VII LUKU.
Kun ei Daylightin onnistunut päästä Dede Masonin lähemmäksi tuttavaksi, laimeni hänen mielenkiintonsa vähitellen. Tämä oli aivan luonnollistakin, sillä hän oli korviaan myöten kiinni uhkarohkeissa yrityksissä ja pelin lumous ja sen laajuus vaati kaiken sen tarmon, jonka hänen erinomainen elimistönsä tarjosi. Nämät yritykset vaativat niin kokonaan hänen huomionsa, että kaunis pikakirjoittaja hitaasti ja huomaamatta lakkasi olemasta keskeinen ilmiö hänen tietoisuudessaan. Ensimäkien arka naisen kaipaus, mitä hän parhaimmassa merkityksessä oli milloinkaan tuntenut, haihtui. Hänellä oli enää vain miellyttävä tyydytyksen tunne siitä, että hänellä oli sievä pikakirjoittajatar.
Ja viimeisetkin kytevät toiveet, mitkä hän mahdollisesti oli kiinnittänyt Dede Masoniin, unohtuivat täydellisesti, kun hän parhaiksi joutui kiihkeään, katkeraan taisteluun Rannikkolaiva-yhtiön ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren — Meksikon höyrylaivayhtiön kera. Hän herätti suuremman myrskyn kuin oli aikonutkaan ja häntä itseäänkin kauhistutti nähdessään, miten laajalle taistelu haaraantui ja miten odottamattomia ja vastakkaisia etuja oli pelissä. Jokainen sanomalehti San Fransiskossa kääntyi häntä vastaan. Tosin oli pari niistä alussa antanut ymmärtää, että ne olivat halukkaat häntä puolustamaan, mutta Daylight arveli, ettei asema oikeuttanut sellaisia menoja. Tähän saakka oli sanomalehdistö ollut häntä kohtaan leikillisen suvaitsevainen ja hyväntahtoisen liioitellusti puhunut hänestä, mutta nyt hän sai tietää mihin myrkyllisiin raakuuksiin vihamielinen sanomalehdistö kykeni. Hänen elämänsä jokainen yksityiskohta kaivettiin esiin ilkeämielisten valheiden perustukseksi. Daylightia kummastutti se uusi tapa, millä kaikki hänen tekonsa nyt tulkittiin, Alaskan sankarista oli hän muuttunut alaskalaiseksi seikkailijaksi, petturiksi, turmiontuojaksi ja joka suhteessa "pahaksi mieheksi". Tähän ei vielä tyydytty, vaan hänestä keksittiin valhe toisensa jälkeen. Hän ei milloinkaan vastannut näihin, vaikka hän kerran kevensi mieltään puolelle tusinalle reporttereita.
"Tehkää vaan parhaanne", sanoi hän heille. "Burning Daylight on selvitellyt suurempiakin juttuja kuin teidän likaiset valhettelevat lehtenne. Enkä minä teitä moitikaan, pojat… en ainakaan paljoa. Ette voi auttaa sitä. Elettävähän sitä teidänkin on. Tässä maailmassa on paljon naisia, jotka saavat elatuksensa samankaltaisella tavalla kuin tekin senvuoksi, etteivät kykene parempaan. Jonkun täytyy tehdä likaistakin työtä ja miksette tekin. Saatte maksun siitä, ettekä kykene kunnollisempaan hommaan."
