreälle taustalle, peukaloisia muistuttavat pikkulinnut, jotka hyppelivät pensaikossa ja matkivat viiriäisten huutoa, ja tikka, jolla oli karmosiininpunainen harja päässä ja joka lakkasi nokkimasta puuta ja pani päänsä kallelleen häntä katsellessaan. Kuljettuaan joen poikki näki hän epäselviä jälkiä metsätiestä, jota luultavasti oli käytetty miespolvi takaperin, kun niityltä oli raivattu siellä silloin kasvavat tammet. Hän löysi haukanpesän kuuden jalan korkuisen punapuun latvasta. Ja päällepäätteeksi oli hänen hevosensa kompastua muutamiin puolikasvuisiin viiriäispoikueisiin ja ilma oli täynnä niiden piipitystä. Hän pysähtyi ja katseli niiden pakoa maassa hänen silmiensä edessä ja kuunteli, miten vanhat viiriäiset, jotka olivat piilossa tiheikössä, hätäisesti kutsuivat poikasiaan.
"Menlo Parkin kesäasunnot eivät vedä vertoja tälle", sanoi hän ääneen, "ja jos minun joskus rupeaa tekemään mieleni maalaiselämään, niin tulen tänne."
Vanha metsätie vei hänet aukealle paikalle, missä viininpunaisessa maassa kasvoi viiniköynnöstä. Karjapolku, puita ja tiheikköä — ja hän oli laskeutunut alas vuorenrinnettä kaakkoiselle aukeamalle. Täällä suuren metsistyneen kentän yläpuolella oli pieni maatalo, jonka pääty oli Sonoma-laaksoon päin. Se oli navettoineen ja ulkohuoneilleen ryöminyt aivan vuorenrinteen juurelle, joka suojeli sitä lännestä ja pohjoisesta. Hän arveli, että vuorenrinteeltä syössyt irrallinen multakerros oli muodostanut pienen tasaisen maakaistaleen, johon oli sitten tehty keittiöpuutarha. Multa oli lihavaa ja mustaa ja vettä oli runsaasti, sillä hän näki muutamia auki-olevia kastelujohdon tappeja.
Tiilitehdas oli unohtunut. Ei ketään ollut kotona, mutta Daylight laskeutui hevosen selästä ja käyskenteli keittiöpuutarhassa syöden hyötymansikoita ja vihreitä herneitä. Sitten hän tarkasteli vanhaa, auringossa kuivaneista tiileistä rakennettua navettaa ja ruosteista auraa ja kiersi itselleen savukkeita ja poltti niitä katsellessaan kana-poikueitten ja emäkanojen lystikästä tepastelua pihalla. Polku, joka vei laaksoon, houkutteli häntä ja hän läksi kulkemaan sitä pitkin. Vesijohtoputki kulki maanpinnalla yhdensuuntaisesti polun kanssa, jonka hän arveli vievän vastavirtaa järven rannalle. Vuorenseinä oli monta sataa jalkaa korkea ja niin uhkeat olivat koskemattomat puut, että paikka oli aina varjossa. Siellä oli kuusia, jotka silmämitalla olivat viisi ja kuusi jalkaa läpimitaten ja vielä suurempia punapuita. Hän näki yhden punapuun, joka oli vähintäin kymmenen tai yksitoista jalkaa läpimitaten. Polku vei suoraan pienelle padolle, josta sai alkunsa vesijohtoputki, jolla keittiöpuutarhaa kasteltiin. Täällä virran partaalla kasvoi leppiä ja laakeripuita ja hän kulki sananjalkojen keskitse, jotka olivat häntä korkeammat. Sametinpehmoista sammalta kasvoi kaikkialla ja siitä yleni neidonhius- ja muita sananjalkalajeja.
