X LUKU.
Aika kului ja Daylightin peli jatkui. Mutta peli oli joutunut uuteen vaiheeseen. Pelurin vallanhimo oli muuttumassa kostajan vallanhimoksi. San Fransiskossa oli monta miestä, joiden varalle hän oli muistikirjaansa pannut mustan merkin ja silloin tällöin hän salamantapaisella hyökkäyksellään pyyhki yhden sellaisen merkin. Hän ei pyytänyt armoa; hän ei antanut armoa. Ihmiset pelkäsivät ja vihasivat häntä, eikä kukaan rakastanut häntä lukuunottamatta Larry Hegania, hänen lakimiestään, joka olisi antanut henkensä hänen edestään. Mutta hän olikin ainoa mies, joka oli Daylightin läheinen ystävä, vaikka hän oli ystävällisissä toveruussuhteissa Riverside-klubin raakoihin ja löyhä-periaatteisiin puoluepomoihin.
Muuten oli San Fransisko alkanut kohdella Daylightia toisella tavalla kuin ennen. Vaikka hän äkkiarvaamattomine merirosvo-menettelyineen oli selvä uhkaus tavallisille pelaajille, oli hän siitä huolimatta niin painava uhkaus, että he olivat hyvillään, kun saivat jättää hänet rauhaan. Hän oli jo opettanut heille, miten mainiota oli antaa nukkuvan koiran olla alallaan. Vieläpä monet niistä, jotka tiesivät olevansa vaarassa joutua tekemisiin hänen suuren karhunkäpälänsä kanssa, kun se ryhtyi ryöstämään hunajakekoja, koettivat lepyttää häntä ja saada hänet ystäväkseen. Alta-Pacific-klubi lähenteli häntä salaa ja olisi ottanut hänet jälleen jäsenekseen. Mutta hän hylkäsi jyrkästi tarjouksen. Hän vaaniskeli muutamia tämän klubin jäseniä ja tilaisuuden sattuessa hyökkäsi hän heidän kimppuunsa ja musersi heidät. Sanomalehdetkin, yhtä tai kahta suoranaisella kiristämisellä elävää lukuunottamatta, lakkasivat häntä pahoinpitelemästä ja muuttuivat kunnioittaviksi häntä kohtaan. Lyhyesti sanoen, häntä pidettiin napamailta tulleena sileäkuonoisena harmaana karhuna, jota oli paras väistää. Siihen aikaan kun hän ryösti höyrylaivayhtiöitä, lehdet olivat joukolla nalkutelleet ja pilkanneet häntä ja tulos oli ollut vain se, että hän vielä huimemmin oli suominut San Fransiskoa.
Ei helposti unohdettu Tyynenmeren merimiesten lakkoa ja kunnallishallinnon joutumista työväen puoluepomojen käsiin. Charles Klinknerin sekä California ja Altamont Trust yhtiön tuhoaminen oli ollut varoituksena. Mutta se oli ollut yksityistapaus ja he olivat luottaneet monilukuisuuteensa — kunnes hän opetti heille muuta.
Daylight ryhtyi yhä vielä uhkarohkeisiin yrityksiin. Japanilais-venäläisen sodan uhatessa hän, tottunut ja menestyksellinen kun oli laivaliikekeinottelussa, teki suurkaappauksen ja pääsi todella yksinvaltiaana määräämään höyrylaivojen rahdit. Tuskin oli merellä sitä laivapahaista, jonka rahtisopimuksia hän ei määrännyt. Kuten tavallisesti oli hänen kantansa tämä; "Teidän täytyy tulla minua katsomaan". Ja he tulivat ja he "maksoivat nenälläänkin", käyttääksemme toista hänen sanontatapaansa, saadakseen rahdata laivoja. Mutta kaikella tällä uhkapelillä ja kamppailulla oli vain yksi tarkoitus. Hän uskoi Heganille, että hän kerran, kun hän oli koonnut tarpeeksi varoja, menisi New Yorkiin ja perinpohjin nujertaisi herrat Dowsettin, Lettonin ja Guggenhammerin. Hän näyttäisi heille, mikä hän oikeastaan oli miehiään ja miten typeriä he olivat olleet yrittäessään puijata häntä. Mutta hän malttoi mielensä, sillä hän tiesi, ettei hän vielä ollut kyllin voimakas käydäkseen kuolettavaan taisteluun kolmea niin voimakasta vihollista vastaan. Mutta hän oli mielessään merkinnyt heidät tuhonpäivää ennustavilla mustilla merkeillä.