Kaupungin sosialistinen sanomalehdistö käytti riemulla hyväkseen tätä lausuntoa ja levitti sitä san-fransiskolaisille lehtiensä kymmentuhantisissa painoksissa. Ja sanomalehtimiehet, joita oli pistetty arkaan kohtaan, kostivat ainoalla vallassaan olevalla keinolla — käyttämällä väärin painomustetta. Hyökkäys kävi raivokkaammaksi kuin milloinkaan ennen. Varsinainen asia unohtui ja sijaan tuli vain alhaista kostonhimoa ja raivoa. Naisraukka, joka oli surmannut itsensä, hänen vuokseen, nostettiin haudastaan, ja kuvattiin suunnattomissa paperiröykkiöissä marttyyriksi ja Daylight'in kauhean julmuuden uhriksi. Julaistiin vakavia tilastollisia tutkielmia, missä todistettiin hänen päässeen rikastumisen alkuun ryöstämällä köyhiltä kullankaivajilta näiden valtaukset, ja anastaneen loput omaisuuttaan pettämällä Guggenhammeria Ophirin kauppajutussa. Oli pääkirjoituksia, missä häntä nimitettiin yhteiskunnan viholliseksi, jolla oli luolaihmisen käytöstapa ja sivistys, suurten liikepulien aikaansaajaksi, kaupungin liike-elämän hävittäjäksi ja vaaralliseksi anarkistiksi. Eräässä pääkirjoituksessa vakavasti todistettiin, että hirttäminen olisi paras loppu hänelle ja hänen kaltaisilleen, ja lausuttiin se harras toivomus, että hänen automobilinsa jonakuna; päivänä räjähtäisi ilmaan ja samalla tuhoisi hänet.
Hän oli kuin suuri karhu, joka ryöstää mehiläispesää ja pistoksista huolimatta itsepintaisesti hakee hunajaa. Hän kiristeli hampaitaan ja iski takaisin. Hän ryösti aluksi kaksi höyrylaivayhtiötä ja siitä hän joutui kiihkeään taisteluun muuatta kaupunkia, valtiota ja mannermaan rantarataa vastaan. Hyvä; he olivat halunneet taistelua ja sitä he tulisivat saamaankin. Sitäpä hänkin halusi ja hänellä oli mielestään oikeus siihen siksi, että hän oli tullut Klondikesta, sillä täällä hän pelasi suurempaa peliä kuin mikä Klondikessa saattoi tulla kysymykseen. Hänellä oli liittolaisena muuan lakimies Larry Hegan, nuori irlantilainen, jonka hän ruhtinaallisilla lupauksilla ja loistavalla palkkatarjouksella oli houkutellut puolelleen. Tämä rahamiesnero oli ollut tuntematon kunnes Daylight keksi hänet. Heganissa oli keltiläistä mielikuvitusta ja rohkeutta; ja sitä niin runsaassa määrin, että tarvittiin Daylightin kylmempää päätä pitämään aisoissa hänen hurjaa haaveiluaan. Heganilla oli napoleonimainen lakimiesäly, se oli vailla tasapainoa, mutta juuri tämä tasapaino oli Daylightilla. Yksin olisi irlantilainen ollut tuomittu ajamaan karille, mutta Daylightin johtamana oli hän varallisuuteen ja maineeseen vievällä valtatiellä. Hänellä ei ollut sen enempää yksityis- eikä kansalaisomaatuntoa kuin Napoleonillakaan.
Hegan auttoi Daylightia selviytymään nykyaikaisen politiikan selkkauksista, työväenjärjestöstä ja kauppa- ja yhdistyslaista. Juuri Hegan, jonka pää oli täynnä ajatuksia ja suunnitelmia, avasi Daylightin silmät kahdennenkymmenennen vuosisadan sodankäynnin ennenaavistamattomille mahdollisuuksille; ja Daylight vuorostaan hylkäsi, hyväksyi ja seuloi ehdotukset, suunnitteli taistelut ja pani ne toimeen. Tyynenmeren rannikon Puginin salmesta Panamaan saakka hälistessä ja kohistessa ja San Fransiskon raivotessa näytti siltä kuin olisivat nuo molemmat suuret höyrylaivayhtiöt voittaneet. Näytti siltä kuin olisi Burning Daylight lannistettu maahan saakka. Ja silloin hän iski — höyrylaivayhtiöitä, San Fransiskoa ja koko Tyynenmeren rannikkoa.