Patoa lukuunottamatta oli se neitseellistä aarniometsää. Ei kenenkään kirves ollut häirinnyt metsän rauhaa ja puut kaatuivat vain vanhuuttaan ja talvimyrskyn raivotessa. Kaatuneiden puiden suuret rungot olivat sammaleiden peitossa ja hajosivat hitaasti takaisin maahan, josta olivat nousseet. Muutamat olivat jo lahonneet niin kauvan, että ne olivat jo miltei muuttuneet maaksi, vaikka niiden epäselvät ääriviivat vielä saattoi erottaa. Toiset muodostivat sillan virran yli ja erään jättiläisen rungon alta kasvoi puolisen tusinaa nuorta puuta, jotka se kaatuessaan oli kaatanut ja musertanut. Ne elivät vielä ja kukoistivat, virta huuhteli niiden juuria ja törröttävillä oksillaan ne imivät auringonvaloa, aukosta, joka oli metsän holvissa.
Palattuaan maataloon nousi Daylight hevosensa selkään ja ratsasti pois sieltä sen takana olevalle jyrkemmälle rinteelle. Hänen lupapäivä-mielialaansa ei mikään muu voinut tyydyttää kuin Sonoma-vuorelle nouseminen. Ja tämän huipulle hän kolme tuntia myöhemmin pääsikin, väsyneenä ja hikisenä, vaatteet revittyinä ja kasvot ja kädet naarmuissa, mutta hänen silmänsä säteilivät ja hän nautti tavattomasti. Hänen mielensä oli kuin koulupojan, joka on jäänyt pois koulusta. Suuri pelipöytä San Fransiskossa tuntui hyvin kaukaiselta. Mutta tämä oli enemmän kuin koulupojan luvatonta huvittelemista. Oli aivankuin hän olisi ottanut jonkinlaisen puhdistavan kylvyn. Täällä ei ollut sijaa kaikelle sille alhaisuudelle, kurjuudelle ja paheellisuudelle, joka täytti kaupunkielämän samean lätäkön. Vaikkei hän tarkemmin miettinyt kaikkea tätä, tunsi hän puhdistuneensa ja kohonneensa. Jos häntä olisi pyydetty selittämään, miltä hänestä tuntui, olisi hän vain sanonut, että hänen oli hyvä olla; sillä hän ei tietoisesti tajunnut luonnon valtavaa viehätysvoimaa, joka virtaili hänen kaupungin turmelemaan ruumiiseensa ja sieluunsa. Se tehosi häneen sitä voimakkaammin, kun hän polveutui erämaanasukas-esi-isistä ja kun hänen oma sivistyksensä oli peräti pintapuolista.
Sonoma-vuoren huipulla ei ollut taloja ja ollen yksin Kalifornian sinisen taivaan alla, antoi hän hevosensa hitaasti kävellä huipun eteläiselle laidalle. Hän näki metsittyneiden vuorilaaksojen halkomia aukeita laidunmaita, jotka penger penkereeltä alenivat hänen jalkojensa juurelta itään ja etelään Petulama-laaksoon päin, joka oli tasainen kuin biljardipöytä, talonpoikain mittausopillisen säännöllisiin viljelyspalstoihin jaettu. Taustassa lännessä kohosi vuorijono toisensa jälkeen ja niiden huippuja hyväili laaksoista kohoava purppuranpunainen sumu. Ja vielä etäämmällä, viimeisen vuorijonon takana hän näki Tyynen valtameren hopeahohtoisen ulapan. Hän käänsi hevosensa ja katseli länteen ja pohjoiseen. Santa Rosasta St. Helenan vuorelle ja itään Sonoma-laakson poikki viidakkopeitteisiin vuoriin, jotka peittivät näköalan Napa-laaksoon. Lähellä idässä, Sonoma-laakson rinteellä, oli Glen Ellenin pikkukylän talojonot. Hän näki uurroksen vuorenrinteessä. Hän luuli sitä ensin kaivoksen kaatopaikaksi, mutta kun hän muisti, ettei tämä ollut kultarikasta seutua, niin hän heitti uurroksen mielestään ja jatkoi kaakkoisen maiseman ihailua. Siellä hän saattoi nähdä San Pablon lahden vesien poikki Diabolo-vuoren kaksoishuipun selvästi. Etelässä oli Tamalpais-vuori, ja viidenkymmenen peninkulman päässä, missä Tyynen valtameren tuulet raikkaina puhalsivat Kultaisessa portissa, San Fransiskon savupilvet leijailivat kuin usvahattarat.