Dede Mason oli vielä toimistossa. Daylight ei ollut tehnyt mitään tarjouksia, ei ollut enää keskustellut kirjoista eikä kieliopista. Hänen mielenkiintonsa oli laimentunut ja pikakirjoittajatar oli hänelle miellyttävä muisto jostakin, jota ei ollut milloinkaan tapahtunut, ilo, jota hänen oleellinen luontonsa oli estänyt häntä milloinkaan tuntemasta. Mutta vaikka hänen mielenkiintonsa oli uinahtanut ja hänen tarmonsa suunnattu hänen loppumattomiin uhkarohkeisiin taisteluihinsa, tunsi hän jokaisen valokisailun hänen hiuksissaan, hänen jokaisen nopean ja varman liikkeensä, ja hänen vartalonsa jokaisen viivan, jonka hänen tailormade-pukunsa sai selvästi näkymään. Daylight oli muutaman kerran noin kuuden kuukauden väliaikojen perästä korottanut hänen palkkaansa, kunnes hän sai yhdeksänkymmentä dollaria kuukaudessa. Sen yli ei hän uskaltanut mennä, vaikka hän oli kiertänyt sen tekemällä hänen työnsä helpommaksi. Tämän oli hän tehnyt siten, että pikakirjoittajattaren lomalta palattua oli ottanut hänen sijaisensa apulaiseksi. Niinikään oli hän muuttanut konttorihuoneiston järjestelyä siten, että noilla kahdella tytöllä oli nyt oma huoneensa.
Hänen katseensa teroittui suuresti kaikessa siinä, mikä koski Dede Masonia. Hän oli aikoja sitten huomannut, että tämä oli ylpeä. Hän ei ollut sitä mitenkään loukkaavalla tai silmiinpistävällä tavalla, mutta hän oli ylpeä, Daylight arveli tavasta, jolla hän osoitti sitä, että hän piti ruumistaan jonakin, josta kannatti olla ylpeä ja johon kannatti olla ihastunut kuin kauniiseen ja arvokkaaseen omaisuuteen ainakin. Tässä ja siinä tavassa, miten hän kantoi pukujaan, vertasi Daylight häntä hänen apulaiseensa pikakirjoittajattariin, joita hän näki toisissa toimistoissa ja katukäytävillä. "Hän on todellakin komea", päätteli Daylight itsekseen, "ja hän osaa kantaa pukunsa liioittelematta ja lisäilemättä mitään."
Mitä enemmän hän Dede Masonia katseli ja mitä paremmin hän luuli hänet tuntevansa, sitä vähemmin hän uskoi olevan mahdollisuutta milloinkaan lähestyä häntä. Mutta siitä lähtien, kun hän oli luopunut aikeesta koettaa lähestyä häntä, ei tämä enää ollut hänelle muuta kuin epätyydyttävä tosiasia. Hän oli iloinen siitä, että Dede Mason oli hänen konttorissaan ja toivoi, että hän pysyisi siellä ja siinä kaikki.
Daylight ei vuosien vieriessä muuttunut parempaan päin. Elämä ei pidellyt häntä hyvin. Hän lihoi ja veltostui ja hänen lihaksensa menettivät jäntevyytensä. Mitä enemmän hän joi cocktaileja, sitä useamman täytyi hänen niitä juoda saavuttaakseen toivotun tuloksen, voidakseen unohtaa ainaiset liikeasiansa. Sen lisäksi hän joi aterioilla viiniä ja istui päivällisen jälkeen pitkään Riverside-klubissa juoden skotlantilaista whiskyä ja soodaa. Sitä paitsi kärsi hänen ruumiinsa liikunnon puutteesta ja hänen sielunsa kunnollisten ystävien puutteesta. Koskei hän milloinkaan kyennyt peittämään mitään, joutuivat muutamat hänen poikamaisuuksistaan yleisön tietoon, sellaiset, kuin huviretket hänen suurella punaisella moottorivaunullaan San Joséhen — tapaukset, joista sanomalehdissä sitten tehtiin pilaa.
Ei ollut mitään, joka olisi voinut pelastaa hänet. Uskonto ei ollut herättänyt hänessä vastakaikua. Ihmiskunnan kehitys ei herättänyt hänessä mielenkiintoa. Hänen karkean yhteiskunta-oppinsa mukaan oli kaikki peliä. Jumala oli oikullinen, aineeton, mielipuoli olio, jota nimitettiin onneksi. Pelin kulku riippui siitä, miksi kukin sattui syntymään — raukaksi tai rosvoksi; onni jakoi kortit ja pienet piltit ottivat kortit, jotka arpa heille määräsi. Vastarinta oli turhaa. Sellaiset olivat heidän korttinsa ja heidän täytyi pelata niillä, joko sitten tahtoivat tai eivät, joko sitten olivat kyttyräselkäisiä tai suoraselkäisiä, rampoja tai virheettömiä, tyhmiä tai terävä-älyisiä. Siinä ei ollut mitään oikeudenmukaisuutta. Useimmat saivat huonot kortit; harvat saivat sellaiset kortit, että saattoivat ruveta rosvoiksi. Korteilla pelaaminen oli elämä; pelaajat olivat yhteiskunta. Pelipöytä oli maailma; ja maa, möhkäleinä ja lohkareina, leipäpalasesta suuriin punaisiin moottorivaunuihin oli panoksena. Ja lopuksi tuli niin onnellisille kuin osattomillekin kuolema.