Alku oli vähäpätöinen. Kristillinen yhdistys oli pitänyt kokousta San Fransiskossa ja kantajain liitto n:o 927 rupesi rettelöimään matkatavarain kantamisesta lauttauspaikalle. Muutamia loukkaantui, joitakuita vangittiin ja tavarat vietiin määräpaikkaansa. Ei kukaan olisi aavistanut, että tämän vähäpätöisen rettelön takana oli Heganin viekas irlantilainen käsi, jonka Burning Daylightin klondikelainen kulta oli tehnyt voimakkaaksi. Se oli aivan merkityksetön juttu — tai ainakin näytti siltä. Mutta kuorma-ajurien liitto yhtyi riitaan ja sitä auttoi vesijohtotyömiesten liitto. Askel askeleelta lakko levisi. Keittäjät ja tarjoilijat kieltäytyivät palvelemasta lakonrikkureita kuorma-ajureita ja heidän esimiehiään ja yhtyivät lakkoon. Teurastajat ja ruokatavarapurret kieltäytyivät kajoamasta ruokatavaraan, joka oli määrätty meneväksi epärehellisiin ravintoloihin. Yhtyneiden työnantajien liitto muodosti lujan rintaman ja huomasi, että sillä oli vastassaan 40,000 San Fransiskon järjestynyttä työläistä. Ravintolain leipurit ja leipomovaunujen kuljettajat liittyivät lakkoon ja heitä seurasivat lypsäjät, maidonkuljettajat ja lintujen kynijät. Rakennustyöntekijät ilmoittivat selvin sanoin kantansa ja koko San Fransisko oli kuohuksissa.
Mutta vielä rajoittui lakko yksinomaan San Fransiskoon. Heganin juonet olivat mestarillisia ja Daylightin taistelutanner yhä laajeni. Voimakas taistelujärjestö, joka tunnettiin nimellä Tyynenmeren merimiesten liitto, kieltäytyi työskentelemästä laivoissa, joiden lastauksen ja lastinpurkauksen toimittivat rikkureiksi ruvenneet laivatyömiehet. Liitto esitti loppuvaatimuksensa ja sitten julisti lakon. Tähän oli Daylight koko ajan tähdännyt. Liiton virkamiehet menivät jokaiseen satamaan saapuneeseen laivaan ja miehistö lähetettiin maihin. Ja merimiesten mukana tulivat lämmittäjät, koneenkäyttäjät ja laivakeittäjät ja tarjoilijat. Joka päivä kasvoi joutilaiden laivojen luku. Oli mahdotonta hankkia uutta työväkeä, sillä Merimiesten liittoon kuului taistelijoita, jotka olivat harjaantuneet meren kovassa koulussa ja kun he tekivät lakon, tiesi se verta ja kuolemaa lakonrikkureille. Tämä lakko levisi pitkin koko Tyynenmeren rannikkoa, kunnes kaikki satamat olivat täynnä joutilaita laivoja ja meriliike oli pysähtynyt. Päivät ja viikot vierivät ja lakkoa yhä kesti. Rannikkolaiva-yhtiö ja Hawai'in, Nicaraguan ja Tyynenmeren—Meksikon höyrylaivayhtiö olivat täydellisesti sidotut. Toimenpiteet lakon masentamiseksi tuottivat suunnattomia kuluja eivätkä hyödyttäneet mitään ja päivä päivältä kävi asema yhä pahemmaksi kunnes alettiin vaatia "rauhaa mistä hinnasta tahansa". Eikä rauhaa syntynyt ennenkuin Daylight ja hänen liittolaisensa olivat pelanneet pelinsä loppuun ja korjanneet voitot.
Seuraavina vuosina pantiin merkille, että useat työväen johtomiehistä rakensivat itselleen taloja vuokratonteille ja tekivät matkoja Europaan ja jo aikaisemmin pääsivät toiset johtajat ja "mustat hevoset" valtiollisiin toimiin ja valvomaan kunnallishallintoa ja kunnallisvarojen käyttöä. Puoluepomojen, "bossien" ylivalta San Fransiskossa edisti Daylightin valtavaa taistelua suuremmassa määrin kuin kaupungin asukkaat saattoivat uneksuakaan. Sillä hänen osuutensa taistelussa, vaikkakin sen yksityiskohdista liikkui vain huhuja ja arveluita, tuli vähitellen ihmisten tietoon, ja tästä johtui, että Daylightista pian tuli suuresti vihattu ja kirottu mies. Daylight ei itsekään ollut aavistanut, että hänen taistelunsa laivayhtiöitä vastaan paisuisi niin valtavaksi kuin se oli paisunut.