"En ole pitkään aikaan nähnyt niin paljon maata yhdellä kertaa", ajatteli hän ääneen.
Häntä ei haluttanut lähteä, eikä hän vielä pitkään aikaan kyennyt irtautumaan näköalasta ja alottamaan vuorelta laskeutumista. Häntä huvitti kulkea uutta tietä alas ja siksipä olikin jo myöhäinen iltapäivä käsissä, kun hän ennätti metsäisille kukkuloille. Täällä keksivät hakien terävät silmänsä vihreän väriläikän, joka jyrkästi erosi kaikista niistä värivivahduksista, mitä hän päivän kuluessa oli nähnyt. Katseltuaan sitä hetkisen, päätti hän, että sen muodosti kolme sypressiä ja hän tiesi, ettei mikään muu kuin ihmiskäsi ollut saattanut istuttaa niitä sinne. Vallan poikamaisen uteliaisuuden pakoittamana hän päätti ottaa siitä selvän. Kukkulalla kasvoi puita niin tiheässä ja se oli niin jyrkkä, että hänen täytyi laskeutua hevosen selästä ja kulkea jalan, paikkapaikoin ryömiä päästäkseen tiheän pikkumetsän läpi. Hän joutui aivan lähelle sitä paikkaa, missä sypressit kasvoivat. Ne olivat pienen neliskulmaisen aitauksen sisällä; hän saattoi selvästi nähdä, että paalut oli veistetty ja terotettu käsin. Aitauksen sisäpuolella oli kahden lapsen hautakummut. Kaksi puista ristiä, jotka niinikään olivat käsin veistetyt, kertoivat tarinan: Pieni David, syntynyt 1855 kuollut 1859; ja Pieni Lily, syntynyt 1853, kuollut 1860.
"Pienet lapsiraukat", mutisi Daylight.
Merkeistä päättäen hoidettiin hautoja huolellisesti. Kummuilla oli kuihtuneita vihkoja villeistä kukista ja poikkipuun kirjaimet oli hiljattain maalattu. Tämä antoi Daylightille aiheen hakea polkua ja hän löysikin polun, joka vei vastakkaiseen suuntaan kuin mistä hän oli tullut. Hän kiersi kukkulan juuren, nousi hevosensa selkään ja ratsasti maatalolle. Savupiipusta nousi savua ja hän joutui pian keskusteluun hermostuneen, laihan nuorenmiehen kera, joka, kuten hän sai tietää, oli vain maatilan vuokraaja. Miten suuri se oli? Sata kahdeksankymmentä acrea, vaikka se näytti paljon suuremmalta. Se johtui siitä, että sen rajat olivat niin epäsäännölliset. Kyllä siihen kuului savikuoppa ja kukkulat ja sen raja, joka kulki pitkin suurta rotkoa, oli yli peninkulman pituinen.
"Nähkääs", sanoi nuori mies, "se oli niin epätasaista ja kivikkoa, että kun he ensin rupesivat viljelemään seutua, ostivat maanviljelijät hyvän maan sen laidoilta. Siitä syystä ovat sen rajat epätasaiset ja kalvetut."
Niin kyllä, hän ja hänen vaimonsa saivat elatuksensa tarvitsematta kovin paljon rehkiä. Heidän ei tarvinnut maksaa suurta vuokraa. Hillard, omistaja, sai tulot savikuopasta. Hillard oli varakas mies ja hänellä oli viljelyksiä ja viinitarhoja alhaalla laaksossa. Tiilitehdas maksoi savesta kymmenen senttiä kuutiokyynärältä. Maalla oli paikkapaikoin hyviä viljelysmaita, jotka olivat raivatut, kuten keittiöpuutarha ja viinitarha, mutta muu osa oli liian epätasaista.