Se oli kovaa vähäväkisille, sillä he olivat syntymästä alkaen tuomitut menettämään pelissä. Mutta mitä enemmän hän katseli noita muita, näennäisiä voittajia, sitä vähemmin näytti heillä olevan syytä kerskua mistään. Hekin kuolivat kuitenkin lopuksi ja heidän elämäntyönsä hupeni mitättömäksi. Elämä oli hurjaa, eläimellistä taistelua; voimakkaat tallasivat heikkoja ja hän oli jo huomannut, etteivät voimakkaat — miehet sellaiset kuin Dowsett, Letton ja Guggenhammer — välttämättä olleet parhaita. Hän muisti kaivostoverinsa Alaskassa. He olivat typeriä vähäväkisiä, he tekivät raskasta työtä ja muut ryöstivät heiltä heidän työnsä hedelmät aivankuin tuolta vanhalta vaimoltakin, joka valmisti viiniä Sonoma-vuoristossa; ja kuitenkin olivat he rehellisempiä, uskollisempia ja parempia tovereita toisilleen kuin ne, jotka ryöstivät heitä. Näytti siltä, että voittajien täytyi olla kavalia, epärehellisiä ja turmeltuneita. Eikä heilläkään oikeastaan ollut valtaa valita. He pelasivat korteilla, jotka heille oli annettu; ja onni, hirveä, mielipuolisen hyvä olio, katseli peliä ja nauroi. Se kokosi läjiin olemassaolon korttipakat.
Korttien jaossa ei noudatettu oikeutta. Pieniltä ihmisaluilta, jotka tulivat maailmaan, pieniltä pehmeäruumiisilta kapalolapsilta ei edes kysytty, tahtoisivatko he ottaa osaa peliin. Heillä ei ollut valinnan vapautta. Sattuma heitti heidät maailmaan, paiskasi heidät pelipöytää vasten, jonka ympärillä toisiaan töykkivä joukko hyöri ja sanoi heille: "Nyt pelatkaa, piru vie, pelatkaa!" Ja nuo pienet raukat tekivät parhaansa. Toisten peli vei höyrypursiin ja palatseihin, toisten hulluinhuoneeseen ja vaivaistalolle. Toiset pelasivat samalla kortilla koko ajan, valmistivat koko ikänsä viiniä viidakossa toivoen lopulta voivansa hankkia tekohampaita ja ruumisarkun. Toisten peli loppui lyhyeen: he olivat saaneet kortin, jonka nimi oli väkivaltainen kuolema, nälänhätä kuivalla kankaalla tai inhoittava ja hivuttava tauti. Muutaman kortin nimi oli kuninkuus ja edesvastuuton ja ansaitsematon valta; toisten kortteja nimitettiin kunnianhimoksi, suunnattomaksi rikkaudeksi, alennukseksi ja häpeäksi tai naisiksi ja viiniksi.
Hän itse oli saanut hyvät kortit, vaikkei hän voinut nähdä kaikkia korttejaan. Hänelle saattoi vielä tapahtua jotakin. Oikullinen onni saattoi tehdä hänelle vielä ikävät kepposet. Muutama onneton sattuma ja kuukauden kuluttua saattoi rosvojoukkio tanssia sotatanssia hänen omaisuutensa raunioitten ympärillä. Tai vielä tänä päivänä saattoi kadulla automobiili ajaa hänen ylitseen tai myymäläkilpi pudota jostakin rakennuksesta ja musertaa hänen pääkallonsa. Tai saattoi häntä kohdata parantumaton sairaus, onnen julmin oikku. Ken saattoi sanoa! Huomenna tai jonakin muuna päivänä voisi hän saada ruumiiseensa jonkun taudinsiemenen, joka kaataisi hänet tautivuoteelle. Hän ajatteli tohtori Bascomia, Lee Bascomia, joka viikko sitten oli seisonut hänen rinnallaan ja puhellut ja nauranut, nuoruuden, voiman ja terveyden loistavana kuvana. Ja kolmen päivän päästä hän oli kuollut — keuhkotulehdukseen, sydänhalvaukseen ja ties mihin muuhun tautiin sitäpaitsi — ja kuolinkamppailun kestäessä hän oli huutanut niin, että kuului läpi rakennuksen. Se oli kamalaa. Se oli Daylightilla vielä tuoreessa muistissa. Ja milloin tulisi hänen oma vuoronsa? Ken saattoi sanoa? Siihen mennessä ei ollut muuta neuvoa kuin käyttää niitä kortteja, jotka hän näki kädessään, ja ne olivat taistelu, kosto ja cocktailit. Ja onni istui kaiken yläpuolella ja nauroi.