Mutta hän oli saanut, mitä oli tavotellut. Hän oli pelannut jännittävää peliä ja voittanut musertamalla tomuksi höyrylaivayhtiöt ja armotta ryöstämällä osakkeenomistajia oivallisten, laillisten menettelytapojen mukaan. Luonnollisesti olivat hänen liittolaisensa niiden suurten rahasummien lisäksi, jotka hän oli maksanut, anastaneet etuja, jotka myöhemmin oikeuttaisivat heidät ryöstämään kaupunkia. Hänen liittonsa murhaajien kanssa oli aikaansaanut paljon murhaamista. Mutta omatunto ei häntä soimannut. Hän muisti, että oli kerran kuullut vanhan papin sanovan: joka miekkaan tarttuu, se miekkaan hukkuu. Joku käytti mahdollisuuksia hyväkseen, leikkiessään murhaajien kanssa ja hän, Daylight oli yhä vahingoittumaton. Siinäpä se! Ja hän oli voittanut. Kaikki oli peliä ja taistelua, voimakkaiden miesten kesken. Narreja ei otettu lukuun. He saivat aina selkäänsä, ja sen vähäisen nojalla, mitä hän tiesi historiasta, veti hän sen johtopäätöksen, että he olivat aina saaneet rökkiinsä. San Fransisko oli tahtonut sotaa ja hän oli antanut sille sodan. Sellaista oli peli. Kaikki mahtimiehet tekivät samoin ja vielä paljon pahempaakin.
"Älkää puhuko minulle moraalista ja kansalaisvelvollisuudesta", sanoi hän eräälle itsepäiselle haastattelijalle. "Jos te jonakin päivänä jätätte toimenne ja siirrytte toisen lehden palvelukseen, niin te kirjoitatte juuri niin kuin teitä käsketään kirjoittamaan. Se merkitsee teille nyt siveellisyyttä ja kansalaisvelvollisuutta; uudessa toimessa teidän täytyisi tukea varastavia rautateitä… 'siveellisyydellä ja kansalaisvelvollisuudella', luullakseni. Teidän palkkanne, ystäväni, on noin kolmekymmentä dollaria viikossa. Siitä hinnasta te myytte itsenne. Mutta lehtenne olisi ostettavissa hiukan suuremmasta summasta. Rahalla saa tähän aikaan kaikkea ja lehtenne muuttaisi mädän politiikkansa joksikin muuksi mädäksi politiikaksi."
"Ja kaikki tämä johtuu siitä, että joka hetki syntyy maailmaan raukkoja. Niin kauvan kuin kansa sallii sen, on heillä hyvä olla, ystäväni. Osakkeenomistajat ja liikemiehet voisivat yhtähyvin julkisesti ilmoittaa, miten paljon heitä on vahingoitettu. Ette ole milloinkaan kuullut kenenkään heistä valittavan, kun he ovat saaneet toisen toverin alleen ja mukiloivat häntä. Nyt on heidän vuoronsa tulla mukiloiduiksi ja siinä kaikki. Puhua velttiöistä! Nuo samat miehet olisivat valmiita varastamaan vaatteet nälistyneiltä ja kultapaikat vainajien hampaista ja pahasti kirkumaan, jos joku vainajista alkaisi kummitella. He ovat kaikki samankarvaisia, suuret ja pienet. Ajatelkaahan esimerkiksi sokeritrustia — miljoonistaan huolimatta se alhaisen taskuvarkaan tavoin kavaltaa vettä New Yorkin kaupungilta, eikä sen synnit paina raskaina hallituksen vaakakupeissa. Sellaista on siveellisyys ja kansalaiskunto! Turhaa lörpötellä siitä."