"Te ette ole farmari", sanoi Daylight.
Nuori mies nauroi ja pudisti päätään.
"En, olen sähköttäjä. Mutta vaimoni ja minä päätimme ottaa kahden vuoden loman ja… täällä me olemme. Mutta loma-aika on kohta lopussa. Palaan syksyllä konttoriin saatuani viinirypäleet korjuuseen."
Niin, hänellä oli yhdentoista acren suuruinen viinitarha, jossa kasvoi viinirypäleitä. Hän sai rypäleistä tavallisesti hyvän hinnan. Hän kasvatti suurimman osan siitä mitä he söivät. Jos paikka olisi ollut hänen omansa, olisi hän raivannut maatilkun kukkulan rinteelle viinitarhan yläpuolelle ja istuttanut pienen hedelmäpuutarhan. Multa oli hyvää. Maatilalla oli runsaasti karjalaitumia ja siellä oli muutamia raivattuja tilkkuja, kaikkiaan viisitoista acrea, jossa hän kasvatti hienointa vuoriheinää mitä saattoi löytyä. Siitä maksettiin kolme, jopa viisikin dollaria enemmän tonnilta kuin karkeakortisesta laaksoheinästä.
Kuunnellessaan tunsi Daylight äkkiä kateutta tuota nuorta miestä kohtaan, joka asui keskellä sitä uhkuvaa luontoa, jota hän oli monta tuntia samoillut.
"Mitä hittoa te palaatte sähkösanomakonttoriin?" kysyi hän.
Nuori mies hymyili hiukan huolestuneesti.
"Siksi, ettemme edisty täällä…" (hän epäröi hetkisen) "ja siksi, että on lisämenoja tulossa. Vuokra tuntuu, vaikka se onkin pieni ja sitä paitsi en minä ole kyllin vahva viljelläkseni voimaperäisesti tilaa. Jos omistaisin sen tai jos olisin oikein reipas, kuten te, en pyytäisi mitään parempaa. Eikä vaimonikaan." Taas häivähti huolestunut hymy hänen kasvoillaan. "Me olemme nähkääs maaseudun lapsia, ja oleskeltuamme muutamia vuosia kaupungeissa, me tunnemme, että maaseutu on paras. Olemme tuumineet koota hiukan varoja ja sitten jostain ostaa maatilkun ja jäädä siihen."
Lasten haudat? Niin, hän oli maalannut uudelleen hautakirjoitukset ja kuokkinut pois rikkaruohot. Se oli tullut tavaksi täällä. Jokainen, joka asui tilalla, teki sen. Monena vuonna, kertoi tarina, olivat isä ja äiti palanneet joka kesä haudoille. Mutta sitten oli tullut aika, jolloin he eivät enää tulleet ja silloin oli vanha Hillard pannut alun tavalle. Uurre poikki laakson? Entinen kaivos. Se ei ollut milloinkaan kannattanut. Miehet olivat kaivaneet siinä vuosikaudet, sillä merkit olivat olleet hyvät. Mutta siitä oli jo vuosikymmeniä. Mitään kannattavaa kaivosta ei oltu milloinkaan tavattu laaksosta, vaikka koe-louhoksia oli alinomaa tehty ja kolmekymmentä vuotta takaperin oli sinne tulvinut kullankaivajia.
Hennonnäköinen nuori nainen tuli ovelle kutsumaan nuorta miestä illalliselle. Daylightin ensimäinen ajatus oli, ettei hän soveltunut kaupunki-elämään. Ja sitten hän pani merkille hänen kasvojensa päivettymän ja onnellisen hohteen ja hän päätti, että maaseutu oli hänen paikkansa. Hyljäten illalliskutsun jatkoi hän matkaa Glen Elleniin istuen jalat rentoina satulassa ja hyräillen unhottuneita lauluja. Hän ratsasti epätasaista, kiemurtelevaa tietä pitkin, halki tammimetsien, joissa siellä täällä oli manzanita-tiheikköjä ja aukeita paikkoja, joista metsä oli raivattu. Hän kuunteli mielissään viiriäisen kutsuhuutoja ja nauroi kerran pelkästä ilosta pienelle maa-oravalle, joka hyppäsi vihaisesti naksutellen pengermälle, liukastui pehmeässä maassa ja putosi alas. Sitten se hyppäsi tien poikki hänen hevosensa turvan alitse ja yhä toraillen kiipesi suojelevaan tammeen.
Daylight ei tänä päivänä malttanut pysyä valmiiksi poljetuilla teillä ja oikaistessaan seudun läpi Glen Elleniin, joutui hän vuorisolaan, joka niin salpasi häneltä tien, että hän oli iloinen voidessaan seurata rauhallista karjapolkua. Tämä vei pieneen majaan. Ovet ja akkunat olivat auki ja ovensuussa ruokki kissa poikasiaan, mutta ketään ei näkynyt kotosalla. Hän läksi ratsastamaan alas polkua, joka nähtävästi kulki rotkon poikki. Vähän matkan päässä hän kohtasi vanhuksen, joka tuli lännestäpäin. Hänellä oli kädessä sanko vaahtoavaa maitoa. Hänellä ei ollut hattua päässä ja hänen kasvoissaan, joita lumivalkea tukka ja parta reunusti, oli mailleen menevän kesäpäivän punertava hohde ja tyytyväisyys. Daylight ajatteli, ettei hän ollut milloinkaan nähnyt niin tyytyväisen näköistä olentoa.
"Kuinka vanha olette, vaari?" kysyi hän.
"Kahdeksankymmentä neljä vuotta", kuului vastaus. "Niin, herra, kahdeksankymmentä neljä vuotta ja reippaampi kuin monet."
"Olette varmaankin hoitanut hyvin itseänne?" arveli Daylight.
"En tiedä sitä. En ole milloinkaan vetelehtinyt joutilaana. Kuljin härkävaljakkoa ajaen tasankojen poikki, sain kutsun vuonna 1855 ja olin silloin perheellinen mies ja seitsemän lapsen isä. Olin silloin samanikäinen kuin te nyt olette tai jotenkin sinnepäin."
"Eikö teistä ole yksinäistä täällä?"
Vanhus laski sangon maahan ja rupesi tuumimaan.
"Kuinka sen ottaa", sanoi hän ratkaisevasti. "En ole milloinkaan ollut yksin ennenkuin vanha vaimoni kuoli. Toiset ovat yksin ihmisjoukossa ja minä olen niitä. Olen yksin vain silloin, kun käyn 'Friscossa'. Mutta nyt en enää mene sinne. Tämä kelpaa minulle. Olen ollut tässä laaksossa vuodesta 54 alkaen — olin ensimäisiä uutisasukkaita espanjalaisten jälkeen."
Daylight pani hevosensa liikkeelle ja sanoi:
"Hyvää yötä, vaari. Hyvää vointia. Te saatatte kaikki nuoret miehet häpeään ja arvaanpa, että vielä ennätätte haudata monta heistä."
Vanhus nauroi ja Daylight jatkoi matkaa kumman tyytyväisenä itseensä ja koko maailmaan. Näytti siltä, että entinen tyytyväisyys, jota hän oli tuntenut Yukonissa, taipaleella ja leirissä oli palannut. Hän ei voinut karkoittaa silmistään vanhan uutisasukkaan kuvaa. Tämä oli ripeä ukko kahdeksankymmentäneljä-vuotiaaksi. Daylightin mieleen juohtui ajatus seurata hänen esimerkkiään, mutta suuri peli San Fransiskossa karkoitti tämän ajatuksen.
"Kerran vielä", päätti hän, "kun olen tullut vanhaksi ja kyllästynyt peliin, asetun asumaan johonkin tämänkaltaiseen paikkaan ja kaupunki saa mennä helvettiin."